Tuleeko meille koira?

Viime kesästä lähtien on perheessämme ollut yksi kestopuheenaihe. Koira.

Koirat mukana vaelluksella. Etummainen karvakasa minun.

Lemmikin mankuminen alkoi jo muutama vuosi sitten, kun Skidi tajusi, että koiran omistaminen ei ole mikään periytyvä ominaisuus kuten kuninkaallinen titteli vaan lemmikkejä voi ostaa. Kun vielä tuttavaperheeseen tuli karvainen perheenjäsen, ei suoralta konfrontaatiolta ole voinut välttyä.

Viimeksi aiheesta keskusteltiin Kanarialla, kun erään kaupan ovella päivysti nelijalkainen kauppias.

Minulta tulee vihreää valoa, Koti-insinööri on antanut vasta keltaista. Mutta hän on antanut ymmärtää olevansa taivuteltavissa.

Lapsuudenkodissani oli aina koira. Parhaimmillaan kolme kappaletta. Koira muutti mukanani myös opiskelupaikkakunnalle ja ensimmäiseen omaan kotiini. Se tapasi kaikki poikaystäväni ensimmäisenä.

Olen ollut ilman koiraa vuodesta 2005, kun ikäloppu terrierini siirtyi autuaammille metsästysmaille. Koirattomuuteen tottuminen otti aikansa. Nyt kymmenen vuoden treenin jälkeen osaan jo lähteä ulos yksin.

Satu kertoi hyvät perustelut, miksi heille ei tule lemmikkiä. Hän arveli, ettei jaksa hoitaa ja toisaalta, ettei siitä seuraa mitään plusmerkkistä henkisesti. Jäin miettimään, olenko jo autuaasti unohtanut, millaista koiran omistaminen on? Onko aika kullannut muistot? Mitä jos Koti-insinööri ei pidäkään koiran omistamisesta? Onko koira oikeasti tässä (suhteellisen kiireisessä) elämäntilanteessa järkevä hankinta?

Järjen voi kyllä unohtaa elämäntilanteesta huolimatta. Eihän omissa lapsissakaan mitään erityistä järkeä ole.

Tiedän, että koiran kanssa on ulkoiltava myös vaakaräntäsateessa - mutta toisaalta terrierini ei suostunut sellaisella kelillä kuin viiden metrin päähän.

Tiedän, että sitä pitää käyttää eläinlääkärissä, siitä lähtee karvaa, kuolaa ja kuraa, se levittää joskus biojäteroskiksen sänkyyni ja ripuloi valkoiselle matolle.

Terrieri ja minä vuonna 2004.

Mutta toisaalta tiedän myös, että minä jään lemmikin kanssa henkisesti plussalle. Joidenkin tutkimusten mukaan lemmikin omistaminen on jopa terveysteko: lemmikki vähentää stressiä, lisää empatiaa ja saa säännöllisesti liikkeelle. Lisäksi minun nähdäkseni lajien välinen ystävyys on aika kova juttu. Sen voi toki kokea ilman omaakin otusta.

Pahinta onkin, että todennäköisesti se juutas kuolee ennen minua. 

Periaatepäätös koiran hankkimisesta on tehty, mutta sen aika koittaa vasta parin vuoden päästä kun ulkoiluttajia, ruokkijoita, tavoille kouluttajia ja vahinkojen siivoajia on neljä kappaletta. Lisäksi päätös on ehdollinen: Snadin allergiataipumukset täytyy selvittää ettei tule ikäviä yllätyksiä heti alkuunsa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on koiran hankinnasta? Onko kaduttanut?

Matkailu avartaa - edelleen

Terveisiä lomalta!



Olimme jo kolmatta kertaa samassa paikassa Kanarialla, joten askelmerkit olivat selvillä. Se kuitenkin pääsi yllättämään, että lapsiperhematkailu oli muuttunut taas asteen verran helpommaksi.

Pimientos de Padron. Voisiko näitä kasvattaa itse?

