29.11.2015

Pipari-Finlandia

Tämänvuotisen Pipari-Finlandian ehdokkaiksi pyrkii neljä ansiokasta teosta. Teoksia yhdistää poikkeuksellisen terävä yhteiskunnallinen kantaaottavuus, repivä modernismi ja rajojen rikkominen.

Ehdokkaat vasemmalta: Porsas-Kampelan Ajatus, ylhäällä "Moni Kakku Päältä Kaunis",
alhaalla "Sämpylä" ja oikealla "Mies-pi-pari".



1. "Porsas-Kampelan Ajatus"

Kahdella perinteisellä muotilla on saatu aikaa tämä hätkähdyttävän kantaaottava teos, jossa punnitaan sekä eläinten oikeuksia että evoluutiota. Mikä on enää normaalia, jos porsaan silmät ovat samalla puolella päätä ja saparon tilalla maksa. Tuomaristo kiittää myös tunneilmaisun monipuolisuutta: onnellisuudesta haaveileva hybridi vaikuttaa ulkopuoliselta jopa omissa ajatuksissaan.

2. "Moni Kakku Päältä Kaunis"

Tässä puhuttelevassa piparissa, jossa itse piparia ei juuri näy helmien ja kuorrutekerroksen alta, on nähtävissä ulkonäkökeskeisyyden kritiikkiä. Modernissa aitousharhassa halvalla sokerilla luodulla ulkonäöllä on suurempi rooli kuin maulla. Teoksella on haluttu nostaa esille myös globaalin maailmantalouden ristiriita, jossa otetaan mieluummin överit kuin vajarit.

3. "Sämpylä"

Tuomaristo halusi nostaa kärkiehdokkaiden joukkoon myös tavanomaisista piparimuodoista poikkeavan sämpylää parodioivan teoksen. Leipuri alleviivaa röyhkeästi ajatusta, jossa piparia pitäisi kohdella tasa-arvoisesti aamiaissämpylän kanssa, nehän eroavat vain hieman mausteiltaan. Lisäksi intertekstuaalinen viittaus Kiantoon on selkeä. Punainen viiva symboloi myös ajokieltoa osoittavaa liikennemerkkiä, jota teos uhmaa ajamalla piparikoventiota väärään suuntaan.

4. "Mies-pi-pari"

Pipari-Finlandiassakaan ei voi ohittaa ajankohtaista keskustelua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Elämän uunissa yhteen kasvaneet piparkakkupojat ovat kuin samasta muotista, pukeutuneet samanlaiseen kultanappiseen univormuun viestiäkseen liitostaan mutta myös yhtenäisestä poliittisesta rintamasta. Koskettavassa teoksessa ei unohdeta yksilöllisyyttä: meillä kaikilla on puutteemme. Vaikka käsi murenee, ote säilyy.

Poikkeuksellisen kovatasoiseen Pipari-Finlandiaan voi ilmoittaa lisää hämmentäviä ja puhuttelevia teoksia instagramissa hashtagilla #piparifinlandia.


27.11.2015

Spruuttajuomaa reppuun

Yhteistyössä Ella's Kitchen.

Minun ei ole pariin vuoteen tarvinnut asioida lähimarketin vauvahyllyllä: kukaan perheenjäsen ei tarvitse enää vaippoja, korviketta, tutteja tai Pikku-Kalastajan Herkkua.


Tänä syksynä jouduin kuitenkin tekemään sinne paluun -- tällä kertaa tokaluokkalaisen takia. Koulun iltapäiväkerho piti lopettaa olosuhteiden pakosta kun erilaisia harrastuksia alkoi olla kalenterissa useammalla päivällä. Oli edessä ihan uusia tarpeita: yksinäiset iltapäivät, siirtymät ja välipalat. Ilman välipalaa ei koko iltapäivää pärjää.

No mikä neuvoksi? Koko päivän repussa matkannut voileipä tai karjalanpiirakka (vaikka olisikin sellainen kylmäpakkaus) ei ole kovin herkullinen. Banaani taas muussaantuu mustaksi vauhdikkaassa skuuttikyydissä jo menomatkalla. Puhumattakaan siitä sotkusta, jos se unohtuu repun pohjalle kolmeksi päiväksi. Pelkkä pillimehu taas ei riitä ja on ravitsemuksellisesti köyhä.


Ratkaisuksi ovat valikoituneet pussismoothiet. Skidi tykkää Ella's Kitchenin värikoodatuista hedelmäsmoothieista, joihin ei ole lisätty sokeria eikä vettä. Suosikki on Red One, mansikkaa ja vadelmaa sisältävä spruuttajuoma. Näitähän meillä syötiin aktiivisina sosevuosina.

Pussi kulkee vaikka taskussa ja se on helppo nykäistä vaikka autossa matkalla yleisurheilutreeneihin, kuoron tauolla tai kun odottelee enkun kerhon alkamista. Smoothien kaveriksi mukaan voi laittaa kuivattuja marjoja ja pähkinöitä (joita kuulemma himoitsevat myös luokkakaverit!).

Pieniruokaiselle Skidille riittää yleensä yksi pussi. Kun välipala on riittävän kevyt, nälkää jää vielä kunnon ruokaan.


