3.12.2015

Väärinkäsityksiä erityisherkkyydestä



Olen nyt reilun vuoden verran seurannut keskustelua erityisherkkyydestä, lähinnä siksi, että meillä asuu tällaisia henkilöitä. Liityin mm. erityisherkkien facebook-ryhmään, koska halusin tietää enemmän tuosta ajatus- ja kokemusmaailmasta.

Valtamediassa aihe on vielä uusi ja väärinkäsityksiin törmää aika usein: sana on harhaanjohtava ja ohjaa kuvittelemaan, että erityisherkkyys olisi joku lääkitystä vaativa sairaus. Ei ole. Tällä jengillä on vain virittyneempi hermojärjestelmä kuin muilla.

Toinen yleinen väärinkäsitys on se, että kyseessä olisi helppo jako kahteen: joko olet herkkä tai sitten olet epäherkkä. Asia ei tietenkään ole noin mustavalkoinen. Hermojärjestelmät ovat uniikkeja kuten persoonatkin. Synnynnäisellä temperamentilla on väliä siinä missä itsetunnolla ja erityisherkissä on niin introvertteja kuin ekstroverttejakin. Se, missä asioissa ärsytyskynnys ylittyy, on yksilöllistä. Skaala ja intensiteetti vaihtelee.

Yhtä lailla ei-erityisherkkä ei ole sielultaan pelkkää epäempaattista graniittia. On niitä, jotka liikuttuvat kyyneliin musiikista, mutta joita eivät hankaa niskalaput. Ja sitten niitä, jotka huomaavat kaikki yksityiskohdat, mutta pystyvät helposti seisoskelemaan väkijoukoissa. Uskallan myös väittää, että suomalaisessa sisua arvostavassa kulttuurissa kasvaneilla on herkkyyttä, jota ei oikein osaa tuoda aikuisenakaan esiin.

Vaikka en ole mikään suurten tunnekokemusten ihminen, tunnistan monia erityisherkkien raportoimia juttuja. En pidä puhelimessa puhumisesta, viihdyn luonnossa ja kaipaan paljon omaa aikaa ihan yksin, mutta en missään tapauksessa valvo öitä pohtien työ- tai ihmissuhdeasioita tai huomaa, jos ystävälläni on uudet verhot. Huomaan, jos ovat muuttaneet.



Erityisherkät lapset eivät ole yhtään sen homogeenisempaa sakkia kuin aikuisetkaan. He voivat olla ihan yhtä villejä, kovaäänisiä ja höperöitä kuin muutkin lapset, erottavana tekijänä on lähinnä se voimakas kokemuspuoli. Siitä on sekä etua että haittaa.

Tärkein oppi minulle on ollut se, että en voi tuntea, mitä Skidi tuntee, mutta uskon, kun hän kertoo. Otan tosissani, enkä vähättele, mutta toisaalta osaan kertoa, milloin tunnekuohu menee överiksi.

Oman erityisherkkyytensä tajuaminen liittyykin paljon enemmän siihen, että osaa itse johtaa itseään tekemään järkeviä päätöksiä hyvinvointinsa kannalta. Muita ei voi pakottaa tuntemaan samalla tavalla, joten omat rajat täytyy opetella ja valinnat tehdä sen mukaan. Ja se onkin yllättävän vaikeaa. Skidiä rohkaistaan kokeilemaan uusia juttuja näyttämällä miten pääsee takaisin.

Luonnollisesti välillä fiilikset on kuin Dinojunan Kamulla, pteranodon-perheessä kasvavalla T-Rexillä.

Olemme kuitenkin hyvä sparrailuduo: Skidillä ongelmana on liiallinen täydellisyyden tavoittelu ja konfliktien välttäminen hinnalla millä hyvänsä eli asiat, joissa minä taas olen aika hyvä!

Hän kertoo, miten tomaatit voi asetella lautaselle kauniisti ja minä kerron, miten ollaan jämäkkänä, jos pojat pöllivät pipon. Hyvin sujuu.

