31.7.2013

Beautiful body ja minä

Tällä viikolla mammablogeissa on levinnyt haaste, joka on saanut ihmiset poseeraamaan alkkareissa.

Ei hätää, voitte poistaa hiiren selaimen sulkemisnappulalta. En aio tehdä niin.

Arvostan kyllä kampanjan konseptia. Kauneusihanteiden sörkkiminen totuutta alleviivamalla on tehokasta. On ihan fakta, että tavisnaisen vartalo ei juuri koskaan muistuta mallikroppaa. Ihan siitä syystä, että mallimittaisia on vain muutama prosentti naisista ja niitäkin vielä tuunataan kuvissa paremmiksi.

Alkkariomakuvassa on kuitenkin teknis-motivaatiollisia haasteita.

Tekniset haasteet liittyvät itse kuvaamiseen. Meinasin kuolla nauruun jo pärstähaasteessa. Jotkut osaavat napsia itsestään mainiota fotoja. Minä en. Ja ei, en todellakaan pyydä Koti-insinööriä. Sehän soittaisi paikalle Medihelin. Saatte tyytyä tähän kuvaan, jossa olen juuri hyppäämässä pois tavarafillarin satulasta. Bonuksena myös urpo ilme.


Toiseksi, kampanjassa on kyse hyväksynnästä. Siitä, millaisena itsensä näkee. Minulla on se projekti kesken.

Ei sillä tavalla, että olisin jotenkin alhossa maallisen temppeli(raunio)ni takia. Minä koen, että tämä kahden lapsen hyväksikäyttämä laukaisualusta elämään ei ole minun kroppani, vielä. En ollut ennen raskauksia mitenkään erityisen laiha, mutta lihaksikas olin. Minulla on aina ollut paksut käsivarret ja pohkeet, vaikka koko oli M. Lapsiperhe-elämä murskasi urheilurutiinini ja toi tullessaan tunnelin, josta sukelsin ulos vasta viime keväänä. Keskivartalo oli muuttunut aladobiksi ja lihakset kadonneet. Joka paikkaan oli tullut kerros lisää.

Vuonna 2003 oli vielä vyötärö.
Silloin päätin, että en aio hyväksyä itseäni tällaisena tasapaksuna löllöpallona. Ryhdyin hommiin personal trainerin kanssa. Kehitystä on tapahtunut, mutta riitelen edelleen parin jämäkilon kanssa. Odotan, että syksyn raivoisa duunifillarointi ja yksi kokeilussa oleva safkamuutos hoitavat ne päiviltä. Kroppani ei tietenkään palaa ikinä vuoden 2003 tilaan, mutta muuttaa takaisin minun hallintaani.

Nelikymppiseen mammaan ei oikeastaan kohdistu ulkopuolisia ulkonäköpaineita - tai sitten en vain ymmärrä niitä. Ehkä teille riittää, että auliisti myönnän lörppänän vyölaukun ja raskausarpien läsnäolon. Todisteita tarjoan vain mökkilaiturilla.

28 kommenttia:

  1. Hei ei vain mammablogeissa. Tai siis kyllä - suurin osa niissä, mutta meitä on myös muitakin mukana.

    Muuten asiaa :)
    -Laura

    VastaaPoista
  2. Minusta tämä nykyinen ulkonäköbloggailu alkaa olla jo aika tylsää. Vaatteiden kuvaamisen ymmärrän, koska siitä voi lukija saada inspiraatiota, mutta nämä kuntoprojektit ja hyväksyn-itseni-tällaisena-kuin-olen alkaa tulla jo korvista ulos. :) Ei niin, etteikö nuo ole tärkeitä asioita ja varmasti voimaannuttavat monia enkä niitä sinällään vastusta. Mutta miksi kaikki pitää tehdä julkisesti ja miksi nainen on rohkea silloin, kun julkaisee itsestään puolialastoman tai meikittömän kuvan? Tämä tietenkin johtuu naisten ulkonäköpaineista, tiedän...