Tällä välipalajärjestelyllä taklataan toinenkin ongelma: hedelmät. Ravitsemussuosituksissa todetaan, että kasviksia, marjoja ja hedelmiä suositellaan syötäväksi ainakin viisi kourallista päivässä. Nolottaa tunnustaa, mutta hedelmien syöminen on perheessämme nollissa. Vain marjoja menee iltapalalla luonnonjogurtin ja hillon kera. En voi sietää suurinta osaa hedelmistä (verigreippi ja hyvät mandariinit käyvät), Koti-insinööri syö vain banaaneja ja Snadi on allerginen lähes kaikille.

Tällä saa synninpäästön: yhdestä pussista saa helposti rastin yhteen annokseen. Pitäisi vetää näitä itsekin. Ja Koti-insinööri voisi turvautua tähän hätäpussiin aina kun iskee verensokerikriisikänkkäränkkä.

Muutama kehitysehdotus valmistajalle kuitenkin olisi. Aika moni ipana on allerginen omenalle, jota löytyy melkein joka pussista. Toivoisinkin smoothieta ilman omppua ja päärynää, vaikka pelkästä banaanista ja metsämarjoista, jolloin Snadikin voisi näitä syödä ilman kutinakohtausta.

Lisäksi näistä pusseista voisi olla hiukan isompi koko ja vaikka vähän ravitsevampi koostumus kouluikäiselle. Ja ehkä pinaattia ja parsakaalia salamatkustajaksi.

Miten te olette ratkaisseet koululaisen välipalaongelmat?

Ps. Instan puolella on arvonta spruuttajuoman ystäville!

26.11.2015

Leffassa: Onnelin ja Annelin talvi

Kävimme viime viikonloppuna leffassa katsomassa Onnelin ja Annelin talven (S). Ikärajaa ei ole, mutta moni on kysellyt, sopiiko leffa oikeasti perheen pienimille.

Kuva: Finnkino
Nähdäkseni tämä todella on koko perheen leffa (muistan - ja Snadikin muistaa - elävästi kun erehdyin pitämään Paddingtonia koko perheen elokuvana). Juoni on seuraavanlainen:

"Parhaat ystävykset, Onneli ja Anneli, ovat kaksi tavallista pikkutyttöä, ehkä vain vähän onnellisempia kuin useimmat muut, koska heillä on satumainen mahdollisuus asua kahdestaan omassa talossaan. Eräänä joulukuisena iltana heidän ikioman talonsa pihaan ajaa pieni, tuskin kenkälaatikon kokoinen auto, josta nousee ulos pikkuruinen Vaaksanheimon perhe. Vaaksanheimot ovat joutuneet kodittomiksi koska maantiejyrä on hajottanut heidän kotitalonsa. He muuttavat väliaikaisesti Onnelin ja Annelin nukkekotiin asumaan, mutta pian selviää, että kaikilla isoilla ihmisillä ei olekaan hyviä aikeita Vaaksanheimojen suhteen. Tarinan salaperäisten yhteensattumien taustalla on tälläkin kertaa hyväntahtoinen rouva Ruusupuu."

Juonenkuljetus on aika rauhallista (osin jopa pitkäveteistä, mutta kasi veetä ei tuntunut haittaavan) ja Vaaksanheimojen kämppäongelma on helposti ymmärrettävissä. Leffaa ei siis tarvitse tulkata nelivuotiaalle yhtään.

Pelottavia/jännittäviä kohtauksia on vain muutama, mutta niistäkin selvittiin kuiskimalla. Herkälle lapselle voi jo etukäteen avata juonta, jotta jännitys ei kasva liian suureksi ja usko onnelliseen loppuun säilyy. Katsomiskokemusta auttaa, että kauhumusiikkia ei ole. Leffan pahiskin oli ajattelemattomuuksissaan aika harmiton.

Rakastan Marjatta Kurenniemen Onnelia ja Annelia ja jäin miettimään, että tarina on loppujen lopuksi aika uniikki: jollain kummallisella tavalla sekä traaginen (vanhemmat eivät huomaa että tytöt ovat poissa) ja ihana (oma talo!). Hahmotkin ovat moniulotteisia. Hemmetti, käsikirjoitus voisi olla jopa vientituote! Olisi kiinnostavaa nähdä, mitä ison budjetin elokuvastudio tästä taikoisi.

Suosittelen siis: helppo katsottava pientenkin kanssa, joskaan ei vedä vertoja ekalle. Suurin ongelma on popkornin annostelu.

Ja sitten vielä viikonlopun leffavinkki vähän isommille: Kino Tapiolassa menee ensi sunnuntaina Studio Ghiblin (Totoro, Henkien kätkemä) Tyttö ikkunassa. Rakastan paitsi Kino Tapiolaa (pieni ja tunnelmallinen elokuvateatteri, jossa mainokset eivät kestä puolta tuntia eivätkä äänet ole täysillä), myös Ghiblin tuotantoja (tästä samasta traagisuussyystä), joten tämä 12-vuotiaan tytön kasvutarina kiinnostaa kovasti. Yritän päästä katsomaan tämän Skidin kanssa, jos suinkin ennätän.

24.11.2015

Mitä se varhaiskasvatus oikein on?

Tänään oli Hesarin mielipidepalstalla hyvä kysymys.



