9.2.2014

Go team nörtti!

Skidi ja Koti-insinööri ovat kehittäneet kummalliset iltarutiinit. Lapsi saa itse valita, luetaanko satu, pelataanko shakkia vai pidetäänkö matikankokeet. (Kokeet siis käytännössä tarkoittavat sitä, että Koti-insinööri laatii paperille muutaman laskutehtävän -- helpohkoa yhteen-, vähennys- ja kertolaskua, yhtälöitä ja sanallisia tehtäviä -- jotka ipana sitten ratkaisee.)



Tällaisia harrastuksia katsotaan usein vähän kieroon. Siinä saa äkkiä kuulla olevansa itsekäs tiikeriäiti tai -isi, joka toteuttaa lapsen kautta omia unelmiaan, lopettaa lapsuuden liian aikaisin tai vähintäänkin yrittää vimmaisesti lapselle menestystä elämässä tulostavoitteellisella valmennuksella.

Pidin itsekin tyyppejä alkuun vähän friikkeinä. Vaikeasti matikkarajoitteisena en voinut käsittää, mitä ihmeen hauskaa laskemisessa on. Isä ja tytär tuntuivat kuitenkin nauttivan rutiineistaan, ihan ilman pakottamista. Ipana kokee onnistuvansa ja Koti-insinööri osaa ja jaksaa selittää. Siinähän viihtyvät yhdessä, aidot nörtit.

Kun sitten bongasin eskarilaisten esittelyvihkosta, että Skidin mielestä kuulemma tylsintä eskarissa on se, kun tulee viikonloppu eikä voi tehdä eskaritehtäviä, tajusin, että kyseessä on aito kiinnostus koulua kohtaan. Herramunjee. Tilanne on pahempi kuin kuvittelin.

Olin helpottunut, kun kuulin, että naapurinkin poika tekee äitinsä kanssa matikantehtäviä, ajanvietteeksi. Kaikki kuulemma alkoi siitä, että poika kysyi ihan oma-aloitteisesti pyöränsä vaihteiden yhteissummaa. Minä olisin kuitannut kyselyn olankohautuksella. Keskity polkemiseen, ettet aja ojaan.

Vanhempi, joka opettaa ipanoilleen kertotaulua ei tietenkään ole yhtään sen omituisempi kuin se, joka roudaa ne viisi kertaa viikossa futistreeneihin. Erilaisuus on rikkaus, vanhemmuudessakin. Minä hoidan sitten sen paini- ja riehumispuolen.

Ja on tästä ollut sekin hyöty, että nyt minäkin tiedän, mikä on yhtälö ja neljän siirron shakki.

36 kommenttia:

  1. Tunnistin itseni! Mulle piti päiväkoti-iässä keksiä automatkan viihdykkeeksi päässälaskutehtäviä, ja kotona laskeskelin meidän CD-levyjen biisien pituuksia paperilla yhteen tarkastaakseni, onko lopputulos sama kuin levyn kokonaispituus. Ekalla luokalla pyysin opelta lisää läksyjä, kun niitä saatiin liian vähän. Lukiossa sain matikanopelta toisen kirjasarjan kertauskirjan, kun ei oikein ollut muuten riittävästi laskeskeltavaa. Nyt teenkin sitten väitöskirjaa. Voin silti lohduttaa, että musta on kasvanut ihan normaali ihminen, josta näitä omituisuuksia ei edes välttämättä huomaa päällepäin. Ei oo pullonpohjalinssejä enkä ollut ees susipaska liikassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua! Mä olen laskenut lähinnä vastaantulevia punaisia autoja ja kyllästynyt 20 jälkeen... :D Mistä aiheesta teet väikkäriä?

