Kauan eläköön kotisynttärit!

Kesäkuun lopussa taloudessamme on hieman hässäkkää. Molemmat likat täyttävät vuosia viiden päivän sisään, joten juhlat pitää järjestää vähintään kahteen otteeseen.

Toistaiseksi ideani siitä, että synttärit voisi viettää myös muuhun aikaan vuodesta ei ole saanut suurta kannatusta. Ymmärrän kyllä. Kavereista pääsee lomakaudesta huolimatta suurin osa. Olen aina salaa kadehtinut kesällä syntyneitä: heidän juhlissaan on tuoreita mansikoita ja herneitä, ulkoleikkejä ja hellemekkoja. Eteisestä ei tarvitse raivata tilaa toppatakeille ja talvisaappaille ja kamerassa ei tarvita salamaa.

Koska tämä on jo yhdeksäs vuosi, kun järjestän lastenjuhlia, alkuaikojen kammo on poistunut. Kokemus pätevöittää ja tuo rohkeutta. Viime vuonna kokeilimme aikuisten ja lasten yhteisiä kertarysäyssynttäreitä, tänä vuonna pokka riitti jopa viisivuotiaiden kotisynttäreihin!

Miten tässä näin on päässyt käymään? On muutama nyrkkisääntö, joista pidän kiinni.

1. Juhlien aikaikkuna on lyhyt. Kirjoittamaton sääntö on, että lastenjuhlat kestävät 1,5 - 2h. Oletan että universumin juhlaevoluutiossa on havaittu, että tämä on aika, jonka pari aikuista kykenee huolehtimaan laumasta pikkulapsia suhteellisen turvallisesti. Kukaan ei yleensä kuole, vaikka aluksi siltä näyttää.

2. Kutsu maltillisesti vieraita. Vieraiden määrä voi kasvaa ikävuosien mukaan, mutta kerralla ei kannata ahnehtia liikaa (alle 10 joka tapauksessa). Viisivuotiaatkin, jotka uskaltavat jo pääsääntöisesti tulla synttäreille ilman vanhempia, tarvitsevat apua ruoan annostelussa, vessaan ohjauksessa, jälkien siivoamisessa ja mahdollisten kriisien selvittämisessä (uudenkarhea tiara hajoaa tai jalka jää jumiin patterin alle). Miten selviät, jos kaikki huutavat nimeäsi yhtä aikaa?

3. Klassikot toimivat aina. Jos mitään brändiin perustuvaa teemaa ei ole, säästät koristeissa ja hermoissa. (Ja kun bileet on peräkkäisinä päivinä, selviät yhdellä koristeluvaivalla kahdet kemut, jeh!) Kaksi kestoteemaa ylitse muiden: disco ja naamiaiset. Discoon tarvitset yhden hiukan pimennetyn huoneen, jossa on pöytälamppukokoinen discovalo. Musiikista huolehtii Spotifyssa etukäteen koottu soittolista (kysy lasten lempibiisit jo kutsuvaiheessa). 

Olafille nenä -projektissa käytin hyväkseni Skidiä, joka maalasi vanhaan rullaverhoon kyseisen lumiukon.
Näitä saa myös printteirstä.

4. Ohjelmaa ei kannata olla liikaa. Alun yleiseen hässäkkään menee jo puoli tuntia. Vieraiden vastaanoton jälkeen otetaan lahjojen jako pullonpyörityksen muodossa, jotta pysyy edes joku käry, kuka antoi mitäkin ja sankari saa kiitettyä kunnolla. Koska paikallaan istuminen on saatanasta, sen jälkeen on luvassa yleistä riehuntaa ja ruokailu. Ihan lopuksi oli vuorossa Olafin nenänkiinnitys. (Asiantunteva lukija vinkkasi, että vanhemmat ipanat voivat kokeilla kiinnittää nenän Voldemortille, joka sitä totisesti tarvitsee!)



5. Ruokailusta ei kannata ottaa paineita, less is more toimii. Lapset syövät mitä syövät: joku on allerginen,  joku ei halua syödä mitään muuta kuin karkkia ja joku ottaa kolme palaa kakkua. Ainoa nyrkkisääntö näyttäisi olevan, että jos haluat tarjota ensin suolaista (esim. siksi, että oma kersa on syönyt koko päivän lähinnä salaa keksejä ja muffinssikuorrutetta), älä laita makeaa samaan aikaan pöytään. Kakusta luovuimme viime vuoden jälkeen (söimme samaa kakkua kolme päivää), joten ne korvattiin minimuffinsseilla (jos laiskottaa, osta muffinssit valmiina ja tee vain kuorrute itse.)

• Hedelmävartaat: rypäle, mansikka, meloni, leipäjuusto
• Poppareita valmiissa annoskulhoissa
• Tuoreita herneitä
• Margaritapizzaa
• Frozen-minimuffinssit (keliaakikoille jätskiannos, jossa samat releet päällä)
• Keksilajitelma sankarin toiveiden mukaan
• Booli, johon laitetaan sekaan värillisiä jääkuutioita. 

6. Ja viimeinen neuvoni ei ole vähäisin: käytä apuvoimia. Koska en ole mikään leipuri, pizzan ja muffarit hoiti likkojen supertaitava serkkutyttö, joka samalla jeesaili myös tarjoiluissa, leikeissä ja keittiön entisöinnissä. Jo teini-ikäiset ovat jo halutessaan hyvinkin organisointitaitoisia, erityisesti jos luvassa on euroja - extrakäsiparin return of investment on korkea.

One down. Bileputki jatkuu tänään isojen tyttöjen kanssa.

Sunnuntailenkkeilijä vs. tosilenkkeilijä

Kävin taannoin Koti-insinöörin kanssa lenkillä. Siinä matkan varrella ehdin pohdiskella sitä, miten juoksijat voi helposti jakaa kahteen ryhmään.

1) Tosijuoksijoihin, jotka rakastavat juoksemista. Heidän kroppansa on suorastaan tehty kyseistä liikuntamuotoa varten ja he ovat varustautuneet mittavalla laitteistolla ja satelliittiyhteyksillä.

Ja sitten ovat 2) ne, jotka aloittavat lajin vastentahtoisesti ruuhkavuosien ajanpuutteen pakottamana. He tuntevat joka askeleella tekevänsä väärin itseään kohtaan.

Koti-insinööri kuuluu ensimmäiseen ja minä jälkimmäiseen ryhmään.

Vaikka harrastus on näennäisesti sama, näillä kahdella ryhmällä on selkeä ero. Ja se näkyy muussakin kuin vain ajassa, jonka kympin lenkillä saa kulumaan.

Onkin kuumottavaa lähteä lenkille tosijuoksijan kanssa. Siinä on vitsit vähissä. Empiiristen havaintojeni mukaan tosijuoksija ei koskaan...