Kuuden tunnin lento oli naurettavan helppo nakki (ja ilman tablettia, joka on ollut rikki jo puoli vuotta).
Ipanoiden altaassa viettämä aika moninkertaistui - eikä vieressä tarvinnut seistä hengenpelastajana.
Pieninkin jaksoi kävellä rinneretkellä ihan itse.
Ravintolassa syöminen oli yhtä helppoa kuin kotona.

"Onko tuo oikeasti situuna?"

Tästä kaikesta vapaa-ajasta seurasi se, että luin kolme ja puoli kirjaa.

Vaikka tämä ei minun kirjoissani ole mitään oikeaa matkustelua verrattuna Lontoon vuoteeni, Sao Paulo - Rio de Janeiro -bussireissuun ja Kaakkois-Aasian seikkailuihini, tälläkin reissulla tuli huomattua, että matkailu avartaa, jopa tällainen allasloma. Aina oppii jotain uutta. (Enkä tarkoita nyt sitä kun Snadi päätti hypätä aikuisten altaaseen ilman kellukkeita, mutta pysyikin kaikkien hämmästykseksi pinnalla.)

Tutuista ja turvallisista ympyröistä poistuminen laittaa lasten kovalevyt raksuttamaan, mistä taas seuraa hirveän hyviä filosofisia keskusteluja. Ja lomalla on aikaa jutella. 



Lasten mielestä poikkeuksellista on se, että kaikki ovat niin ystävällisiä. Kun ihmisille hymyilee, he hymyilevät takaisin, sanovatkin jotain. Tarjoilijasedät pelleilevät, hokevat guapaa ja silittävät aina ohi kävellessään.

Jäin itsekin miettimään, mikä on kulttuuria ja mikä palvelukulttuuria?

Lapsiin suhtaudutaan luonnollisena osana yhteiskuntaa, mutta toisaalta turismista elävien lomasaarten palvelukulttuuri on suunniteltu viihdyttämään meitä. Hotellit, rantatuolit, jätskibaarit. Täällä ei rakenneta laivoja, täällä pidetään uima-allas lämpimänä.

Ipanat muistivat jo edellisiltä reissuilta että vettä ei saa tuhlata, täällä on siitä ihan oikea pula.

Toinen lapsia hämmästyttänyt juttu olivat erilaiset taiteilijat, joita ei koulumatkalla näy. Törmäsimme kolmeen eri performanssiin. Yhdet olivat rakentaneet rannalle hiekasta hienon tulivuorisaaren, toinen soitti jonkinlaista miniavaruusaluksen näköistä kattilaa ja kolmas esitti patsasta. Annoimme kaikille kolikoita, palkkaa hyvästä esityksestä.

En osannut tyhjentävästi vastata siihen, miksi katutaiteeseen ei Suomessa spontaanisti juuri törmää (ehkä Helsingin Kalliota lukuunottamatta), vaikka siitä nykyään puhutaankin jo enemmän. Ehkä me edelleen miellämme kadut muuhun kuin taidekäyttöön ja vietämme ulkona liian vähän aikaa ilmaston takia. Tai ehkä emme kehtaa? Ero kerjäämiseen ei ole vielä kyllin selkeä.



Loman loppumisesta käytiin myös hyvä keskustelu.

Miksi emme voi olla täällä aina? Voisimme, ehkä, mutta ei se olisi lomaa vaan arkea. Loman ja arjen vuorottelu on tärkeää juuri kontrastin takia. Syntymäpäiväkin on erityinen, koska se on vain kerran vuodessa. Siksi lomankin pitää loppua.

Poistumme maasta jatkossakin lapsiperheenä. Periaatteessa voisi miettiä jo pitempääkin matkaa, mutta ehkä ei tarvitse. Näköjään ihan rantalomallakin pääsee hyvien kysymysten äärelle.

Paha yskä

Tiedoksi kaikille hengitystietulehduksista kärsiville. Kylkiluunsa voi todella murtaa yskimällä.

Kolmen viikon yskä oli jo menossa ohi kun sain perjantai-iltana kunnon yskänpuuskan. Heräsin lauantaiaamuna karmivaan kylkikipuun. En voinut hengittää syvään, en aivastaa, yskähtää tai nauraa. Tikari kyljessä ei helpottanut edes kipulääkkeillä.

