11.11.2016

Ihmisten (myös metrinmittaisten) kohtaaminen on taitolaji

Eräänä aamuna, kun olin vienyt Snadin päiväkotiin ja palasin takaisin fillarin luo, näin silmäkulmassani liikettä. Huomasin, että joku vilkuttaa minulle leikkihuoneen ikkunasta. Se ei ollut Snadi, vaan toinen lapsi hänen ryhmästään.


Tunnen Snadin päiväkotiryhmän jo monen vuoden takaa, mutta kyseinen lapsi ei ollut koskaan aikaisemmin noteerannut minua millään tavalla. Nyt aika oli kypsä. Vilkutin takaisin ja hymyilin koko matkan duuniin.

Olen perheeni epäsosiaalisin tyyppi. Molemmat lapset juttelevat vieraiden ihmisten kanssa vuolaasti, esiintyvät mielellään ja ovat halunneet jäädä kaverisynttäreille ilman vanhempia jo kolmevuotiaasta asti. Snadi myös moikkailee sattumanvaraisesti ventovieraita ihmisiä, erityisesti jos heillä on koira. Olen joutunut moneen otteeseen toppuuttelemaan kontaktointia ja yrittänyt kertoa, että aina ei ole oikea hetki ryhtyä juttusille.

Lapsilla onkin ollut opettelemista siinä, että kaikki ikätoverit eivät lähde tuosta noin vain leikkimään, vaan osa on "sanattomia". Koska ihmiset ovat erilaisia.

Valeäiti kirjoitti taannoin siitä, että lapsen ujous on epäonnistunut sosiaalinen tilanne, ei korjattava persoonallisuushäiriö. Olen samaa mieltä. Mutta minun nähdäkseni hitaasti lämpiävien lasten kanssa ei auta kuin aika.


Minulla on kolme periaatetta lasten kohtaamiseen.

1. Annan siimaa. Kaverisynttäreiden ja päiväkotieteisen kautta olen ennen kaikkea oppinut olemaan oma itseni. Minä en voi olla yhtään kiinnostavampi, rohkaisevampi, varovaisempi, lässyttävämpi tai iloisempi. Olen mikä olen enkä esitä temppuja sen enempää aikuisten kuin lasten edessä, olivat nämä sitten ujoja tai ei-ujoja. Se joko kelpaa tai ei kelpaa. Jos on huono aamu (esim. huutolankuttanut puoli tuntia), menossa hyvät leikit tai päänsisäinen radiolähetys käynnissä, ei sitä tervehdystä välttämättä edes huomaa. Turha siitä on kierroksia ottaa.

2. Minun käytökseeni ei vaikuta se, miten joku muu käyttäytyy. Erityisesti tämä pätee, jos vastassa on lapsi. On paha mennä vaatimaan kolmevuotiaalta seurustelutaitoja, mutta minä voin silti tervehtiä kaikkia, jotka katsekontaktin suovat. Niin tässä maailmassa tehdään. Ymmärrän hyvin, jos lapsi katselee mieluummin kengänkärkiään kuin kommentoi vallitsevaa lumitilannetta, olisin itsekin useimmiten mieluummin hiljaa.

3. Lapset eivät ole näkymättömiä. Jos minut huomataan, huomaan takaisin: hymyilen ja vilkutan, kiitän avusta, pyydän anteeksi, kuuntelen ja vastaan. Olen opetellut kaikkien päiväkotiryhmäläisten nimet (ei ole helppoa koska kasvomuistini on sikahuono), koska haluan tietää, keistä meillä kotona puhutaan. Osaan myös tervehtiä heitä nimeltä.

Ja sitten ajan kanssa niitä iloisia kohtaamisia tulee: joku vilkuttaa ikkunasta, joku tervehtii. Joku uskaltaa tulla meille ensimmäistä kertaa leikkimään ja joku kertoo vuolaasti dinosauruksestaan. Joku, joka ei ole uskaltanut edes silmiin katsoa, livauttaa pienen hymyn.

Ihmisten kohtaaminen, sekä yli että alle metrinmittaisten, on taitolaji. Yhtä lailla kun kukaan ei enää syö tuttia ekalla luokalla, kyllä se sosiaalinen silmäkin kehittyy, yksilölliseen tahtiin. Nyt nelikymppisenä voi todeta, että alkaa jo sujua.

