29.1.2013

Virheellinen perhe

Ensimmäinen valtuustokokous takana. Kuusituntisessa kokouksessa keskusteltiin isoista asioista kuten apotista ja metropolihallinnosta, mutta jänkättiin myös aivan turhanpäiväisiä asioita. Pohdin jo oikeasti omaa soveltuvuuttani koko tehtävään, kunnes maratonin viimeiset 10 minuuttia käytettiin sitten minun näkökulmasta kohtuullisen tärkeään asiaan: perheiden varhaiseen auttamiseen. 

Ennaltaehkäisy on fiksua, sekä inhimillisestä että taloudellisesta näkökulmasta, pätee niin osteoporoosiin kuin alkoholismiin. Kotipalvelu on halpaa, huostaanotto kallista. Mutta siinä missä sairas lampsii terkkariin, uupuneet, masentuneet tai äkilliseen kriisiin ajautuneet mutsit ja faijat eivät edes tiedä, että lääkettä löytyy, vieläpä ilman lasten huostaanottoa. Mihin voi soittaa, mitä on tarjolla ja onko se kallista? 

Puheenvuoroille nyökytteli suurin osa valtuutetuista: tiedottamista pitää parantaa ja maksuttomuutta selvittää. Eräs Kolmen Lapsen Äiti oli skeptisempi. Hän kertoi, että heille oli ollut valtavasti apua isovanhemmista, että ei kai tällaista kaupungin tarjoamaa apua nyt kuitenkaan ihan kaikille aiota tarjota. Ilmeisesti kyseinen valtuutettu pelkäsi, että soitan saman tien sossujen hätänumeroon, kun tiskit ovat olleet yli vuorokauden pöydällä. 

Henkinen kynnys pyytää apua on sairaan kova. Yllättäen vain joka viides apua saaneista on ymmärtänyt tai uskaltanut hakea sitä itse. Vaikka en ole suuri maksuttomuuden ystävä, tässä asiassa pidän avunsaannin helppoutta niin tärkeänä, että kaikenmaailman palveluseteleiden metsästys jääköön sikseen. 

Tälle Kolmen Lapsen Äidille haluan välittää sellaiset terveiset, että omaa perhe-elämää ei kannata pitää standardina. Siitä tulee vähän harhaiseksi. Sopii vain olla helvetin tyytyväinen siitä, ettei tarvitse apua. Ja siitä, etteivät ne isovanhemmat ole kuolleet, laitoksessa, vanhoja, invalideja, sairaita, kaukana tai muuten vain hoitohaluttomia. 

71 kommenttia:

  1. Olisit sanonut siellä, menis varmaan paremmin perille. Mut joo, oon ihan samaa mieltä.

    Kivinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nevalaisen Mari hoiti sen homman niin kiitettävästi, että tyydyn jauhamaan asiasta täällä blogissa.

      Poista
  2. Apotti in short: Accenture tekee selvityksen, jossa päätyy suosittelemaan järjestelmää, johon sillä on yksinoikeus. --> Accenturelle moneksi vuodeksi taattu laskutus.

    Skeptisempi voisi epäillä tuon alkuperäisen selvityksen todenperäisyyttä, mutta kyllä se varmasti oli ihan puolueeton. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apotille sanottiinkin yksimielinen no thanks. :)

      Poista
  3. Aah, induktiivinen totuus - kestosuosikkini äitimaailmassa: koska mä en, niin ei kukaan! Sopii niin raskausvaivoihin, kivunlievitykseen synnytyksessä, vauvanhoitoon, päivähoitoon jii-än-ee!

    VastaaPoista
  4. Olin kommentoida, mutta kun työni on huostaanotettujen lasten parissa juurikin tässä Espoon kaupungissa, niin ehkä viisaampaa vaieta.

    Kysäisepä, mitä tuli maksamaan se Henkka-henkilötietojärjestelmä, jota innolla puuhattiin, koko puljun 13 500 noin, työntekijää koulutettiin, muttei otettukaan käyttöön? Tai Orkidea-projekti, josta ei tainnut tulla edes ruukkupelargonia?

    HannaHoo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun just pitäis kommentoida kun mehän vaan arvaillaan omista lähtlkohdistamme käsin. Näihin It-projekteihin pitäisi ehkä ottaa joku jämäkämpi lähestymistapa. tuntuu olevan ajan- ja rahanhukkaa kaikki mitä sillä puolella tehdään.

      Poista
    2. Kysy niiltä vihreiltä valtuustolaisilta, jotka on it-alalla. :)

      Itse it- alan ammattilaisena sanoisin, että ei kannata käyttää toimittajaa siksi, että se on suuri. Eikä varsinkaan sellaisia suuria toimittajia, joilla on komea track record epäonnistuneita projekteja. Ja tilaajan päässä olisi syytä olla asiantuntemusta ja rohkeutta esittää tyhmiltäkin tuntuvia kysymyksiä. It-ala on tosi laaja, kukaan ns. alan mieskään ei tiedä kaikkea, vaikka moni alalla niin haluaakin antaa ymmärtää ( etenkin ne alan miehet, naiset ei ehkä niinkään ;). Ei kannata hämääntyä ammattijargonista. Jos toimittaja ei osaa selittää järkevän kuuloisesti ja kansantajuiseskohtisti asioita, saattaisin itse tilaajan asemassa etsiä toisen toimittajan. Pahimpia ovat yritykset, jotka lupaavat kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista ja pitävät siinä sivussa esitelmiä teknisistä asioista asiantuntemustaan vakuuttaakseen.

      Poista
  5. Siihen avunpyytämiseen kynnys on kova myös siksi, että joskus neuvolassa sattuu vastaan sellainen terveydenhoitaja, joka ei osaa tulkita vanhemman avunhuutoa oikein ja lyö naamalle väärät sanat, jolloin ihmiselle kasvaa muuri eteen, etten aio puhua ongelmistani enää kenellekään.