26 kommenttia:

  1. Kivasti kirjoitettu ja hyvä että olet perehtynyt aiheeseen ja ohjaat tytärtäsi sekä tunnistamaan että hallitsemaan tunteitaan ja kokemuksiaan ja kannustat uuteen. Voin kertoa, että se ei auta vain teidän välistä suhdetta ja perhe-elämäänne, vaan todennäköisesti myös Skdiä itseään ja se elämää tässä maailmassa.

    Kun ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani, niin moni asia olisi varmaan ollut helpompaa sekä itselleni että läheisilleni, jos joku olisi opastanut mua liikaa tuntuvien tunteiden ja aistimusten kanssa.

    Itse tajusin oman erityisherkkyyteni (tai miksi sitä nyt kutsuu), vasta kun sain erityisherkän, tai aistiyliherkän esikoiseni. Kokemus oli päinvastainen kuin sinulla: Mun oli tosi helppo ymmärtää lasta, oli päivän selvää että vaatteet pesulappu voi tuntua niin ikävältä, että se pitää HETI poistaa. Tämähän on täysin normaalia, kuten myös äkkipikaisuus ja muut sekä fyysisiin tuntemuksiin että emotionaalisiin kokemuksiin liittyvät asia.

    Kun lapsen asioita selviteltiin, niin samalla diagnosoin sitten itseni. Oli helpottavaa saada “oireille” nimi ja samalla ymmärtää tuo mistä kirjoitat, eli järjestää elämänsä sellaiseksi, että ei joudu ahdistaviin tilanteisiin. Se rauhoitti itseä, kun jotenkin sai luvan siihen, että ei tarvitse kestää tiettyjä tilanteita.

    Helvetin ongelmallista tää tietty on, just nyt töissä pitäisi vaihtaa työhuonetta ja saatan joutua huoneeseen, jossa muut on ihastuneita kirkasvalolamppuihin ja pohdin, että kehtaako hengailla siellä aurinkolasit päässä vai järkkäänkö jonkun seinämän itselleni… Kuulokkeissa on se hyvä puoli, että niitä voi pitää päässä ja esittää kuuntelevansa musiikkia, kun oikeesti vaan pitää niitä kuulokkeita :)

    Mutta myönnän, että ei-aistherkkien ihmisten maailma tuntuu musta ihan käsittämättömältä. En voi tuntea kuten tunnette, mutta uskon kun kerrotte, kuten kauniisti kirjoitit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kokemuksen jakamisesta! Mä tietysti poden syyllisyyttä, kun en tajunnut tätä kuin vasta viime vuonna! :/ Oli kyllä hyvin erikoinen fiilis kun luin sitä Hesarina rtikkelia ja tajusin että hyvänen aika - meillähän asuu näitä kaksi. Mutta onneksi tosiaan erityisherkkä mies on tasapainottanut tilannetta ja niillä onkin aina synkannut hyvin. Ja nyt kun lapsi on isompi ja osaa analysoida tunteitaan paljon monipuolisemmin, pääsemme helpommin yhteisymmärrykseen.

      Heh, tuo antikirkasvalolamppuseinämä olisi kyllä huippu. :D Tästä "epäherkkyydestä" on kieltämättä hyötyä avokonttorissa. Pystyn sulkemaan kaiken puheen ja hälinän ulkopuolelle ihan näillä synnynäisillä kuulokkeilla.

      Poista
    2. On tosiaan mahtavaa että ymmärrät erilaisuuden ja sanoitat asiaa lapsesi kanssa. Uskon että on hyvät eväät elämään aikuisena kun pystyy tunnistamaan omia tunteitaan.

      Itsellä tämä erityisherkkyys puhkesi "ongelmaksi" vasta toisen lapsen (kahden vuoden ikäerolla) syntymän jälkeen, kun aivot löi ylikierroksilla enkä itse eikä mies tajunnut mistä oli kyse. Harmittaa miten monta raivoriitaa olisi vältetty kun olisin itse hoksannut että pienikin yksinolo auttaisi jaksamaan ja sen olisi voinut ilmaista ystävällisesti sanoen eikä huutaen nyt v***** kaikki muut täältä keittiöstä.

