Mitäs sitä sitten tekisi?

En ole koskaan ollut työtön työnhakija. Paitsi nyt.

Isälleni 90-luvun lama ja sen myötä seurannut työnantajan konkurssi ja irtisanominen oli henkilökohtainen murskatappio. Hän ei koskaan toipunut työpaikan menetyksestä. Minun tilanteeni ei tietenkään koostu yhtä dramaattisista aineksista. Fiiliskin on lähinnä ristiriitainen.

Masentaa. Mutta lähinnä siksi, että olin laskenut normaalielämän alkavan syskuussa. Kaipasin töihin. Nyt tämä kotivaihe ei päätykään, vaan jatkuu epämääräisen ajan. Muodottomia päiviä, viikonloppuja, jotka eivät katkaise viikkoa. Kapula ei vaihdukaan, ainakaan kokonaan, ja koko pakka meni uusiksi. Huoh.

Minä työmarkkinoiden näkökulmasta?

Harmittaa. Oli kiva tehdä rahaa vastaan duunia, joka ei tuntunut duunilta. Työnteko oli mukavaa myös loistavien duunikavereiden takia. Heitä onneksi näen jatkossakin.

Pelottaa. En varmaankaan ole työmarkkinoilla mikään nouseva tähti. Entäs jos en saa enää ikinä mitään duunia? Jään kotiäidiksi, kilahdan ja syrjäydyn. Tai vaihtoehtoisesti saan duunia, mutta jotain sellaista, jossa laskee päiviä seuraavaan lomaan.

Jännittää. Olen päivittänyt ceeveeni ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, lähettänyt jo yhden työhakemuksen ja perustanut oman firman. Minulla on myös pari bisnesideaa, joista ainakin toista päässen todennäköisesti testaamaan käytännössä jonkun ajan kuluttua. Uutta kirjaakin ehdin nyt työstää ihan eri tavalla.

Jostain syystä tunneskaalasta puuttuu isäni kokema häpeä. Joskus vain käy niin, että asiat menevät toisin kuin kaavailtiin. Tilanteen voi nähdä myös positiivisena: Noora ilmoitti heti, että nyt juhlitaan. Epätietoiseen hiljaisuuteeni nainen tarkensi, että sullahan on nyt mahdollisuuksia vaikka mihin. Rakastan suomenruotsalaisia.

Hän on oikeassa. Katse eteenpäin, linkedin-profiili kuntoon ja verkostot hyötykäyttöön. Epämukavuusalueella oppii aina uutta. Saas nähdä mitä tällä kertaa. Ehdotuksia?

Tervehenkinen prinsessapäivä

Marjo Niittyviita tarjosi hienon jatko-osan Bisnestä lapsilla -teemaan. Täti aikoo nimittäin järjestää 6-12-vuotiaiden tyttöjen missikisat. Asiasta on noussut haloo, vaikka kyseessä ei varsinaisesti ole mikään mediaspektaakkeli. Marraskuisessa Helsingissä pidettävä tapahtuma on ilman telkkarilevitystä näpertelyä. Pitäisin myös outona, jos joku kanava yhteistyöstä kiinnostuisi.

Ensinnäkin ulkonäkökisojen aika on jo vähän ohi. No okei, aika vitusti ohi. Maikkari luopuu aikuistenkin naisten ulkonäkökisoista ja Mr Finland -kisoja ei ole muistaakseni televisioitu tällä vuosituhannella. Misseys on  so last season, lapsimisseys vielä päälle turhan amerikkalaista. Ei uppoa. Reality-scenen klassikollakin on vaikeaa.

Toiseksi Marjon mukaan kyseessä on tervehenkinen prinsessapäivä, jossa kaikki voittavat. (Tervehenkiseksi tapahtuman tekee siis se, että lapsille ei laiteta rintatoppauksia eivätkä he esiinny vähissä vaatteissa.) For the love of god. Ketä kiinnostaa? Tirkistelijät haluavat nähdä epäonnistuneita rusketuksia, draamaa ja itkuunpillahduksia. Pedofiilitkään eivät löydä kanavalle, jos kersat eivät esiinny vähissä vaatteissa, täysissä tällingeissä ja korkeissa koroissa.

Mahdollista ohjelmaa katsoisivatkin vain osallistujien vanhemmat. Tämä tarkoittaa sitä, että ohjelma tallennetaan boksille. Mainokset kelataan. Ja ketkä tätä lähtisivät sponsoroimaan? Imagotappio tällaiseen hankkeeseen osallistumisessa on samaa luokkaa kuin ydinvoiman rahoittamisessa, varsinkin kun Mannerheimin lastensuojeluliittokaan ei innostunut. Mediamyynnissä voi olla vähän hiljaista.

Anyway. Marjo esitti toiveen, että katsoisimme, millainen tapahtuma on, ennen kuin lyttäämme sen. No se olisi tietysti periaatteessa ihan reilua. Mutta kun minä kuulun siihen kuluttajasegmenttiin, joka ei vain halua tutustua kaikkeen paskaan, mitä silmilleni ja lompakolleni pyrkii. Vielä vähemmän päivystän räntäsateessa jossain pikkulikkojen tiarapahtumassa.

Sori, Marjo. Voi olla, että olet bisneksesi kanssa aika yksin.