Kotiäiti, lakimies Jessica Naukkarinen uskalsi tunnustaa, ettei tiedä, mitä mystinen "varhaiskasvatus" on:

"Väitetään, että varhaiskasvatuksella voidaan ehkäistä syrjäytymistä ja että varhaiskasvatuksessa lapsi saa kaikenlaisia virikkeitä. Väitetään myös, että kotihoidossa oleva lapsi jäisi jostakin paitsi. Mistä?"

Tietoa toki löytyy ihan googlettamalla, ei siitä Hesariin olisi tarvinnut kirjoittaa, mutta vastaus kysymykseen on, että ei välttämättä mistään ja ehkä kaikesta. Riippuu perheestä.

Kirjoittaja miettii myös, miksi varhaiskasvatuksesta niin kovin meuhkataan. Tämä liittyy työssäkäyvien vanhempien kylmään rinkiin perseen alla. Päivähoidon laatu on suoraan verrannollinen kasvattajien pätevyyteen ja ryhmäkokoon ja lasten hyvinvointi taas siihen, että vanhemmat ovat saaneet itse arvioida, osaavatko he tämän homman vai eivät. Hallituksen vajakit säästöideat uhkaavat tätä tasapainoa. Hekään eivät tiedä, mitä varhaiskasvatus on.

Kysymyksen tekee kiinnostavaksi myös se, että tässä ollaan tabussa kiinni. Tutkimusten mukaan kotona annetaan sekä paras että huonoin hoito.

Suomalaisugrilaisen perimätiedon mukaan lapsen on aina paras olla kotona, mikä näkyy korkeassa kotihoitoprosentissa - muissa Pohjoismaissa päivähoitoa arvostetaan enemmän. Lapsia saa siis hoitaa kuka tahansa - jopa minun kaltaiseni täysummikko - kunhan vain on äiti. Kotihoitajan motivaatiota, kasvatustaitoja tai lapsen ikävaiheiden tuntemusta ei tarkisteta - saati mitata - missään kohtaa.

Mitä hyötyä varhaiskasvatuksesta sitten on?

Tutkijoiden mukaan varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus (ja selvennettäköön vielä, että varhaiskasvatusta annetaan siis myös kotona) ja se myös tasoittaa sosioekonomisia eroja, tasapäistää. Tämän arvo on vaikeasti mitattavissa rahalla.

Päiväkodit perustettiin tietysti siksi, että vanhemmat pystyivät käymään töissä vauvavaiheen jälkeen. (Muutenhan esimerkiksi naispuolisen lakimiehen koulutus olisi hukkaan heitettyä rahaa, jos he ikinä halusivat perheellistyä.) Nykyään päivähoidon rima on nostettu vähän korkeammalle kuin hengissä selviämiseen: varhaiskasvatukseen. Minun on helppo käydä töissä kun tiedän, että ammattilaiset huolehtivat ipanoista hyvin. Sama pätee tietenkin myös koululaiseen.

On tosi hyvä, että tästä puhutaan - varsinkin kun monessa kunnassa näitä keskusteluja juuri käydään. Ja on hieno juttu, että kysyjä kokee olevansa hyvä lastenhoitaja. Joku toinen ei vain ole yhtä hyvä.

Ps. Espoo päätti jättää ryhmäkoot ennalleen.

22.11.2015

Viikonloppu kolmistaan

"Olipa kiva viikonloppu", totesi tuokaluokkalainen. Niin olikin. Koti-insinööri oli bänditreeneissä mökillä ja meillä tytöillä oli metsäretki, kahvilakäynti, Onnelin ja Annelin talvi, lumiukkotalkoot ja alias-matsi. Ihan parasta.

Kolmistaan luontopolulla syyskuussa.

Muistelin, että aina ei ole ollut näin. Perheen muusikolla on säännöllisesti keikkoja ja intensiivisiä bändileirejä, jotka vaativat yön yli poissaoloja kotoa. Muutama vuosi sitten tilanne oli hyvin erilainen. Kun Koti-insinöörillä oli joku viikonloppumeno, minulla oli välittömästi paniikkinappula pohjassa.

Viikonloppu yksin oli lähinnä painajaisten painajainen. Itketti koko setti jo etukäteen. Värjöttely leikkipuistossa, syöttämismaratonit, päiväunitaistelut, yöheräilyt - vailla hetkenkään rauhaa.

Jos ulkupuolista apua ei ollut saatavilla, olin viikonlopun jälkeen valmis ottamaan lentolipun jonnekin kauas. Pelkkänä menona.

Ja sitten on tämä nykypäivä.

Nyt yyhoo-viikonloput ovat mukavaa vaihtelua arkeen, vaikka lapsia on kaksi. Ipanat leikkivät kivasti yhdessä ulkona ja sisällä (voin päästää ne jopa ulos leikkimään kahdestaan), niiden kanssa voi pelata lautapelejä ja ne katsovat lastenohjelmia, jos minun pitää käydä kaupassa.

Sunnittelimme ihan innoissamme ensi viikonloppua, jolloin on sama kuvio: mitä kaikkea ehditään tehdä? Mennäänkö uimaan, olisiko joulumarkkinoita tai muita tapahtumia? Mitä museoita on käymättä? Keiden kaikkien ystäväperheiden kanssa tehdään treffit?