    Omassa tapauksessa kävi juuri kuin edellä pari vuotta sitten, mutta onneksi viime syksynä päädyimme perheneuvolaan pojan levottomuuden vuoksi ja sen myötä me vanhemmat saamme apua haasteellisen lapsen kanssa toimimiseen. Kynnykset vaan on korkeita, kun ei tiedetä siitä mitä kaikkea muuta kuin huostaanottoja lastensuojelu konkreettisesti tekee ja myöskin pelätään sitä että perheneuvolassa esim. syyllistetään omista virheistä (mikä ei pidä paikkaansa). Apu tosiaan pitäisi saada helpommin saatavaksi ja lähestyttäväksi - ja ennen kaikkea vertaistuki. Suomeenkin on rantautunut tämä ohjelma http://www.ihmeellisetvuodet.fi/ , ja siinä on suuri merkitys sillä vertaistuella mitä haasteellisten lasten vanhemmat tarvitsevat, tai ainakin itse koemme tarvitsevamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon tämän. Lisäksi haasteellisen lapsen kanssa - etenkin jos se on esikoinen - luulee helposti olevansa vain vähän tyhmä ja epäkelpo kasvattaja, kun ei ole vertailukohtaa.

      Poista
  6. "Tälle Kolmen Lapsen Äidille haluan välittää sellaiset terveiset, että omaa perhe-elämää ei kannata pitää standardina."

    Joo, just.

    VastaaPoista
  7. Oh my lord, Kolmen Lapsen Äiti! Ei ehkä tullut mieleen, että saattaa itse omata pikkuisen paremman sosioekonomisen aseman kuin se kaupungin heikoin lenkki. (Uskallan väittää näin jo pelkästään valtuustopaikan pohjalta, muita perhe/työolosuhteita tietämättä.)

    Toivottavasti oli ensimmäisen kauden valtuutettu, jolle ei oltu huomattu kertoa, että tehtävänä on tuottaa palveluita erilaisiin tarpeisiin, ei vain omiin. Ja toivottavasti joku kertoo sille sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän on kyllä ihan neljättä kautta mestoilla. :D

      Poista
  8. Aamen.

    Muiltakin osin Suomen kaikenlaiset, sinänsä hyvät ja kattavatkin, järjestelmät ihmisen auttamiseen vaikeassa tilanteessa on rakennettu niin, että vain se kärsivä henkilö itse voi hakea itselleen apua. Ja sekin apu on hirveän tinkaamisen, etsimisen ja joskus riitelynkin takana. Jonka lisäksi joutuu joissain tilanteissa suoranaisesti valehtelemaan itsensä todellistakin huonomassa jamassa olevaksi, että edes pääsee avun piiriin (terveydenhoito, I'm looking at you).

    Joka välissä, kuten tässäkin, kuitenkin ihmiset tunnistavat ja tunnustavat sen, että kynnys avun hakemiseen on joskus todella todella korkea. Miksi ne olemassa olevat tukijärjestelmät silti toimivat niin, että ei koskaan tunnu riittävän oman avuntarpeen ilmaiseminen oikealle ihmiselle, vaan sen avun saamiseksi on vielä jaksettava ja pystyttävä näkemään ihan kohtuuton määrä vaivaa? Kuinkahan moni jaksamisensa rajoilla oleva aloittaa avun hakemisen, mutta luovuttaa sitten, koska ei vain pysty siihen byrokratian ja taistelemisen määrään enää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tosi hyviä kysymyksiä. Avun hakeminen vaatii vieläpä projektinhallintataitoja, jotka saattavat olla toimintakyvyn muutenkin heikettyä vähän nolissa.

      Poista
  9. Harmillista kun kynnys perhetyöntekijän hyödyntämiseen on joissain perheissä suuri. Täällä maalla meille esiteltiin neuvolassa perhetyötä ja minusta se on aivan mahtava palvelu. Jokainen äiti on väsynyt jossain kohtaa itse ainakin olin/olen. Ja oikeasti syyksi riitti pelkkä väsymys, ei tarvitse mitään sen ihmeempää. Silloin perhetyöntekijä tulee kärryttelemään piltin kanssa tunniksi ja minä kiskon päikkäreitä. Perhe saa viisi kertaa käyttää palvelua maksutta ensimmäisen vuoden ajan. Toki perhetyöntekijä on poissa silloin niiden perheiden luota, jotka oikeasti tarvitsevat apua kun hyysäävät meitä vain vähän väsyneitä. Oma tuntemukseni on että, tutustuminen perhetyöhön tätä kautta kuitenkin madaltaa kynnystä pyytää apua silloin kun sitä oikeasti tarvitsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neuvolahan se luontainen aputarpeiden kartoituspaikka on - hienoa, että teillä homma toimii noin hienosti! Saako kysyä missä kunnassa tällainen syteemi on käytössä?

      Poista
  10. Minusta tuntui alkuun nololta, kun aloin käymään perheneuvolan psykologin juttusilla. Neuvolassa jutellessa tultiin siihen tulokseen, että mulla on selvästi pitkittynyttä alakuloisuutta ilmassa. No, kävin siellä neljä kertaa ja siitä oli valtavasti hyötyä.
    Koin uskomattomaksi sen, että lapsen saaminen oli niin suuri trauma ja identiteettikriisin aiheuttaja, että en kyennyt selviämään siitä itse. Kaikki muutkin selviää, miksen minä? Ja vielä sekin, että jotenkin oli semmoinen olo näin kivasti keskiluokkaisena, että kitisenköhän mä vaan turhasta, ja että jäänkö mä nyt ikuisesti jollekin mustalle listalle, jota tarkkaillaan, että pärjääköhän se nyt tuon tenavansa kanssa.
    Mulle oli kyllä onni, että neuvolantädillä oli matala kynnys siirtää eteenpäin. Alakulo saatiin taitettua suhteellisen vähällä panoksella verrattuna siihen, miten iso rasite yhteiskunnalle masennus esimerkiksi on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tasan tarkkaan ton fiiliksen. Ei tullut mieleenkään kertoa neuvolassa asiasta - täytin kyselynkin ihan hygieenisesti, koska en tiennyt mitä sen täyttämisestä "väärin" seuraa.