• keksi valtavaa määrää tekosyitä lenkille lähtöön (= on liian kuuma / kylmä / tuulista / sateista / tai aurinkoista, aikaista / myöhä, menkat tulossa / menossa, kurkku kipeä, vatsa täynnä / vatsa tyhjä jne.)
• tarkista lähtöhetkellä, pitäiskö sittenkin unohtaa koko juttu ja lukea vaikka kirjaa tämäkin aika,
• tiedustele kilometrin välein, joko pitäisi pikkuhiljaa lähteä takaisinpäin,
• pysähdy siksi, että tienlaidassa on metsämansikoita (sieniaika on vielä pahempi), näyteikkunassa hyvännäköiset popot tai pellolla kurkia,
• keskustele omista tuntemuksistaan (pistää, hengästyttää, hiertää, jalat tuntuvat tönköiltä ja ötökkä meni suuhun),
• jää ottamaan selfietä upeankeltaisen rypsipellon edessä,
• pysähdy lässyttämään vastaantulevalle koiranpennulle,
• koe tarvetta somejakoihin kaikilla yli viiden kilometrin lenkeillä,
• ehdota oikoreittiä tai
• naura vitseille gps-laitteen tarjoamien koordinaattien hyödyllisyydestä Medihelin kutsumisessa.

Näin ei voi jatkua. Haluan pikimmiten sen koiran. Ehkä sekään ei naura vitseilleni, mutta eipä se myöskään aloita keskustelua siitä, miten joku voi fyysisesti juosta näin hitaasti.

Ihanan tylsää

Viimeinen työviikko ennen kesälomaa on yleensä aika kaukana downshiftauksesta.

Paitsi minulla, myös monella muulla on menossa ihan sama maailma valmiiksi -projekti: tuotannot, suunnitelmat ja askelmerkit on saatava nippuun ennen kuin kaikki pysähtyy. Tykkään työstäni, mutta neljän palaverin päivät tarkoittavat sitä, että ne varsinaiset duunit tehdään illalla ja loppuaika rakennetaan erilaisia muistilistoja.

Rennon lomamoodin saavuttaminen on tällaisen duunipuristuksen jälkeen aika hankalaa. Aivot käyvät ylikierroksilla. Jos jarrutus menee pitkäksi ja rauhaton olo jää päälle, se tarttuu koko perheeseen.  

Hiljentämiseen on löytynyt hyvä lääke. Viime kesänä testattu konsepti osoittautui toimivaksi: vietän muutaman päivän loman alussa yksin kotona. Koti-insinööri pakkaa kamat ja ipanat mökille ja minä jään kesäleskeksi kotiin sillä varjolla, että hoidan läjän pienempiä ja suurempia puhdetöitä, joille ei ikinä tunnu löytyvän aikaa.

Ja niitähän toki riittää. Nyt pitäisi vaihtaa Skidin huoneessa järjestystä, avata yksi viemäri kunnolla, pestä talvitakit, käydä (taas) läpi lastenvaatelaatikot ja maalata muutama lista. Lisäksi pitäisi käydä hakemassa vuoden mittaan rikkoutuneiden juomalasien tilalle uudet.

Se tosiasiallinen syy, miksi tätä slottia lomaani kaipaan, on tietenkin rötväys. Oman ajan tärkeydestä puhutaan paljon, mutta sen katsotaan sisältävän aina jotain aktiivista tekemistä, liikuntaa, ystäviä tai harrastuksia - ei koskaan kattoon räkimistä.

Tutkijat väittävät, että lapset kaipaavat tylsistymistä lomalla, mutta minä väitän, että niin kaipaavat aikuisetkin. Ruuhkavuositaaapertaja harvemmin löytää aikaa rehelliselle tylsistymiselle. jos aivobreikki parantaa lasten mielikuvitusta ja luovuutta, miksei se tekisi samoin aikuisella?

Haluan omaa aikaa, joka sisältää ei mitään! Että ei ole yhtikäs mitään tekemistä tai vaikka olisi, niin ei tee. Tavoitetila on, että makaan sohvalla ajattelematta mitään ja havahdun siihen, että tulee ikävä lapsia.

Ah. Tästä kapinasta se löytyy, keski-ikäisen zen.

Kun sitten pääsen perheen pariin on vähän rikollinen olo. Talvitakit on kyllä pesty, mutta olen laiskotellut henkisesti! Olen syönyt kylmiä eineksiä, vetänyt iltapalaksi jätskiä ja jättänyt vaatteet hujan hajan. Ja nauttinut joka hetkestä.

Kiitos. Olen enemmän kuin valmis metamorfoosiin johdonmukaiseksi vanhemmaksi.

Virallinen ulvonta-analyysi

Snadi täyttää pian viisi. Se on hieno homma. Meillä nimittäin lanseerattiin tässä nelivuotiskaudella yksi uusi varhaiskasvatuksen tavoite: yleisen ulvonnan vähentäminen.

Mielensäpahoitusta alkoi esiintyä niin monipuolisesti, että aloin pitää kirjaa suosituimmista ulvonnan aiheista. Nyt kun jaottelin ne teemoittain, huomasin, että erilaista henkistä skeidaa tarjoillaan lapsiparoille valtavasti.

Tässäpä siis kootusti parkumisen syitä kaudelta 2015-2016:

1. ULLATUS!-ulvonta
- Pulkannaru katkesi aamulla, joten piti kävellä 400 m päiväkotiin.
- Pinaattilettujen kanssa oli äidin tekemää puolukkasosetta eikä kaupan hilloa.
- Merivesi oli uimiseen liian kylmää. Oli lokakuu.

2. Episparku
- Ohjelma tuli vain tv:stä (ei siis ollut dvd:llä, digiboksilla, Netflixissä tai Areenassa).
- Isi tuli hakemaan liian aikaisin päiväkodista.
- Tuli ilta.

3. Joulu-buhuu (Muka lasten juhla, valtavasti pettymyksiä tarjolla.)
- Äiti oli ostanut joulutorttuja eikä pipareita.
- Joulutonttu ei ollut täyttänyt samaa kalenteriluukkua uudestaan päivän aikana.
- Joulupukki ei tuonut rakettireppua.

4. Koira-koira-koira-koira-koiraaaaaaaaaaah!
- Meillä ei ole koiraa.
- Muilla on koira.

5.  "Te ette rakasta mua!"
- Päivälliseksi oli lohiriisilaatikkoa, josta hän vielä eilen tykkäsi.
- Ei lähetetty synttärikutsuja tammikuussa. Koska synttärit ovat kesäkuussa.

6. Osaamiskilarit
- Sisko meni auttamaan palapelissä.
- S-kirjain meni vahingossa oikeinpäin, kun hän yritti piirtää sitä väärinpäin. Joka siis on hänen mielestään oikeinpäin.
- Englanninkielinen ystävä ei ymmärtänyt hänen "egglandiaan", joka oli siis pelkkää siansaksaa (ehkä Let it go).