      Ja elämäntilanteet tosiaan vaikuttavat, mies ihmettelee että enhän ennen ollut tällainen aistiherkkis, mutta joo enpä ennen ollut myöskään kahden pienen lapsen äiti. Luulen juuri että jos niitä tunteita ei ole sanoitettu tarpeeksi lapsena niin sitä tällaisena kolmekymppisenä joutuu opettelemaan omaan itseään. Mutta että edes nyt, siitä olen tyytyväinen, elämän harmonia oman pään sisällä on löytynyt :)

      Poista
    3. Tuo "jotenkin sai luvan siihen, että ei tarvitse kestää tiettyjä tilanteita" kuvaa täsmälleen sitä fiilistä joka mulle tuli kun tajusin olevani erityisherkkä! Ja tajusin antaa nimen tälle "omituisuudelleni" vasta sen jälkeen kun mulle syntyi erityisherkkä lapsi. Ja tosiaan, olen lapsesta saakka hämmästellyt ihmisiä, jotka pystyvät keskittymään metelissä, eivätkä joudu tunnekuohujen valtaan :)
      Tuo mitä Katja kirjoitti: "Tärkein oppi minulle on ollut se, että en voi tuntea, mitä Skidi tuntee, mutta uskon, kun hän kertoo. Otan tosissani, enkä vähättele, mutta toisaalta osaan kertoa, milloin tunnekuohu menee överiksi", on niin naulan kantaan! Jos oma äitini aikoinaan ymmärtänyt tämän, olisi elämäni ollut paljon helpompaa!

      Poista
    4. On tosi jännä lukea näitä kokemuksia. Tuo lupa tuntea niin kuin tuntee kumpuaa varmasti juuri siitä sisukkuuden vaatimuksesta, joka kyllä istuu syvässä. Vanhemman pitäisi myös aina muistaa että se, mikä aikuiselle on pikkujuttu, on lapsen näkökulmasta täysi painajainen, jos hän ei osaa ratkaista sitä. Siihen tuota itsenä johtamista tarvitaan.

      Poista
    5. Pakko tuosta työpisteestä nyt kommentoida, että on kaikkien etu, jos saat muutonkin jälkeen työpisteestä, jossa työskentely ei ahdista! Eli kerro nyt ihmeessä omista toiveistasi ja pidä puolesi!

      Poista
    6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    7. Pakko vastata Hannan kommenttiin yllä, että totta tosiaan, elämäntilanteet vaikuttavat! Itsellänikin kävi niin, että erityisherkkyys muodostui ongelmalliseksi vasta lapsen syntymän myötä, eikä silloin mulla eikä miehellä (epäherkkä) ollut asiasta vielä mitään tietoa ja ymmärrystä. Olin todella hämmentynyt siitä, miten isoksi ahdistus lapsen kanssa olemisesta kasvoi ja miten raskaaksi vauvavuosi lopulta muodostui. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun mulla ei ollut tarpeeksi tilaisuuksia olla yksin ja palautua (vauva oli aina siinä). Aikamoiseen kriisiin saatiin parisuhdekin vähitellen ja mäkin uskon, että monta surkeaa tilannetta oltaisiin vältetty sillä, että oltais silloin jo käsitetty, mistä on kyse. No, nykyisin pärjätään jo paljon paremmin ja tiedostetaan se, miten tärkeää on järjestää äidille aina joskus viikonloppu yksikseen. Mutta tämän myötä oon miettiny paljon sitä, että esikoistaan odottaville erityisherkille äideille olis hyvä kertoa, miten kuormittavaa vauvan kanssa oleminen voi olla juuri tämän herkkyyspiirteen kannalta, koska itelle se ainakin tuli ihan puskista ja johti isoihin ongelmiin, mutta perehdyttyäni aiheeseen löytyi selitys kaikkeen. Joku toinen voisi välttyä vastaavilta ongelmilta ihan vain tiedostamalla asian etukäteen.