Ihan kuin olisin eri todellisuudessa. Ja tavallaan olenkin.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: ihan liian vähän puhutaan siitä, miten mahtavaa elämä on yli kolmevuotiaiden kanssa. Miten paljon arki helpottaa, miten hauskaksi elämä muuttuu kun vaihtoehdot lisääntyvät -- ja miten jotkut ahdistuksen aiheet ovat yhtäkkiä kaukaisia, absurdeja muistoja, joiden ei voi uskoa olleen totta.

Saldo on jopa niin plussalla, ettei edes pieni vollotus bussiterminaalissa ("En halua mennä bussilla!") haittaa.

Niinkö? No mennään toki sitten kuuraketilla.

20.11.2015

Kaksi kuukautta ilman karkkia

Kun lopetin karkin syönnin pari kuukautta sitten, tein sen muutamasta tärkeästä syystä: söin liikaa sokeria ja tämä tapahtui erityisesti karkin muodossa.



Jos suvussa on kaikkia mahdollisia aineenvaihduntasairauksia, ei kannata testata, saisiko sen kakkostyypin diabeteksen myös itselleen.

Luopumisen tuskaa on lievittänyt myös se, että olen törmännyt useampaankin kiinnostavaan tutkimukseen sokerin vaikutuksista terveyteen. En tiennyt, että sokeria kannattaa vähentää, jos sydänterveys kiinnostaa tai ei halua näyttää ikäistään vanhemmalta.

Lisäksi tutkimus ylipainoisten lasten terveyden kohenemisesta pelkästään sokeria vähentämällä oli kiinnostava, vaikkakin tutkimuksessa oli puutteensa. Sokeri sekoittaa maksan toimintaa ja ylipainoisilla nuorilla onkin havaittu jopa juoppojen ongelmaksi miellettyä rasvamaksaa.

No miten on mennyt noin niinkun omasta mielestä? Oikeastaan aika samoilla linjoilla mennään kuin ensimmäisen kuukaudenkin aikana, mutta pientä muutosta kuitenkin ja pari yllätystä.

Painoon ei ole ollut merkittävää vaikutusta, mutta pientä pudotusta kylläkin. Alkuun korvasin pussin rapistelun muulla puputuksella, mutta toisen kuukauden aikana se on hiljalleen jäänyt. Fiksi ei ole yhtä tehokas, joten miksi vaivautua. Vatsa on litistynyt, osaksi siksi, että turvotus on vähentynyt.

Yllättävää on se, että en ole sortunut.

Tiesin jo entuudestaan, että viini olisi paljon helpompi jättää väliin kuin karkki. Ja voi hyvänen aika, tilaisuuksia sortumiseen on todella ollut: lakkoilijana sen vasta huomaa, miten niitä perkeleen glukoosifruktoosipalleroita on tarjolla joka puolella.

Mielitekoja on ollut, mutta ehkä ne ovat vähän harvenemaan päin - pitäisi melkein seurata näitä. En ole penkonut kaappeja hullun kiilto silmissä etsien ihan mitä tahansa lapsilta unohtunutta pääsiäismunaa. Tiedän, missä pahimmat vaarat vaanivat: iltapäivällä toimistossa ja viikonloppuna kotona. Olen ottanut ohjelmistoon iltapäivävälipalan ja kotona auttaa se, että kaapissa ei yksinkertaisesti ole karkkia. Himoa limppariin, jätskiin, pullaan tai kekseihin ei ole kehittynyt, päinvastoin.

Mutta sitten on ollut yksi yllätys. 

Kaksi kuukautta ei ole vielä riittävä seuranta-aika, mutta ainakin yksi uusi ja täysin yllättävä havainto on löytynyt. En löytänyt aiheesta selkeitä tutkimustuloksia, mutta sanotaanko nyt näin, että jos on paha pms ja muutakin menkkahäikkää niin tätä sokerinkäytön leikkaamista kannattaa kokeilla. Palaan tähän vielä kun olen perehtynyt sokerin ja hormonitoiminnan suhteeseen tarkemmin - mutta kertokaa mielellään kokemuksianne muut karkkilakkoilijat?

Positiivisiin käänteisiin kuuluu myös löytö: ei-ällömakea glögi. Joulu ilman vihreitä kuulia odottaa.


18.11.2015

Wanted: Hovihankkija

Olen vähän pohtinut uutta ruuhkavuosipalvelua.

Asensin nämä verhot ihan itse. Kuten huomaatte tarranauha on täysin riittävä ratkaisu.

Kun viime yönä hiki päässä selasin verkkokirppareita ja etsiskelin Snadille koon 110 talvihaalaria (koska nyt sitä ei voi enää lykätä), tuli sellainen olo, että tässä voisi olla jotain kaksisuuntaisuutta.

To do -listani, jota sain kesällä jo hyvin lyhennettyä, on taas räjähtänyt käsiin. Lapset kasvavat, tavaroita hajoaa ja tarpeet muuttuvat, joten koko ajan tulee uusia tehtäviä. Osa asioista on sellaisia, joita ei kannata ruveta tekemään itse. Lisäksi takaraivossani on koko ostoslista. Tavaroita on kohtuullisen helppo myydä mutta hitokseen vaikea ostaa. Minä en ehdi pyöriä kauppakeskuksissa, kirppareilla tai verkkokaupoissa.

Tarpeita on ainakin kolmenlaisia.

