6.5.2017

Vähän paksu

Olin teini-ikäisenä suuressa muotitapahtumassa pukijana. Söimme takahuoneessa irtokarkkeja kaverini kanssa rekkien alla. Langanlaiha malli totesi voihkien, että "mun reidet on kuin tukit". Pyörittelimme silmiämme.



Vasta jälkikäteen on tullut mieleen, että hän tosiaan saattoi oikeasti pitää itseään paksureitisenä, vaikka hän kaikkien mahdollisten mittareiden mukaan oli hyvin kaunis ja hoikka. Ihmiset (miehet mukaanlukien) kokevat olevansa vääränlaisia, koska länsimainen kauneusihanne on suurimmalle osalle jengistä mahdoton tavoite ja niillekin, joille se olisi mahdollinen, suhteellisen vaikeasti saavutettavissa. Joskus kehonkuvan ongelmat syntyvät jo kotona, mutta suurin osa vetää johtopäätökset pelkästään median tarjoilemasta kuvastosta.

Olen itse tällainen tasaisen tukeva, vähän paksu. Juuri se, jolle sanotaan, että älä vain päästä itseäsi lihomaan tuosta enempää, ilmeisesti tarkoittaen, että ylitän kohta jonkun määrittelemättömän rajan. En yleensä jaksa loukkantua. Elämäntavoissani ei ole suurta vikaa. Olen somaattisesti terve ja sain kuntotestistä ihan huipputulokset, vaikka kehonkoostumus olikin vähän läskipainotteinen. Jos lähden lenkille, voin ihan helposti juosta tunnin ja jäädä eloon. 

Olen seurannut ihastuneena Vaakakapinaa (käykää tutustumassa tähän Jenny Lehtisen luotsaamaan kansanliikkeeksi nousseeseen ohjelmaan), jossa kannustetaan viettämään tänään vietettävän Älä laihduta -päivän sijaan Älä laihduta -elämää. Syy on hyvä. Jatkuva häpeä ja itseinho ei tietenkään tee kenellekään hyvää pitkän päälle, mutta kaikista älyttömintä on, jos jättää asioita tekemättä siksi, että ei kehtaa tai uskalla, koska painaa liikaa.

Se on aidosti tutkiskelemisen arvoinen pointti. Jätänkö minäkin tiedostamatta tekemättä asioita jollain ulkonäköverukkeella? No tavallaan.



En halua olla kuvissa. Näytän kuitenkin tyhmältä, parempi olla tallentamatta.

Koska olen vähän paksu, on ties kuinka paljon vaatteita, jotka olen kategorisoinut pois minun vaatekaapistani. En juuri koskaan esiinny bikineissä, koska vyötärö. En edelleenkään käytä hameita, koska sääret tai villatakkeja, koska käsivarret. Äsken kun löysin verkkokaupasta ihanan maksimekon, laitoin sen ensin ostoskoriin ja otin sitten pois, kun ajattelin, että näytän kuitenkin hölmöltä siinä. Nehän pukevat vain pitkiä ja laihoja.

Tätä samaa itserajoittamista voi tehdä muillakin tekosyillä. Keski-ikäinen saattaa ajatella, että on jo liian vanha tekemään jotain, ja kerran eräs ystävällinen täti kysyikin, että "Etkös sinä ole vähän liian vanha bloggaamaan?" Ja kun katselin vähän aikaa sitten teinikuviani, ihastelin, miten hyvin minulle sopi punainen tukka. Miksi se ei sopisi enää? No eipä sitä viitsi enää kauhean räväköitä värejä käyttää, kun ei se enää tämänikäiselle sovi.

Hohhoijaa. Mitään varsinaista järkeä näissä omakehittelemissä rajoituksissa ei ole, vaikka niistä ei mitään suurta tuskaa tuntisikaan. Tällainen minä nyt olen enkä muuksi muutu, ainakaan ilman vaivannäköä.