      Poista
  2. Minä olen erityisen epäherkkä. On kiva lukea että meitä on muitakin. välillä tuntuu siltä, että on jotenkin hienompaa olla erityisen herkkä, tai edes vaan "herkkä", kuin tällainen ---tavallinen. Sehän ei tarkoita sitä, etteikö meilläkin olisi tunteita, etteikö melu voisi välillä häiritä tai joku lappu kutittaa niskaa. Mutta noin keskimäärin tässä vain porskutellaan menemään. Musta on hauskaa, että sä kehtaat sanoa, ettet aina oikein tajua (tai ole tajunnut) noita erityisherkkiä. Minä ihmettelen heidän kokemuksiaan samalla tavalla, kuin eka kommentoija ihmettelee meidän tavallisten maailmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, onhan meitä - ja kaikki olemme uniikkeja. :) Ja ihan yhtä lailla tämän piirteen voi nähdä supervoimana: en murehdi juuri mitään, voin keskittyä avokonttorissa enkä pelkää fyysistä kipua. En mä edelleenkään ymmärrä, miksi ipana ei voi pitää hiuksia korvan takana tai syödä lasagnea, mutta on ollut ihan vapauttavaa antaa itselleen lupa olla tajuamatta kunhan vain hyväksyn erilaisuuden. :)

      Poista
    2. Mun mielestä tää on tärkeä aihe myös siinä mielessä, että meillä Suomessa (ja varmaan monessa paikassa muuallakin) on usein tapana olla vähän silleen "älä nyt turhasta valita"-asenteella. Niin on ihan hyvä tajuta, että vaikka itselle joku asia ei tunnu juuri miltään, toista se voi häiritä ihan hemmetisti, koska toinen vaan tuntee sen selvemmin.

      Toki tää jaottelu siihen, kuka nyt on milläkin tapaa erityisherkkä, on hiukan ongelmallinen, jos sitä aletaan liian tiukasti tuijottaa ja vaati jotain diagnooseja. Varmaan aika moni on jonkun asian suhteen herkempi. Eli toivoisin, että paitsi nyt ehkä aletaan paremmin tunnistaa, että paitsi että on näitä erityisherkkiä ihmisiä, meillä jokaisella on erilaisia herkkyystasoja eri asioissa.

      Poista
    3. Kyllä, tätä juuri tarkoitin sillä sisukkuuden ja pärjäämisen ihannoimisella, meissä on paljon herkkyyttä, jota ei uskalla ilmaista tai päästää pintaan ettei vaan näytä hauraalta ja epäsisukkaalta. Mä toivon että tää erityisherkkyydestä puhuminen nimenomaan lieventää tarvetta tehdä turhia diagnooseja, kun vaan hyväksytään se, että impulsseja tulee eri ihmisillä eri vauhdilla.

      Poista
    4. Ekalle anonyymille tässä...en tiedä, itselleni ei niinkään ole välittynyt tunnetta, että erityisherkkyys ois jotenkin "hienompaa". Juu, onhan se kiva kun sieltä positiivisesta päästä ne tunteet menee korkealla, mutta kyllä nyt tässä jos itse mietin ja olisi päätettävä niin usein olisi paljon mukavampaa kun meno olisi kaikinpuolin tasaisempaa eli olisi epäherkkis! En sanoisi, että tämä on niinkään ei-eritysherkkä/erityisherkkäkysymys tai vastakkainasettelu vaan ylipäätään se, että ihmiset kuin ihmiset eivät osaa enää asettua toisen asemaan tai erilaisuuteen. Luullaan, että kaikki on kuin minä itse. Mua ahdistaa se, että tunnen oloni usein ulkopuoliseksi, en ymmärrä muita ja tuskin ne muut ymmärtävät muakaan. Tarkoitan, että joskus olisi kiva sulautua niinsanotusti massaan sisäisten ajatuksieni yms. fiilisten kanssa. Rakkaita kavereita toki on, mutta tässä elämässä pitää luovia muissakin sosiaalisissa piireissä.

      Mä vielä oon sellainen läpi harmaan kiven menijä, sisupussi, joten tuskin edes moni tavallaan mieltää mua herkäksi ollenkaan. Ei se useimmille näy ulospäin (ja sitten se osa ihmisistä, jotka eivät osaa tulkita sitä herkkyydeksi eikä siinä ole mitään sinällään pahaa - harvahan meistä toisesta tietää pelkästään ulkokuoren tai lyhyen tuntemisen perustella...se kuuluisa lokerointi ja sitä rataa).