Jos pistävä kipu olisi ollut vasemmalla puolella, olisin lähtenyt lanssilla sairaalaan sydänkohtausepäilyn takia. Koska kipu oli oikealla, olin yhtä varma että kuolen, mutta en vain tiennyt mihin.

Eilen sitten työterveyslääkäri tutki tilanteen ja totesi, että kuudennessa kylkiluussa on ilmeisesti yskimisen aiheuttama hiusmurtuma. Murtuma muuttuu kivuttomaksi noin kuukaudessa, luutuu ennalleen kahdessa.

Hieno ajoitus, sillä loma alkaa huomenna. En voi nostella mitään painavaa, vetää matkalaukkuja tai kantaa lapsia, koska en saa rasittaa rintakehää yhtään tai hengästyä. Mikä sääli.

Koska aloitin kesäloman murtuneella varpaalla, Koti-insinööri on treenannut tätä. Onneksi kirja ja viinilasi pysyvät tälläkin kertaa kädessä.

Kirjavinkki vessasanojen ystäville

Käväisin juttusilla kustantajan luona (kyllä, kaikenlaista olisi kehitteillä kun vain aika riittäisi) ja sain matkaani muutaman lastenkirjan. Yksi näistä osoittautui täydelliseksi hitiksi.

Kaikille vessasanojen ja muiden ällöpuheiden ystäville on nimittäin olemassa tietokirja. Ällökirjassa vastataan mm. kysymyksiin kuinka paljon räkää ihminen nielee vuosittain, ketkä ovat eläinkunnan parhaat piereskelijät ja käyttävätkö jotkut ihmiset pissaa suuvetenä.

Ällökirjassa on tieteellisen tarkasti selitetty eritteiden maailma: mitä pissa, kakka, pieru ja yrjö ovat. Myös hiki ja räkä tulee käsiteltyä. Ja ei, en todellakaan tiennyt kaikkea. Näin noroaikana oli kiinnostavaa kuulla, miksi laatan seassa on aina "porkkanoita".

Informaatiosisällön lisäksi kirja toimii kasvatuksellisena tukijalkana kaikille pieruhuumorin ystävien vanhemmille.

1. Koska kirja on täynnä pelkkiä vessasanoja, niistä saa yliannostuksen. Kuvat ovat hauskoja mutta ällöjä. Hihitys lakkaa aika pian.

2. Koska eritteet selitetään pieteetillä ja luvan kanssa, niistä katoaa mystiikka. Tällöin ehkä jonkun nelivuotiaan mielestä niiden hokeminen muuttuu tavallaan merkityksettömäksi.



Tämä kirja ei tietenkään poista sitä iloa, mikä perheenjäsenen spontaanista pierusta syntyy, mutta jos tämä nyt hiukan vähentäisi intoa sulkeutua vaatekaappiin puhumaan pissajuttuja.

Ps. Skidi a-h-m-i oman tuliaisensa, Narnia-sarjan Velhon ja leijonan. "Älä puhu mulle nyt, täs on jännä kohta!" Tiedän!

Ps. 2. Itselleni nappasin lomalukemiseksi Carl-Johan Vallgrenin Varjopojan. Marklundin viimeisin oli niin huono, että tarvitsin äkkiä uskonvahvistusta ruotsalaiseen dekkariin.

Kiitos rehellisyydestä - kai

Rasia suklaakonvehteja oli jäänyt avonaisena pöytään synttärijuhlien jälkeen.

Seuraavana iltana löysin konvehdin käärepaperin Skidin huoneesta. Outoa, koska Skidi oli yökylässä. Eikä hän pöllisi konvehteja.

Päätin tiedustella Snadilta, kuinka se oli sinne joutunut.