En siis tänään kieltäytynyt jäätelöstä, otin kaksi lasia viiniä ja söin pari karkkiakin. Lisäksi kävin laittamassa sen maksimekon takaisin ostoskoriin ja värjäsin tukan punaiseksi. Vähän nolottaa tietty, mutta se saa nyt luvan mennä ohi.


28 kommenttia:

  1. Oma kehonkuva on heittänyt häränpyllyä, parin vuoden aikana olen laihtunut 20kg, lihonut 30kg, saanut puoli tusinaa leikkausarpea, menettänyt ja kasvattanut hiukset, ja ehkä isoimpana kolauksena menettänyt ison osan sellaisesta "normaalista" kyvykkyydestä. Vaatekaupan sovituskopin peilissä on aina joku joka on liian paksu, mikään vaate ei imartele ihmistä joka istuu aina.. ja muutenkin ihan tunnistamaton tyyppi. Silti ja siitä huolimatta yritän olla lempeä itselleni, taputtelen omaa olkapäätä kun uskallan ja pystyn. Kiitos tästä postauksesta, huomenna puhun itselleni vähän nätimmin, soimaan vähemmän näistä vioista. <3

    VastaaPoista
  2. Go Katja! Tee just kaikkea sitä, mikä huvittaa. Muut tuomitsee, koska eivät itse uskalla, se taas harmittaa ja vielä enemmän harmittaa, kun joku toinen uskaltaa. Ei ole olemassa mitään ikäylärajoja.
    Ja laita kuvia sun punaisista hiuksista maksimekko pällä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä pitäis tehdä, olis pitänyt paljon nuorempana jo ymmärtää se. Mä laitan kuvan heti kun mekko saapuu!

      Poista
  3. No mutta kun sä ET ole paksu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paksuushan on ihmisen silmässä kuten sillä mallillakin. :)

      Poista
  4. Toinen mikä mielestäni on (aika monen normityypinkin..) ajatusmallissa pielessä on oletus, että kaikki haluaisivat näyttää pitkiltä. Olen itse hiukan päälle 160cm ja erittäin sinut pituuteni kanssa. Olen useamman kerran joutunut pettymään etenkin vaatekaupassa, kun myyjä ei selitysyrityksistä huolimatta ymmärrä että en erityisesti himoitse vaatteita jotka saisivat minut näyttämään pidemmältä vaan vaatteita jotka _sopisivat minulle_ niin henkisesti kuin fyysisesti. Ainoat hetket kun kaipaan korkkareita ovat juhlat, koska kyllähän se muutama sentti kantapään alla tekee kummia ryhdille.

    VastaaPoista
  5. Kehonkuvassa nykypäivänä varsinkin naisilla (ja toki miehilläkin) tuppaa olemaan vielä se aspekti, että ulkonäkö on jokin arvo. Tästä syystä itsellä teini-ikäisenä oli ajatus siitä, että jos olen laiha, olen kaunis ja jotenkin sillä tavalla arvokkaampi kuin mitä olen tukevampana. Opetteluahan se vaati, mutta nykyään ollaan siinä pisteessä, että tiedän että mulla on arvoa jossain muussakin, ja se että olen vähän tukevampi ei tarkoita sitä että olisin naisena nyt jotenkin vähemmän kuin laihat kanssaihmiset.

    Ja edellinen ano, tuo "haluan näyttää pitkältä" on kyllä niin totta! Pukeutuminen on sitä, että yrittää vaatteiden avulla luoda illuusiota siitä, mitä ei ole. Että jotain kivaa vaatetta ei voi käyttää, koska se ei tee pitkän ja hoikemman näköiseksi. Sori, mutta oli vaate millainen hyvänsä, se ei muuta sitä että oon reippaasti alle 160-senttinen ja pehmeä muodoltani, joten miksi rajoittaa itseään ja olla pukeutumatta siihen kivaan vaatteeseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ite olen ollut aikuisiällä sekä hoikka, että melko lihava (nyt jotain siltä väliltä) ja voin kyllä sanoa, että arvottomuuden tunnetta ei ole niinkään aiheuttanut suoraan oman pään sisus, vaan se, miten hirvittävän erilailla minua on kohdeltu eri kokoisena!