      Poista
    2. Älä sure, ei me muutkaan siitä selvitä. Me kitkutellaan. Ehkä poksahdetaan sit väsymyksestä joskus myöhemmin ;)

      Poista
  11. Tämä toi mieleen tapauksen, jossa eräs puolituttu pohti ääneen, että "Miten ihmeessä jotkut käy psykiatreilla ym. jos niillä on vaikeeta, kun sitä vartenhan ystävät on että ne kuuntelee". Siis ihan tosissaan pohti. Jumalauta, sanon minä! Jotkut näemmä vaan elää semmosessa nallepupuhalipusi-maailmassa missä jätskin loppuminen on pahin skenaario.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on aina ollut paljon hyviä ja kuuntelevia ystäviä (luojan kiitos!), mutta menin silti aikoinani YHTS-psykologin juttusille, kun vaikea seurustelusuhde rassasi mielessä vielä pitkään sen jälkeen kun olin ymmärtänyt lähteä. Minusta ei ollut oikein lastata ja uuvuttaa niitä rakkaita ystäviä jatkuvalla tilitykselläni, joka siihen aikaan oli omastakin mielestäni harianisen vihaista ja katkeraa. Että jo siitäkin syystä kannattaa joskus käydä avautumassa ulkopuoliselle...

      Mutta Katja: eka kokous ja jo puhuit asiaa! Olet sä Loistonainen! (Vaikka eihän se ole enää mikään uutinen)

      Poista
    2. EK, niin. Taitaa olla aika helppoa kota ympärilleen niin homogeeninen joukko ihmisiä, että luulee maailman oiekasti olevan sellainen.

      Ellen, kiitti! Mut se aloitteen tekijä (viime syksyllä jo) oli kyllä oikeasti se loistonainen. :)

      Poista
    3. Ne ystävät, jos niitä on, osaa kyllä usein kuunnella, mutta ei ne aina osaa antaa mitään neuvoja asian ratkaisemiseksi. Sen takia on olemassa ammattilaisia, jotka katsovat tilannetta 100% ulkopuolisen silmin ja osaavat antaa perspektiiviä ja konkreettisia neuvoja siitä, miten asiat saadaan hanskaan. Heillä on usein tarjolla myös sitä "et ole yksin" -tietoa: monesti on helpottavaa kuulla kuinka monella muullakin on ihan samanlaisia ongelmia kuin itsellä, että ei ole itse huono ja epäonnistunut ja ainoa joka ei vaan osaa.

      Poista
  12. Missä vaiheessa lapsiperheiden läheisverkostot ja niiden mahdollisuudet auttaa kartoitetaan? Jos lasta ollaan ottamassa huostaan eli sijoittamassa kodin ulkopuolelle, niin silloin selvitetään ensin sukulaissijoituksen mahdollisuus (tiedän muutaman isovanhemmilleen sijoitetun lapsen), mutta tehdäänkö tätä jo varhaisemmassa vaiheessa? Olen aivan varma, että on paljon sellaisia isovanhempia, jotka voisivat tulla avuksi, mutta eivät syystä tai toisesta kehtaa tuppautua ja tarjota apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietoa. Osaiskohan joku ammattilainen täällä vastata?

      Poista
    2. En ole itse ammattilainen, mutta läheinen ystäväni on, ja hänen mukaansa lapsia sijoitetaan usein suvun ulkopuolelle siksi, että vaikka isovanhempien luona he olisivat vielä liian lähellä vanhempiaan. Tällä siis tarkoitetaan sitä, että lapsi ei pääsisi pois vanhempien ongelmien vaikutuspiiristä, jos hänet sijoitetaan lähisukulaiselle. Tällaisessa tilanteessa ei välttämättä kartoiteta mahdollisuutta kovin pitkälle, jos esim. todetaan lähisukulaisten asuvan liian lähellä.

      Poista
    3. haluaisin muistuttaa, että huostaanotto on aina se viimeisin vaihtoehto, ensin pyritään tukemaan perhettä ns. avohuollon tukitoimilla. varmasti riippuu kunnasta paljonkin nämä tuen muodot, mutta se on myös perheen tarpeiden mukaan räätälöityä: perhetyötä, tukiperhettä, taloudellista tukea, joskus ihan vaikka siivousapua jne.

      mun mielestä jo ihan näissä matalan kynnyksen palveluissa, kuten neuvolassa, joita kaikki käyttävät kysellään tukiverkoston laajuutta niissä peruskyselyissä. synnytyssairaalaankin täytin juuri kaavakkeen, jossa kyseltiin tukiverkostoa vauvan syntymän jälkeen.(kaavake tosin vap.eht ja liittyi synnytyspelon käsittelyyn)

      mutta, jos perhe tulee lastensuojelun asiakkaaksi ensiksi tehdään kartoitus perhen tilanteesta ja siitä millaista apua he tarvitsevat (yhdessä perheen kanssa). tässä nyt olettaisin selvitettävän myös tukiverkostojen olemassaolon.

      työssäni (sos.alalla, mutta yks. sektorilla) olen kokenut usein, että asiakkaat kokevat lastensuojelun edelleen pelottavana ja nimenomaan huostaanottoon johtavana instituutiona ja toivoisnkin kunnilta avoimuutta ja ns. hyvää markkinointia tässä asiassa. ihan vaikka konkreettissti esittelemällä selkeämmin, mitä kaikkia "palveluja" lastensuojelu huostaanottoja ennen tuottaa. ;)

      -miuku


      Poista
    4. Mikähän taho sen varhaisemmassa vaiheessa tekisi? Toki, on paljon perheitä, joissa voi olla vaikkapa isovanhemmat oheishuoltajia, monen yksinhuoltajan kohdalla näin onkin. Silloinhan asiat on hyvällä tolalla, kun itse älytään hakea apua, eikä vielä tarvita sosiaalityöntekijän tai muun tahon asioihin puuttumista.