- Löysin Skidin sängystä tällaisen konvehtipaperin. Tiedätkö mitään tästä?
- (hykertelyä) Tiedän! Minä jätin sen sinne.
- Ahaa. No tuota, milloin tämä on syöty?
- Ihan äsken.
- Okei. Otitko tämän siis vaikka nimenomaisesti kielsin?
- Kyllä. Otin vaikka kielsit. Otin ihan salaa!
- Miksi?
- Tuli kauhea karkkihimo!
- No kiva, että olet rehellinen, mutta...
- Niitä on lisää. (juoksee hakemaan tuolilta toisen ja tyynynsä alta kolmannen tyhjän käärepaperin.)
- Jestas, oliko tässä nyt kaikki?
- Ei. Otin niitä myös varastoon! (hakee lelukorista vielä kaksi syömätöntä konvehtia)

Ok. Jäin pitkästä aikaa sanattomaksi. Muutama tunne ryöppysi pintaan.

1. Ylpeys. Täysin häpeämätöntä toimintaa. Miten voin haukkua jonkun, joka käyttäytyy kuten itse haluaisi mutta ei kehtaa?
2. Kauhu. Olen jotenkin kasvattanut tällaisen psykopaatti-oravan.
3. Epätoivo. Millainen rangaistus tästä pitäisi antaa?
4. Tyytyväisyys. Eipä se ainakaan pelkää kertoa totuutta.
5. Varmuus. En aio koskaan ryhtyä Snadin rikoskumppaniksi. Vasikka.

Yön yli

Skidi kävi elämänsä ensimmäisellä harrastusleirillä, joka kesti yön yli.

Tämä oli eka kerta kun ipana oli yötä vieraassa paikassa ilman viiteryhmäänsä. Toki paikalla oli aikuisia ohjaajia ja huoneessa oli muita lapsia, mutta periaatteessa siellä oltiin ihan itsenäisesti.

Vaikka lapsi olisi kuinka reipas ja sosiaalinen ja intopinkeänä leirillä, vanhemman kannattaa pitää puhelinta auki. Vieraassa paikassa nukkuminen on ihan oma taitolajinsa. Jos uni ei tule, voi olla hyvä ottaa yhteys kotiin. Tuttu ääni rauhoittaa. Lisäksi osasin tässä asiassa tarjota vertaistukea.

Olen nimittäin oma sänky -addikti. Nukun älyttömän hyvin kotona, mutta vieraissa paikoissa ensimmäinen yö menee lähes poikkeuksetta pyörimiseen. En tiedä miksi. Sama toistuu myös mökillä, jossa sentään nukumme kymmeniä öitä vuodessa. Ja koska melatoniini ei tehoa, olen omillani.

Äänet, tuoksut, lämpötila, ilmavirrat, tyyny- ja patjatuntuma, muiden huoneessaolijoiden hengitys. Joku inahtaa tai kahahtaa juuri kun olet saamassa unen päästä kiinni.

Erityisesti tuo viimeinen. Tästä syystä myös nukkumis- ja imetysjärjestelyt vauvan kanssa olivat totaalikriisin paikka (missään ei muuten varoiteta, että vauvat ovat älyttömän meluisia nukkujia!). Lopuksi väsyttää niin että itkettää, mutta et silti saa nukuttua.

Muistelen edelleen kauhulla entisen duunipaikkani tiimipäivää, jossa majoitus oli noin 15 hengen ladossa, narisevalla hetekalla. Unta nolla minuuttia. Ryhmäytyminen jäi passiivisaggressiivisen mielentilani takia vähintään puolitiehen.

Nukunkin kaikkein parhaiten yksin, pimeässä, hiljaisessa ja viileässä huoneessa.

Koska aina välillä täytyy nukkua muuallakin kuin omalla tempurilla, minulla on tekniikka, jota käytän sulkeakseni vieraan paikan pois.

1. Aloita kropan rentoutusharjoituksella. Kuvittele, että makaat jossain miellyttävässä paikassa, hiekkarannalla auringon paisteessa tai lumessa, ei sen väliä. Ajattele rauhallisesti kuinka jalkasi, kätesi, lantiosi, hartiasi ja pääsi ovat raskaat ja väsyneet ja uppoavat vasten maata, yksi kerrallaan. Lopuksi käy läpi kasvojen lihakset: rentouta suu, posket silmät, otsa ja korvat. Tämän jälkeen pitäisi kaiken täpinöinnin olla kadonnut.

