10.1.2013

Hullu vai uhmaikäinen?

- Mistä erottaa uhmaikäisen ja täysverisen hullun?
- Hullu saattaa parantua.


Puolitoistavuotiaan ensimmäinen sairas raivari sai luonnollisesti alkunsa marketin kassalla. Riemu repesi kun nostin pakastebataattipussin pois sen sylistä maksamista varten. Kassa yritti olla nopea, mutta pussin palauttaminen ei enää ollutkaan tyydyttävä ratkaisu. Tyyppi meinasi tikahtua ja jatkoi tikahtumistaa kotiin asti ja vähän sen jälkeenkin.

Melkein heti perään kunnostautui viisivuotias. Leikittiin ruoalla ja venkoiltiin tuolilla. Käskettiin pois ruokapöydästä. Esitettiin kuolevaa joutsenta portaissa. Tulos: mukkelismakkelis ja musta silmä.

Näistä älyvapaista episodeista jää aikuiselle hieman syrjäytynyt fiilis. Miten helvetissä tämä sekoilu voi olla a) kasvamista ja b) tarpeellista?

Kaivoin kirjahyllyssäni jo jonkun aikaa maanneen Uhmakirjan esille. Psykologin ja toimittajan kirjoittaman kirjan takakannessa luvataan, että kirjan luettuani ymmärrän, miksi lapsi uhmaa. Blaa blaa. Tiedän kyllä, että uhma johtaa kypsymiseen (ainakin sen aikuisen). Haluan tietää, mitä minun pitää tehdä. Paitsi huutaa pää punaisena.

Pidän ruotsalaisista mammaoppaista, tästäkin. Kirjassa nimittäin ymmärretään myös vanhempia. Suuttumus nähdään paitsi luonnollisena myös tarpeellisena reaktiona: jos konflikteja syntyy keskimäärin joka kolmas minuutti, ei ole ihme, että hihat ovat tulessa. Lapsi hakee rajojaan ja niitä hänelle tulee antaa. Lisäksi kirjasta saa vertaistukea vanhemmilta, joilla on ollut lastensa kanssa kohtuullisen vaikeaa.

Niitä käytännön neuvojakin löytyy.

Kirjassa selitetään läpi kaikki lapsilta tunnistetut uhmavaiheet erityispiirteineen: 1, 2, 4, 6, 9 ja 12-vuotiaat, teini-ikä, erityisen haastavat lapset sekä ne aikuisiän uhmat (äitiys on kuulemma erinomaista uhma-aikaa). Kaksivuotias uhmaa ihan eri syistä kuin kohta kuusivuotias - ja molemmat vaativat ihan erilaista käsittelyä. Jos ymmärtää, mitä lapsi raivoaa, uhmakohtauksen voi oppia ennakoimaan ja välttämään. Luin muutamia hyvin maaliinsa osuvia kohtia ääneen Skidille, joka tuntui myös helpottuneelta. Kiukkuaminen ei ole kivaa, mutta joskus on vain pakko kiukuta.

Olen edelleen sitä mieltä, että evoluutio olisi voinut rakentaa henkisen kasvamisen prosessin vähän tyylikkäämminkin. Vaikka ehkä tälläkin on tarkoitus. Kun jälkikasvunsa kanssa on tapellut vajaat parikymmentä vuotta, on aika helppo siirtää se omaan kotiinsa nukkumaan. Ja alkaa kiukutella sille omaa vaihdevuosiuhmaansa.

37 kommenttia:

  1. Siltä varalta, että kyse ei olekaan "normaalista uhmasta", vaan jostakin ihan muusta, kannattaa myös lukea Ross W. Greenen: "Tulistuva lapsi". Se antaa välineitä kohdata poikkeuksellisen joustamattomia(*) lapsia niin, ettei elämä ole pelkkää tappelua. Erityisesti pidän terapeutista, joka kielsi erään teini-ikäisen pojan perheeltä sarkasmin käytön.