7. Ihan oma vika -karjunta 
- Pädi hajosi, koska hän ihan itse veti latausjohdon irti väkivaltaa säästelemättä.
- Nukelta irtosi jalka, koska hän käytti sitä vasarana.
- Legoauto hajosi, kun hän tallasi sen päälle (onneksi en minä, muuten olisi kuulunut kohtaan 10)

8. Lumipillitys
- Ensin lunta ei satanut.
- Sitten satoi vääränlaista.
- Lopuksi lumi suli maaliskuun lopussa juuri kun hän olisi halunnut aloittaa aktiivisen pulkkailun. Joka siis ei aikaisemmin juurikaan kiinnostanut.

9. "En ole yhtään - haaauukootus - väsynyt!1! Ja jos laitat mut sänkyyn niin pomppaan sieltä pois!!!!!"
- (insert reason here).

10. Horror-osasto (aka äiti kiduttaa)
- Äiti pakotti leikkaamaan kynnet, koska sukat alkoivat hajota.
- Hyttynen oli sisällä eikä ketään mainittavasti kiinnostanut.
- Olin askarrellut Halloweeniksi sorminakkeja, jotka näyttivät liian oikeilta.
- Fillaroin kotilovaelluksen läpi enkä voinut väistää jokaista yksilöä. Välillä rusahteli.

Kasvaminen vaikuttaa tällä perusteella raskaammalta prosessilta kuin kasvattaminen.

Ps. Olisi hienoa kuulla, jos teidän nelivuotiailla on vielä laajempi repertuaari tai jos tästä puuttuu jokin olennainen teema.

Ps. Voimia.

Lasten kanssa matkalle - kolmistaan

Kuten jo edellisen reissun jälkeen totesin, riskinottohalukkuuteni lasten kanssa matkustamisen suhteen on nousussa.

Ei tarvita enää matkarattaita, vaippoja tai omia ruokia, ylipäätään horrormatkat ovat taaksejäänyttä elämää. Kaikki osaavat pidättää ja puhua riittävän selvästi. Nuorimmankin kiinnittyminen nykyhetkeen ja todellisuuteen, epävarmuuden sietokyky ja ratkaisukeskeisyys siirtymätilanteissa ovat kaikki vahvassa myötätuulessa.

Ja koska koulujen syysloma näyttäisi siipan keikkakalenterin mukaan olevan yksinhuoltajaviikko, ajattelin, että mitäs jos nyt sitten toteuttaisin sen ajatukseni, jota olen hetken pyöritellyt. Että lähtisimme matkalle kolmistaan.

Aluksi tuli rimakauhu. Selviänkö kersojen reissussa kanssa ainoana aikuisena?

Hitto vie, olen selvinnyt paikallisbussilla Brasilian pienestä rantakylästä Sao Pauloon, myrskynpuuskasta Menjanganin luonnonsuojelualueella ja löytänyt oikean osoitteen HongKongin keskustasta. Pääsin Lontoossakin takaisin himaan vaikka olin hukannut lompakkoni. Selviän tästäkin.

Pikkulasten kanssa matkustamisessa on vaikeinta -- omien kamojen pakkaamisen jälkeen --  odottelu ja viihdyttäminen. On suhteellisen stressaavaa matkustaa kaksivuotiaan kanssa, mutta ei se ole enää akuutti haaste.

Snadi on fiilisihminen, jolle riittää viihdykkeeksi jo matkustaminen itse. Skidi taas alkaa olla jo toisen aikuisen veroinen matkakaveri (pienestä ajatuksissaan vaeltelusta huolimatta). Lentomatkat sujuvat superhelposti, joten oikeastaan vain lentokentät ovat kinkkisiä.

Ainoa käytännön ongelma on se, että matkalaukkujen raahaaminen jäisi minulle. Mutta siitäkin selvitään, jos pakkaan kaikkien kamat yhteen isoon laukkuun, jolloin kersoille jää selkäreput.

Mutta olisipa kätevää, jos minun ei tarvitsisi olla matkanjohtaja. Ainoana aikuisena on vaikea olla se, joka kyttää bussiaikatauluja, kartoittaa ravintolatarjontaa ja yrittää selvittää, onko museo auki kuuteen asti. Haluan pakettimatkalle! Opastetulle lapsiperhepakettimatkalle, jossa minulta ei vaadita muuta kuin chillausta.

Ja kas: Satu riensi apuun ja järkkäsi syyslomaan sijoittuvan issikkavaelluksen! Islanti! Geysirejä! Munkkeja! Kylpytynnyreitä! Mutalammikoita! Poneja! Seikkailu!

Viis siitä, että 2/3 ei ole ikinä ratsastanut ja 1/3 on istunut hepan selässä viimeksi n. 10 vuotta sitten. Ja että lokakuussa tuolla laavaluodolla on varmasti ihan biitsikelit.

Mutta nyt kuitenkin haluamme tuonne! Satu on tyyppi, joka on satavarmasti ajatellut kaikkea. Ainoa ongelma on, että reissu on sen verran hinnakas, että töitä saa tehdä matkakassan eteen. Oletan, että samasta syystä ilmoittautuneita ei ole vielä riittävästi (lähtekää messiin!), jotta matka varmasti toteutuu. Toivo kuitenkin elää!

Matkustamaan oppii matkustamalla. Myös lasten kanssa matkustaminen tapahtuu yrittämällä ja erehtymällä. Haetaan se mopo sitten rotkosta, jos se sinne päätyy.

10 huomiota nyhtökaurasta

Kohkasin suomalaisesta ruokainnovaatiosta nyhtökaurasta jo maaliskuussa, mutta sain ensimmäisen paketin käsiini vasta kolme päivää sitten.

Usko tai älä: tässä on kauraa, härkäpapua ja hernettä.

Odotukset olivat taivaissa, joten pelkäsin, että tulee mahalasku, mutta ei: tuote on parempi kuin hyvä! Kahden onnistuneen ruokalajin jälkeen rohkenen jo jakaa kymmenen huomiota nyhtiksen käytöstä.

1. Saatavuus on edelleen tuotteen suurin ongelma. Jos haluat saada nyhtökaurapaketin, toimi näin: soita lähikauppaallesi ja kysy tarkat toimitusajat. Sitten vain kärppänä tiskille (kannattaa tsekata sijaintikin etukäteen) kärkkymään h-hetkellä, sillä tuotteet häipyvät hyllystä puolessa tunnissa. Tämä toivon mukaan helpottaa jatkossa, kun tuotantovolyymia saadaan lisää.

2. Nyhtökaura pitää maustaa kunnolla. Tuote on syöntivalmista, mutta ei käytännössä maistu juuri miltään "raakana", ei nähdäkseni edes maustettuna versiona. Nyhtis imee itseensä makua ja nestettä valmistusprosessin aikana, joten tarvitset aina kastikkeen. Paras lopputulos syntyy muhittamalla kannen alla jälkilämmöllä.

