8.5.2016

Äidiksi oppinut

Kesällä tulee täyteen yhdeksän vuotta siitä kun istuin sohvalla uimarenkaan päällä, kestokrapulaa muistuttavassa olotilassa ja munkit ruvella. Pitkälle on tultu.



Muistan olleeni erityisen pettynyt uuden roolini gloorian vähyyteen. Äitiyttä oli voimakkaasti ylimarkkinoitu.

Synnytyskipu ei ollut voimaannuttavaa vaan noh, kivuliasta.
Täysimetys ei tarjonnut yhteyttä lapsen sieluun, mutta (alkuun verensekaista) ruokaa suuhun kylläkin. 
Lapsen saaminen ei täydentänyt naiseuttani (tunsin naiseudessani lähinnä tikit), enkä kokenut lapsen kanssa telepatiaa sen enempää kuin tarvetta pesiä.
Hormonit, vaistot ja vietit tekivät oharit.

Kiitti vitusti.

Ehkä joku todella kokee äitiyden hurmosta, pakkohan jonkun on. Itse en nähnyt mitään pointtia väkisin liimata jokaiseen arkiseen toimenpiteeseen filosofista ylevää ulottuvuutta vain siksi että olin saattanut maailmaan lapsen. Podin identiteettikriisiä koska en osannut uutta duuniani.

Kestikin jonkun aikaa hyväksyä, että jos lapsenhoitokokemusta ja äitigeenejä ei ole, aloittaa lähtöruudusta. Kukaan ei varoittanut, että metamorfoosi äidiksi voi tapahtua myös oppimalla. Ja hoivaavuus on iso asia opeteltavaksi, jos ei sitä itsestään sisäsyntyisesti löydä.

No, kyllä se näinkin käy, vähän kantapään kautta toki. Jos ei muista ottaa nenäliinoja hiekkalaatikolle, on pyyhittävä hihaan.

Äiti se on tällainenkin äiti. Joskus iloinen ja hauska, joskus epävarma ja väsynyt, saa inhota napatynkää ja rakastaa metsäretkiä, vittuuntua uhmaikäiseen ja löytää pelastuksen purkkiruoasta. Ja todellakin voisin muutaman päivän vaihtaa pois, mutta en enää koko elämää.

Tykkään enemmän sini- kuin valkovuokoista. Mutta näitä ei saa poimia.

Vahvuuteni ovat muualla kuin vauvojen haistelemisessa. Olen hyvä riehuttaja ja painija, haka löytämään sisiliskoja, pääsiäisen munapolku runoineen on kelpo suoritus, simani onnistuu täydellisesti, olen sairaan hyvä lukemaan satuja ääneen ja väännän kersojen riemuksi pilkkalauluja, joissa on vessasanoja.

On myös ok, jos joitain asioita ei yrityksestä huolimatta opi. Perhepedissä en ole koskaan nukkunut silmäystäkään eikä imetyksestä löytynyt kolmannen asteen yhteyttä muuhun kuin Bepanthenin valmistajaan. Enkä erota kalalokkia ja Snadin yökiljuntaääntä toisistaan vaan saan joka kerta sydärin.

Onneksi ipanoiden kasvatus on jaettu projekti. Tiimiin kuuluu minun lisäkseni lasten isä, päiväkoti, Mummi ja Vaari, Kummitädit sekä liuta muita tärkeitä ihmisiä. Kaikki tuovat mukanaan sen minkä osaavat.

Äitienpäivätuskani helpottaa vuosi vuodelta.

17 kommenttia:

  1. Niin tuttua huttua.

    VastaaPoista
  2. Ihan yhtä kantapään kautta ei meillä ole menty, mutta kyllä siihen äitiyteen on saanut opettelemalla opetella. Nyt ensimmäisenä äitienpäivänä aiomme miehen kanssa avata skumppapullon ja juhlia sitä, että 5kk vanha vauva on yhä hengissä ja avioero-korttia ei ole vilauteltu... Ehkä sitä vielä joskus saa nukkua yönsä ihan rauhassa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei onnea teille! :) Toivon piteneviä yöunipätkiä! Yks asia jota en oppinut oli päiväunet. Olis ollut hiukan helpompaa jos olis kyennyt.