      Poista
  3. Voi kuule! Meillä tämän "diagnoosin" teki vasta 17-vuotias itse. Pyysi minuakin tutkimaan aihetta ja silmät aukesivat molemmilla. Olen varmasti monesti ollut se "Älä nyt turhista marise" -äiti, mutta myöhäistä katua. Onneksi meillä esikoisen kanssa muuten tuo ajatuspuoli kulkee aika samaa latua, joten yhteistyö pelaa ja enemmänkin 💕. Ja joitain samoja herkkiä pisteitä tunnistan kyllä itsessänikin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavan oma-aloitteinen lapsi! Meillä oli Skidin kanssa paljon täysin turhaa riitelyä, mutta se tosiaan auttaa että ajatuksenjuoksu on muuten samanlainen. Ja Skidi on paitsi herkkä itkemään myös herkkä nauramaan joten ei tarvitse yhtään arpoa onko sillä kaikki hyvin vai ei. :)

      Poista
  4. Hei,

    nyt minäkin heräsin. Olen aina tiennyt, että nuorimmaiseni on erityinen. Tämä kirjoitus sai minut etsimään enemmän tietoa ja tämä erityisyys sai nimen. Kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa jos alkoi kuulostaa tutulta! Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että tästä on johtuneet monet epätoivon hetket. Nyt sitten on löytynyt uusia keinoja käyttöön kun ne selkäytimestä rykäistyt eivät ole koskaan toimineet.

      Poista
  5. Mä välillä huomaan sortuvani siihen, että siinä missä pysähdyn kaivelemaan sen herkkiksen mutkalle menneen sukan sillä sekunnilla paikoilleen, niin ei-herkkikselle tokaisen vain, että kyllä pystyt kävelemään kotiin saakka - vaikka pitäisi muistaa, että kurjalta se makkaralla oleva sukka tuntuu ei-erityisherkästäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän! Mua joskus niin naurattaa tuo kuopus kun se voi olla ulkona niin että toinen saapas on kokoa 24 ja toinen 28 (kiitos Koti-insinööri) ja molemmissa 100 grammaa hiekkaa eikä sitä haittaa pätkääkään. Ja sitten on tämä joka pysähtyy poistamaan kengästään jokaisen hiekanmurun. :D

      Poista
  6. Herkkä aikuinen täällä hei. Mä oon aina tiennyt olevani jotenkin "herkkä", vaikken oo itseäni mitenkään erityisenä pitänytkään eikä se oo aiheuttanut ongelmia. Kun puhe tästä erityisherkkyydestä jonkinlaisena diagnoosina nousi pinnalle olin ihan tyytyväinen, koska se varmasti auttaa ymmärtämään ja suvaitsemaan erilaisuutta.

    Mulla vähän särähtää korvaan näissä kommenteissa puhe "tavallisuudesta". Mun mielestä herkkyys on ominaisuus tai piirre mitä ihmisellä voi olla enemmän tai vähemmän, niinkuin vaikka musikaalisuus tai empatiakyky. Se tavallisen, ei-erityisen raja on hankala määrittää. Mun on vaikee ymmärtää miten joku voi kävellä askeltakaan sukka rutussa, mutta en mä sanoisi sellaista tyyppiä epätavallisen kovaksi (?).

    On toki niitä joilla jokin piirre on niin määrävä, poikkeuksellinen että siitä itsestään jo tulee erityistä. Mutta vaikka en pysty pitää tukkaa korvan takana toisin kuin moni muu, tai mulle uusien asioiden on helmpompaa kuin monille oon mielestäni erittäin tavallinen!

    //kettu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärsin että tavallisuudella viitataan nyt lähinnä siihen yleisyyteen - ei siihen ettei tuntisi itseään ihmiseksi ihmisten joukossa. :)

      Mutta olen ihan samaa mieltä että herkkyys on hyvin epäselvä ja liukuva raja. Ihmisessä ei ylipäätään ole kovin montaa joko-tai piirrettä, jopa sukupuoli on joidenkin ihmisten kohdalla vaikea määrittää ja aivojen vastikään todettiinkin olevan sukupuolettomat. Siksi luokitteluun pitäisikin aina suhtuatua kriittisesti.