3. Nyhtökaura ei ole jauhelihaa. Se on nyhtökauraa. Tarkkasuinen Koti-insinööri huomautti, että piintyneelle lihansyöjälle tämäkin vaatii totuttelua. Purutuntuma on al dente: siinä on hampaille töitä, mutta se ei ole kumimainen eikä sitkeä. Rakenne on siis lihamainen, mutta joku totesi että ennemminkin tonnikalaa kuin possua.

Nyhtökauratortillapizzaslice.

4. Tuote on periaatteessa gluteeniton, mutta se on prosessoitu myllyissä, joissa on mahdollisesti käsitelty vehnää, ruista tai ohraa. Se siis sopii keliaakikoille, jotka kestävät tuon alle 0,1 % gluteenia ja ovat tottuneet syömään kauraa.

5. Nyhtökaura on täyttävää. Proteiinia on tuotteessa noin 30% ja sen kyllä huomaa. Hiilaripainotteisena syöjänä olin kahdesta nyhtökaurakastikkeella täytetystä tacokuoresta ihan ähkyssä.

6. Pakkauskoko (250 gr) on neljän hengen perheelle aika hyvä. Siitä 300 gr jauhelihapakkauksen painosta osa sulaa rasvaksi ja haihtuu ilmaan vetenä, joten lopputulos on aika sama.

7. Käyttö lihan jatkeena kiinnostelee. Voisiko lihansyöntiä vähentää jatkamalla vaikka karjalanpaistia nyhtiksellä? Taidanpa testata tätä poronkäristyksellä jossain vaiheessa.

8. Reseptipankki kasvaa koko ajan. Jopa kaltaiseni ruoanlaittoa välttelevän ihmisen on helppo kehittää tästä ruokaa. Tänään tuli nyhtöwokki ja katsotaan jos ensi viikolla loihtisin chili con nyhtiksen. Sitten kun vielä keksisi, miten tätä saa grilliin.

9. Tuotteen säilyvyys on loistava. Jääkaapissa nyhtis säilyy jopa muutaman kuukauden! Vaivalla hankittua pakettia ei siis tarvitse käyttää viikon sisään, mikä vähentää hävikkiä.

Nyhtökaurawokki: porkkanaa, paprikaa, sipulia, valkosipulia, cashew-pähkinöitä, kookosmaitoa,
teriyaki-kastiketta, inkivääriä, kurkumaa ja nyhtistä. Sekaan riisinuudelit ja päälle limemehua.

10. Mikä parasta: meni läpi lapsille! Raakana kumpikaan ei erityisemmin digannut (liian kuivaa ja kauran maku taustalla), mutta kastikkeena upposi helposti. Tämän perheen kasvisruokailu otti ison harppauksen eteenpäin.

Kiitos siis kehittäjänaisille Reetta Kivelä ja Maija Itkonen! Olen myyty. Tuotekehityksellä on mahdollisuudet vaikka mihin.

Tex-mexiä kompromissikastikkeella

Yhteistyössä Santa Maria

Olen voimakkaasti maustetun ja tulisen ruoan ystävä. Rakastan curryruokia, tex-mexiä ja kaikkea, missä on harissaa. Kaksi ruokavammaista kersaa (toinen muuttuu mausteista punaiseksi ja toisen mielestä ruoassa pahinta on maku, väri ja koostumus) kuitenkin asettavat mieliteoilleni pieniä haasteita. Ihan ensimmäisiä vessasta vedettyjä lastenkasvatusperiaatteita olikin tämä "koko perhe syö samaa ruokaa".

Meksikossa vaihto-oppilaana ollut serkkutyttö vinkkasi, että limen kanssa ei pidä säästellä.
Sitä puristetaan ihan joka annoksen päälle.

 

Chilimajo sopii loistavasti myös leivän päälle.

Yllättävää kyllä meksikolainen kattaus on perheen kestosuosikki, jota on helppo laittaa monenlaisten (erityisesti kasvissyöjien) suiden myötäiseksi. Kompromissi koostuu siitä, että jokainen saa koota fajitaksensa, burritonsa ja taconsa sisään ihan mitä haluaa. Ja nachoistahan nyt kaikki tykkää.

Tulenhimoisen ruokailijan pelastaa jälkimaustaminen (ei, se ei ole sama asia, mutta minkäs teet). Olemmekin tottuneita tuunaajia. Salsan ja guacamolen teemme itse, mutta lasten versiosta saa aikuisten version ankarilla purkkisulkeisilla: esille pitää laittaa mausteet jalopenoista erilaisiin kastikkeisiin ja soosseihin.

Tällä kertaa päätin kokeilla myös, millaisen kompromissin saa nyhtökaurasta ja tex-mexistä. Voin paljastaa, että hyvän! Erityisesti, jos lapsille ei vihjaa sanallakaan, että se "lihakastike" onkin kauraa, hernettä ja härkäpapua.

TÄYTETYT TACOT

Tacokuoria kannattaa hankkia molempia versioita (Santa Marialla on kahta eri kokoa), koska mini taco tubsit ovat lapsille helpommat hallita.

a) Aikuisten papusalsa
- mustapapuja
- tomaattimurskaa
- sipulia
- chipotle-kastiketta
- suolaa
- öljyä

b) Lasten maissisalsa
- pussi pakastemaissia
- tomaattia kuutioina
- leipäjuustoa kuutioina

Sekoita molemmissa tapauksissa kaikki aineet kulhossa ja anna maustua hetken jääkaapissa. That's it.

Taustalla kriittisesti tuijottava 1,5 vee ei halunnut maistaa mitään. Paitsi katuliitua, multaa ja kuollutta kärpästä.

Sitten vain tacokuoret uuniin - niitä ei tarvitse paistaa joten ihan nopsa lämmitys riittää. Kata pöytään täytteiden lisäksi creme fraichea, avokadoa, limeviipaleita, punaisia jalopenoja ja Santa Marian jalopenorelissiä, jolla saa lisättyä haluamansa poltteen kitalakeen. Haukkaa varovasti, ettei täytteet tipu syliin / naamalle / lattialle.

TORTILLAPIZZA

Tämä oli kaikkien niiden suosikki, jotka eivät ahtaneet itseään ähkyyn tacoista. Tarvitset:

• Tortillapizzalettuja (nämä ovat vähän paksumpia kuin tavalliset)
• 1 pieni sipuli
• 2 valkosipulin kynttä
• 6 tomaattia
• tomaattipyrettä
• korianteria
• chipotle-kastiketta
• juustoraastetta
• creme fraichea
• avokadoa kuutioina 
• Santa Maria chilimajoneesia

Tee ensin mieto tomaattisalsa: pilko tomaatti, sipuli ja valkosipuli. Lisää pyre ja säädä makua sokerilla, chipotlella ja korianterilla. Huom. Käytä soossi sauvasekoittimen kautta, jolloin sitä voi erehtyä pitämään ketsuppina. Anna muhia jääkaapissa hetki.

a) Nyhtökaurakastike lapsille

• paketti maustamatonta nyhtökauraa
• öljyä
• purkki creme fraichea
• ketsuppia
• suolaa

b) Nyhtökaurakastike aikuisille

• paketti maustamatonta nyhtökauraa
• öljyä
• tölkki tomaattimurskaa
• Santa Marian tacomaustepussi

Heitä nyhtis pannulle öljyn kanssa. Pyörittele hetki ja lisää sitten muut aineet. Sekoittele. Ota lämmöt pois ja anna maustua kannen alla.