      Poista
  3. Väittäisin, että vaikka oliskin vähän vaistoja ja viettejä ja (itselläni etenkin) hormoneja, niin valtaosa äidin hommasta menee opettelun puolelle. Ainakin tällaisella, joka ehti kolmenkympin yli vaihtamatta yhtään vaippaa. Lisäksi vanhemmuus on suuressa murroksessa koko kulttuurin mukana, joten paljon joutuu innovoimaan ja soveltamaan ja keksimään matkan varrella. Oikeastaan harva asia saa niin innovatiiviseksi kuin se, että oma lepo on onnistumisesta kiinni. Muistan hämärästi lämmittäneeni eskoisen pinnistä kauratyynyllä, jottei vauva herää sinne laskettaessa. Onneksi kuopus, 2 kk, on (toistaiseksi) parempi nukkumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama mulla, esikoinen syntyi 33-vuotiaana. Jos mulla jotain vaistoja olis ollut ehkä olisin ajatellut asiaa aikaisemmin. :D Ja tuo on niin totta tuo kriittisten toimintojen onnistumispakko!

      Poista
  4. Aamen! Voiko tätä paremmin kirjoittaa. Minulla on apuna ihana aviomies, joka on vauvakuiskaaja...Tajuaa alle 2 sekunnin miksi ipana huutaa selkä kaarella ja missä mennään...Onneksi ipanat kohta 3v ja 5 v. Kiitos mahtavasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava mies!

      Tästä tulikin mieleen että opiskelua vaikeuttaa tukiverkoston hajanaisuus: keneltä katsot mallia ja kysyt neuvoa jos olet ystäväpiirissäsi ainut äiti ja sukulaiset kaikki asuvat muualla.

      Poista
  5. Tuli tosta kuvatekstistä mieleen. Mietiskelin tota sinivuokko asiaa tässä päivänä eräänä ja tarkistin sen, kyllä niitä saa kerätä! :D
    Mulle on myös iskostettu päähän, ettei niitä saa kerätä ja on rauhoitettu. Mutta ne on poistettu rauhotettujen listalta JO vuonna 2005! :O Ja sekin tarkoittaa myyntiä varten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, rauhoitettu se ei enää ole. Mutta koska sinivuokko ei leviä juurakon avulla kuten valkovuokko, poimiminen ei ole edelleenkään suotavaa. :)

      Poista
  6. Hyvin kirjoitettu. Itse en koskaan oppinut erottamaan vauvan itkun aiheita. Mutta opin, että tissi suussa on vaikea itkeä, joten laitoin aina rinnan ääntä kohti. Nyt kun äitiyttä on takana jo aika monta vuotta, koen että eniten olen oppinut itsestäni ja omasta rajallisuudestani. Tästä johtuen ehkä parhain päätös äitinä on ollut, että lapsiluku on jäänyt yhteen. Olen tehnyt huomion, että mulla ei ole juuri minkäänlaista hoivaviettiä ja jatkuva toisen ihmisen peruskalliona oleminen tuntuu edelleen lähinnä ahdistavalta. Tunnen riittäväni juuri ja juuri yhdelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osasit hienosti pukea sanoiksi sen, mitä olen itsestäni viimeaikoina tajunnut. Hoivaviettiä riittää omalle ja bonuslapselle, muiden seurassa on vaikea olla edes luonteva.

      Itse arvostan eniten niitä äitejä jotka tiedostaa omat rajansa ja mitoittaa elämänsä sen mukaan välittämättä muiden ajatuksista tai äitimyytistä.