      Esim. työelämässä, miesvaltaisella alalla: koen, että hoikkana mun asiantuntijuutta ei ole niin kärkkäästi kyseenalaistettu kuin lihavana. Paksuna olin suorastaan näkymätön, tai saadut katseet oli lähinnä pahansuopia tai väheksyviä. Tähän kun lisää 40+ iän, niin ihme ettei yli kävellä. Eikun joo, eihän läskivuoren yli jaksa kukaan kiivetä, ehe-ehe! :(

      Että vaikka itse itsensä hyväksyisi, niin muu maailma ei sitä ehkä tee, valitettavasti.

      Poista
    2. Jep. Oon sen verran ylipainoinen, että mua mm. selkeästi syrjitään työtilanteissa joissa on paljon miehiä toimijoina jos ne on oman organisaation ulkopuolelta sekä jo ihan häiritsevän usein asiakaspalvelutilanteissa kuten ravintoloissa ja vaatekaupoissa.

      On todella vaikea arvostaa itseään kun viikottain se arvo kyseenalaistetaan ulkopuolisten toimesta.

      Poista
    3. Mulla ei nyt vielä ole työelämästä tai asiantuntijuudesta kokemusta, mutta kyllä sitä oli itseään vaikea arvostaa kun luokkatoverit kiusasivat ulkomuodosta päivittäin (ja sairastuinkin anoreksiaan). Musta tämä kertoo täysin selkeästi yhteiskunnan tilasta ja todella siitä, että ulkonäöstä on tehty arvokysymys joka määrittää sen, millainen ihminen on kaikilta muiltakin aspekteiltaan.

      Aika harvoin ne inhottavat ajatukset omaan pääkoppaan muodostuu ilman, että joku ne sinne istuttaa, oli se sitten koulukaverit, työkaverit, omat vanhemmat tai kuka hyvänsä. Enkä mäkään nyt onnellisen vapaa ulkonäkökysymyksistä ole, mutta en ole myöskään enää samassa pisteessä asian kanssa kuin pari vuotta sitten.

      Poista
  6. Olen lopettanut puntarilla käynnin. En ollut koskaan tyytyväinen sen lukemaan, en 48-kiloisena enkä 65-kiloisena. Olen päättänyt, että olen vaikka väkisin tyytyväinen siihen painoon, jossa olen. Jos vaatekokoa ei tarvi vuodesta toiseen kasvattaa, olen onnistunut. Mut on viimeksi punnittu neuvolassa raskaana ollessa, ja jos en tule uudestaan raskaaksi, en aio enää punnita itseäni. Punnitseminen aiheutti pelkkää ahdistusta ja tyytymättömyyttä, ja samalla tiellä jatkaminen olisi johtanut syömishäiriöön, josta oli jo viitteitä. Ei kiitos. Ja ihme ja kumma, olen nykyään onnellisempi painostani, kun en tiedä sitä grammalleen. Voin keskittyä olennaiseen eli hyvään syömiseen, liikkumiseen ja elämän elämiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri! ja hyvä pointti tuo, että jos on taipumusta ottaa grammoista kierroksia, kannattaa punnitseminen lopettaa kokonaan. Ei se ole sen arvoista.

      Poista
  7. Itse kuulun kategoriaan pitkä (175cm) ja hoikka. Sopivien vaatteiden löytäminen on lähes aina tuskaa, kun urheilutaustasta johtuen reisissä riittää paksuutta eikä riittävän pitkähihaisia paitoja tunnu välillä löytyvän kuin teettämällä. Kivat mekotkaan eivät näytä hyvältä, kun kahden imetyksen jälkeen aikaisemminkin maltillinen rintavarustus on hävinnyt kokonaan. Joskus olisi kiva olla sen +10 cm lyhyempi ja vähän sopusuhtaisempi.