    (*) en halua sanoa sanaa erityislapsi, koska... sen jälkeen suurin osa lukijoista toteaa, että "ei koske meitä", moni kuitenkin tietämättään kasvattaa erityislasta, ihmettelee vain, kun mikään ei tunnu sujuvan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tossa kirjassa itse asiassa on omana lukunaan lapste, jotka... hmh ovat oman lukunsa ansainneet. :)

      Poista
  2. Tulipa sattuvaan saumaan tämä postaus. Pari viikkoa on mennyt suht hyvin, mutta nyt taas muutaman päivän tämä nelivuotias on pannut parastaan raivarisaralla. Juuri tänään huudettiin kilpaa kadulla, minä pysähtelin 20 metrin välein kuopuksen kanssa ja tää yksi kirkui menemään. Loppumatka mentiin tyylillä "toisella kädellä rattaita, toisella lasta hihasta, lapsen jalat puoliksi ilmassa". Muuten oltaisiin oltu kadulla tuomiopäivään saakka. Parasta on, että nuorempikin on aloittanut raivoamisen. Kestän sitä kuitenkin noin triljoona kertaa paremmin jostain syystä. Lähinnä käy sääliksi, kun pieni pettyy niin kovin juurikin esimerkiksi viinirypäleiden loppumisen johdosta, että päätä pitää yrittää paukuttaa lattiaan.

    Mutta tää isompi. Voi huokaus. Aina on ollut samaan aikaan herkkä ja tulistuva, saanut näitä järjettömiä 45 min. raivareita ja uhmannut niin paljon, etten voi oikeastaan enempää kuvitella. Olen lukenut kiukkukirjaa, ollaan annettu aikaa aivan älyttömästi, oltu läsnä, asetettu rajoja, annettu liekaa – you name it. Eipä näytä auttavan. Monesti uhmaaminen alkaa saman tien, kun tarhan portit perässä sulkeutuvat. Sadan metrin päässä on päällä täysi rähinä.

    Pitäisikö oikeasti hakeutua jonnekin lastenpsykiatrin pakeille? Perheterapiaan? Lapsi on kuitenkin esimerkiksi tarhassa äärimmäisen kiltti, tottelee sääntöjä, on huomaavainen. Eivät meinanneet uskoa, kun kerroin, että meillä saatetaan kirkua kaksi tuntia tarhan jälkeen pää turnipsina ja aivan tiloissa.

    Ja voi jumalaut joskus, kun lasta on puoli tuntia koittanut maanitella, sovitella, painostaa ja houkutella etenemään kävelytiellä ja se vaan huutaa lumipenkassa, ja siihen joku ulkopuolinen pysähtyy huolestuneena, että "voi lapsi, onko sulla joku hätänä", niin on tehnyt mieli karjua, että EI OO, MUTTA ÄIDILLÄ ON!!! TUO ON VAIN UHMAIÄSSÄ, ETKÖ NÄE PRKLE!!! MINÄ EN ENÄÄ JAKSA TÄTÄ!!!

    No joo. Täytyy yrittää ymmärtää. Ehkä tuo joskus tokenee, mutta rohkenen epäillä. Temperamentille ei oikein mitään mahda. Vanhemmuus on aivan järjettömän vaikeaa ja kuluttavaa, ainakin tässä elämänvaiheessa.

    Voimia meille kaikille isompien ja pienempien uhmaajien vanhemmille.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä on kyllä pakko kommentoida. Juuri noinhan se menee: lapsi on kiltti kylässä ja hoidossa vaikka sisällään olisi millainen raivo. Mutta kun on äiti vieressä, se tutuin ja rakkain, jonka tietää ettei se hylkää vaikka mitä tekisin, niin silloin räjähtää. Ilmeisesti teilläkin on niin, ettei esikoinen uskalla näyttää tarhassa oikeita tunteitaan ja suuttua ja sitten iltapäivällä väsyneenä ja turhautuneena kaikki purkautuu sinuun. Sen jaksaa kun muistaa, että lapsi ei rakasta ketään muuta niin kuin sinua! Vain sinulle hän uskaltaa olla kokonaan oma itsensä. Voimia!!!

      Poista
    2. Tsemppiä anonyymi! Meillä on kuopus, nyt 3v, erittäin tempperamenttinen ja vahvatahtoinen. Ymmärrän sua todella hyvin. Meillä pahimpina aikoina tyyppi saa 5 krt päivässä 30min "kuin sikaa tapettaisi" -raivarit. Kirkuu kurkku suorana, lyö, puree, raapii, repii. Jälkeenpäin sekä äiti että poika on hiestä märkiä ja pahimmillaan myös äiti itkee. Päiväkodissa poika pääosin käyttäytyy hyvin, tosin kyllä sielläkin hoitajat tietävät hänen luonteensa ja jopa muutamia kertoja ovat sen saaneet nahoissaan tuntea. Sukulaiset sitä vastoin eivät varmaan usko mitään mitä kerromme hänen raivareistaan kun on aina niin iloinen ja tyytyväinen kyläilypaikoissa.