      Ongelmiin tartutaan ja huomataan tarttua vasta sitten, kun niitä lastensuojeluilmoituksia alkaa tippua päiväkodista, koulusta, huolestuneilta naapureilta ym. ja silloin ollaankin jo viittä vaille huostaanottoa toteuttamassa.

      Uskon itse, että moni vanhempi ehkä saisi tarpeellisen varoituksen, jos asiaan puuttuttaisiin vahvasti tarpeeksi ajoissa, olisi tavallaan se huostaanoton uhka, ja ryhdistäytymisen paikka, monet ajautuu pikkuhiljaa tilanteisiin, joissa elämänhallinta kuten siiovus, lapsenhoitaminen asillisesti, rahankäyttö ym. pikkuhiljaa lipeävät käsitä ja sitä omaa tilannettaan ei enää tajua jotenkin poikkeukselliseksi.

      Kovinkaan moni ei ymmärrä hakea apua vapaehtoisesti, ei edes tiedä, että mahdollisuus tukiperheeseen tai muuhun apuun, mammakahvilassa käyntiin, josta maksetaan jopa Espoossa se 9 € korvaus per päivä, sama kun kuntouttavan työtoiminnan.

      Lasten erityispalvelut toivottaa varmasti asioistaan kiinnostuneet valtuutetut tervetulleeksi, ei kun yhteyttä avaamaan!

      HannaHoo

      Poista
    5. Nyky-yhteiskunnassa on monissa asioissa perusoletus, että käytetään mieluummin yhteiskunnan palveluja kuin pyydetään läheiset avuksi. Itse havahduin tähän, kun iltapäiväkerhon toiminnan laatu ei oikein vastannut lapsen tarpeita. Aikani valitin eri suuntiin ja sitten totesin, että ei siellä ole pakko käydä: isovanhemmat asuvat kävelymatkan päässä.

      Poista
    6. Tukiverkkoa voi hyvinkin olla ympärillä, mutta sen käyttö on arjen tilanteissa välillä hieman haastavaa, jos kaikki ympärillä olevat läheiset (isovanhemmat, tädit, sedät jne.) ovat vielä itse työelämässä tai asuvat kauempana. Esimerkiksi tuossa Riitan kuvaamassa tilanteessa iltapäiväkerhossa meillä ei olisi ollut vaihtoehtoja, ihan vain siksi, että kun olemme nuorena lapsemme saaneet niin omat vanhempamme ovat työelämässä vielä. Tukiverkko toimii noin muuten ihan mukavasti ja apua on tarjolla kyllä, mutta jos olisi tilanne että lapsen hoitoapua tarvittaisiin sairastelun vuoksi, koulun jälkeen tms keskellä viikkoa., niin no can do.

      Poista
    7. Veikkaan, että lastensuojelun maine lähinnä huostaanottojen tekijänä (kun muita palveluita ei mainosteta, eikä niistä tiedetä) on osasyy ongelmiin. Jos vanhemmat ei ihan pärjää, mutta pelkäävät, että yhteydenotto lastensuojeluun johtaa huostaanottoon, he eivät ehkä hae apua ollenkaan ennen kuin on niin myöhäistä että tehtävissä ei ole juuri muuta kuin se lasten ottaminen huostaan.

      Surullisinta minusta on kuitenkin se, että vanhempien kokemasta huostaanoton pelosta puhutaan monessa paikassa avoimestikin, mutta jokainen tuntemani huostaanotettu lapsi on ollut sitä mieltä, että hänet olisi pitänyt ottaa kotoa pois jo paljon aiemmin. Yksikään ei ole ilmaissut olevansa sosiaalityöntekijöiden kanssa eri mieltä siitä, oliko hänelle parhaaksi asua jossain muualla kuin omien vanhempien kanssa.

      En ole alan tutkija, joten omat näkemykseni ovat niin sanotusti anekdoottia eivätkä varmasti edusta mitään kovin kattavaa otantaa. Tunsin kuitenkin kouluaikoinani monta läheisissä perhekodeissa asuvaa lasta ja nuorta, jotka kaikki olivat pääasiassa onnellisia saadessaan asua muualla kuin kotona. Kun nyt suuremman ymmärryksen kanssa mietin niitä aikoja, niin selvästi moni koki, ettei saanut sanoa ääneen että vanhemmat olivat hänelle tärkeitä, mutta eivät sellaisia ihmisiä, joiden kanssa lapsi voi elää turvallisesti. Koska lapsi ei "saa" ajatella niin omista vanhemmistaan edes silloin, kun yhteiskunta on katsonut asian olevan niin :(

      Poista
    8. Hanski, se, että teillä isovanhemmat käyvät töissä / asuvat kaukana ei tarkoita, että kaikki isovanhemmat kävisivät töissä. Tosi usein keskustelu läheisverkoston hyväksikäytöstä menee juuri siihen, miten itse kukin kertoo, miksi heillä se ei ole vaihtoehto. Lopputulemana on, että yhteiskunnan palvelujen käytöstä tulee normi, myös niillä, joilla se olisi vaihtoehto. "Olen jo omat lapseni hoitanut, nyt nautin eläkepäivistäni, yhteiskunta avittakoon lastenlasteni hoidossa" -asenteesta pitäisi päästä eroon.