Olisi hankintoja. Osa on ihan puhtaasti ostoksia kuten koon 34 talvikumpparit ja itselleni sateenkestävät kuorihousut. Lisäksi kersat onnistuivat hajottamaan kattolampusta kuvun, joten olohuoneen ilme on nyt industrial-henkinen. Jonkun pitäisi etsiä uusi.

Tässä näette valkolakatulle keittiötasolle kesäloman aikana kuolleen kurkun ja avokadon viimeiset leposijat.
Voisi olla hionnan paikka.

Sitten on haastavampia prosesseja, joita pitäisi vähän miettiä. Mikä neuvoksi, kun ruokapöydän tuolien huput ovat reilussa 10 vuodessa kuluneet puhki eikä niitä enää valmisteta (viime keväänä tietenkin vielä valmistettiin)? Pitäisikö teettää? Mitä se maksaa? Mahtuisiko jonkun toisen mallin huppu? Vai mitä helkkaria teen?

Sitten olisi myös palveluksia. Kuka asentaisi talvirenkaat fillariin? Keittiön työtaso pitäisi hioa, koska tapahtui pieni lomaäksidentti. Kuka ehtisi käydä hakemassa kuoriketta ja levittää sen marjapuskien juurelle? Lisäksi tarvitaan joku pieni aita ahnaita citypuppeja varten. Ja Snadin uusi parvisänky pitäisi koota ja kiinnittää seinään.

Olen ihan varma, että on niitä, jotka käyvät muutenkin kirppareilla ja niitä, jotka osaisivat vaihtaa ne renkaat ihan tuosta noin vain. Miten nämä kaksi ihmisryhmää saisi kohtaamaan?

Jos olisi joku jeesauspalveluiden Über (mahdollisesti sovelluksena), johon voisi kirjata tarpeita ja sitten sieltä voisi kuka tahansa poimia juttuja toteutettavaksi ja ratkaistavaksi. Provikka ja reittaus vielä ongelman ratkaisijalle.

Painitteko te tällaisten ongelmien kanssa? Onko teillä joku hovihankkijadiili naapurin kanssa? Kummalla puolella sovellusta olisitte?

Ja jos joku nyt nyysii tämän idean, pitchaa sen Slushissa ja saa miljardirahoituksen, niin tietäkää että en ole katkera. Haluan vain sen sovelluksen puhelimeeni mahdollisimman pian.

16.11.2015

Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan ei liity alkoholi

Vierailen maanantaina sidekickinä Marja Hintikka Livessä. Aiheena on vanhemmuuden ja alkoholinkäytön suhde.

Kuva lastenjuhlien aikuisviihteestä: skumppabaarista.
 
Olen käsitellyt aihetta jo monia kertoja. Olen toistaiseksi aina törmännyt siihen argumenttiin, jossa kohtuukäyttäjää pidetään lähinnä hammaskeijun kaverina.

Tätä perustellaan yleensä sillä, että suomalaiset alkoholitilastot ovat synkät. Ja niin ne ovatkin. Maaret Kallio kirjoittikin viime viikolla blogissaan, että jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan liittyy alkoholi.

Paitsi ettei liity. Ei jokaiseen.

Ainoat vähänkään traumaattisiksi laskettavat asiat lapsuudestani liittyvät liian aikaiseen heräämiseen ja skutsissa asumiseen. Jatkuvat talonrakennusprojektit vituttivat myös. Vanhempien avioero ei johtunut viinasta.

Ehkä minä en käsitä tätä keskustelua, koska en tunne ketään alkoholistia. Lähipiirissäni ei ole ainuttakaan, jolla olisi näkyvä ongelma. Ei kellään lähde lapasesta samalla tavalla kuin lapsuuden kodin naapurissa sijainneen maatalon isännältä perunnannoston jälkeen. Itsesäätely pelaa - tai sitten ongelman peittely on helppoa.

Keskustelu on yksipuolista, koska sitä käydään liian tiukoilla ehdoilla. Kohtuukäyttäjän kannattaa olla hiljaa. Satunnaisesta viinilasillisesta ei pidä mainita, ellet halua vastata kysymykseen, miksi haluat edes sen yhden lasillisen kerran viikossa. Vaihtoehtoina on olla joko kieltämisvaiheessa oleva rapajuoppo tai absolutisti.

Yritä siinä sitten selittää, että ihan aikuisten oikeasti en ole addikti. Minulle karkkien poisjättäminen oli paljon isompi juttu kuin viinistä luopuminen. Todisteita ei ole. Ei ole olemassa mitään sertifikaattia tai diplomia, jonka kohtuukäyttäjä voisi lyödä tiskiin, kun perheen kanssa ravintolassa tilaa 12 cl baroloa.

Olen valmis ottamaan sen riskin, että ipanat oppivat pitämään alkoholia normaalina asiana, jota ei tarvitse selitellä, naamioida saunakaljaksi tai piilotella puuliiterissä. He voivat sitten vetää omat linjansa asian suhteen.

Ja ehkä Suomikin hiljalleen muuttuu. Toivottavasti jossain vaiheessa surullisempaa on se, että saisin juoda terassilla 10 tuoppia, kunhan vain teen sen aikuisseurassa.

12.11.2015

Menikö se pilalle?

Inhimillisessä tekijässä oli eilen kiinnostava keskustelu erityisherkkyydestä.