      Vaikuttaa siltä että voisi todella auttaa jos pääsisitte juttelemaan jonnekin. Neuvolan kautta kannattaa kysyä mahdollisuutta tavata psykologi/perheterapeutti. Tai jos omassa neuvolassa sattuisi olemaan asiaa tunteva ihminen? En tiedä onko siitä sitten apuja lapsen uhmaan ja tempperamenttiin, ne kun saattaa olla ja pysyä vaikka loppuiän, mutta saisit ainakin jutella asioista ja ehkä saisit jotain neuvoja ja tukea omaan jaksamiseen, sekin on tärkeää. Meidän neuvolassa järjestettiin tänä syksynä keskusteluiltoja vanhemmille joiden lapset on haastavia luonteeltaan. Siellä oli mukana neuvolantäti jolla oma kokemus haastavasta lapsesta sekä erityislastentarhanopettaja. Oli tosi terapeuttista vaan istua ja avautua sekä kuulla muiden kokemuksia. Käytiin sen jälkeen myös kerran henk.koht. tapaamisessa sen neuvolantädin kanssa. Mutta musta tuntuu että tämä meidän neuvolan hoitaja on poikkeus, ehkä vain siksi että hänen omalle kohdalleen on osunut haastava lapsi ja siksi on alkanut aktiivisesti perehtyä asiaan. Kukaan muu hoitaja tms ei ole koskaan edes ehdottanut että hakisimme apuja vaikeisiin tilanteisiin tuon meidän kiukkupussin kanssa. On vain todettu että "semmosta se on ja kyllä se menee ohi". Saatiin käytännön vinkkejä lapsen hallintaan, suurinosa ei tosin toimi, mutta suurin anti noilla tapaamisilla oli se että joku todella ymmärsi mistä on kyse ja kertoi kuitenkin ettei lapsellamme suurella todennäköisyydellä ole mitään pahaa ongelmaa.

      Poista
    3. Tämä kuulostaa tutulta. Meillä asui vuoden "eskarin kiltein poika", joka sitten purki kaikki paineet kotona. Ärsyttävimpiä ovat juuri nämä "semmosta se on" ja "lapsi tarvitsee rajoja", koska 1) useimmat lapset eivät onneksi ole tällaisia, 2) jos tässä olisi kyse vain rajojen hakemisesta, meillä ei olisi mitään ongelmaa.

      Poista
  3. Anonyymi,i feel you! Meillä esikoinen on mummilassa kuin enkeli,ei uhmistele ja leikkii omia leikkejään jne mutta kotona....tää menee syksleittäin,pari kk neiti oli niiiiin kiltti ja nyt alkanut oikeat hulinat varsinkin iltaisin.Ja odototappas kun äiti tiskaa/tekee ruokaa/katsoo telkkaria niin johan alkaa senkertainen kitinä nälästä,janosta,tylsyydestä ja vaikka kuinka rakentavalla äänellä toteaa että odota,äiti tekee tän homman loppuun niin kitinä nousee hiiren piipityksestä epävireiseen viuluun.ARGH

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kaikkia tuttuja ihmisiä -- kuten mummia -- kohdellaan samanvertaisina niin hyvässä kuin pahassa -> uhmakohtauksia ja huonoja päiviä siis jaetaan useammalle ihmiselle. Pitäisi vissiin olla kiitollinen... O_o

      Poista
    2. Tuttua. Mummolavierailu joulun aikaan alkoi tunnin temppuhuuto-oopperalla. Olipa mukavat viemiset. Kiitollinen, niinpä...

      Hanna

      Poista
    3. Jännä,että toisessa mummilassa kyllä uhmistellaan,ja "nuorempana" esikoinen uhmisteli myös toisessakin.Tyty on usein yökylässä mummilassa,ja kiltisti ollaan.Kertokaa jotkut mua viisaammat,miksi?Siis kivahan on kun osaa käyttäytyä,mutta olisi kiva kun olisi kotonakin yhtä kiltisti.Ja mummi kyllä komentaa jos on tarve,kyse ei ole siis siitä että saisi kaiken periksi.