      Poista
    2. LED-valoista eli joku kosketus reaalimaailmaan on säilynyt. Toi mun listaus kyllä kuulostaa aika kamalalta näin luettuna. Koin aina olevani täysin normaali lapsi / nuori. Alkuperäistä kirjoitusta pitikin vielä kommentoida, että mulle ei ennen tämän lukemista ole koskaan tullut mieleenkään, että joku saattaisi käsittää isän ja tyttären iltaiset matikankokeet tai meikäläisen yhteenlaskuoperaatiot tiikerivanhempien tekemisinä. On oikeasti olemassa lapsia, jotka tykkää moisista aktiviteeteistä. Absurdi ajatus että kaikki vähänkin älyllinen ois aina pakotettua. Vanhempieni onneksi ei oltu ihan näin herkkiä, kun olin itse tuossa iässä.

      Poista
  2. Voi, ihanaa! On tosiaan harmi, että niin herkästi aletaan puhua "lapsuuden lopettamisesta" ja ties miestä, jos lapsella ja vanhemmalla on yhteisiä älyllisiä hararstuksia. Muistan jo esitieninä ihmetelleeni, miksi mahdollsiimman tietämätön lapsi on jonkilainen ihanne - oli ainakin kasvuympäristössäni (joka tietty saattoi olla harvinaisen ahdasmielinen). Mammani jopa varoitteli, etten ikinä saa poikaystävää, kun luen niin paljon.

    Kun nyt mainitsit tiikeriäidin, luin aikoinaan hänen kirjansa, koska halusin tietää, mistä siinä kohussa oli kyse. Minusta jotkut hänen ajatuksensa olivat ihan järkeviä, mutta kamalaltatahan se kuulosti, ettei lapsille jäänyt aikaa leikkiä ystävien kanssa (oppiihan siinäkin vaikka mitä!). Ajattelin, että tervein ratkaisu on varmasti jossain länsimaisen ja kiinalaisen välillä.

    Ja tässähän se nyt on: innostunut esikoululainen treenaa matematiikkaa asiantuntevan isän kanssa, koska tykkää siitä! Enemmän tällaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muistan muuten kans ton lukemisesta varoittelun! Että sen lisäksi että silmät menee pilalle, minusta tulee seinäkukkanen. Hyvä, että nostit tuon kirjan, mä kirjoitin siitä joskus pari vuotta sitten jutun! Ja tulin ihan samaan tulokseen: ehkä me tosiaan vaadimme turhan vähän, vaikka pakkotreenaaminen onkin kidutusta.

      Poista
    2. Tavallaan on "hauska" kuulla, että muutkin ovat saaneet älyvapaita varoituksia lukemisesta... Varsinkin kuin me ei kumpikaan olla mitään hissukoita, vaikka kirjojen maailmassa ollaankin viihdytty...

      Löysin kyllä mieheni vasta lähempänä 30 kuin 20 vuoden rajapyykkiä (kuten muistelen jostain postaukseta lukeneeni että sinäkin löysit), mutta ehdottomasti kannatti odottaa, varsinkin kun mies toisilla treffeillä alkoi kehua, että olen niin hyvin perillä asioista...

      Poista
    3. koska tytön tärkein tavoite elämässä on päästä hyviin naimisiin. huh. ja nämä ihmiset olivat yhden ja kahden sukupolven päässä meistä. mitenkäs luokka? pelkäsikö äiti/isoäiti/mamma luokkarikkuruutta? lapsi lukee, käy kouluja, ehkä jopa yliopiston ja sithän se ei ole työläinen. vaan herra. ei meitä vaan niitä.

      Poista
    4. Huh, Madde! Luit edesmenneiden isän vanhempieni ajatukset aivan tarkalleen! Pappani oli katkera ja kateellinen kommunisti, joka vihasi "herroja" eikä kestänyt ajatusta, että minusta tulisi jotain muuta kuin työmiehen vaimo à la Minna Canth - tavoite ei hänen mielestään siis ollut päästä edes "hyviin naimisiin". Herrojen lisäksi hän ei tykännyt tyttölapsista. Mamma oli äärimmäisen alistuva luonne, joka lähinnä toisteli papan ajatuksia - tajusi kai, etten kasva samanlaiseksi kuin hän, jos luen. Homma meni todella päättömäksi, kun sanoin meneväni lukioon - eihän tyttö nyt mitenkään voi... Onneksi omat vanhempani ovat aina tukeneet ja olleet iloisia siitä, että koulu on maistunut. Väittelin muuten viime syksynä tohtoriksi - onneksi isovanhempien ei tarvinnut nähdä sitä... :)