Sitten tortillan kimppuun. Levitä tortillaletulle ensin salsaa, sitten nyhtiskastiketta ja juustoraastetta. Laita hetkeksi uuniin niin, että juusto sulaa.

Lapsille pizza on syöntiä vaille valmis, mutta aikuiset tuunaavat pizzan extrasalsalla, chilimajoneesilla ja avokadokuutioilla. Sairaan hyvää! Muista toistaa lapsille riittävän monta kertaa, että he eivät tajua, mitä missaavat.

PAREMPI MANSIKKAMARGARITA

Moilaska duunasi mustikoista tymäkän näköisen Aqua Frescan mutta itse pitäydyin klassikossa, joka toimii samalla jälkkärinä.

Surauta teharissa:

• 500 gr pakastemansikoita
• 2 dl appelsiinimehua
• 2 limen mehu
• sokeria

Koristeluun

• tuoreita mansikoita
• chili explosion -hiutaleita
• limesiivuja

a) Lapsille

Annostele mukeihin ja koristele tuoreiden mansikoiden viipaleilla. Juoma on kylmää ja paksua, joten pilli jeesaa.

b) Aikuisille

Aikuinen saa halutessaan lorauttaa juomansa sekaan cointreauta, jos opiskelijabileissä joskus vuosituhannen vaihteessa on tullut hörpättyä tequilasta ns. never again -känni. Juoma ylevöitetään mansikoilla, chilihiutaleilla ja limesiivulla.

Kaiken sen pilkkomisen jälkeen tämä juoma on todella ansaittu. Salud!

Ps. Instagramin puolella pukkaa arvontaa kaikkien kuvasta tykänneiden kesken. Voittajalle tuupataan tulemaan Santa Maria –tuotepaketti! 

Työpaikka vs. päiväkoti

Snadia on alkanut kiinnostaa duunit. Että mitä teen kaiket päivät siellä töissä. Hän oli yllättynyt, että työni ei ole pyöräillä Espoon ja Helsingin väliä, vaan teen siinä välissä myös muuta.

Snadi innostui tavattomasti kun kuuli, että työpäiväni muistuttaa tavallaan hiukan päiväkotipäivää. Hän kyseli, ulkoilenko minäkin ryhmäni kanssa ja saanko lounaaksi papu-piccolopastaa.

No en. Annapa kun kerron töistä. 

Meidän tiimissä ei pidetä mitään aamupiiriä kuin maanantaisin. Normaalisti pitää ihan itse muistaa, mitä töitä pitää tehdä. Kukaan ei kerro että seuraavaksi on satutuokio ja sitten askarrellaan. Tämän takia haluan yleensä nukkua yöni. Vink, vink.

Sitten meillä ei ole omaa hoitajaa vaan esimies. Hän ei ole kiinnostunut siitä, ovatko pastillini loppu ja kurikset nimikoituna naulakossa, vaan siitä, miten projektini etenevät. Hän ei tule pyyhkimään eikä niistämään, mutta kertoo kyllä jos olen tehnyt jotain hyvin. Ja minäkin joudun sivummalle puhutteluun, jos joku ei ole mennyt hyvin. Enkä todellakaan pääse syliin, jos itkettää. Päinvastoin! Avokonttorissa on syytä mennä vessaan ja parkua siellä, ettei häiritse muita.

No lounastauko sitten. Vaikka minulla on enemmän lounasvaihtoehtoja kuin päiväkodissa, aikaa syödä on vain puoli tuntia. Tämä oli tosi haastavaa silloin kun työpaikka oli keskustassa. Syömiseen jäi talsimisen ja odottelun jälkeen ehkä kolme minuuttia. Siinä palaa kieli ja puree poskeen. Yleensä joku suttaa kravattinsa kastikkeeseen, mutta kukaan ei päristele maidolla.

Ja se oli sitten siinä. Välipalaksi ei ole mangorahkaa ja karjalanpiirakkaa vaan seissyttä kahvia viereisestä ruokalasta.

Mikä pahinta, lounaan jälkeen ei ole tarjolla tunnin tupluureja. Sillä välin, kun te kersat  karkailette sängystä, me yritämme olla nukahtamatta istuallemme. Taistelemme verensokerin vaihtelun aiheuttamaa nuupahdusta vastaan ja haaveilemme, että meillä olisi neukkarin sijaan nukkari. Mutta duunissa nukkumisesta herättää vain epäilyksen krapulasta, joten sitä ei moni kehtaa tehdä.

No mitä minä sitten teen palkkani eteen? Skidi totesi taannoin, että minulla ei ole mitään oikeaa ammattia kuten lastentarhanopettaja vaan "menet vain siihen taloon näpyttämään tietokonetta".

Pitää paikkansa.

Teen sitä, mitä kiellän teitä tekemästä: tuijotan lakkaamatta ruutua. Tietokoneen edessä istumisen lisäksi on palavereja. Siellä on vähän sama meininki kuin ulkoleikeissä: yritetään olla puhumatta sekavia, koitetaan sopia säännöistä ja leikkiä kivasti yhdessä. Osaa kiinnostaa, osaa ei. Välillä tuntuu, että olisi helpompi selvittää asiat miekkailemalla puukepeillä ja painimalla, ja joskus suunvuoron saa vain päälle puhumalla. Yleensä palaverit päättyvät siihen, että tulee lisää tietokoneen näppäilytöitä.

Ei siis ole pelejä, sylvanian families -juttuja, jumppaa eikä piirtämistä, ei ponileikkiä eikä legorakentamista. Enkä varsinkaan saa aamulla valita, mihin hommiin ryhdyn ja kenen kanssa.

Eikä ole muuten lelupäivääkään. Joskus joku saa uuden puhelimen tai tietokoneen ja esittelee sitä. Mutta yleensä siinä menee ihan hirveästi aikaa, että sen saa toimimaan, mikä tarkoittaa, että a) menee hermo ja b) seuraavana päivänä on aivan sikana töitä.

On työpaikassa toki positiivisiakin puolia.

Kellään ei - luojan kiitos - ole täitä tai kihomatoja. Kukaan ei heitä huvin vuoksi kourallista hiekkaa hiuksiin tai pyyhi räkää hihaan. Kaikki ehtivät vessaan. Aikuisena voi myös unohtaa säänmukaisen pukeutumisen, mikä on vähän kuin että laittaisi Frozen-mekon päälle tammikuussa. (Ja siltä se tuntuukin, jos bussi menee nenän edestä.)

Ja vaikka työkavereilla esiintyy uhmakohtauksia, suoran ulvomisen määrä on aika vähäinen.