      Poista
  4. Ehkä sillä uhmalla on tosiaan tarkoituksena jossain vaiheessa helpottaa lapsen kotoa lähtöä. Vaikka vaikeaa se on silloin uskoa ja muistaa kun kunnon uhmakiukku iskee. Ja kun se lapsi kotoaan lähtee, ei edes muista että hän on joskus kiukutellut. Kaikin keinoin sitä yrittää pitää niitä kotona pitempään ja pitempään. Vaikka eihän sekään tervettä ole, että aikuiset lapset asuvat kotonaan keski-ikäiseksi saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että tää ei ole mun syndrooma vaan lähden itse mukaan asuntoja katsomaan. ;)

      Poista
  5. Ai onko muillakin samoja ongelmia kuin meillä?! Meidän 3v. on itkupotkuraivarin mestari,ihan helpolla kirkuu sen puol.tuntia ja yli...itsepäisyys huipussa. Keskimmäisestä kuviteltiin tulevan se rauhallisempi tapaus mutta neiti on nyt 2v. eikä lievemmästä temperamentista ole tietoakaan! Nyt olemme rukoilleet hartaasti että meidän pojasta tulisi hieman lievempi tapaus...vielä ei uhmailla kun ikää vasta 4kk. Toivotan pitkää pinnaa teille samassa tilanteessa oleville!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin kirjassa snaottiin, että ensimmäiseen vuoteen mahtuu joku seitsemän eri kehitysaskelta ja jokaiseen niistä kolme vaihetta. Onneksi sitä on itse niin yössä että ei ehkä aina huomaa. :D

      Poista
  6. Mun yksi tuttu sanoi, että sen lapsuus-uhman voi sitten kertoa 2,5:llä ja sitä voi sitten odottaa murkkuiässä. Kyllä menin hiljaiseksi, kun oli ollut vähän hankalampi jakso 5v:n kanssa. Tästä nyt ei ole mitään apua, mutta olen silti huomannut, että niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Peiliin katsomalla ja omaa toimintaa miettimällä olen saanut itseni parhaiten kasaan toimiessani ipanan kanssa. Kyllä, ääneni nousee silti yhä silloin tällöin, mutta olen huomannut, kun omat pahimmat ääripäät on silottuneet, toiminta lapsenkin kanssa on huomattavasti sujuvampaa. Itse yritän olla joka uhmakohtauksen ja lapsen kiljumisen jälkeen iloinen siitä, että oppi menee ipanalle päähän, aika usein kantapään kautta. Ja ihan sivuhuomautuksena, hyvä, että olet ottanut sen sanatunnisteen tästä kommenttilootasta pois. Nyt voi taas kommentoida, kun niistä ei välillä kertakaikkiaan ottanut selvää ja jäi kommentit jättämättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen ehkä vähän onnistunut tsemppaamaan juuri noiden ääripäiden kanssa, jopa väsyneenä - en vaan enää jaksa lyödä päätä yhtä paljon seinään. Kasvamista ehkä sekin. :)

      Noi sanatunnisteet on toistaiseksi pois - jos alkaa tulla spämmiä enemmän niin sitten valitettavasti on pakko laittaa takas.