2. Hengitysrytmin vakauttaminen. Hengitä ja laske: kolmella sisään, neljällä ulos. Hitaasti. Mukaan joogasta tuttu mielikuvaharjoitus hengityksestä saumattomana ympyränä, jossa sisäänhengitys on nouseva kaari ja uloshengitys laskeva. Tämä on monesti viimeinen ajatukseni ennen tiedottomuutta.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Skidillekin uni tuli. Etenkin kun löytyi ylimääräinen huone, johon pääsi nukkumaan yksin.

On meillä sittenkin jotain yhteistä.

Nainen parhaassa iässä

Olen aina pitänyt vitsailuna sitä, että aikuinen ihminen ei muka muista ikäänsä. Kunnes sitten viime viikolla en heti osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen: paljonko täytät?

Pienen laskutoimituksen jälkeen oikea numero löytyi, mutta vähän huvitti. Kai tämä on vain merkki siitä, että sillä vikalla numerolla ei ole enää niin hirveästi merkitystä. Vuosi sinne tai tänne. Elämä rullaa uomissaan ikääntymisestä huolimatta.

Tykkään tästä nelikymppisyydestä. Mistään kriisistä ei ole tietoakaan. Tämä on ihan kuin kolmekymppisenä mutta paljon vähemmällä vaivalla - vaipat on vaihdettu ja soseet syötetty. Ruuhkavuosi-indeksi on laskussa, joten tasapaino oman identiteetin ja perheen välillä on parantunut. Pölyttymässä ollut parisuhdekin on mahdollista nostaa entisöitäväksi.

Muutenkin on aika rentoa. Ryppyjen ja harmaiden ilmestyminen ei ole enää uutinen. Kukaan ei pakota nukkumaan teltassa eikä heräämään ennen seitsemää. Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä. Kaikki urheilusuoritukset ovat pelkkää plussaa ja kovakuntoisen maineen saa pyöräilemällä duuniin. Tiedän milloin mukavuusalueelta ei kannata poistua.

Kun katselen nuoruuden kuviani, olen vähän helpottunut. Yhtään ei käy kateeksi tyttöä, joka vasta aloittelee virheitään. Ja toisin kuin väitetään, jotkut rosot eivät ikinä siloitu. En ole yhtä ehdoton kuin nuorempana, mutta tärkeiden arvojen suhteen näkemykseni ovat vain kirkastuneet.

Ja vaikka olen monella tapaa omavarainen, elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden kanssa olen tullut tutuksi. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Ei juurikaan valittamista. Tämä on Hyvää Elämää (TM).

Hiihtokilpailun makua

Taas on saavutettu yksi perhehistorian merkkipaalu: olemme tänä talvena olleet ensimmäistä kertaa ladulla koko perheen voimin.

Lasten myötä joutuu kohtaamaan kaikenlaisia oman lapsuutensa kokemuksia, myös talviurheilun saralla. Toiset tykkää, toiset ei. Kuumalla mehulla poishuuhdottu hiihtokilpailujen verenmaku lienee kitkerä sukupolvikokemus.

Onhan tässä toki oma hommansa. Kahden lapsen välineet ovat käytettynäkin kalliit ja monot täytyy uusia melkein joka vuosi, vaikka parina viime talvena hiihtopäiviä on ollut etelässä yksi. Kamojen ronttaaminen kouluun täyden repun kanssa on raskasta. Perheen yhteiseksi harrastukseksi tästä ei ole moneen vuoteen, sen verran hidasta kehitys on.

Miksi siis vaivautua?

Hiihto ja luistelu ovat niin itsestäänselvä osa suomalaiskansallista kulttuuriperintöä, että harva kyseenalaistaa opetuksen tarpeen. Vaikka asumme pohjoisessa, ei hiihtäminen (sen enempää kuin luisteleminenkaan) ole nykyään mikään välttämätön taito, mutta tavallaan se kuuluu yleissivistykseen siinä missä koripallokin.