Superhyvä, että tästä puhutaan nyt enemmän. Nimittäin yksi asia, mikä jätetään perhevalmennuksessa, synnytyssairaalassa ja neuvolassa käsittelemättä, ovat perheen sisäiset temperamenttierot.

Lapsen kasvattaminen on paljon muutakin kuin hoitotoimenpiteiden sarja: ruokkimista, vaipanvaihtoa ja vaatettamista. Jostain syystä yhteiskunnan tarjoama ohjaus koskee vain käytännön toimenpiteitä, vaikka täysimetys on perheen ilmapiirin näkökulmasta toissijaista.

Jos työpaikalla tai harrastusporukassa on tyyppi, jonka kanssa sosiaalinen vuorovaikutus ei oikein onnistu, ratkaisuksi kelpaa kontaktin minimoiminen tai välttely. Perheessä tämä ei kuitenkaan käy. Omat lapset ovat ihmisiä, joiden kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Jos siis sattuisi käymään niin, että synnyttääkin itsensä kanssa hyvin erilaisen ihmisen, lapsen persoonan rakennuspalikoiden ymmärtäminen helpottaa todella paljon yhteiseloa.

Sen jälkeen kun tajusin, että meillä asuu näitä vilkkaalla hermojärjestelmällä varustettuja tyyppejä enemmänkin ja perehdyin vähän aiheeseen, yhteiselo on helpottunut. Osaan paljon paremmin tulkita ja ennustaa Skidin sielunelämää ja aivoituksia, turhautumatta.

Näin jälkikäteen ajatellen on monia asioita, joihin olisin osannut suhtautua paljon fiksummin, jos olisin vain tajunnut erilaisuutemme.

Miksi se alkoi itkeä kun elokuva loppui? Koska kokemus oli ollut valtavan koskettava.
Miksi se ei voinut syödä minun tekemääni luomuperunasosetta? Koostumus oli liian rakeinen, joten nieleminen on mahdotonta.
Miksi se haluaa edelleen aina silloin tällöin olla yksin? Muuten aivot alkavat savuttaa.
Miksi se ei ikinä pitänyt yhtä paitaa? Metallinapit tuntuivat ihoa vasten kylmiltä.
Jos joku potkii, miksi se ei potki takaisin? Koska rauhan ylläpitäminen on tärkeämpää.

Aloin valaistua oikeastaan vasta sen jälkeen kun Snadi syntyi. Jo vauva-aikaan huomasi, että sisarukset olivat keskenään aivan erilaiset. Toinen tuntui heti tutummalta, suoraviivaisemmalta. Se syö ja nukkuu hyvin, suuttuu helposti ja karjuu takaisin.

Olen tietysti myös pohtinut pääni puhki, olenko aiheuttanut jotain traumoja kun en vain hoksannut aikaisemmin, mitä voin vaatia ja mitä en. En tunne vanhemmuudessa syyllisyyttä juuri mistään muusta kuin tästä. Kaikki se riitely oli niin turhaa.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Tämän tajuamisessa ei onneksi mennyt 40 vuotta.

9.11.2015

Loistavat hengenpelastajat

Yhteistyössä Ifin kanssa

Fakta Fennoskandian marraskuusta: mustaan villakangastakkiin kääriytyneen ihmisen näkee kello viiden maissa vasta 30 sentin päästä - ellei hän räpellä älypuhelintaan.


Talvipyöräilyn kauhujen kolminaisuus koostuu kylmyydestä, liukkaudesta ja pimeydestä ja pahin näistä on ehdottomasti pimeys.

Avauduin viime syksynä näihin samoihin aikoihin läheltä piti -tilanteesta. Katuvalaistus on monissa paikoissa riittämätöntä tai puuttuu kokonaan. Vaaroja aiheuttavat näkymättömiksi muuttuneet oksat, kuopat, kanttareet, ihmiset ja koirat - niin satulassa kuin jalkakäytävällä. (Ja ne pyöräilijöiden ajovalot ovat muuten pakolliset hämärän ja pimeän aikaan.)

Tilastojen mukaan vuoden pimeimmän vuosikolmanneksen aikana loka-tammikuussa sattuu melkein puolet jalankulkijoiden kaikista henkilövahingoista. Erityisesti suojateillä tapahtuneet henkilövahingot keskittyivät juuri näille kuukausille. Heijastimet pienentäisivät onnettomuusriskin puoleen, mutta Ifin kyselytutkimuksen mukaan vain puolet käyttää heijastinta harvoin tai ei koskaan.

Se vain unohtuu, minultakin. Eikä niitä myydä lähimarketissa.

Vähiten heijastinta käyttävät nuoret. Tavallaan ymmärrän, jos teini-iän itsetuntokriiseissä valitsee ennemmin sosiaalisen hyväksynnän kuin päiväkodeista tutun huomioliivin, mutta näkyvyyden lisäämiseksi on paljon muitakin vaihtoehtoja, ja monet jopa ihan ei-noloja.

Näiden hengenpelastajien hintahaitari vaihtelee muutaman euron killuttimista satasien design-tuotteisiin. Jos huomioliivi ei kelpaa, tässä muutamia näkyvyystuotteita.