    Itse hyväksyn ulkoisen itseni aika hyvin tällaisena kuin olen, mutta silti haluan lähteä töihin edes ripsiväriä ripsissä. Hyväksyn vartalonikin ihan hyvin, mutta silti haluan laihtua muutaman lihomani kilon, koska silloin pidän vartalostani enemmän! Tuntuu, että nykyisin halua tulla laihemmaksi pidetään vähän tyhmänä ajatuksena tai ainakin se pitää pukea terveyden vaalimiseksi. Samalla nämä "strong is new skinny" ja "naisessa pitää olla muotoja"- sloganit on vähän kaksipiippuinen juttu: eikö kaikki naiset olekaan hyviä, tavallisia, normaaleja sellaisina kuin ovat? Onko olemassa vain 1-2 naisen vartalomallia, joihin kaikkien naisten pitää pyrkiä? ;) Nimittäin aika monta beautiful body- postausta luin ja aika monessa kommentoitiin laihoja naisia vähän negatiiviseen sävyyn. Moni nainen on kuitenkin luonnostaan hoikka. Itse olen ainakin ihan mässäilyllä ja tavallista vähäisemmällä liikunnalla saanut nämä muutamat liikakilot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole ihan hirveästi geneeriseen ulkonäköbloggailuun törmännyt (en ole lukenut kuin yhden BB-postauksen), mutta olen iloinen siitä, että tällaiset haasteet tuntuvat oikeasti auttavan ihmisiä. Tässä yhden haasteeseen osallistuneen bloggaajan haastattelussa tulee ilmi se pointti. Mä ainakin haluan entiseen kokoon myös siksi, että vaatekaappini on täynnä M-koon vaatteita. :)

      Poista
  3. No siis, mulla on vähän sama homma. Olen aina ollut aika pieni, en mitään ompelukonekokoa, mutta silti. Kehonhallinnan traagisimman vaiheen koin neljännellä luokalla, kun olin ylipainonen ja joku elämäntapa-alkoholistiksi sittemmin päätynyt takapenkin geelitukka haukkui rasvapalloksi. Kasvoin pituutta ja läski hävis.

    Kunnes täytin 30.

    Synnärin jälkeen mua vi-tut-ti ne raskauskilot. Olivat tiellä. Ei mahtunut vaatteet päälle. Ei ollut hyvä olla.

    Muiden makkarat ei haittaa, omat kyllä. Olen iloisempi nyt kun oon taas vähän lähempänä sitä pre-raskaus-kokoa. Mutten mä jostain syystä silti kehdannut osallistua. Hannari kun oon.

    Thumbs up silti haasteen tarkoitukselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tää on kans tietyllä tavalla fiiliskysymys. nyt kun näytän vaatteissani ihan ok:lta (hyvään vaaditaan vielä lisää duunia) olen paremmalla päällä. Itsevarmempi, hyväntuulisempi ja energisempi. Liikunnalla on oma osansa mielialan paranemiseen, mutta on kiva tuntea se, joka peilistä kastoo.

      Poista
  4. Mä luen mielelläni siitä, kuinka joku ottaa kiinni itseään niskasta ja Personal Traineria hihasta raskauskilojen häätämiseksi. Siitä saa motivaatiota - "mäkin pystyn, en ole tuomittu tähän ihravankilaan ikuisesti". Kukin tekee tyylillään ja vitutus kiloihin on loistava boostaaja lenkille. Mä olen karistanut kahdesti 15-20 kg sen avulla sekä huokailemalla vaatekaapilla, joka on täynnä koon 36-38 vaatteita ja 28-tuumaisia farkkuja. Mä oon ollut koko aikuisikäni samankokoinen ja hoikka, raskauskilot tuntuivat sen takia ahdistavilta.

    Eiku ai niin, mähän oon taas samassa jamassa, kolmas muksu syntyy syyskuun lopussa. Shit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tässä on vähän sama totuus kuin siinä sanonnassa että "tärkeintä ei ole matka vaan matkalle lähtö". Kyllä toivoa pitää olla. :)
      Ps. Tsemppiä loppurutistukseen!
      Ps.2. Olen niiiiiin tyytyväinen että nuorinkin on jo kaksi. ;)

      Poista
    2. Mun lenkkarit lentää jalkaan katsoessa mutseja, jotka on jotenkin luovuttaneet itsestään huolen pitämisen suhteen. Toiminee tälläkin kertaa, ja juoksemista kaipaan jo.