      Poista
  7. Meillä käytiin superuhma läpi kun poika oli puolisentoista vuotta. Istuttiin enemmän jäähyllä kuin leikittiin. Niin sisällä kuin ulkonakin. Jostain syystä ne uhmat oli helppo sietää koliikkikauden jälkeen, vaikka iltanukutukset vielä olivat painajaista. Tuohon uhmaan kun pystyi edes jotenkin järjellisesti itse vaikuttamaan, tehtävä ei ollut pelkästään purra hammasta kun toinen kärsi (koliikki- ja korvalasten vanhemmat ymmärtänevät tunteen). Ja monen monta kuukautta myöhemmin huomasinkin, että ei moneen päivään oltukaan istuttu nurkassa. Sen jälkeen ei ole normaalia vetkuttelua ja väsy-/nälkäkiukuttelua enempää ollut ja poika on jo 4,5 vuotta. MUTTA! Tarhan mukaan poika on lähestulkoon Beelsebub. Aina on ongelmaa ja valitusta vastassa poikaa hakiessa eikä tarhassa millään uskota, ettei kotona ole ongelmia. Nyt ovat tilanneet psykologin arvioimaan tilannetta, vaikka neuvolakin antoi "terveen paperit". Ketä uskoa, itseään vai ammattilaisia, jotka viettävät päivät pitkät lapsen kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisko tossa olla joku "joukossa tyhmyys tiivistyy"-juttu takana? Tarhassa on kavereita joiden kanssa tai edessä täytyy olla uhmakkaana mutta kotona sellaista tarvetta ei esiinny. Mulla on parikin kaveria, joilla näin. Kavereiden kanssa poika on ihan kamala ja häneen ei saa mitään otetta (tönii, potkii, puhuu rumia) mutta kotioloissa tai satunnaisten ystävien (vanhempien kavereiden lapset joita nähdään silloin tällöin) kanssa käyttäytyy oikein hienosti.
      Tuon ikäisen kanssa asiasta voi varmaan jo keskustella - vaikka varmaan vältteleekin aihetta ;)

      Poista
    2. Onko ongelmia aina jonkun tietyn tyypin kanssa? Lapsetkin tulevat vaihtelevasti toimeen keskenään, joidenkin kanssa tulee enemmän riitaa. Mut hyvähän se on tietty selvittää, jos vaikka löytyy joku ihan uusi syy.

      Poista
  8. Meillä onneksi tuo pikkuveli tuntuu olevan monta astetta helpompi tapaus kuin siskonsa. Tämä 2,5v ei ole saanut yhtäkään yhtä kamalaa raivaria kuin siskonsa edes keskitasoiset raivarit. Poikaan tehoaa (pieni kun vielä on) vielä vanha kunnon huomion kiinnittäminen johonkin toiseen asiaan (nyt toimii "mikäs toi oli, tuliko sulta paukku!" ja kundi nauraa kippurassa) ja koskaan ei ole tarvinnut niska-perse-otetta häneen käyttää. Siskoa sen sijaan kannoin kirkuvana ja rimpuilevana kerran jos toisenkin tuossa samassa iässä tilanteista pois.
    Meillä ei muuten esikoisen raivareihin toimi mikään. Ei oma tulistuminen, ei järkevä puhe, ei halaaminen tai syliinotto (rimpuilee pois), ei jäähy (tulee pois, näyttää kieltä, huutaa, heittelee tavaroita) ja jätskillä en ole viitsinyt lahjoa. Onneksi mulla on melkoiset lehmänhermot ja kuuntelen lapsen raivoa ja ulinaa sujuvasti sen puoli tuntia ja ylikin tehden samalla muita hommia ja juttelen tytölle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyttö ei kuitenkaan mikään äärimmäisyystapaus ole, niin yleensä on kohtaukset loppuneet jonkin ajan kuluttua "Syliin" pyynnöllä ja sitten jutellaan, että miksi taas kiukutti - "En tiedä".
    Luotan että tuosta ihminen joskus tulee :)

    VastaaPoista
  9. Huokaus, ihania vertaistarinoita täällä. Esikoinen oli uhmassaan (ja muutenkin) niin mahdoton, että tuntui tosi turhauttavalta kuunnella muiden kamalaa valitusta siitä, kuinka niiden lapsi saa JOKA PÄIVÄ RAIVARIN! Teki mieli huutaa, että oho ihanko joka päivä, voi kun hurjaa.. siinä kun oma mukula veti jotain järkyttävää karjumista joka toinen tunti.

    Ja vielä se, että kukaan ei usko sua! Ihmiset näkee vieraissa paikoissa vain sen tuppisuuna istuvan "rauhallisen lapsosen", ja vähättelevät kertomuksiani ja väsymistäni. Onneksi appiukko, kaikista vähiten läsnäoleva, tajusi kerran poikaa katsoessaan, että jos heidän ensimmäinen olisi tuollainen ollut, niin ei niitä viittä olisi tehty! Sillä minä elin pitkään!! :)

    Nyt on ihana kolmivuotiaan suvantovaihe, jolloin uhma on joko ON tai OFF, eikä suinkaan enää jatkuvasti päällä.