  • Heijastavat suihkeet. Sateenkestävää, heijastavan kalvon muodostavaa suihketta myydään sekä pehmeille että koville pinnoille (suihke koostuu läpinäkyvästä liimasta, heijastavista mikrohiukkasista ja ponnekaasusta). Harkitsen suihkuttavani tätä kypärään.

  • Heijastinteippi. Teipillä (saatavana myös punaisena ja keltaisena) voi raidoittaa pyöränsä, vaatteensa ja kenkänsä haluamallaan tavalla.

  • Heijastinlanka. Tästä voi näppärä henkilö virkata vaikka viitan. Mutta musalaitteen kuulokepiuhatkin riittävät.

  • Pyörän pinnoihin voi asentaa joko pinnavalot (!) tai pinnaheijastimet. Vaikuttaa ehkä turhalta, mutta liikkuvaa pyörää on vaikea havaita sivulta.

  • Heijastinnappulat, jotka ovat kyllä enemmän koristeita. Näitä voi pujotella pipoihin ja kaulaliinoihin koristeeksi tai vaikka koiran hihnaan.

  • Loistavaa-asusteet. Laura Juslinin suunnittelemat heijastavat takit ja asusteet ovat siitä kalliimmasta päästä, mutta näiden tuotteiden luulisi kelpaavan teinillekin. Sukat todella loistavat ulkona! Haluaisin myös nuo hanskat, niin näkyisi pyöräillessä ne kääntymismerkitkin. Tuotteet tulevat myyntiin Juslinin verkkokauppaan sekä My o My, Beam- ja Beamhill-putiikkeihin.
Sukat sisällä

Sukat ulkona sateessa.

Harkitsen myös Skidille tätä heijastavaa reppua talveksi. Mustan Kånkenin voisi ottaa taas käyttöön maaliskuusta eteenpäin.

Tehdään siis palvelus kaikille tielläliikkujille - valaistumalla. More is more.

5.11.2015

Säästöt, jotka eivät ole säästöjä

Puuh puuh, meneillään on kuntapolitiikan hikisin kuukausi. Budjetti. Koska taloustilanne on mikä on, käsittelyssä on taas vaihteeksi leikkauksia.



Lisämaustetta antaa hallitus. Kuten jo keväällä ranttasin, hallitus todella on rajaamassa päivähoito-oikeutta ja suurentamassa ryhmäkokoja. En kannata kumpaakaan, edelleenkään, mutta nyt enää ymmärrä, miksi näitä on ylipäätään lähdetty ehdottamaan.

Nimittäin perustavanlaatuinen ongelma on se, että hallituksen laskemat säästöt jäävät käytännössä vaatimattomiksi. 

Miksi?

Koska tilat. Espoossa päiväkotitilat eivät suurimmaksi osaksi yksinkertaisesti jousta suurentuvien lapsiryhmien mukaan. Toisin sanoen päiväkodit ovat täynnä. Paloturvallisuusmääräykset, huoltotilat ja ilmastointi on mitoitettu tietylle jengimäärälle, tilaan ei saa tunkea enempää ihmisiä kuin on suunniteltu.

Toiseksi, päivähoidon rajauksen kustannuksia ja vaikutuksia eivät Espoon (eivätkä ilmeisesti minkään muunkaan kaupungin) varhaiskasvatuksen virkamiehet ole kyenneet laskemaan. Kaikkia toteuttamiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole tarkkaan tiedossa, sillä keskeneräinen laki on yksinkertaisesti nykymuodossaan aivan liian epäselvä. Rajaukset 20 tuntiin viikossa eivät lisää päivähoitopaikkoja tai merkittävästi muuta hoitajatarvetta.

Oma kysymyksensä on vielä rajaamisesta johtuva hallinnollisen työn lisääntyminen. Työelämä voi olla hyvinkin pirstaleista. Tarvitaan valvontaa, muutoksenhakujen käsittelyä ja oikaisuja. Kuinka paljon?

Säästöä saataisiin oikeastaan vain siitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus vietäisiin kokonaan tietyiltä perheiltä, mutta se olisi äärimmäisen hölmöä. Paremmin tässä toimiikin porkkana: Espoo on tällä valtuustokaudella lisännyt päivähoitoa kevyempää kerhotoimintaa ja avoimia päiväkoteja sekä niistä viestimistä hyvällä menestyksellä.

TL;DR-versio: Konsulttien tekemissä laskelmissa on ongelmana se, että paperilla joku voi näyttää hyvältä, mutta käytännössä homma sitten vesittyy, joko osittain tai täysin. Laki onneksi asettaa vain minimitason, joten kunnissa voidaan tehdä valintoja* - ole siis yhteydessä n-y-t sekä virkamiehiin että puolueesi puhikseen.

Helsinki teki jo päätöksen, että nykyisellä mallilla jatketaan ja tavoitteena on ajaa Espoossa samaa. Varhaiskasvatusjaostossa nykyisen ryhmäkoon säilyttämisen takana olivat jo kaikki ryhmät. Jee!

Hemmetti. Jos tämä onnistuu, koko keikka on sittenkin ollut vaivan arvoinen.

*En erityisemmin pidä tällaisesta kunnallisesta vapaaehtoisuudesta, koska tykkään kovasti tasa-arvosta (varsinkin lasten mahdollisuuksissa) ihan ideologisista syistä. Mutta nyt tehdään mikä voidaan.