      Olihan se kurjaa joutua kasvamaan tuollaista puhuvien isovanhempien lähellä, mutta kaikein vihaisin olen heille siitä, että he torppasivat isäni mahdollisuuden käydä kouluja; pakottivat niin fiksun ja kiinnostuneen tyypin elämään kouluttamattomana duunarina...

      Ja tosiaan, tuollainen ajattelu on vain kahden sukupolven päässä. Uskomatonta.

      Poista
    5. Pakko lisätä vielä, että tässä oli nyt sitä "Internetin taikaa": täysin tuntematon kommentoija ymmärsi täysin, mitä kaikkea oli rivien välissä, kun mainitsin mammani huolen ensimmäisessä kommentissa. Kiitos Madde!

      Arastelen usein tuosta asiasta puhumista (eikä se kyllä mikään kiva puheenaihe olekaan), koska sitä helposti vähätellään. Eihän tuollaista nyt enää voi olla - jep, kovasti 1800-lukulaiseltahan se kuulostaakin...

      Poista
    6. mä en välttämättä olisi osannut nähdä tässä luokkaa ellen olisi lukenut tätä kirjaa: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/luokkaretkella-hyvinvointiyhteiskunnassa/

      en ole kaikesta samaa mieltä kirjoittajien kanssa, mutta suosittelen tätä! (esim. musta tuntui, että osa luokkaeroiksi nimitetyistä asioista olisi enemmänkin neuroepätyypillisen ihmisen havaintoja)

      luokkarikkuruus ei ole osa kokemusmaailmaani ja pidän ajatusta omituisena, mutta tuo kirja avasi silmiäni.

      Poista
    7. Kiitos vinkistä! Tuohon kirjaan täytyy ehdottomasti tutustua.

      Poista
    8. Mä pidin tuosta mainitusta kirjasta myös, pienin varauksin toki, kyllä mä itse ainakin olen niin opiskeluaikana kuin työelämässäkin kokenut jonkinlaista vierautta täysin erilaisesta (koulutetusta, kaupunkilaisesta ja varakkaasta) taustasta tulevien ihmisten seurassa vaikken usko sen omaan elämääni käytännössä vaikuttaneen (paitsi toki taloudelliset lähtökohdat näkyvät asumisen tasossa yms). Meillä on ollut vähän ristiriitaista suhtautuminen hyvään koulumenestykseeni ja koulutukseen. Mun mummini joutui jättämään sodan aikana koulun kesken eikä sodan loputtua ollut mahdollisuuksia jatkaa, vaikka oppimishaluja kuulemma olis ollutkin. Mummi oli ylpeä hyvästä menestyksestä ja lukioon menosta, mutta yliopisto olikin liikaa. Siihen saakka muistuteltiin että koulut pitää hoitaa ensin, poikaystävillä ei olisi kiire. Mutta kun aloitin yliopiston alkoi loputon virsi siitä kuinka "jää luu käteen" jos vaan keskittyy opiskeluun eikä miehen etsintään. Isälleni taas sana "akateeminen" oli lähinnä haukkumasana ja tarkoitti turhaa hienostelijaa joka ei osaa mitään. Kuitenkin hän oli tavattoman ylpeä koulumenestyksestä, kehuskeli uiinka hyviä numeroita sain ja muuta ärsyttävää. Myös uravalintani oli hänelle suuri ylpeydenaihe - hänen tyttärestään tuli akateeminen! Että ristiriitaista joo.
      Terhi