    VastaaPoista
  10. Ei-kiitos tästä postauksesta! Mä luulin, että se on "terrible twos" ja sitten teini-ikä, mutta että "1, 2, 4, 6, 9 ja 12-vuotiaat, teini-ikä ja aikuisuus". Huoooooh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mulla on esikoinen 10-vuotias ja voin kertoa, että tollasella rauhallisemmallakin kaverilla SO TRUE :D 9-vuotissyksy oli niin käsittämätöntä kilarointia, että poika naureskeli sille itsekin jälkikäteen. en muista enää tarkemmin mut noin joka toinen vuosi on ollut jotain uhmaa. ja sit kun hää pääse teini-ikään, tää mutsi aloittaa varmaan vaihdevuodet... ja kaksi nuorempaa on uhmaiässä... saa nähä. miten mies kestää :D

      Poista
  11. Jatkuvaa uhmaikäähän tämä elämä taitaa olla itsekullakin... ;)

    En kyllä ihan allekirjoita tuota, että jos 2 v uhma on paha niin se on 2,5 kertaa pahempi murrosiässä. Yksilöllistä tämäkin (kai...).

    Meidän vanhin oli juuri n. 2 vuotiaana sellainen, että huusi joka päivä puoli tuntia heti hoidosta hakemisen jälkeen. Siis hakkasi päätään seinää ja makasi lattialla itkupotkuraivarissa. Annoin huutaa ja kävin välillä kattomassa, että oletko ok...loppui sitten aikanaan, sen jälkeen oli kuin enkeli. Nykyisin 16 v nuori neitokainen on kuin ihmisen mieli, ja murrosikäkin meni tuossa lähes huomaamatta ohi. Puheväleissä ollaan oltu koko ajan.

    Kahden nuoremman kanssa on sitten ollut ihan erilaista, keskimmäine tulistuu todella helposti ja saa vieläkin totaaliset raivarit välillä. Yleensä on itselleen vihainen jos ei jotain heti osaa, ei muille. Muuten todella rauhallinen ja tyytyväinen lapsi, kunhan ei ole väsynyt, nälkäinen jne.

    Ja nuorimmainen on varsinainen jästipää...oikea itsepäisyyden perikuva. Mitään ei voi nykyisin tehdä ilman vähintään 5 minuutin vastaan päkättämistä. Ekalla luokalla koulun ip-kerhon tädit kyseli, että olisko teillä jotain neuvoja kun tyttö on niin itse/omapäinen. Todettiin vaan miehen kanssa, että koittakaa pärjätä ja hankkikaa ne lehmän hermot (joita minulla ei todellakaan ole).

    Ja itsellä on varmaan ne pahamaineiset vaihdevuodet tulossa, että silleen meidän perheessä. Voitte kuvitella että miehellä on kestämistä meidän perheen neljän naispuolisen kanssa. =)

    VastaaPoista
  12. Ja juuri kun vanhemmuuteen tottuu - kaikenlaisiin eri vaiheisiin, mukaan lukien ruokakassien raahaamiset ja harrastuskuviot - niin sitten ne jo muuttaa pois kotoa. Ei kuulkaa ole helppo vaihe sekään, vaikka niin luulisi...Elämä taitaa olla kasvukipuja alusta loppuun.

    VastaaPoista
  13. Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivuilla (vanhempainnetti) on myös paljon hyviä ja konkreettisia neuvoja uhmaikäisen kanssa toimimiseen! Kun vaan muistaisi ne vinkit aina siinä tilanteessa kun se kiukkukohtaus tulee! Meidän poju nimittäin kiihtyy aina nollasta sataan sekunnissa! Paljon on itselläni ainakin vielä opittavaa kun omakin temperamentti on aika nopeasti kiihtyväistä sorttia!

    T: 1,5 -vuotiaan mamma!

    VastaaPoista
  14. Hmh, meillä poika saa isänsä kanssa hirveitä raivokohtauksia, ei välttämättä liity uhmaan vaan kait nyt lähinnä sitten siihen, että raivoamalla tietää saavansa tahtonsa läpi. Tarhassakin ovat huomanneet, noudon yhteydessä kun noita joskus on milloin mistäkin syystä. Muksu on kuitenkin peruskiltti ja sellainen aina iloinen vesseli, toki vahvalla luonteella varustettu. Koittaa usein kepillä jäätä, mutta tottelee kiltisti jos sanotaan ei tms. Ei raivoa mun kanssa eikä tarhassakaan, vaikka kuulemma osaa selkeästi tuoda pahan tuulensa kyllä esille ;) Noh, ei tällä postauksella nyt välttämättä ollut uhman kanssa tekemistä, mutta tulipa mieleen vaan.