      Niin, oon fiilistellyt tänä kesänä sitä, kuinka näiden kahden kanssa voi jo lähteä vaikka mihin ilman rattaita. Kun se nuorin on jo kaks. Ja sit mä aina herään. :)

      Poista
  5. Vasta naapurin mummo kysyi, että odotanko lasta. Vituttaa. Taas. Vararengas tuntuu jämähtäneen ikuisiksi ajoiksi vyötärölle vaikka muuten olen hoikka. Toisten kilot ei häiritse, mutta tämä jatkuva paksuksi luuleminen senkin edestä.

    t.toinen keskivertomamma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten jossain on vielä joku - edes mummoikäinen - joka ei ole jo tajunnut ettei raskauskyselyt ole koskaan ok?

      Poista
    2. Ah. Tomaatti-ilmiö: vain vyötärö katoaa, jalat ovat tikut. Puimme tätä Mutsin kanssa usein.

      Ps. Komppaan Krisiä.

      Poista
    3. Tomaatti-ilmiö :D en tiennyt, että tälle on nimikin, reps! Asiaa ei helpota, että olen tuttavapiirini ainoa tomaatti.

      Tietääkö kukaan, mitä tälle vois tehdä? Varsinaista laihdutustarvetta kun ei ole ja urheilenkin ihan kohtuullisesti. Rolfille?

      t.toinen keskivertomamma

      Poista
    4. Täällä myös yksi, jonka mahaa katsotaan "sillä silmällä" eikä vain katsota, myös kommentoidaan.. Viimeksi lomareissun lähtöpäivänä (Kreikassa) kun kiskoin matkakamojamme respasta pihalla odottavaan autoon. Eiköhän sieltä joku hyökkää auttamaan ja varoittelemaan... Auts! Onhan ne voineet ihmetellä kun mamma kiskoo virvoittavia juomia altaalla... :D

      Poista
    5. Tomaatti-ilmiö (myös käpylehmä käy) on siis mun ja Mutsin luoma termi, jolla viitataan tähän kummalliseen keskivartalo-oneglmaan! :D Mun on pitänyt pitkään soittaa jollekin lihavuusasiantuntijalle ja kysyä tästä. Ehkäpä nyt teen sen kun duuni alkaa! ;)

      Poista
    6. Täällä yksi tomaatti kuittaa :D Kiitos Katja loistavasta kirjoituksesta! Mulla on vielä työ edessä kun ensin täytyisi toipua vuoden valvomisrumbasta.

      Poista
  6. Mua henkilökohtaisesti v*tuttaa tässä raskauksien jälkeisessä elämässä suonikohjut. En saanut raskausarpia, vatsanahka on löysempi, mutta pystyasennossa seistessä ihan fine. Mutta voisko joku tehdä noista suonikohjuistakin ihan ok-asian?! Raskausarvet saa aina piiloon, mutta en mä ainakaan halua aina käyttää housuja tai paksuja sukkahousuja. Ihan siedettävän malliset sääreni ovat nyt muuten vaan sitten aika karut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ole ihan ainut, joka noista kärsii! Eiks yhteiskunta fiksaa ne? Pienellä otannalla tuntuu muuten iskevän vain hyväsäärisiin - lohduttaako? :)

      Poista
  7. Kiitos osallistumisesta ja omasta tarinastasi! Kuvat ovat kivoja!
    Aina pitää olla tavoitteita, enemmän tai vähemmän :D
    Oikein ihanaa elokuun alkua ison halin kera!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en näe tavoitteita hyväksymisen vastakohtana. :) Ja loistavaa elokuuta sinnekin!

      Poista
  8. Komppaan. En todellakaan ole niitä, jotka kantavat raskauskilonsa pelkästään vatsassaan, vaan molemmilla kierroksilla tuli se 20 kiloa lisää, mikä sai terkan slaagin partaalle siinä 36. viikon tienoilla. Imetys ei vienyt kiloja, mutta hormonihumalasta selvittyäni järkeistyneet ruokatottumukset auttoivat alkuun. Siinä vaiheessa, kun pääsin pidemmälle kuin postilaatikolle, alkoi tuntuakin hyvältä. Vielä en ole siinä pisteessä, että voisin hyväksyä kroppani sellaisena kuin se on, mutta olen hyväksynyt sen, että muutokset tapahtuvat hitaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se hitaus onkin hyväksyttävä ihan alkuun! Tässä vaiheessa elämänkaarta mä huomaan jo aineenvaihdunnankin (tai -vaihtumattomuuden) merkityksen, mikä tarkoittaa että liikuntaa pitää harrastaa jo pelkän painonnousun rajoittamiseksi. Stana.