      Poista
    9. En tarkoittanutkaan Riitta, että kaikilla olisi näin, mutta tämä oli yksi näkökulma siihen, miksi läheisverkoston käyttö ei tule kysymykseen kaikilla. Toisekseen, en myöskään pidä isovanhempien velvollisuutena sitä, että heidän tulisi olla 24/7 (kärjistetysti) lastensa saatavilla lastenhoitoavuksi. On hienoa, jos isovanhemmat ovat itse halukkaita olemaan paljon lastenlasten kanssa ja hoitamaan heitä, mutta joillakin eläkkeellä olevilla on myös paljon omia harrastuksia tms, joihin heillä ei koskaan aiemmin ole ollut mahdollisuuksia. Pahimmassa tapauksessa he jättävät velvollisuuden tunteesta nämä omat menonsa pois siksi, että omat lapset (osittain jopa törkeästi) voivat käyttää hyväkseen heitä lastenhoitoapuna. Ei se oikein ihan näinkään mene.

      Poista
    10. Eli tarkoitan että kyllä se halu hoitaa lapsenlapsia pitää lähteä isovanhemmista itsestään, ei pakotteella. Ja kaikki isovanhemmat eivät ikävä kyllä ole sellaisia, joille lapsensa voisi suoda hoitoon edes, niin ikävää kuin se onkin.

      Poista
    11. Juuri tätä tarkoitan. Isovanhemmilla on niitä Hurjan Tärkeitä Omia Harrastuksia, jotka pitävät heidät kiireisinä 24/7, ettei edes tunti silloin, toinen tällöin onnistu. Ja yhteiskunta tulee avuksi.

      Ei sitten kannata vanhainkodissa ihmetellä, miksei kukaan koskaan käy katsomassa.

      Poista
    12. En nyt puhunut siitä että tunti silloin toinen tällöin ei onnistuisi, vaan siitä että esimerkiksi joka ainoa päivä lapsenlapsi tulisi ja olisi isovanhempien hoteissa useamman tunnin, joka rajoittaisi ihan konkreettisesti sitä heidän vapauttaan. Jotkut haluavat tehdän näin, mutta kaikki eivät ja siihen on kaikilla oikeus tehdä niin kuin haluavat, ei voida velvoittaa muuhun.

      Olisihan se kieltämättä tosi hienoa, että olisi sitä samaa yhteisöllisyyttä mitä ennen aikaan, en kiellä sitä. Mutta kaikki isovanhemmat ei vaan edes osaa nauttia niistä lapsenlapsistaan ja kokevat taakaksi sen että "joutuvat" vahtimaan heitä. Mieluummin sitä itse ainakin siinä tilanteessa käyttäisin niitä muita mahdollisuuksia, kuin laittaisin lasta hoitoon sellaiseen paikkaan jonne hänen tuloaan ei osata ottaa positiivisena asiana.

      Vanhainkodissa tosiaan ei voi sitten syytellä ketään muuta kuin itseään, siitä olen samaa mieltä. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että isovanhemmat ovat lapsen elämässä ja lapsenlapset ovat isovanhemman elämässä kivaa ekstraa ja se missä määrin tätä extraa tarjoillaan, niin siihen on löydettävä molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Ja nämä ratkaisut on erilaisia eri perheissä.

      Poista
    13. Juu, totta. Meilläkin ip-kerho toimii edelleen varahoitopaikkana, jonne lapsi menee niinä päivinä, kun isovanhemmilla on menoa.

      Poista
    14. Isovanhemipien apu on erittäin hyvä malli, jos se vain saadaan molemmin puolin toimivasti sovittua ja järjestettyä. Ja se on todella monen liikkuvan osan summa. Välimatka, ovatko isovanhemmat edelleen työelämässä, minkälaisessa työssä vanhemmat ovat, missä kunnossa isovanhemmat ovat, miten haastavia ne lapset ovat, miten isovanhemmat suhtautuvat eri ikäisiin lapsiin (toinen omista mummoistani on aina ollut ihan kädetön pienten lasten kanssa, sillä oli itsellään kotiapulainen/lastenhoitaja kun omat lapset oli pieniä) ja joskus jopa se, ovatko isovanhemmat sellaisia ihmisiä, joiden haluaa hoitavan lapsia (omalla isälläni on joissain suhteissa hyvin arveluttavia mielipiteitä, joita en missään olosuhteissa halua siirtää lapsilleni, jos sen vain voi välttää).

      Ja kun kaikki tämä on saatu jotenkin balanssiin, homma voi toimiakin.

      Poista
  13. Hajosin toisen lapsen saamisen jälkeen, kun vauva oli noin kolmikuinen. Olin koko ajan yksin kersojen kanssa ja esikoinen oli alle 2-vuotias kiljukaula. Mies oli täysin kujalla koko tilanteesta ja syytti mua.

    Neuvolassa annettiin akuuttiaika lääkärille, joka tarjosi masennuslääkkeitä. En huolinut. Sanoin etten ole masentunut, vaan kuolemanväsynyt ja idioottien ympäröimä. Meillä on lähellä asuvat isovanhemmat, joita ei oikein vaan kiinnostanut. Minulle annettiin neuvolapsykologin numero ja käskettiin soittaa - sanoin että tarvitsemme ennen kaikkea pariterapiaa. Ei kuulemma onnistu. Kävin muutaman kerran neuvolapsykologilla, lopetin kun psykologikin alkoi tuputtaa masennuslääkkeitä.

    Ulkopuolista apua ei tarjottu, meillä ei selvästikään mennyt *riittävän huonosti*. Tämä aihe vituttaa siinä määrin, että kirjoitin tästä itsekin. Ennen kaikkea masennuslääkkeitten tuputtamisesta meinasin suuttua oikeasti. Loppuunpalaneenakin pystyin tunnistamaan ne tekijät, jotka ongelmia aiheuttivat - kukaan vaan ei kuunnellut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mielenkiinnosta, miten sitten selvisit tuosta suosta? Olisiko kotiin tulevasta lapsenhoitoavusta ollut apua? Omassa kunnassamme tällaista tarjotaan ilmaiseksi, jos äiti tai isä kokee arjen yksinään liian raskaaksi ja tarvitsee apua esim. siivoukseen tai vain saadakseen levättyä. Ja tällä hetkellä apua saa noin viikon-kahden varoitusajalla.