    VastaaPoista
  15. Iltoja,

    En oikeastaan edes kauheasti muista noita uhmaiän neliraajahalvauksia, nyt ne lähinnä hymyilyttävät. Mutta nämä teini-ja nuoreksi aikuiseksi kasvavan uhmat, voi ristus. Tekisi välillä mieli hakata omaa päätä seinään, miten jumalauta olen kasvattanut noista tuollaisia? Tai johtuuko tämä siitä että en ole kasvattanut? Enivei, kyllä vituttaa välillä ankarasti.

    Täti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän teinit on olleet koulussa liian tarkkoina, sillä aina kun voivottelen heidän huonoa käytöstään, niin vastaus on: "Jaa-a, oisko syy sitten geeneissä vai kasvatuksessa"

      Poista
  16. 7,5 vuotiaan tulisi olla siis oikein seesteisessä iässä ja kaiken pitäisi olla ihanasti. Voin kertoo ettei elämä ole ollenkaan seesteistä ja ihanaa tässäkään vaiheessa. Odotan lapsen täysi-ikäistymistä kun kuuta nousevaa. Enää 10,5 vuotta ;).

    VastaaPoista
  17. Mulla lienee täydellinen uhmakombo: 2v, 6v ja 14v. Tosin tuolla vanhimmalla ei ole uhma vaan angsti?! Vaihdevuosia odotellessa.

    VastaaPoista
  18. Kiitos nauruista! Aivan mahtavaa tekstiä :D Taidan hankkia meillekin uhmakirjan.

    VastaaPoista
  19. Rakkaat Ystävät, pakottakaa itsenne kestämään uhmaikää, sen tarkoitus on valmistaa Teitä Saatanallisen Murrosiän selättämiseen.

    Minäkin menen ostamaan sen uhmakirjan, varmuuden vuoksi. Murrosiän kimpussa nyt kolme lasta, kaksi jo lusinut ja yhtä vielä odotetaan alkavaksi.

    Kun viimeinen on lusittu. Lähden miehen kanssa Karibialle purjehtimaan. Olen sen ansainnut.

    VastaaPoista
  20. Moi...
    Kiva lukea, että muuallakin on äitejä jotka huutaa päänsä punaiseksi ja keuhkonsa ruvelle uhmaikäisten kanssa. Meillä tää uhma on tosin 5-vuotiaalla tai sitten mä olen vaan kasvattanut sen 'väärin' tai onhan tässä sekin vaihtoehto, että mä olen vaan niin ärsyyntynyt ja stressaantunut ja puran sen lapseen...
    Olkoon, miten tahansa... Minä osta tuon kirjan ja koitan... Ensin lukea sen (se onkin ensimmäinen lasten kasvatusopas josta etsin vastauksia. Tähän asti on menty maalaisjärjellä. Ehkä vika onkin sinä!) ja sitten katsotaan opinko minä tai poikani jotain...
    Joka tapauksessa... Tulipas tämä kirjoituksesi hyvään aikaan. Kiitos! Johan helpotti!

    VastaaPoista
  21. Hih, juuri kirjoitin uhmasta eksistentialistisena kriisinä: http://leluteekki.wordpress.com/2013/03/07/asuuko-teillakin-eksistentialisti-eli-uhmaika-filosofian-nakokulmasta/
    Mutta pitänee ehkä hankkia tuo Uhmakirja, olen tykännyt tuosta Malin Alfvenista Vi föräldrarissa, ja 6-vuotiaan kiukun kanssa painiskelu tuntuu välillä paljon raskaammalta kuin 2-vuotiaiden suora huuto. Murrosikää innolla odotellessa...

    VastaaPoista
  22. Kiitos ihanat äidit, olettaen, että ainakin valtaosa teistä kommentoijista on naisia ;) ja vaikkakin edelliset kommentit ovat jo yli vuoden takaisia! Helpotitte juuri päivääni, jollain muullakin on siis samanlaista kuin meillä nyt. T. 4- vuotiaan kiukkupussitytön äiti.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...