Minut peruskoulu opetti lähinnä vihaamaan hiihtoa. Susihuonoilla välineillä kerran talvessa läpisudittu hiihtokilpailu, johon meitä ei tietenkään valmennettu millään tavalla, oli mielestäni silkkaa kidutusta.

Löysin hiihdon uudelleen parikymppisenä monen vuoden ehdottomuuden jälkeen. Muutin lähelle merenrantaa ja silloinen poikaystävät usutti jäälle hiihtämään. Tasaisella hangella, auringonpaisteessa ja ilman kiirettä oli oikein mukavaa sivakoida. Syke nousi, mutta niveliin ei sattunut. Treeni otti koko kroppaan, mutta vauhdin sai määrätä itse. Taukojakin sai pitää. Mikäs siinä istuskellessa kaakaon ja voileipien kanssa.

Aloin lämmetä lajille ja ostin ensimmäisen suksuparini. Sen jälkeen kilometrejä on kertynyt tasaiseen tahtiin. Nykyään hiihto on ainoa postiivinen asia, jonka talvesta löydän.

Ei ongelma ollut hiihto, vaan se hiihtämisen tarjoiluehdotus, jossa nautinto ja mukavuus eivät olleet missään roolissa.

Tätä yritän myös omallekin jälkikasvulle saada läpi: ulkoilun ja liikkumisen pitäisi olla kivaa ja rentoa. Kaikki kompuroivat ladulla alkuun ja oppimiseen menee aikaa.

Ja sitten pitää vain hyväksyä se, että jotkut haluavat mieluummin piirrellä sauvalla kukkia lumeen. Ja se, että kun kysyy kumpi on kivempaa hiihtäminen vai luistelu, vastaus on "pulkkailu".

Ps. Jos hiihto ei maistu, tsekkaa nämä:

1. Ovatko sukset ajan tasalla? Jos vanhat hikilaudat ovat ajalta, jolloin olit 20 kiloa kevyempi, pohjat ovat täynnä naarmuja ja kyljissä on murtumajälkiä, kannattaa setti päivittää uuteen. Sukset valitaan painon ja potkun mukaan, joten osta ne ammattilaiselta, joka mittaa pitoalueen.
2. Panosta sopiviin monoihin. Monon pitää tuntua siltä kuin jalassa ei olisi mitään, yleensä puoli numeroa isompi koko jeesaa. Ja huom kaikki räpyläjalat: löysin täydelliset monot Salomonin leveän lestin malleista.
3. Voitele: suksesta riippuen tarvitset pitoa ja luistoa. Huonon luiston kanssa voi jotenkin elää, mutta lipsuminen pilaa kaiken.
4. Tekniikka kunnossa? Hiihtokoulu ei ole huono ajatus jos suksi ei luista. Suomen latu auttaa alkuun.

Terveisiä perheestä

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tulossa Espoossa valtuuston käsittelyyn helmikuussa. Laki määrittelee vähimmäistason ja kunnat voivat erikseen päättää laskevatko tasoa vai eivät.

Tämä rajaus on mainio esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia asiat ovat. Periaate kuulostaa helpolta: ne, jotka ovat syystä tai toisesta kotona, eivät saa kokopäiväistä päivähoitoa. Täysin loogista ja helppoa.

Paitsi silloin kun ei ole. Tähän väliin esimerkki elävästä elämästä.

Kun Snadi syntyi, Skidi oli jo nelivuotias. Meillä oli tien toiselta puolelta perhepäivähoitopaikka, jossa hän oli ollut puolitoistavuotiaasta lähtien - siellä oli tuttu pieni ryhmä, paras ystävä ja riittävästi toimintaa varhaiskypsälle ja lukemaan opettelevalle ipanalle. Jos luopuisimme paikasta emme ikinä pääsisi sinne takaisin.

Yritimme ihan vapaaehtoisesti pitää päivät lyhyinä, mutta Skidin palaute oli kylmää: tulette liian aikaisin - haluan leikkiä! Jep. Himassa vauva keskeytti leikit ja vei huomion.