      Poista
    2. Kotiin tuleva lapsenhoito- tai muu apu olisi ollut ihan kaikki kaikessa. En tosiaan tiedä, onko meillä Helsingissä sellasta saatavilla - mies vastusti varhaisen tuen palveluun soittamista. Se, mikä mua hitsasi eniten oli vastuu yksin koko kämpästä ja muksuista kellon ympäri ilman mitään henkireikiä. You know: hoidat toista niin toinen huutaa kurkku suorana ja toisin päin, vuorokauden ympäri. Isovanhemmat sanoivat kyllä (äitini on eläkkeellä eli aikaa olisi, isäni on työelämässä) että "tule käymään lasten kanssa" ja kävinkin siellä usein. Ei se tosin arkea helpottanut, kun ensin masinoi kaksi kääpiötä liikkeelle julkisilla (ruuat yms mukaan...) ja sen jälkeen hoiti muksuja vieraassa paikassa käytännössä yksin. Himaan palatessa oli tietty kotityöt tekemättä, eli mummolapäivät oli itse asiassa normipäiviä raskaampia.

      Tilanne laukesi, kun hajosin miehen edessä muutaman kerran aivan totaalisesti ja se huomasi, etten jaksa enää nousta aamuisin sängystä. Mies syytteli ensin mua muutaman päivän ja värväsi sitten molemmat isovanhemmat apuun hoitamaan esikoista. Isovanhempien apu siis pelasti tilanteen lopulta, kun hoidin yksin "enää" vauvan ja talouden lukuunottamatta siivousta, joka ulkoistettiin. Ilman isovanhempien apua - en tiedä.

      Miksen pyytänyt isovanhemmilta apua aiemmin? Miehen puolen isovanhemmat ovat molemmat työelämässä ja asuvat kaukana. Sieltä saatu hoitoapu oli isojen järjestelyjen takana. Äidiltäni pyysin apua välillä, se ei koskaan sopinut. Lopetin. Isäni on työelämässä mutta hoitaakin lapsia usein ja mielellään ehtiessään.

      Mitä tekisin toisin? Laittaisin paljon aikaisemmin miehelle kovan kovaa vastaan. Se syyttää mua edelleen ja on sitä mieltä, että sluibailen päivät pitkät. Tarkemmin ajatellen ottaisin ehkä eron. Laittaisin esikoisen päiväkotiin. Ehkä nyt teenkin nää kaikki, jos katsoit blogiani.



      Poista
    3. Sama anonyymi täällä. Uskomatonta empatian puutetta mieheltäsi ja valitettavasti kuin oman mieheni suusta. Niin tuo sluibailu kuin kaikki muukin. Meillä on kuitenkin vasta toinen lapsi syntymässä ja yritykseni puhua omasta jaksamisesta toisen lapsen synnyttyä on mennyt kuuroille korville. Hän ei ole missään vaiheessa joutunut heräämään yöllä lohduttamaan itkevää lasta syystä, että "hän ei vain herää ja minähän herään joka tapauksessa". Esikoinen on meillä sentään päiväkodissa ja siellä se saa olla jatkossakin, jotta tämä äiti saa nukkua edes joskus :)

      Poista
    4. Aika erikoista, että mies joka ei hoida omaa osaansa eikä kanna vastuuta lapsesta, kehtaa vielä syytellä vaimoaan sluibailusta.

      Poista
    5. Anonyymi: oon huomannut, että aika monen miehen näkemykset kulkee valitettavasti samoilla raiteilla. Ja tiedätkö, hehheh, mun mies ignoorasi myös mun avunpyyntöyritykset ennen toisen lapsen syntymää ja mä hoidin myös kaikki yöhulinat ja unikoulut. Alkopa taas vituttaa kun luin sun miehestä. Pidetään mimmit yhtä, saatana!

      Riitta: munkin mielestä se on vähintäänkin erikoista, ja väsymyksestä pyörryksissä olen epäillyt omaa päätäni useasti. Et olenko oikeesti muuttunut loiseksi ja turhasta uikuttajaksi kun mulle niin jatkuvasti sanotaan? Nyt, vähän asiaan etäisyyttä saaneena uskallan sanoa että en ole. Mies vaan käyttäytyy mulkusti. Siis jos mä olen tosi poikki ja sanon että "olen tosi väsynyt" ja mies vastaa että "miten sä voit olla väsynyt, sähän makaat kotona kaikki päivät ja lapsetkin hoituu ihan itsestään" niin eihän noin vaan vittu käyttäydytä.

      Poista
    6. Nyt täytyy kyllä ihmetellä että jos mies on tuollainen jo ekan lapsen kanssa, miksi tehdä toinen samalle urpolle?! Suosittelen lämpimästi lasten hankkimista ihan itse - säästyy monelta turhalta vitutukselta! Tai sitten vaan pankki kiinni ja mies vaihtoon.

      Fool me once - shame on you; fool me twice - shame on me. Tiedättehän?

      Poista
    7. Asiat ei (onneksi) ole niin yksikertaisia kuin yksittäisen kirjoituksen perusteella voisi kuvitella. Meillä isäntä mm. osallistuu kotitöihin, hoitaa lastaan minun käydessä jumpassa tai koiran kanssa lenkillä ja oli mm. melkein neljä kuukautta vanhempain/isyyvapaalla. Mutta edelleen tuo jatkuva öiden katkonaisuus lapsen sairastelusta johtuen ja siihen liittyvä krooninen väsymys ja empatian puute tähän liittyen saa verisuonen ainakin minulla katkeamaan päästä. :)

      Poista
    8. Niin - meilläkin on parempia ja huonompia päiviä. Olen miettinyt, oliko virhe tehdä yhtään lasta tämän kundin kanssa tai yleensäkään mennä sen kanssa naimisiin. En tiedä. En tiedä sitäkään, meneekö tämä suhde karille vai paraneeko tilanne. Sen tiedän, etten aikanaan valinnut miestä enttententtenillä vaikka nyt ongelmia onkin, siksi olen satsannut tähän juttuun toistaiseksi. Tiedän senkin, etten halua lapsia yksin. En tätä kolmattakaan, joka meille on tulossa.