Sellaista. Ymmärrät nyt siis, että niinä aurinkoisina aamuina, kun lähdet kaverin kanssa käsi kädessä metsäretkelle eväät repussa, olen ehkä vähän hapan.

Kun joku on samanlainen

Viime viikolla somessa levisi video, jota oli vaikea katsoa saamatta jättimäistä roskaa silmään.



Tyttö, jolla on jalkaproteesi, sai lahjaksi nuken, jolla oli jalkaproteesi. Vaikka kyseessä oli vain nukke, reaktio oli voimakas. Nukke oli samanlainen kuin hän.

Tästä tulee mieleen, miksi julkisuudessa, mediassa ja yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä näkyvien ihmisten monipuolisuuteen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Jos esikuvat eivät ole täydellisiä, voimme itsekin joskus kuvitella olevamme esikuvia.

Snadille tapahtui taannoin samantyyppinen havahtuminen.

Skidi on puhunut selkeitä lauseita puolitoistavuotiaasta lähtien. Hän onnistui ensimmäisen kerran päristämään kieltään ärrän merkiksi kolmevuotiaana, kun tuli kysymään ottaako joku pororullia.

Snadi sen sijaan on aina puhunut aina aika epäselvästi. R-kirjain ole lähelläkään onnistumista ja älläkin tulee joskus epäselvästi. Olen joutunut käyttämään Skidiä tulkkina koko kohta viisivuotisen yhteisen historiamme ajan, toki vähenevissä määrin. Prinsessa Ruusunen -katastrofin jälkeen olen ollut erityisen tarkkana oikein ymmärtämisen kanssa.

Epäselvästä ulosannista on pitänyt puhua muutamaankin kertaan. Olen lohduttanut, että tässä on aikaa opetella. Jos toinen ei heti ymmärrä, pitää vain yrittää selittää, ja hassuille väärinymmärryksille voi nauraa yhdessä. Snadi on ollut asian kanssa ilmeisen sinut ja oppinut selittämään sanoja kirjain kirjaimelta. (Tämä on aiheuttanut sen, että hän osaa jo vähän lukea.)

Silti Snadi oli aivan fiiliksissä, kun näki ensimmäistä kertaa telkkarissa Tarja Halosen. Hänen silmänsä levisivät teevadeiksi, kun hän huomasi, että ärrävikaisena pääsee aikuiseksi ja vaikka presidentiksi! Ei huolta, jos se ei ikinä tule! Pahin ongelma onkin vain se, että uwpo ei kuulosta yhtä tehokkaalta.

On ilahduttavaa huomata, ettei ole yksin. Ainut omituinen, erilainen ja viallinen. Kaikilla meillä on omat ärrävikamme ja proteesimme, mikä aiheuttaa jos jonkinlaisia komplekseja. Kompleksit taas pistävät ihmisen asettamaan itselleen erilaisia rajoitteita - oli niihin järkiperusteita tai ei.

Eikä ole väliä onko se samanlainen hahmo nukke tai fiktiivinen hahmo draamasarjasta.

Minä nimittäin iloitsen siitä, että ruudussa pyörii sairaalasarja Sykkeen Holopainen, sosiaalisesti kömpelö kirurgi. Olen aina ollut ja oletettavasti tulen aina olemaan aivan pihalla sosiaalisista kiemuroista. Ehkä en ole ainut, joka ei ikinä tajua, ovatko ihmiset riidoissa vai onko heillä suhde. Jee!

Byggmax kertoi vitsin

Osuipa silmiini aiemminkin hulvattomana mainostajana mainetta niittäneen Byggmaxin kamppis. Siinä suomalainen mies on tehnyt kansalaisaloitteen, että tekstiilityön tunnit pitäisi korvata rakentamisen ja remontoinnin oppitunneilla.




Kuinka hassua! Kyllä se suomalainen mies vaan on sitten aina niin asioiden ytimessä! Heh heh.

Kyllähän nyt voi aivan hyvin pientä hevosenleikkiä jonkun tekstiilityön kustannuksella laskea. Pikkutyttöjen turhia juttuja kuten nyt vaikka kotitalous, ainekirjoitus ja piirustuskin. Siellähän siis opetellaan tekemään omin käsin asioita langoista ja kankaista. Kuinka naurettavaa! Sen sijaan omin käsin nauloista, laudoista ja sementistä tehdyt asiat ovat tarpeellisia ja hyödyllisiä.

Toivottavasti tämä miehen malli menee jakeluun myös pojille, jotka ovat valinneet tekstiilityön. Miehinen mies ei virkkuukoukulla muuta tee kuin kaiva korvaa. Järkevämpää olisi keskittyä saumaamiseen kuin sukkahommiin.

Noooo, leikki leikkinä, sanoohan tämän kunnon rehti suomalainen mies. Kaikki paitsi talonrakennus on turhaa. Heh heh! Ja onhan tässä asiaakin.

Saadaan nimittäin myös rautakaupan asiakaskuntaa vähän järkevämpään suuntaan, kun puikkoja kilisyttelevät kottaraiset ymmärtävät, että miesten hommia ovat nämä poraamiset sun muut. Kukas sinne kaipaa asiakkaita, jotka eivät muuta osaa kuin väkertää turhia patalappuja! Huh huh, niitä tyhmiä kysymyksiä. Kohta varmaan pitäisi rautakaupasta saada työlle tekijä! Kaikkea sitä.

Jos koulussa opetettaisiin vesieristystä ja puurakentamista, ei tarvitsisi pitää Perttiäkään koko päivää asiakaspalvelussa. Säästöjä tulisi.

Vielä niistä pannulapuista. Suomalainen mies ottaa 225 asteisen pakastepizzan pois uunista ihan paljain käsin. Kyllä. Tärkeintähän on, että peltikaton asennuksen teoria on hallussa. Ja ainahan voi ottaa vaimoksi sairaanhoitajan, jos vaikka tekevälle joskus sattuu ja rapatessa roiskuu ja niin ikään.

Vittu kun on lakannut naurattamasta jo kauan sitten.

Ps. Lisäksi Kansalaisaloite.fi-palvelun säännöt kieltävät julkaisemasta aloitteita, jotka sisältävät kaupallisia viestejä.

Kaveriksi keski-ikäiselle?

Juttelin tänään työkaverin kanssa ystävyysvajeesta. Siitä, että tässä elämäntilanteessa ei tunnu olevan ketään, joka lähtisi seuraksi ihan minne vaan.

Nyt kun lapset ovat isompia, haluaisin tehdä paljon enemmän metsä- ja saaristoretkiä, kaupunkiseikkailuja ja käydä vaikka Haagan rhodopuistossa. Mutta kun muu perhe ei ehdi. Heillä on viikonloppuisin harrastuksia, kosnertteja, keikkoja, synttäreitä ja sen sellaista. Eikä nuorimmaisesta ole vielä kovin haastaviin suorituksiin. Pakko siis tyytyä rauhallisempaan tahtiin.