      Poista
    2. Mä kyllä tykkään lapsista ja hoidan ihan mielelläni vaikka kavereiden vekaroita. Mutta silloin mä saan olla se hauska täti, jonka ei tarvi vääntää kurahousuista ja ottaa vastaan uhmakohtauksia tai vetää suuria kasvatuksellisia linjoja. Silloin kyse ei ole hoivaamisesta vaan enemmän kivasta puuhailusta ja rusinoiden poimimisesta pullasta :P.
      (Alkuperäinen Anonyymi)

      Poista
    3. Mä luulen että me hoivavietittömät naiset (ja varsinkin äidit) tarvittais joku tukiryhmä. Olisi hauska kuulla muiden kokemuksia että esim. millaisen roolin isä ottaa.

      Poista
    4. Joo, ehdottomasti pitäisi olla tukiryhmä!

      Poista
  7. Aamen. Veit jalat suusta. Tähän vois vielä lisätä sen, että en koskaan ole ymmärtänyt naisia/äitejä, joilla on krooninen vauvakuume. Siis wtf, muutamia kertoja olen kuullut kun vastasyntyneen äidin suusta on päässyt että taas on vauvakuume. Miten voi olla, jos sulla on jo vauva??!!
    Itse en tuollaista "sairautta" ole kokenut, silti 4v. tytön äiti ja toinen (sekä samalla viimeinen) tulossa parin kk:n päästä :)

    VastaaPoista
  8. Mä olen kanssa yrittänyt käydä (sekä hiljaa itseni että vähän koko maailman kanssa) keskustelua siitä, että on ok olla äiti, joka ei istu oikein mihinkään äitimyytteihin eikä stereotypioihin.

    Tai itselleni on kyllä ollut aina itsestään selvää, että on ok. Mutta tuntuu, että maailmalle ja monille ystävillekin sitä on pitänyt vähän todistella. Valaa uskoa. En tiedä, miksi niin moni kokee riittämättömyyttä ja jopa epäonnistumisen tunteita siitä, että on omanlaisensa äiti. Ei tarvitsisi. Äitejä saa olla joka lähtöön kuten isiä...ja, no, ihmisiäkin. Haluan tässä yhteydessä suositella lämpimästi Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjaa. Lukekaa!

    Minä olen

    - kolmen lapsen äiti vaikka en ole "emotyyppiä"; satun vain tykkäämään siitä, että lapset muodostavat pienryhmän
    - ollut aina yhtä kiinnostunut töistäni ja muusta elämästä kuin lapsistani; aikaa riittää kyllä kaikelle, kun tekee valintoja
    - rakastava vanhempi, vaikken ole kovin hoivaviettinen enkä leiki tai askartele lasteni kanssa enkä pidä vauva-ajasta
    - introverttipiirteitä omaava, oman ajan ja tilan kaipuinen äiti-ihminen, vaikka kotona on joukko ihan vapaaehtoisesti hankittuja alaikäisiä; tämäkin on mahdollista ja ok, äidin ei tarvitse olla jatkuvasti läsnä perheelleen
    - henkilö, joka nukkuu mieluiten yksin

    Toisaalta olen (parhaimmillani ihan) hauska, lempeä ja rakentava. Olen rohkaiseva ja olen vankkumaton tuki lapsilleni. Osaan pyytää anteeksi ja olen opettanut lapsenikin pyytämään. Tykkään lukea ääneen, tiedän kaiken somesta ja bändeistä, osaan ratsastaa, pelata futista ja seisoa päälläni. Osaan tehdä arjesta sujuvaa ja turvallista. Olen samanaikaisesti rento ja silti osaan vetää rajat. Äitiys ei määritä minun koko identiteettiäni. Minulla on omaa elämää, omia harrastuksia, omia ystäviä ja omia tarpeita. Luulen, että tällaisten asioiden hoksaaminen on ihan hyväksi lapsillekin. En omista heitä enkä omistaudu heille. Olen olemassa heille omana itsenäni, se riittää.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...