      Poista
    9. Voimia ja halauksia :)
      T:samainen anonyymi samoissa mietteissä ;)

      Poista
    10. Samoin - asiat ratkee aina jotenkin, johonkin suuntaan. ;)

      Poista
  14. Tällä "Kolmen Lapsen Äidillä" ei ilmeisesti ole tullut mieleen, että joskus isovanhemmat saattavat asua tuhansien kilometrien päässä ja olla hekin vielä työelämässä tiukasti kiinni.

    Tiedänpä tapauksen, missä perheessä oli kolme lasta ja vanhemmat aivan loppuun väsyneitä. Sen verran perheen äidillä oli vielä voimia, että koitti saada kunnalta perheelle apua. Perhetyöntekijän he saivatkin jonka tapasivat kerran viikossa. Äiti kyseli, että voisiko saada jotakin konkreettista apua, esim. viikossa edes muutamaksi tunniksi kaksi lasta hoitoon tai hoitajan kotiin.
    Perhetyöntekijä oli vain tokaissut, että seuraava apu teille on lasten huostaanotto.
    Ja itse ko.alalla työskentelevänä voin vannoa, että kyseisessä tapauksessa ei ollut huostaanotolle pienintäkään perustetta.

    Tässä asiassa on todella tässä maassa pahasti asioita vialla, ninkuin monesa muussakin asiassa.
    Tämä asia vaan saa itseni kiehumaan, ja eritoten tällaisen "Kolmen Lapsen Äidit".
    Itsellä onneksi kahden lapsen kanssa asiat hyvin, mutta ikinä ei tiedä jos itsekkin tarvitsisi apua..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikkulapsiperheen parisuhdekireilyissä lähiverkostot eivät minusta välttämättä ole paras apu, pahimmillaan hyvää tarkoittaessaankin saattavat kiristää tilannetta entisestään.

      Yksi kanava hakea apua pikkulapsivuoden kiristämään parisuhdetilanteeseen on Kirkon perheasian neuvottelukeskus. Meillä parisuhteen vauvavuoden käreilyt ja mun himavuoden ahdistus kiristyivät megalomaaniseen huutoriitaan kakkosen ollessa kymmenen kuukautta.

      Pääsimme perheasian neuvottelukeskuksen pariterapiaan, joka on ollut tapakristitylle erittäin hyvää vastinetta kirkollisverolle ;).

      Palasimme samalla siivousfirman asiakkaaksi, mikä osaltaan on vähentänyt kotitöistä riitelyä ainakin 80%.


      Poista
    2. Tässä vielä ylläoleva anonyymi. Kommentin oli tarkoitus olla vastaus Breen kommenttiin yllä, mutta tähän aikaan illasta silmät ovat jo ristissä..

      Poista
  15. Kiitos! Meilläkin siivousfirma paransi tilannetta. Oon samaa mieltä siitä, että lähimmäiset voi olla melkein vaan haitaksi hyvää tarkoittaessaankin, meillä isovanhemmista oli apua (ks ylempää). Jankutin aikani miehelle, että haluan pariterapiaan. Ei suostunut. Vaihtoehdoiksi jäi avioero tai blogin pystyttäminen. Toistaiseksi blogi on auttanut neuvolapsykologia enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hienoa, että olet bloggaamisesta löytänyt tavan puhua. Parisuhdetta se ei toki yksin pelasta, mutta auttaa sua ajattelemaan.

      Poista
    2. No niinpä, tää on aika ihme kuvio munkin mielestä. Miehelle puhuminen check - ei auta. Pariterapian ehdottaminen check - ei käy. Parhaalle kaverille avautuminen check - auttaa, mut täytyy senkin tärykalvoja säästää välillä. Tuntemattomille avautuminen ja niiden kanssa juttelu check - voittajakonsepti! Mut apua parisuhteelle, eipä todellakaan. Blogaaminen estää mua akuutisti ottamasta menolippua Timbuktuun, mut on mielenkiintoista nähdä miten tässä tulee käymään.

      En oo kertonut blogistani kellekään (en yhtään kellekään) just siks, että voisin sanoa siellä just miltä tuntuu. Siellä karjuminen jeesaa, siitä tuleva palaute erityisesti ja jos vaikka siitä sais joku muukin apua.

      Poista
  16. Hei!
    Halusin vain kertoa että aiemmin täällä - Anonyyminä esiintyneenä on mullakin nyt oma blogi. Ja käyn säännöllisesti tsekkaamassa juttusi vaikka meillä ei (vielä, thank god) ole omia skidejä. Tykkään asenteestasi ja ajatuksistasi.http://www.lily.fi/juttu/remontista-vanhassa-hirsitalossa-3

    VastaaPoista
  17. Ja siis varsinainen blogi on tässä. -Anonyymi/ Omenainen
    http://www.lily.fi/palsta/kahden-meren-rannalla

    VastaaPoista
  18. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun apua todella tarvitaan,niin sitä täytyy saada, ilman että ihmiset jättävät pyytämättä apua sen takia että pelkäävät esim. lastensuojelun puuttuvan asiaan.

    Se, mitä ihmettelen, on yhteiskunnallinen kehitys, jossa normaalit perheet joutuvat pelkäämään lastensuojelua, ja taas toisaalta se kasvava syrjäytyjien joukko, joita nämä kaikki tukitoimet eivät tavoita, tai pysty auttamaan.