      Poista
  7. Kunpa hyväksyisimme sen, että ihmiset oikeasti ovat erilaisia. Minusta tuntuu usein, että lasten yksilöllisyyttä ei oikein hyväksytä. Siinä missä aikuisten ymmärretään olevan yksilöitä, lasten ajatellaan olevan kasvatuksen tuotteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, lapsia pidetään yhteismitallisesti "lapsina", joiden käyrillä pysymistä mitataan tajuttoman tarkasti. Mutta sitten unohtuu se inhimillinen puoli, persoona.

      Poista
  8. Tiedätkö, onko aihetta tutkinut joku muukin kuin Elaine Aron? Luin hänen kirjansa ja siitä tuli vaikutelma, että kyseessä on vielä aika lailla yhden naisen teoria. Täälläkään ei ole mainintoja kovin laajasta tutkimuksesta: http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat#!taustaa/cjme

    Eipä silti, vaikka teos menisi enemmän kaunokirjallisuuden kuin tieteen puolelle se kuvaa elämääni erittäin hyvin. Vapauttava kokemus siinä mielessä. Ja on kiva lukea, että pystyt tukemaan omaa lastasi tuossa luonteenpiirteessä.

    VastaaPoista
  9. Minulla on vähän erilainen käsitys tai ainakin minulle on lapsuudesta asti ollut selvää, että ihmiset on erilaisia ja jotkut herkempiä kuin toiset. Ja tätä on aikuisten toimesta huomioitu riippuen toki aikuisen persoonasta. Myös se, että perheen jäsenet voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään ei ole minulle mikään ihme, koska sitä on pienestä asti "ihmetelty" ihan jo suvun kesken, joten mistä tulee oletus, että se oma lapsi olisi automaattisesti samanlainen kuin lapsen äiti/isä... monilla kun se puoliso on kuitenkin monessa suhteessa hyvin erilainen niin hyvässä kuin pahassa. ;)
    Myös töissä avokonttorissa on ihan peruskauraa huomioida ihmisten kyky toimia avokonttorissa ja esim. kuulokkeita ja rauhallisempia paikkoja pyritään järjestämään tarvitseville.

    Aistiyliherkkyyden terminä olen tosin kuullut vasta tänä vuonna. :) En siis suinkaan vähättele tätä aihetta ja hyvä että tästäkin puhutaan, mutta jotenkin tuntuu olevan tapetilla ihan uutena juttuna vähän samaan tapaa kuin adhd- tapaukset aiemmin.

    VastaaPoista
  10. Tämä on kyllä hyvä tiedostaa. Sillä moni on nykyisin niin "siperia opettaa" asenteella, että ihan kauhistuttaa herkempi ihminen. Meilläkin esikoinen on tosi herkkä. En ikinä sanoisi hänelle, että meneppä nyt vain reippaasti kysymään myyjältä onko niitä minion leluja täällä. Sanon, että mennään yhdessä ja opetellaan yhdessä. Itse olen lääkäri ja tässä ammatissa useimmat pitää herkkyyttä kirosanana. Pitäisi vain kestää hoitaa kolmea kuolemaa tekevää, sinisenä pihisevää, potilasta yhtä aikaa ilman mitään tunteen häivää. Joo, ei sovi mulle. Olenkin tarkoituksella hakeutunut tämmöisistä erikoisaloista pois. Herkkyys tekee kuitenkin ihmisestä inhimillisen ja empaattisen. Kuka nyt robotin haluais tekevän diagnoosin. Herkkyys on hyvä tiedostaa, niin ei tule pettymyksiä, miksi itse ei kestä sitä kun ihmisen kallo halkaistaan kahtia ja sitten kirurgi mielissään repii aivoja pinseteillä eri suuntiin. Ja herkkyys ei ole heikkoutta vaan nykyisin herkkiä pidetään mm. parempina johtajina inhimillisyyden vuoksi. Herkät usein päätyvät torjumaan tunteitaan ja sitten onkin kauhea ahdistus päällä. Aika suuri mediauutinen tästä erityisherkästä on tosiaan tullut, mutta en näe sitä kovin pahana asiana (vielä).

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...