Seuraavana syksynä elämä pisti jälleen pakan sekaisin: jäin työttömäksi. Luonnollisesti olimme hakeneet jo päivähoitopaikkaa ja saaneet sen käsittämättömällä hillolla samasta perhepäivähoidosta. Hohhoijaa. Taas olisi pitänyt ottaa molemmat lapset pois siitä hoitoryhmästä, koska työttömyyteni kesti yli kaksi kuukautta.

Kun sitten sain töitä, työt olisi pitänyt aloittaa jo seuraavan päivänä. Sain neuvoteltua kolmen päivän marginaalin, että ehtisin sopia käytännön järjestelyistä perheen toisen vanhemman kanssa.

Neljän vuoden ikäero on kehityksellisesti aika merkittävä.

Keskusteluissa virkamiesten kanssa on yllättänyt se, miten paljon käytännön järjestelyissä on edelleen epäselvyyksiä (hoitoajat, päiväkodin päivärytmi, ryhmäkoot, yksityiset päiväkodit, hoitotarpeen arviointi) ja jopa eettisiä kysymyksiä (miten kunta saa tiedon perheen työllisyystilanteesta, miten eroperheiden lapsia kohdellaan ja pitääkö päiväkodin tietää esimerkiksi isän masennuksesta?). Valtava hässäkkä - miksi?

Ehkä tosiaan pitäisi vielä kerran miettiä, miksi hallitus näkee subjektiivisen päivähoidon rajaamisen ylipäätään tarpeelliseksi. Sehän taisteltiin läpi nimenomaan naisten voimin laajalla puoluerintamalla 90-luvulla.

Huonossa taloustilanteessa pitää säästää? Nyt on jo nähty, että hallituksen laskelmat eivät toteudu, ihan jo siksi, että käytännön järjestelyt tulevat eteen. Selkeät säästöt saataisiin vain sillä, että oikeus poistettaisiin kokonaan.

Sitten on se näkökulma, että lapsen on aina parempi olla kotona. Mutta jos katsotaan, että lapsilla on todella oikeus kotihoitoon, astutaan kiinnostavalle maaperälle työssäkäyvien vanhempien kannalta. Pitäisikö toiselta vanhemmalta kieltää työssäkäynti?

Onko ongelma sitten subjektiivisuudessa? Siinä, että vanhempien tekemiin päätöksiin ja arviointikykyyn ei voi luottaa? Tuskin, koska vanhemmilla on edelleen täysin subjektiivinen oikeus jäädä kotiin lasten kanssa.

Kesällä 2013 Skidi luki jo sujuvasti.

Noh, tämä hyvin monitahoisesti kantaaottava pilakuva paljasti totuuden. Kun päivähoidon arvostus on nolla, on helppo unohtaa uudistukset ja keskittyä keppiin.

Jos päiväkotia käytetään viinanhakureissuihin, perheellä lienee muitakin ongelmia. Silloin lapsen etu olisi saada olla turvallisessa ympäristössä päiväkodissa. Jos taas kyseessä on herkkä lapsi, joka kärsii pitkästä päivästä päiväkodissa, tämä pitäisi ottaa esiin vasukeskusteluissa työllisyystilanteesta riippumatta: mitä vanhemmat voisivat tehdä, että päivät eivät venyisi? Ja yhtä lailla vastuu on päiväkodilla: miten päiväkotia voisi kehittää viihtyvyyden lisäämiseksi?

Ja uudistuksia kyllä kaivattaisiin.

Ihan ensimmäiseksi tarvitaan paljon enemmän viestintää päivähoidon mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista (esim. neuvolakäynnillä) ja sitten lisää niitä vaihtoehtoja vanhemmille, joille riittäisi kevyempikin palvelutaso. Lisäksi tarvitaan joustavuutta sekä hoitoaikoihin että laskutukseen. Digitaalinen kulunvalvontaa säästää henkilökunnan työaikaa ja paljastaa tarkalleen, miten lapset päivähoitoa käyttävät. Me maksamme koko viikosta vaikka Snadi on perjantaisin melkein aina poissa muskarin takia. Niinä muutamana perjantaina kun muskaria ei ole, tarvitsemme päivähoitoa. 