3.11.2015

Uhma revisited

Sain itseni taas kiinni siitä ajatuksesta, jota pohdin jo pari vuotta sitten.


Pitääkö tuo lapsi kiikuttaa johonkin mielenterveyspolille? Miten voi yhtäkkiä kaikki normaalirutiinit olla näin vaikeita? Huomiohakuisuus on tapissa ja omaa vuoroa ei pysty mitenkään odottamaan. Miksi se on vetänyt vessasta jokaisen jo opitun asian? Paitsi kakkajutut.

Eipä hätää! On vissiin vain se aika kehityskaaresta. Uhmis on tullut kylään, ja ihan uusin eväin. Nyt kuuminta hottia on joka asiasta pillittäminen. Nelivuotias uhmailija ei enää pure ja mäiski, vaan ulvoo. 

Kylvyssä (n. 40 minuutin jälkeen).

"Byääääää! Minä en tule täältä pois! Minä haluan kylpeä! Mua ei väsytä yhtäääään, mä aion valvoa koko yön ja jos laitatte minut nukkumaan niin pomppaan sieltä ylös! Buaaa... *haukotus* ...aaaahh!"

Ruokapöydässä.

"Byääääh! Tämä on väärää kastiketta! En halunnut maitoa! Miksi minä en saanut ensin?!"

Eteisessä.

"Byääääh! Haluan ruusutakin! En laita hanskoja! Inhoan tuota pipoa! Nämä haalarit ei mene jalkaan! Eipäs ole kengät väärissä jaloissa!"

Kuoleva joutsen nousee estradille monta kertaa päivässä. Tappioksi riittää se, että hänen uuteen isompaan peittoonsa ei saa samaa pussilakanaa kuin juniorikokoiseen.

Tiettyyn rajaan asti sitä jaksaa ymmärtää, asettua välikohtauksen yläpuolelle ja pyytää syliin rauhoittumaan. Olen oppinut sanoittamaan tunteita ja ennakoimaan tapahtumia, väistelemään pahimpia karikoita - ja sietämään huutoa.

Vaikeinta on olla vajoamatta samalle tasolle tai heittäytyä sarkastiseksi. Varsinkin kun en voi karkkilakkoni takia enää lääkitä verenpainetta turkinpippureilla.

Yksi asia ei muutu. Tämä kasvamiseksi kutsuttu mielipuolinen sekoilu jaksaa vituttaa edelleen.

1.11.2015

Karkki ja kepponen!

Moni ystäväni teki tänä vuonna ensimmäistä kertaa kurpitsalyhdyn (ja sen seurauksena jonkun kurpitsaruokalajin!) järjesti juhlat, pukeutui ja meikkasi. Suomenlinnan kekrijuhlakin veti väkeä.



Vaikuttaa siltä, että tämä kekrin ja halloweenin fuusio on ihan tosissaan ottamassa paikkansa suomalaisessa juhlaperinteessä. Ja se on minusta hauska juttu!

Ajankohta on juhlinnalle ainakin mitä mainioin. Joulua ei tee vielä mieli ajatella, mutta joku juhla piristäisi. Siirtymäriitti talveen on ihan tarpeellinen, mutta järjestelyissä pääsee halutessaan hyvinkin helpolla.

Halloweenia voi halveksia amerikkalaisena hapatuksena ja krääsäjuhlana, mutta ei kannattaisi: suomalainen kekrisesonki oli ruokajuhla, joka kesti koko lokakuun. Vainajien muisteluun tarkoitettua pyhäinpäivää taas on juhlittu maltillisemmin. Kurpitsajuhlastakin voi poimia ne perinteet, jotka omaan makuun sopivat. Naamiaiset ja koristeet voi tuoda mukaan jos huvittaa.

Lapset äänestivät nämä bileet heti joulun jälkeen kivoimmiksi - ja olen itse ihan samaa mieltä.

Hämppismuffinssien kanssa karkasi vähän mopo: piti kuoruttaa muffinssit vielä kinuskikastikkeella ja suklaaströsselillä karvaisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Ja englanninlakut vaihtuivat tavallisiin sitruunatäytelakuihin.

Lakritsakastikkeen kanssa suttaaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Banskuhaamut saivat lopuksi silmät jäisistä mustikoista muutaman testinaaman jälkeen. Hämähäkkikuvioiden tekoa treenasin karnevaalikeksien kanssa.

Mandariinien sekaan ujutin suklaaluurankoja ja -silmiä.

Sormihodarit odottavat sämpylää. Snadi kieltäytyi jyrkästi syömästä näitä.

Taaperoikäiset eivät näytä kovin pelottavilta missään asuissa, mutta tiikeriasussa ei ainakaan.
Jäätelökauha toimi kaivertamisessa kohtuuhyvin mutta jännetuppitulehdus siitä tulee.
Innostuin tekemään paahdettuja kurpitsansiemeniä! Hävisivät vartissa suoraan leivinpaperilta.

Meillä kävi myös ensimmäistä kertaa keppostelijoita!  "Uskallettiin tulla kun teillä oli tuo lyhtykin."

Olin niin yllättynyt, että unohdin täysin tiedustella, mikä kepponen olisi ollut.

Aivan. Ensi kerralla valmistaudun omaan kepposeen. Tarjoan koko pussin, jos istuttavat tulppaanisipulit puolestani.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...