    Jotenkin Suomessa täytyisi enemmän korostaa henkilökohtaista vastuunkantamista: ei ole yhteiskunnan tehtävä kasvattaa lapsia, vaan se on jokaisen vanhemman vastuulla ensisijaisesti ja yhteiskunta tukee tätä tehtävää. Mutta jos mentaliteetti on, että yhteiskunta tietää aina paremmin, niin se kynnys avun hakemiseen on liian korkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmiset jättävät hakematta apua, koska heille on tolkutettu ja tolkutetaan, että ei ole yhteiskunnan asia kasvattaa lapsia, vastuu kuuluu vanhemmille. Apua haetaan vasta, kun tilanne on kerinnyt mennä jo pahaksi. Pahinta on, että myös esimerkiksi isovanhemmat ovat menneet tähän mukaan. Siinä missä ennen muinoin isovanhemmat kaitsivat lapsia vaarintuvassaan, kun kaikki työkykyiset, pienten lasten vanhemmat mukaan luettuina, paahtoivat pelloilla ja navetassa, nykyäidin pitäisi hoitaa sekä työnsä että lapsensa ilman apuja.

      Se paljon puhuttu yhteiskunta olemme kuitenkin me. Naapurit, opettajat, harrastusten ohjaajat, sukulaiset, hoitotädit, terveydenhoitajat. Ei ole mitään epämääräistä "yhteiskuntaa" joka tekisi jotain, vaan kyse on aina yksilöistä, heidän tekemisistään ja tekemättäjättämisistään.

      Poista
    2. Niin ja täytyy tuolle listalle siitä, ketkä muodostavat yhteiskunnan, lisätä myös "kuntapäättäjät", kuten Katja, jotka päättävät resurssien kohdentamisesta.

      Poista
  19. Olipa kerran perhe, jossa oli pienet lapset ja jonka vanhemmista toinen oli erittäin huonossa kunnossa vakavan kroonisen sairauden vuoksi ja toinen ehdottomassa liikkumiskiellossa tapaturman ja siitä seuranneen leikkauksen seurauksena. Pärjäsivät lasten kanssa korkeintaan pari tuntia kerrallaan ilman apua. Siivouksesta, ruoanlaitosta sun muusta ei tullut mitään. Kunta ilmoitti, ettei sillä ole resursseja yhtikäs minkäänlaiseen kotiapuun ja että tällaisissa tilanteissa pitää turvautua niihin isovanhempiin (joista osa oli jo kuollut ja loputkin aika huonossa hapessa). Aika karua. Asia ratkaistiin niin, että muutamat läheiset ottivat palkatonta lomaa ja asuivat perheen luona vuoron perään muutaman päivän jaksoissa.

    VastaaPoista
  20. "omaa perhe-elämää ei kannata pitää standardina" --> Tämä pätee muuhunkin kuin avuntarpeeseen, ja kannattaa ehdottomasti muistaa. Ihan vinkkinä vaan.

    VastaaPoista
  21. Tämä nyt ei ole ihan täysin samaa asiaa, mutta menköön kysymykseni tänne, kun en yhteystietojasi bongannut. Voisitko ajatella ehdottavasi, että Espoon kaupunki tukisi sitä isovanhempien hoitoapuna toimimista jotenkin ikärajattomasti? Meinaan, kun täällä nämä tarhapaikat ovat niin kiven alla, että mitään ei heru. Meillähän on nyt ollut se eläkkeellä oleva mummo isovanhempi, jonka oma koti on 1000 kilsaa pohjoisemmassa asumassa kolmatta kuukautta tässä kahden makuuhuoneen asunnossa ja hoitanut päivät lapsia sillä aikaa ko ollaan oltu töissä miehen kanssa. Mitään yksityisen hoidon tukea kunnalta tähän ei heru, koska hoitajamme on yli 63-vuotias, niin ei enää kelpaa kunnalle lastenhoitajaksi. Toisaalta, kun kunnan vastaus tarhapaikkoihin on, että koittakaa nyt jotenkin selvitä sinne elo-/syyskuulle, silloin ehkä löytyisi hoitopaikat, niin voisiko näissä tapauksissa saada joustoa aikaiseksi?

    VastaaPoista
  22. Minä sain aikani apua Helsingin kaupungin kotipalvelusta, siis siitä sosiaalitoimen alaisesta paikasta.

    Lauttasaaren neuvolassa en saanut itkuani lopetettua, kun neuvolatäti kysyi, että mitä minulle kuuluu. Minulla oli refluksitautinen vauva, jota en silloin tiennyt refluksitautiseksi, luulin, että se on normaalia, että lapsi ei nuku ollenkaan yöllä ja pulauttaa litraisia lammikoita. Vauva piti minua kaiket yöt valveilla, olin aivan epätoivoinen, olisin seissyt vaikka keskellä aamuyötä päälläni, jos olisin saanut sillä itkun loppumaan.

    Tuossa jamassa on oikeasti niin väsynyt (ei oikeasti kykene edes googlaamaan saati soittamaan minnekään), ettei ole mitään voimia etsiä apua, ellei joku sitä tule tarjoamaan. Mieskään ei tosiaan tajunnut, kuinka sekaisin väsymyksestä olin, vaikka varmasti kuuli, kun kaaduin seiniä pitkin yöllä kun jalat eivät kantaneet.

    Joka tapauksessa neuvolatäti ohjasi minutu neuvolapyskologille, joka luojan tähden ei onneksi määrännyt masenuslääkkeitä vaan neuvoi soittamaan Kotipalveluun. En olisi koskaan ilman neuvolatätiä tai psykologia saanut tietää muutoin tällaisesta palvelusta. En ollut masentunut, tai siis jos olin, niin aivot olivat vain sekaisin väsymyksestä. Heti, kun sain kotiini jonkun, joka katsoi vauvaa päivisin 3 tuntia ja minä sain nukkua(!) alkoi elämä järjestyä. Ei tämmöisiin tilanteisiin osaa varautua ennakolta ja oli ehdottomasti koko perheen pelastava juttu, että sain apua.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...