Olen myös usein lasten kanssa kotona kolmistaan. On paikkoja, joihin ei kehtaa tai osaa mennä yksin lasten kanssa.
Paikkoja, joissa tarvitsisi ehkä välillä vähän apua.
Paikkoja, johon kaipaisi kokeneempaa opasta.
Paikkoja, joissa lapsilla olisi kivempaa, jos olisi omanikäistä seuraa.

Ja entäs jos vanhempien intressit ovat aivan erilaiset? Perheiden oletetaan tekevän yhdessä kaikenlaista, mutta on kypsää tehdä omasta mielestä kiva perheretki, jos reissussa lähinnä joutuu miettimään, että mitenköhän tuo toinen nyt jaksaa ja viihtyy. 

Työkaveri viittasi tässä kohtaa. Hänen miehensä ei suostu ollenkaan lähtemään metsäretkille. Siksipä hän käy lapsen kanssa retkillä yksin. Ja hänkin kaipaisi seuraa. Päätimme sopia metsätreffit ensi tilassa!

Ystävyysvaje syntyy salakavalasti.

Elämäntilanne asettuu poikkiteloin hyvienkin ystävien kanssa. Kaikilla on samaan aikaan omat ruuhkavuotensa ja aikatauluhaasteensa, vapaa-aika ja toiveet natsaavat yhteen vain harvoin - ole siinä sitten aktiivinen.

Ja jos lapset syntyvät eri aikoihin, tulee monta vuotta kestävä kausi, jolloin yhteistä tekemistä ei ole kovin helppo kehittää. Ja silloin kun jotain sopii, iskee vähintään vatsatauti, keripukki ja korvatulehdus.

Kaipaisikohan tämä maa vielä yhtä ystäväprojektia? Ystäviä on etsitty erilaisilla kampanjoilla ja verkkopalveluilla niin lapsille kuin vanhuksille, maahanmuuttajille ja vammaisille, mutta entäs me keski-ikäiset perheelliset?

Facebookissa voi yrittää huhuilla seuraa, mutta siellä on yleensä ne kiireiset omat kaverit. Pitäisikö päiväretkiseuran hakuun olla oma tinder?

Joskus tietenkin auttaa, että ihan vain avaa suunsa lounaspöydässä.

Hellepäivän ötökkäpiknik

Yhteistyössä Hälsans Kök ja Ping Helsinki

Einekset ja valmisruoat on luotu helpottamaan kiireisten ihmisten arkea, mutta joidenkin mielestä niihinkin liittyy turhaa pinnistelyä. Nimittäin lämmittäminen.

On olemassa tietty porukka, jonka mielestä valmisruokien lämmittäminen on ajan ja energian tuhlausta. Miksi laittaa niitä pannulle tai uuniin kun ne voi ihan hyvin nautiskella kylmänäkin? Nakit vedetään suoraan paketista ja roiskeläppä korkeintaan kääritään rullalle ennen kuin se ohjataan ääntä kohti.

Tähän jengiin kuuluu väkeä nelivuotiaista eläkeläisiin, pukumaureista teinimimmeihin.

Olen itse aina ollut periaatteessa lämmittämisen kannalla, mutta olen avoin uusille kokemuksille. Kun eräänä päivänä oli muutenkin kuuma, paistinpannu pesemättä ja öljy lopussa, päätin, että kylmä ruoka olisi oikein jees. Ja toki näin ruoanlaiton eteen hiukan vaivaa, kuten edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa kersat saivat osallistua valmistusprosessiin.

Aloita siis sillä, että sulatat mikrossa parin minuutin ajan Hälsans Kökin kasvispyöryköitä ja -nugetteja. Sitten hommiin.

Kurkku-kasvispullakoppikset

1. Leikkaa kurkusta puolen sentin paksuisia kiekkoja.
2. Levitä kiekon päälle ohuelti majoneesia.
3. Laita majoneesin päälle ruohosipulia jaloiksi (tuntosarvet osoittautuivat turhan vaikeaksi rastiksi).
4. Asettele päälle puolikas pyörykkä.
5. Tee pyörykälle silmät majoneesista. 

Kasvispullamuurahaiset + munat

1. Pistä cocktail-tikkuihin kirsikkatomaatteja (jos jaksat leikkaa tomaatteihin leukalovi), keskiruumiiksi tummia rypäleitä ja takaruumiiksi kasvispulla.
2. Laita muurahaiset keoksi vartiomaan samalla lautasella olevia Mozzarella-pallomuniaan.

Nugettikimalaiset

1. Laita nugetti lautaselle.
2. Tee viirut ja silmät ketsupilla.
3. Asettele rucolan lehdet siiviksi.

Koska kersat tietenkin näkevät lävitsesi ja kysyvät, että eikö me syödä mitään kunnollista, niin tee vielä hämäysliike. Vie heidät retkelle kahdenkymmenen metrin päässä olevalle nurmikolle, koska ulkona syötävä ruoka nyt ei voi olla uunista tullutta.

Ja piknikillähän on aina mukavaa! Lupaa ruokajuomaksi vielä mehua, mikä viimeistään tukkii arvostelevat suut.

Ja näin olet tarjonnut lapsille paitsi virikkeitä, läsnäoloa ja osallisuuden tunnetta myös maittavan kasvisaterian!

Tietenkin isille lapset kertoivat syöneensä äidin kanssa kylmiä ötököitä ulkona, mutta viis hänen ilmeistään. Vanhempi lapsi muisti kuitenkin huomauttaa, että aikoo tehdä omillekin lapsilleen samanlaista, hauskaa ruokaa. Ja kas: Vuoden mutsi -sädekehä loistaa päälaellasi ainakin pari päivää.

Kädestä pitämisen ylistys

Skidille iskee silloin tällöin migreeni. Ikävin vaihe on odotella lääkkeiden vaikutuksen alkamista. Silloin ei saa puhua, ei silittää, ei halata. Ei muuta kuin pitää kädestä.

Kun kerran kuvittelin, että ipana oli nukahtanut ja irrotin varovasti otteeni, Skidi rypisti kulmiaan ja avasi kätensä vaativasti. Älä päästä irti.

Jälkikäteen kuulin, että kädestä kiinnipitäminen voi oikeasti lievittää kipua.

Kädestä kiinnipitäminen on tapa, jonka tärkeyttä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Se on helppo, tavanomainen ja huomaamaton ele, mutta erittäin merkityksellinen. Tutkimusten mukaan käsiyhteys lievittää paitsi kipua myös pelkoa ja stressiä, lisää turvallisuuden tunnetta ja parantaa parisuhteen yhteyttä.

Ja se sopii nuorille ja vanhoille, naisille ja miehille, ystäville ja aviopareille, aikuisille ja lapsille. Erityisen hyvin se sopii suomalaisille. Jos ei halua puhua eikä pussata, voi tarttua käteen. 

