15.7.2017

Se siunattu rauha

Olen tässä kesän mittaan useampaan otteeseen miettinyt Maslowin tarvehierarkiaa.



Uima-altaalla, kun aloitin loman toisen kirjan.
Eilen lentokoneessa, kun katselin perheitä, joissa oli pienellä ikäerolla syntyneitä taaperoikäisiä.
Ja nyt tässä sohvalla kun pesukone jyllää, Snadi juoksee pihalla ystävättärensä kanssa ja Skidi siivoaa kirjahyllyään.

Olen lasten kanssa yksin, mutta olo on kevyt.

Maslowin mallia kohtaan on esitetty ihan tieteellistäkin kritiikkiä, mutta minun nähdäkseni sieltä alimmalta portaalta puuttuu yksi olennainen hyvän elämän komponentti.

Rauha. Mielentila, joka on sekoitus läsnäoloa, kiireettömyyttä, elämänhallintaa ja toivoa. Se löytyy aina lomalta mutta yhä useammin myös arjesta.

Lomalla saan tartuttua kirjaan, käytyä kuntosalilla neljä kertaa viikossa ja otettua päiväunia. Syönkin terveellisesti. Keskittymiseni ei riitä pitämään yhdestäkään pyhästä lupauksesta tai vannotusta valasta kiinni, jos rauha puuttuu.

Havaintoni on se, että asioilla on tietty järjestys: rauha on oltava ennen kuin saan mitään muuta aikaiseksi. Se on hyvinvointini perusta.



En ymmärtänyt koko asian tärkeyttä ennen kuin se katosi vaippalandiaan 10 vuotta sitten. Pikkulapsiaikana ne vaivalla järjestetyt rauhan hetketkin olivat stressaavia, koska tiesin, että tämä on vain hyvin lyhyt, väliaikainen hetki ja seuraavaa saa taas odottaa. Mielenrauhaa ei voi tilata tiistaiksi klo 13-14.30, sen on oltava tarvelähtöistä ja spontaania.

Muistan hyvin ensimmäisen huomioni rauhan paluusta. Se liittyi kuumaan teehen. Sittemmin olen miettinyt sitä sekä vapauden että valvomisen näkökulmasta.

Rauhan ei tarvitsekaan aina olla yksinoloa, omaa tekemistä tai pellossa elämistä. Se voi olla ihan vain sitä, että saa tuijottaa kahvikuppinsa yli niitylle sen kaksi minuuttia. Noita hetkiä voi keräillä myös pyöräillessä töihin, kirjoittaessa (silloin kun se sujuu) ja lasten kanssa leffaa katsoessa.

Nykyään olen niskan päällä. Rauhaa on tuhlattavaksi asti, kiitos lasten kasvamisen. Minun ei tarvitse maanisesti roikkua jokaisessa mahdollisuudessa, koska tiedän, että näitä tulee, ihan yllättäen jopa. Mutta on kestänyt hetken aikaa saada tankki täyteen.

Hifistelyä, ajattelee moni. Voi olla. Mielestäni deprivaatiokellunta (järjestän jonkun lukijamatkan) ja aikuisten värityskirjat kertovat tästä pysähtymisen tarpeesta. Enkä voi olla oikein ajattelematta syntyvyyttä, joka on Suomessa vajonnut alhaisemmaksi kuin koskaan katovuosien jälkeen. Tutkijat ovat sitä mieltä, että tässä auttaisi lapsiystävällinen yhteiskunta, jossa perheille olisi tarjolla erilaista tukea ja joustoja. Niistä saattaisi seurata sitä rauhaakin.

Tänään istuimme kolmistaan läheisellä hiekkarannalla. Katselimme kaikki merikotkaa, purjeveneitä ja ihmisiä ja olimme hiljaa. Ja takaisin otsikkoon.

8 kommenttia:

  1. Tämä todella kosketti jotain sisimmässäni. En ole osannut pukea tunnetta sanoiksi.

    Kiitos.

    -Riia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitä tunnetta on vaikea muotoilla kuulostamatta vähän yksisarvishoitajalta, mutta hyvä jos idea löytyi. :)

      Poista
  2. Mä niin kaipaisin juuri sitä. Rauhaa. Taaperoita on ja vähän isompiakin, ja kun rauha puuttuu niin äidistä tulee helposti kimpaantuva stressivieteri. Ja kun sitä rauhaa on puuttunut jo aika monta vuotta... kaipaan ihan sitä, että saisipa nämä pyykit ripustaa rauhassa ilman yhtään keskeytystä, huutajaa, sisarustappelua. Vielä muutama vuosi pitäis siis jaksaa. Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin! Tässä auttaa kyllä se jos kumppani sattuu olemaan samaa laatua, irtioton tarvetta ei tarvii loputtomiin perustella. Toivottavasti sulla helpottaa pian!

      Poista
  3. Ja vapaus! Kiitos kirjoituksesta!

    VastaaPoista
  4. Osui ja upposi.
    Terv. pienellä ikäerolla syntyneiden taaperoiden äiti

    VastaaPoista
  5. "Rauha. Mielentila, joka on sekoitus läsnäoloa, kiireettömyyttä, elämänhallintaa ja toivoa." Todella hieno tiivistys. Kiitos.

    VastaaPoista
  6. Allekirjoitan joka sanan. Perheessä teini, alakoululainen ja päiväkoti-ikäinen.

    Tekemisen ja metatyön määrä ei varsinaisesti ole tässä kolmen lapsen ja niiden iän karttumisen myötä vähentynyt (ainakaan arkena). Mutta saan sentään tehdä hommani jokseenkin rauhassa. Ja vetäytyä, kun tunnen siihen tarvetta.

    Enimmäkseen koen, että hallitsen itse elämääni, päiviäni, aikataulujani ja omia ajatuksiani. Aika ihanaa! En kaipaa vauva- ja taaperovuosia pätkääkään.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...