      Poista
  3. Sehän on tosiaan vain positiivista, jos lapsen ja vanhemman kiinnostukset ja kyvyt osuu yksiin. Mä mietin ehkä enemmän sitä, kuinka paljon niitä omia kiinnostuksen kohteitaan on soveliasta syöttää lapselle vähän niin kuin "väkisin" - ainahan se niistä jonkun verran kiinnostuu. Eli jos mä tykkään lukemisesta, niin kuinka paljon voin istuttaa sitäkin lasta lukemassa, joka mieluummin tekisi apinatemppuja tai pukisi nukkeja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Hirveän hankalaa on toki pakottaa lasta mihinkään. Jos se ei kiinnostu jostain vapaaehtoisesti niin motivointi on todella ongelmallista. Ehkä se pointti onkin tarjota mahdollisuuksia (jos siihen mahdollisuus) ja katsoa mihin se tarttuu.

      Poista
  4. Meillä eilen illalla leikittiin magneettiaakkosilla. Niillä jotka värittää kauniisti jääkaapin ovea..
    Välillä lapsi kyseli "mikä kirjain tämä on?" ja välillä pyysin vaikka tuomaan M:n. Puolivälissä ei mistään alkanutta leikkiä huomasin myös (lapsen) liikunnan yhdistyvän tähän kivasti. Istuin itse toisella puolella huonetta ja aakkoskippo oli toisessa puolella. Lapsi kipitteli mun ja kipon väliä tyytyväisenä suoritten aakkostehtäviään (tuo isin nimen kirjaimet..). Itse en ole mikään supernörtti, tosin yliopistolainen kuitnekin, mutta tällaset "järkevät" leikit sujuu multa paremmin kuin mielikuvitusta vaativat teekutsuleikit :D Ei kai tollasessa nörtteilyssä mitään pahaa ole niin kauan, kun se on lapsesta kivaa ja se tehdään lapsilähtöisesti. Lapsethan on luonnostaan uteliaita oppimaan kaikkea, miksi pitäisi odottaa, että koulussa sitten kerrotaan elämässä tarpeelliset tiedot. Silloin planeettojen kiertoradat eivät ehkä kiinnosta enää samalla tavalla kuin pari-kolmevuotiaana! Leikkiihän nuo muuten siellä pienten ryhmässäkin koulua! Tosin pakkailevat koululaukkuihinsa jotain autoja ja legoja :)
    -tintti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, loistava aakkosviesti! Ja ihan totta, aikaa aikaa kutakin - tämä hemmetin shakinpeluu saattaa mennä ohi parin kuukauden päästä.

      Poista
  5. Veljenpojalla samat harrastukset, iltasadun sijaan matikkaa eskarista lähtien :) Hän on tosin ihan insinöörin päivänä syntynyt: mahtava logiikka ja 3D-hahmottelutaito jo pienestä. Isommat serkut vain tuijottivat monttu auki kun kaveri teki palapelejä kolmivuotiaana.

    Meillä luultavasti nörtti in the making: 2v 3kk osaa numerot 1-10 (ja korjaa näsäviisaasti jos sanon esimerkiksi "107" sanoilla sataseitsemän: "anteetti, kymmene teittetä" - 1 ja 0 kun on 10). Nyt kovasti harjoittelee kirjaimia, itsekseen muumitietokoneen avulla ja kysellen loputtomasti. Hän tunnistaa jo noin 10 kirjainta ja osaa kirjoittaa oman nimensä tietsikalla. Minä ainakin tuen nöräilyä täysillä: se voittaa tavallisen leikkimisen 6-0 ja bussiraivaritkin saa minimoitua kun etsitään bussista kirjaimia ja numeroita :D -Sara-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pianimista ei voitä mikään! ;) Mut myönnän et siellä ravintolan pöydässä nää laskutehtävät toimii paremmin. Ps. Muumitietokone?!

      Poista
    2. Ostin muumi-läppärin kirpparilta vitosella - ajattelin, että sillä saisi mamman läppärin sorkkimisen vähenemään. Voilá! Kokonaan ei sitä loppunut, mutta väheni huomattavasti.