    Olkaa tyytyväisiä just siihen omaan kokoonne ja käyttäkää niitä vaatteita, jotka tuntuvat hyviltä päällä! Niin minäkin tein yhtenä arkiaamuna, kun mukavat aikaanähneet farkut repesivät polvesta. Tuskailin miehelle housujen vaihdosta ja hän totesi, että ihan hyvin niillä voi töihin mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ei turhaan kannata mutkistaa suhdetta pukeutumiseen, se on muutenkin jo riittävän vaikeaa.

      Ps. En tiedä kuka tässä maailmassa löytää vaatteita helposti... Itse tällaisena suhteellisen muodokkaana itken sitä, että rintavarustus ei mahdu ikinä kauluspaitoihin, jotka tehdään b-kupille.

      Poista
  8. Tunnistan kuvaamasi itserajoittamisen. Mä olen itse aina pitänyt reisiäni paksuina ja sen takia ajattelin, että kuviolliset / värikkäät trikoot eivät ole mun juttu. Ostin kuitenkin sellaiset kapinamielessä ja ulkoilutan niitä aika ajoin salilla. Eikä hävetä, vaikka olo ei ole yhtä kotoisa kuin mustissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paksujalkaisena ymmärrän täysin, mutta aloitin muutama vuosi sitten tämän rajoitteen murtamisen. Nyt sit seuraava steppi sulle on ostaa jotkut täysin astronomisen päräyttävät leggarit ja laittaa ne duuniin! Tsemppiä"

      Poista
  9. Kiitos ihanasta, vapauttavasta tekstistä! Itse olen joutunut viime aikoina kiinnittämään huomiota siihen, mihin sävyyn puhun ulkonäöstäni. Meillä kun asuu tuo teini, johon vähättelevä puhe valitettavasti saattaa tarttua...
    Blogissani on sinulle haaste - toivottavasti otat sen vastaan? http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/sulassa-sovussa/taman-kampanjan-ansiosta-olen-saastanyt-satasia-vaateostoksissa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio! Olen itse yrittänyt tehdä samaa. Se vähättelevä puhe istutetaan jo tosi nuorena, päiväkoti-ikäisetkin jo ymmärtää millainen on kaunis ja millainen ei.

      Poista
  10. Tiedättekö miksi mä tykkään laskettelusta; no kun kaikilla on toppahousut ja toppatakit, ja kypärät ja muutenkin aika sama kaava. Toki merkeillä voi hifistellä mutta noin niin kuin muuten jo teinityttönä musta oli ihanaa kun tässä maailmassa ei voinut "päteä" ulkoisilla seikoilla vaan olennaista oli vaan se tekeminen; laskeminen, uuden oppiminen ja itsensä ylittäminen. Ja tytötkin pääsi poikien maailmaan juuri sillä että laski. Vaikka olisi ollut nätti ja kaikki vermeet vimpan päälle mutta ei osannut laskea niin se vasta olikin noloa.

    Ja edelleenkin tykkään kuorihousuista ja mäkielämästä. Ja hyndistä voi mennä skidien perässä vaikka on 35 ja äiti- ihminen! Välillä mulla on kanssa vaaleanpunainen tukka, koska no, voin ja juuri tilasin sellaiset leveät housut vaikka ne näyttäisivät varmasti paremmalta jos painaisin 20 kiloa vähemmän, mutta so?

    Ollaan siellä haudassa sitten asiallisia.

    G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, haudassa on helppo olla ärsyttämättä ketään ja superasiallinen! :D Tänä keväänä ei onneksi ole tarvinnut toppavermeitä hylätä... ;)

      Ps. Mä en lasketellut koska en osannut mennä kapulahississä. Enkä laskettele edelleenkään. Moka ei ollut lahja.