      Poista
  9. Itse pidän tästäkin puolesta tässä keskustelussa; ettei tarvitsekaan hyväksyä raskauden jälkeistä, muuttunutta kroppaansa. Itse olen aina ollut hoikka eikä mistään ole mitään roikkunut tai pursunut. Nyt kuusiviikkoisen mukulan äitinä en osaa olla vartalossani ollenkaan, vaikkei raskaudesta jäänytkään kuin viitisen kiloa muutosta. Mutta kun löystyi ja repsahti ja kuntokin rapistui.
    Minusta on aina mahtavaa, kun ihminen on sinut itsensä kanssa. Itse vain olen kokenut tulleeni tuomituksi siitä, etten pitänyt raskausvartalosta, enkä pidä raskauden jälkeisestäkään. Sillä eihän minun äitinä pitäisi olla näin pinnallisista asioista enää kiinnostunut. Hyväksyttävämpää minun kokemusteni mukaan olisi antautua täysrupsahdukselle; antaa levinneen vyötärön olla, unohtaa tukan laitto ja meikkaus ja kulkea kulahtaneissa verkkareissa puklut paidalla. Eräskin tuttava totesi ettei aio edes yrittää pudottaa raskauskiloja (tai olla muutoin ulkonäöstään kiinnostunut), sillä hän on kolkytviis ja kaksi lasta tehnyt, ja se saakin näkyä. Itse en tähän kykene.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en nähnyt mitään erityisen ihanaa raskausmahassa. :) Mutta kuten tuolla jo yllä kommentoin, mulle hyvä olo on aika kokonaisvaltainen juttu: ruokailu, liikunta, ulkonäkö, parisuhde, työ, perhe - you name it. Jos joku ei toimi, se näkyy fiiliksissä. Siksi mä mieluummin hyväksyn jatkuvan tappelun kuin makkarat. :)

      Poista
    2. Mä olen huomannut kulkiessani, että keskimäärin plösähtäneempiä äitejä tuntuu olevan suhteellisesti enemmän pk-seudun ulkopuolella. En tiedä miksi, mutta johtuisko just tuosta, että on jotenkin hyväksyttävämpää antaa olla? Ja tämä havainnointi perustuu lähinnä maamme suht kattavan hoplop-tarjonnan satunnaisotoksiin parin vuoden ajalta, joten ei kovin tieteellinen tutkimus ;) silmiinpistävää kuitenkin.

      Poista
    3. http://pinthefuckups.blogspot.fi/2013/08/talta-nayttaa-synnyttanyt-nainen.html?spref=fb

      Poista
  10. Pakko huomauttaa, että tavarapyöräkuvassa joka lapsella on aivan liian pieni kypärä! Kypärän pitäisi tulla kunnolla otsalle, kulmakarvojen yläpuolelle. Ja samalla peittää takaraivo.

    VastaaPoista
  11. Viimeisiin lauseisiin liittyen, väitän kyllä että vaikkei se olisi kovin eksplisiittistä, ulkonäköpaineet eivät koskaan voi olla vain itsen itseen kohdistamia vaikka se ankarin ja äänekkäin kriitikko oman pään sisältä löytyisikin. Mediaa on helppo syyttää jopa liiankin pitkälle, mutta kyllähän kaikki julkisuudessa ulkonäöstä käytävä kriittinen keskustelu - kyllä, myös blogit - on omiaan ruokkimaan ihmisten muutenkin liipasinherkkää ulkonäkökriittisyyttä. Minusta on mukavaa, että hiljattain mediassa on sallittu enemmän tilaa tälle hyväksynnästä lähtevälle kehonkuvalle kaiken fitnessinspiraation keskelläkin, koska moniäänisyys on hyvästä.

    Silti, minusta on ihan ok ettei aina lähde hyväksynnän kautta vaan joskus myös pyrkii poistamaan asian, jota on vaikea hyväksyä. Tyytyväisyyden ja tarkoitushakuisen itsensä vakuuttelun raja on häilyvä ja itselleen on vaikea pysyä rehellisenä siinä, mikä oikeasti on parasta. Silti niitä oman tyytymättömyyden taustojakin on hyvä kaivella, koetella ja olla ottamatta sellaisenaan. Toivotan menestystä valitsemallasi tiellä. :)

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...