      Tämmöinen vempele http://www.citymarket.fi/shop/fi/kcitymarket/muumi-muumi-lappari-4259438

      Nyt kun luin tuon tuotekuvauksen niin siinä suositusikä on 4v :D

      Poista
    3. Meidän poika sai kolmevuotislahjaksi muumitietokoneen ja se on ollut ihan hitti. Aluksi painellaan vaan kirjaimia jo kone toistaa kirjaimen, sit voi siirtyä etsimään koneen sanomia kirjaimia jne. Poika ei oo koneeseen kyllästynyt, tänäänkin neljä ja puolivuotias juuri "pelasi pari peliä" eli kirjoitti koneen toistamia sanoja ja laski yhteenlaskuja. En tiedä onko kionnostus kirjaimiin ja numeroihin tullut tuon pelin ansiosta vai onko se pojalle ominaista ja lelu on sitä sopivasti tukenut, mutta poika lukee yksittäisiä sanoja ja nyt ihan juuri alkanut hahmottaa lukemistaan sanoista muodostuvia lyhyitä lauseita.

      Poista
  6. Voi Herramunjee! Kaksveeni istui sylissä kun luin tätä, kuvan nähdessään tyttö kysyi "Äiti saanks mä pelaa shakkia? Missä mun shakki on?", jouduin pahusvie vastaamaan ipanalle ettei meillä ole, eikä äiti edes osaa sitä pelata! Damn. En edes tiennyt ko. sanan kuuluvan neidin sanavarastoon....

    VastaaPoista
  7. Tärkeintä kai olisikin antaa lapsen olla aidosti kiinnostunut siitä mikä kiinnostaa eikä tosiaan olla itse joku kouluainerajoitteinen "Tää on koulujuttuja, leiki sä kuule vielä kun voit". Mut fiksu tyttö teillä kyllä tuntuisi olevan. :) Olen itse tuuminut, että luonnontieteelliset seikat taitavat kiinnostaa ja ihmetyttää lapsia luonnostaan. Just vkonloppuna opetin alle nelivuotiaalle maan vetovoimaa kun pohdittiin miten pääsisi avaruuteen ja miksi ei. Oli vähän kyl Galileo Galilei -fiilis kun demonstroin asiaa tiputtamalla kiven lapsen nenän edessä. Tänään lapsi halusi leikkiä taas maavoimaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä siistiä toi maailman demoaminen. :) Vaikak päiväkodissa hoitajat kysyy että mikäs tämä maavoima-leikki oikein on? Kuopus haluaa (onneksi) leikkiä "kimppua". Koska siinä käydään lattialla istuvan äidin kimppuun. Jee.

      Poista
    2. Tuota "leiki vielä kun voit"-höpötystä sain tosiaan kuulla lapsena vaikka kuinka (tämä postaus herätti selvästi jonkun "uinuvan trauman" :) ), enkä ymmärtänyt sitä edes silloin... On sanalla sanoen kamalaa, jos lapsen luontaista kiinnostusta nollataan eikä tueta, ja samalla oikeastaan pelotellaan koululla. Eikä älyllisistä asioista kiinnostuminen tarkoita, etteikö lapsi myös leikkisi!

      Poista
    3. Mä olen sitä mieltä, että leikkiminen on uuden opettelua/taitojen harjaantumista. Joku kauppaleikkihän on ihan sitä, että harjoitellaan miten se tehdään oikeasti. Mutta miksi ei voisi samalla harjoitella esimerkiksi laskemista tai kauppalistan kirjoittamista, jos se lasta kiinnostaa. Itse harjoittelin kuusivuotiaasta lähtien kauppalistan kirjoittamista englanniksi veljen koulukirjasta (opin lukemaan ollessani 4v).