      Poista
  11. Just näin! Nimimerkillä "ei hihattomia paitoja"...
    Itse olen huomannut, että valokuviin pätee outo viiden vuoden sääntö. Kuvanottovaiheessa epäonnistun mielestäni AINA mutta yli viisi vuotta vanhoja kuvia katsoessani mietin, että mitähän vikaa mussa muka silloin oli, hyvältähän mä silloin näytin mutta toista se on nyt... Neljäänkymppiin mennessä en ole tästä mitään oppinut, vaikka todennäköisesti tän vuoden kuvat tulee näyttämään ihan siedettäviltä sit vuonna 2022...

    Minttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tiedän tuon! Se tuntuu itse asiassa hirveän traagiselta että ei oo montakaan kertaa elämän varrella kun on oikeasti pitänyt itseään perus hyvännäköisenä, mutta sen maagisen 5 vuoden jälkeen pystyy näkemään että sitä on ollut ihan tavallisen nätti ja kivannäköinen, varsin sopusuhtainen ja tavallisen ihmisen elämää varten oikein hyvännäköinen. Sen sijaan tuoreemmissa kuvissa, puhumattakaan peilikuvassa, se katse jotenkin ei pysty näkemään itseään kuin hyvin rajoittuneella ja tuomitsevalla tavalla. Vanhempia kuvia ehkä katsoo enemmän kuin niissä esiintyisi joku muu kuin itse. Mietin vain että mikä siinä on että niitä pystyy katsomaan kuin ulkopuolisia. Näyttääkö sitten jo sen verran erilaiselta kuin peilikuva, että ei koe katsovansa itseään..?

      Poista
    2. Niin totta tämä! Ihmettelin juuri miten simpsakalta näytin esikoisen syntymän jälkeen ja miten perseestä ajattelin silloin olevani. O_o

      Ps. Juu ei tietenkään hihattomia paitoja samasta syystä kun ei neuletakkeja.

      Poista
  12. Kyllä, just näin! Mulla on paino noussut joulusta n 2-2.5 kg. Nämä kilot sai mut vuoroin itkun partaalle vuoroin raivon partaalle kun niitä viikoittain vaa'alla kyttäsin. Eivät siitä mihinkään muuttuneet sipsittömien viikonloppujen myötä. Kunnes tein sen päätöksen n. kuukausi sitten etten enää mene sille helvetinkoneelle seisomaan. Mutta miten käsittämättömän vaikeaa on hyväksyä itsensä pikkasen painavampana, kyllähän ne pari kiloa näkyy heti vyötäröllä ja housut kiristää. Haluan takaisin sen iloisen tyypin joka näytti useimmiten ihan kivalta peilistä - ihan älytöntä synkistellä paria kiloa ja saada koko olemus sen myötä kireeksi ja ilottomaksi. Ja haluan sen iloisen ilmeen näiden kilojen kanssa. Kesällä käytän sitten niitä mekkoja enemmän kun eivät kurista mun makkaroita :D Ai niin, mut olenkin rajoittunut niiden kanssa. Koska isot tissit jotka tuntuu vaan kasvavan iän myötä. Niin ja niitä korkkareitakin olis kiva käytää ( ja joita mulla on kahdet ostettuna kaapissa, käyttämättömiä )mut en mä voi koska oon jo 178 cm pitkä ja silloinhan vasta kaikki kiinnittäis huomiota mun makkaroihin ja tisseihn. Ei stna, kyllä tässä nyt on jonkinlaisen itsepuhuttelun paikka. Kiitos tästä postauksesta - saatan tän myötä astua epämukavuusalueelle :)

    t. Meeri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauheeta, mä niin ymmärrän tuon makkaroiden vapautumisen tietyissä vaatteissa! :D Ei siitä vaa'asta yleensä mitään iloa seuraa, ystävistä ja yhdessäolosta kylläkin. Tsemppiä kevääseen!

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...