Ja paljon muutakin varmasti olisi tehtävissä kunhan vain ryhdyttäisiin keräämään ideoita ja testaamaan niitä. Keppiä ei tässä elämäntilanteessa tarvitse.

Jotta saataisiin Tallinnan viinavanhempien rinnalle todellisia perhetarinoita niin kertokaa te: millaisessa tilanteessa olette käyttäneet subjektiivista päivähoito-oikeutta?

Kymmenen syytä rakastaa helmikuuta

Tammikuu, check. Valtavan pitkä kuukausi, jonka suorittamisesta jaksan iloita vuodesta toiseen.

Olen yrittänyt opetella positiivista asennetta talvea kohtaan, turhaan. Minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että positiivisuutta ei vielä ole se, että jättää vitutuksen tunteet vain sanoittamatta. Veikkaan, että olisin tähän ikään mennessä jo löytänyt sisäisen talvi-ihmiseni, jos sellaisesta olisi tässä ruumiissa häivähdystäkään.

Mutta nyt alkavat suupielet jo kääntyä hymyyn. Koska on ainakin kymmenen syytä rakastaa helmikuuta!

1. Kevät! Vaikka kyseessä on tilastollisesti vuoden kylmin kuukausi, lasken helmikuun jo alustavaksi kevätkuukaudeksi. Ja keväthän on aivan mahtavaa luontokuvausaikaa! Pääsen testaamaan uutta kameraani.

2. Maailma lakkaa olemasta hipihiljainen. Lempparilintuni mustarastas aloittaa ihan näillä näppäimillä. Menee ihan roska silmään, kun sen laulun ensimmäistä kertaa keväällä kuulee. Näin sen jo tänään hiippailevan puskan juurella, mutta vielä se ei luritellut.

3. Valo lisääntyy vauhdilla. Noin puolivälissä kuuta on se hetki, kun kotiin tullessa ei ole pilkkopimeää. Ylipäätään hämäräkytkimellä varustetut yölamput lakkaavat palamasta päivällä.

4. Pyöräilykausi alkaa - ainakin kahden edellisen vuoden perusteella - joten työmatkani lyhenee puolella tunnilla. Tammikuussa en päässyt kertaakaan, koska pidin pakkasrajana kymmentä astetta (liian nössöä?) ja lumimyrskyssä taas en luottanut kaupungin aurauspriorisointiin.

5. Nopeat hiilarit: Runebergintorttu ja laskiaispulla. Oikeastaan helmikuuta voi rakastaa jo ihan vain näiden kahden leivonnaisen takia.

6. Hiihtolomareissu etelään. Testaamme karmaa ja menemme samaan kohteeseen, joka ei ole vielä pettänyt. Tavoitteet nolla. Jos saan luettua vähän kirjaa ja naamaan vähän väriä, olen tyytyväinen.

Kuva Puerto de Moganista viime vuodelta.

7. Täytän vuosia. Koska tämä nelikymppisajanjakso näyttää olevan ihan elämän kevättä, on lupa odottaa seuraavaltakin vuosirenkaalta kaikkea siistiä. Kuten kakkua ja skumppaa.

8. Mökkikausi alkaa. Kun päivä vähän pitenee voi lähteä testaamaan elämää ilman kaukolämpöä ja juoksevaa vettä mökille. Saaristo on jäiden lähdön aikaan ihan huikeimmillaan.

9. House of Cardsin kolmas tuottari. Ah, poliittista kähmintää, joka ei ole minun ongelmani. Täydellistä.

10. Last but not least: kaipaan uusia ulvonnan aiheita. Olen jo aivan kyllästynyt kersojen lumitilannekiukutteluun: joko lunta on liikaa, liian vähän, se on vääränlaista, pulkka ei luista, varpaat jäätyy luistimissa ja ladulla lipsuu. Sen sijaan kuvaan astuvat pälvet, jääpuikot, purolutraus, aamuisin riitteessä olevat lätäköt ja mikä parasta voimme avata uuden luontoretkeilyvuoden 2016.

Olen niin valmis!