      Mä kans ärsyynnyn sellaisesta tyhmyyden ylistyksestä ja koululla/oppimisella pelottelulla. Kun muistelen lapsuuttani, niin kaikki ne silloiset nörtit ovat nyt korkeasti koulutettuja ja suhteellisen hyvissä töissä. En ymmärrä, miksi esim. jalkapallo tai jääkiekko on muka parempia harrastuksia lapselle kuin koodaus tai shakki.

      Musta tuntuu, että usein lasta kiinnostavat samat asiat kuin vanhempia, koska he a ) haluavat tietää/osata mitä vanhemmat tekevät b) saavat eniten/parasta huomiota silloin kun tekeminen kiinnostaa vanhempaakin. Mun mies jo suunnittelee opettavansa koodausta meidän tyttärelle, jos lasta vain kiinnostaa. Kyllä lasta varmasti kiinnostaa, koska se on isälle tärkeä juttu, esimerkkinä tämä 4v tyttö, joka harjoittelee koodausta http://www.hs.fi/tekniikka/a1385088678561

      Tosin onhan lapsella harrastuksia, jotka eivät aina niin ihastuta vanhempia, mutta lapset nauttivat niistä. Esimerkkinä muskari. Minulle riittäisivät jo piirileikit ja kuusi päivää korvamatona säilyvät rallatukset, mutta lapselle muskari on viikon kohokohta. Sitä leikitään nyt pehmoeläintekin kanssa... -Sara-

      Poista
    4. Jalkapalloa tai jääkiekkoa pidetään hyvinä harrastuksina mm. siksi, että ne kehittävät lapsen motoriikkaa ja taitoa toimia ryhmässä. Eiväthän ne tietenkään kaikkia kiinnosta, mutta lapsuuden liikuntaharrastuneisuudella on yhteys aikuisuuden liikunnallisuuteen. Itse ainakin toivon, että lapseni innostuisi jostain liikunnasta - yksilö- tai ryhmälajista - sitten kun siihen ikään ehtii - onhan liikkuminen lapselle luontaistakin. Nykyään suurempi ongelma ei varmaankaan ole se shakin pelaaminen tai koodaus, vaan tietokoneilla pelaaminen. Kun lapsi oppii jo pienenä istumaan perse penkissä ja pahimmassa tapauksessa addiktoituu jo muutaman vuoden ikäisenä, voi hedelmiä korjata sitten viimeistään aikuisiässä. Ylipainohan alkaa olla myös lasten ongelma.

      Poista
    5. Toki näin on - moni harrastus on kyyhöttämistä paikoillaan, oli se sitten lukemista tai tietokonepelejä. Itse olen myös sellainen lukija, että en malta lopettaa, joten kärsin myös univaikeuksista!

      Mutta mitä harrastuksiin tulee, mä näen lapsuuden hyötyliikunnan paljon tärkeämmäksi kuin sen lätkän, jota harva enää pelaa aikuisena. Liikuntaa tarvitaan joka päivä. Jotta liikunnasta muodostuisi tapa, kävely/fillarointi kouluun on paljon merkityksellisempää. Tässä tietty aikuisilla on olennainen rooli: ei pitäisi autolla roudata ipanoita sinne lätkätreeneihin.

      Poista
    6. Hyötyliikunta on kyllä tosi hyvä pointti. Ja kouluun lapsiaan kuskaavat vanhemmat tekevät paitsi karhunpalveluksen lapselleen, kuormittavat myös ilmakehää turhaan (useimmiten julkinen liikenne vie _tarpeeksi_ lähelle) ja aiheuttavat vaaratilanteita koulualueen ympäristössä. MUTTA. Itse fillaroin kouluaikana psrhaimmillaan noin viiden kilsan matkan suuntaansa, ja varsinkin purevaan vastatuuleen tai pakkasella ajaessa en kyllä kokenut minkään sortin liikunnan iloa. En kokenut edes harrastavani liikuntaa, vaan pikemminkin niin, että köyhällä perheelläni ei ollut varaa bussilippuihin. Kyse ei varmastikaan ollut kasvatuksesta, koska juuri siihen hyötyliikunta-ajatteluun minua yritettiin ohjata. Olisi kuitenkin tärkeää, että liikunnasta saisi ilon ja hyvänolon kokemuksia. Kun viikko-ohjelmassa on jotain muutakin kuin "pakollista" hyötyliikuntaa, kunto pysyy sen verran hyvänä, etä fillarointikin sujuu mukavasti.