Snadin kanssa kuljen edelleen käsi kädessä melkein koko ajan, ihan käytännön syistä. Aluksi se oli ylipäätään pystyssäpysymisen edellytys, nykyään se ajaa saman asian kuin talutushihna: tyyppi ei pääse eksymään väkijoukkoon tai harhailemaan ajoradalle. Käsiyhteys myös auttaa pitämään tasaista vauhtia yllä ja mahdollistaa erilaisen pelleilyn, pyörityksen ja pomputtamisen.

Skidin kanssa kädestä kiinnipitäminen on jo muuttunut erilaiseksi, vapaaehtoiseksi. Skidi saa jo itse päättää milloin ottaa kädestä kiinni, koska häntä ei tarvitse enää taluttaa. Ele ilmentääkin enemmän kiireetöntä yhdessäoloa, kannustusta ja rohkaisua, myötätuntoa ja tukea.

Kun tarkemmin ajattelen, olen ehkä erityisen tottunut kädessäroikkuja. Lapsuuden kodissamme ei pahemmin tunteita vuodatettu, mutta hiljainen kädenpuristus toimi niin kiitoksena, lohdutuksena, tsemppauksena kuin anteeksipyyntönä.

Äitini kuolemasta tulee kohta kuusi vuotta, mutta muistan edelleen kirkkaasti, miltä äidin käsi kädessäni tuntui. Se oli myös viimeinen asia, jota sairaalassa tein: varovainen kädenpuristus ettei kanyylit irtoa. Monelle kädestä pitäminen on lähtöhetken ainoa toive.

Kädestä pitämisessä on kerrassaan uskomatonta voimaa ja se on tehokas tapa näyttää olevansa läsnä. Kannattaa siis ottaa kädestä kiinni aina kun voi.

Yksi häiritsevä vieraslaji

Minun on joskus tuntea sympatiaa ihmislajia kohtaan.



Yksi ihmisryhmä, jota en meinaa millään kestää, ovat toisista lajeista valittajat. Siis tyypit, joita häiritsevät milloin mitkäkin elikot, myös ne, jotka eivät halua meille mitään pahaa.

Talvi on siitä miellyttävää aikaa, että röyhkeät eläimet eivät ole riesanamme, joten lajialarmistit heräävät keväisin. Täällä pääkaupunkiseudulla elämänmuotoamme uhkaavat toimenpiteistä päätellen erityisesti valkoposkihanhet. Toki nämä satanistivegaanit myös silkkaa pahuuttaan pysähtyvät "tuhoamaan" mukavan viljelijän pellot pohjoisemmassakin. Joten niiden pesät pitää hävittää ja munat talloa.

Hohhoijaa. Muistuttaisin nyt kertauksen vuoksi muutamasta jutusta, mitä me ihmiset noin niinkun lajina (homo sapiens) saamme aikaan.

Jätteet avaruudessa. Kuva: Euroopan avaruusjärjestö

Me tarvitsemme safkaamme varten kaikki maapallon pellot, myös sademetsät kelpaavat.
Me kalastamme meret tyhjiksi.
Me paskomme vesistöt, metsät ja ilmakehän täyteen. (Jopa avaruudessa alkaa olla huomattava määrä ihmisen tuottamaa skeidaa).
Me olemme pahimpana vieraslajina levittäytyneet pitkin maapalloa.
Me tuhoamme, salametsästämme, myrkytämme ja jyräämme lajeja, jopa niitä meille elintärkeitä, sukupuuttoon.
Me levitämme meriin mikromuovia, jota kalat syövät.
Meidän möykkämme kuuluu Mariaanien hautaan asti.
Meidän valomme häiritsevät jatkuvasti muiden lajien elämää.
Me ihmiset olemme vastuussa ilmastonmuutoksesta - toki siitäkin voi syyttää piereskeleviä lehmiä.

Unohdinko jotain?

No eniveis, olemme kiistatta maailman vaarallisin laji muille lajeille (myös itsellemme), mutta eipä siinä, dissataan toki ikäviä hanhia. On silti älyllisesti epärehellistä kuvitella, että hanhenpaska pääsisi maailman ympäristökatastrofien listauksessa edes pistesijoille, vaikka se sandaalinpohjaan ikävästi tarttuukin.

Suuta soukemmalle siis. Ja hattu päästä, että ees joku laji pystyy meidän kanssa elämään.

Mörökölli (ja kirjaprojekti) minut vieköön

Ja ovat vieneet. Kuten jo joku aika sitten kerroin, kirjoitan taas kirjaa.

Kirjoittaminen (ainakin minun tapauksessani) on kummallista hommaa. Kirjaideoita tulee useampi vuodessa. Toteuttamiskelpoisia näistä on noin 0,5%. Kun suurin piirtein luulee tietävänsä, mikä idea lentää, ihminen ottaa yhteyttä kustantajaan ja esittelee tämän omasta mielestään kivan idean.

Kustantaja sanoo, että juu, kuulostaa hyvältä, milloin saisit aikaan?

No, ihminen ei saa. Menee vuosi ennen kuin on ensimmäinen ajankohta, että ihminen ehtii yhtään miettiä koko asiaa. Kirjoitusinspiraatio ei liity mihinkään järjellä perusteltavissa olevaan asiaan, mutta mielen joutilaisuutta se edellyttää. Ja jonain yönä sitä vain kirjoittaa ensimmäisen luvun. Jes!

Seuraavana iltana ihminen huomaa, että ensimmäisen luvun jälkeen pankki on tyhjennetty. Ei hääppöinen romaani, mutta minkäs teet kun pää on ihan tyhjä. Kun riittävän kauan koneen ääressä istuu, alkaa näppiksestä kuitenkin irrota jotain.

Luonnollisesti ei ollenkaan sitä mitä piti.

Sitten ihminen ottaa taas yhteyttä kustantajaan, että heippa muistatako vielä. Ja sitten on pakko tunnustaa, että nyt ei kirjasta tule sitä mitä yhdessä kuvittelimme. Kustantaja sanoo, että on positiivisesti yllättynyt, että tulee edes jotain, ja kehottaa jatkamaan.

Ihminen jatkaa. Nyt on sitten jonkinlainen lasten kasvamisen vertaistukiromaani pienellä tietokirjatwistillä ja luontosuhdepsykologialla ja tematiikkaan liittyvällä lautapelillä tulossa. Pääosassa mörököllit. Joutunee samaan rajatiedon hyllyyn kuin Vuoden mutsit.

Lähetän raakaversion kustantajalle tänään tsekattavaksi. Jos ei tule hylsy, aloitan uudelleen lenkkeilyn.

Ps. Tässä vaiheessa haluaisinkin haastatella teitä, että minkä näköinen on mielestänne mörökölli? Ihme kyllä, netistä ei löytynyt mitään järkevää. Tassut vai kädet? Ihmismäinen vai eläinmäinen? Häntä? Viikset? Nenä vai kuono? Koti-insinööri oli sitä mieltä että lähin referenssi olisi Haisuli.