16 kommenttia:

  1. Sait sitten tiivistettyä yhdessä virkkeessä sen, mitä säädin montakymmentä riviä:
    "lapsen ujous on epäonnistunut sosiaalinen tilanne, ei korjattava persoonallisuushäiriö." Oikein, ja kaikki muukin tässä hienoa ja hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakas ystävä, toi rivi oli suoraan *sun* blogista. Mutta kiitos. <3

      Poista
    2. HAHAHAHAHA EIKÄ OLLUT :D :D Lol. Menen ottamaan bissen. Tai kolme.

      Poista
    3. Siis hyvä minä, sain kai sittenkin tiivistettyä! :D

      Poista
    4. Taikuri on nyt itsekin hämmästynyt tempustaan! :D

      Poista
    5. Hahhah, hauska juttu!! Siis toihan oli ihan parasta, yllättyä omasta nerokkuudestaan. <3

      Sylvia

      Poista
  2. Tästä postauksesta tuli hyvä mieli. Fiksut periaatteet!

    VastaaPoista
  3. Osa lapsista on todella hyviå lukemaan sitä onko aikuinen kiinnostunut heistä ja lapsille riittää myös vain se että on aidosti läsnä. Tuo tuntuu unohtuvan todella usein. Ja joskus ne pienet kohtaamiset vain on parhaita. Mieheni polkee töihin aina yhden päiväkodin ohi aamulla kuuden jälkeen. Päiväkodissa on yksi lapsi odottamassa ikkunassa muita paikalle ja jossain vaiheessa lapsi alkoi vilkuttaa miehelle tämän polkiessa ohi. Pieni satunnainen kohtaaminen, joka kuitenkin kummallekin muuttunut osaksi aamuja. On kuulemma vähän outoa jos lapsi ei jonain aamuna olekaan ikkunassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta. Tervehtiminen on vain rituaali, joka pitää opetella. Onpa hauska tuo miehesi kohtaaminen!

      Poista
  4. Täällä Saksassa kuuluu asiaan tervehtiä kaikkia. Vähintään nyt samassa talossa asuvia, päiväkodin liepeillä liikkuvia, hissiin tai odotushuoneeseen astuessa ja välillä ihan tuntemattomiakin kadulla. Olen opetellut siihen ja ihan hävettää jos joskus ajatuksissani kadulla ohitan naapurin enkä muista tervehtiä. No tämä kolmevuotiaani on sitten geeneiltään ihan suomalainen. Tuijottelee kenkäänkärkiinsä tai suu auki tervehtijää, mitään sanomatta. Päiväkodin muut lapset aina iloisesti huikkaavat "Hallo xx!" ja kommentoivat kuka on kenenkin äiti tai isä. En ole alkanut patistamaan lastani, vaikka tässä kulttuurissa mykkyys vähän nololta tuntuukin. Ja tapahtuihan se lopulta, että lapsi on alkanut vastata tervehdykseen tai tervehtiä muita minun perässäni. Hyvänä päivänä siis, huutolankutusaamuina minäkin mieluusti ohittaisin ihmiset naama norsunvituralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä näkökulma, kiitos! Musta on hauskaa että suomalainen tapakulttuuri on menossa siihen suuntaan että lapsiin suhtaudutaan jotenkin normaalimmin: he ovat tervetulleita julkisille paikoille ja heidät huomataanihmisinä. Auttaa varmasti paljon siihen että ei aina tarvitse arpoa että saakohan nyt puhua vai ei.

      Poista
    2. Hei! Itsekin Saksassa asuvana huomasin lapsen saatuani, että lapsia tervehditään poikkeuksetta ja aina nimellä. Ja usein myös kysytään/kommentoidaan jotain, ennen kuin aikuiset jatkavat omaa keskusteluaan. Lapset myös tervehtivät toisiaan keskenään nimellä kun tapaavat kadulla. Omasta mielestäni tosi miellyttävä tapa, vaikka suomalaisena kesti jonkin aikaa omaksua se. Bussipysäkilläkin on aivan tavanomaista tervehtiä niitä kanssamatkustajia, joita näkee päivittäin, vaikkei heitä sen koommin tuntisikaan.

      Minulle on siunaantunut lapsi joka puhuu mielellään ihan jokaisen vastaantulijan kanssa, vaikkei tilanne sitä aina vaatisikaan. Toivottavasti tilannetaju kehittyy iän myötä?

      Poista
  5. Osuipa silmääni Kodin Kuvalehdestä Unna Lehtipuun mainio haastattelu ja siitä erinomainen lause:

    "Ujouden jalostaminen näkemiseksi pelkäämisen sijaan on suomalaista lahjakkuutta. Ujo ihminen ei tallaa toisten varpaille. Hän tarkkailee tilannetta ja toimii viisaasti ja hienotunteisesti."

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...