      Mitä tulee jääkiekkoon, niin käsittääkseni pelkät varustekassit ovat niin isoja, että ipanat voisi pakata sinne sisään. Uintitreeneihin sen sijaan voisi liikkuakin pyöräillen.

      Poista
    7. Meillä mennään päiväkodista kotiin, päivälliselle ja harrastuksiin sellaisella minuuttiaikataululla. että pakko mennä lyhyetkin välit autolla. Uskon tilanteen muuttuvan, kun nuorempi kasvaa niin isoksi, että oli kuinka kiire hyvänsä, niin pakko on ihastella jokaista kiveä ja risua, joka matkan varrella silmiin osuu.

      Poista
  8. Ihana juttu! Jos mulla on joskus lapsia niin toivon että nekin ovat vähän nörttejä :) Itsellänikin innostus matikkaa kohtaan lähi liikkeelle siitä kun insinööri-isä auttoi läksyjen kanssa. Ja yhä edelleen se auttaa nyt kun opiskelen yliopistossa! -Anna

    VastaaPoista
  9. Kiva kuulla, että lukijoillakin on samansuuntaisia lapsia kuin sulla (tai omakohtaisia kokemuksia "nörttiydestä"). Mun muruni täytti juuri 3, osaa melkein aakkoset ja numerot ainakin 1-20. Aakkoset hän oppi 2 vuoden ikäisenä, kun hänen huoneessaan on aakkostyyny ja ryhtyi tutkimaan kirjaimia. Alkuun käytiin läpi oman perheen nimien alkukirjaimet, sitten ystävien ja sukulaisten, eri eläinten jne. Hän oli kovin kiinnostunut. Isänsä ja minä toivomme että lapsi kiinnostuisi golfista ja tenniksestä, koska harrastamme niitä itse, mutta kun sitä ei voi itse päättää. Taitoluistelu on päätetty jättää pois lajilistalta; on mahdottoman kallis laji. Ei kyllä, kyllä niin on tennis ja golfkin, mutta olemme tehneet em lajeihin investoinnit jo ennen lapsen syntymää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D meinasin ihan samaa laittaa omista lapsistani! Jännä että meil on yhtä etevät jälkikasvut!

      Poista
  10. Mun serkku on samaa luokkaa, on ysillä nyt ja edelleen paahtaa täysillä. Aikanaan kun oli menossa eskariin, niin kieltäytyi menemästä tarhan eskariin ja koska koulukuljetusta ei tarjolla olevan tarhaeskarin vuoksi järjestynyt, käveli joka päivä puolitoista kilometriä eskariin koululle. Sama tyttö myös tuli itkien ekana eskaripäivä (ja muistaakseni myös ekaluokan koulupäivänä) kotiin, syy itkulle oli että "ei tullut läksyä".
    Likka tahkos semmosia tehtäväkirjoja läpi tyyliin vartissa. Ei mee tasan lahjat ei.

    VastaaPoista
  11. Mua kiinnostais kovasti miten ne iltarutiinivalinnat kohdentuu, mikä on suosituinta? Ja entä ajankäytön suunnittelu, shakki vie kai kauemmin kun kirja, alkaaks iltatoimet kuudelta...? Ja sitä ei siis tapahdu, että sängyssä aletaan itkeä, että sittenkin se satu? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on ollut suosituinta shakki, mut ei ne matsit tosiaan tuntikausia vielä kestä, enempi treenin kannalta otetaan. :D Meillä on niin tarkka se ysin nukkumaanmenoraja, että Skidi tietää, että turha pyydellä armoa enää sen jälkeen - lieka venyy max. minuutin pituiseen pissataukoon. ;)

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...