KUVA: Flickr/lizjones112

Fillarin selkään ja pois

Tänä kesänä on ollut selkä koetuksella. Olen kävelyttänyt yhtä ja pyöräilyttänyt toista. Toistaiseksi tuloksia on saatu vain Snadin kanssa -- joka näillä näkymin oppii pyöräilemään ennen isosiskoaan.

Pidin toukokuussa jotenkin itsestäänselvänä, että tottahan me jo elokuussa teemme pyöräretkiä - Skidi omalla fillarillaan ja Snadi istuimessa. Äkkiäkös se sen tasapainoilun oppii! Meditoin itseni kärsivällisyyden ja kannustavuuden pedagogiapsykoosiin ja tsekkasin netistä jopa opetusohjeita. Homma olisi viikossa hoidettu.

No ei ollut. Apupyörillä rullailu ei näköjään valmenna oikeaan pyöräilyyn juuri lainkaan. Nopeasti kävi ilmi, että ensimmäinen tunti käsittelisi taluttamista, toinen satulaan kapuamista. Kun polkeminen sujui, ohjaaminen jäi - ja päinvastoin. Jarruttamisessa oli tasan yksi vaihtoehto eli all-in. Sitten kun lisätään yhtälöön vielä jonkinlainen liikenteen seuraaminen, voidaankin näillä näkymin palata asiaan joskus lukiossa.

Tässä yhdistyy kaksi asiaa.

1. Olen paska opettaja. En todellakaan tiedä, miten tasapainoa voi opettaa muuten kuin tasapainoilemalla. Siitä vaan, tuulta päin. Jostain syystä omien pyöräilyarpieni esittely ("totta kai kaikki kaatuu joskus") ei myöskään vakuuttanut.
2. Kersalta puuttuu motivaatiota. Ei mitään voi opettaa, ellei se lähtökohtaisesti kiinnosta. Oppiminen vaatii keskittymistä. Toistaiseksi se katselee mieluummin suurennuslasilla koppakuoriaisia.

Ehkä tässä pyöräilyssäkin on olemassa joku herkkyyskausi, vähän kuin pottailussa. Mun paras herkkyyskausi tähän opettamiseen ainakin kariutui.  Siksi tarvitsenkin tällaisen.

Kaikki menee hyvin, jos minä poljen ja ohjaan. Joskus sitten toisinpäin.

KUVA: Flickr / FaceMePLS

Spontaanisti irti

Tokaisin toissapäivänä Koti-insinöörille, että en ole viettänyt vapaa-aikaa ilman lapsia / lasta mahassa sitten kevään 2010. Tänään hän pakkasi lapset, kamat ja itsensä autoon ja lähti mökille.

Talo on hiljainen jääkaapin siritystä lukuunottamatta. Minulla on vapaailta. Ja mikä vielä tärkeämpää sitä seuraa vapaa-aamu, joka jatkuu vapaapäivänä melkein iltaan asti.

Mitä nyt kuuluu tehdä? Tämä irtonaisuus tuli niin äkkiä, että pää lyö tyhjää. Nyt kun yhtäkkiä voisin olla spontaani ja tehdä hetken mielijohteesta mitä vain, en osaa. Ensimmäiseksi tuli mieleen korjata Snadin rullaverho ja etsiä koon 22 kumisaappaat. Anoppi kertoi, että vastaavassa tilanteessa 30 vuotta sitten hän lakaisi ensin hiekat ja ruoanmuruset lattialta, laittoi kukkia maljakkoon ja pohti vasta sitten mitä kaikella ajalla tekisi.

Pätevä neuvo. Päätin kuitenkin itse blogauttaa aiheesta.

Adaptoitumiseen menee hetki. Olen viisi vuotta opetellut olemaan suunnitelmallinen. Perhe-elämä vaatii  lukujärjestyksen ja lapset tarvitsevat turvallisia rutiineja (vaikka veikkaan, että lapset ilahtuisivat kovasti siitä, että iltapalaksi olisi joskus puuron sijaan mansikkajäätelöä). Minä tarvitsen rutiineja, jotta ehdin urheilla ja kirjoittaa.

Eikä sitäpaitsi kaikki spontaanius ei ole hauskaa eikä kaikki hauska spontaania. On tehtävä kompromissi. Suunnitelma höystettynä spontaaniudella.

Aloitin sillä, että join ruoan kanssa lasin maitoa. Sitä en ole tehnyt herran aikoihin. Yllättävän hyvää.

Kohta käyn päiväunille enkä laita kelloa herättämään. En takuulla nuku pätkääkään, mutta laskettakoon sekin spontaaniksi toiminnaksi.

Päikkäreiden jälkeen lähden salille. Vietän siellä ainakin kaksi hikistä tuntia kokeillen kaikkia niitä laitteita, joita en ikinä kokeile (varovaisuutta noudattaen, koska en halua joutua spontaanisti Jorviin). Poikkeuksellisesti myös lämmittelen ja venyttelen kunnolla.

Sitten tulen himaan, käyn suihkussa - ei kun eskaloidaanpa se kylvyksi - ja yritänpä löytää jonkun spontaanin kasvonaamionkin.

Sitten voisin ehkä taas hiukan levätä. Tai kirjoittaa - riippuu vähän fiiliksistä! (Huomaatteko? Alan päästä vauhtiin!)

Illalla meikkaan -- ehkä kuitenkin ihan sovinnaisesti -- ja pukeudun johonkin muuhun kuin mustaan trikooseen. Vaihdan pari lasia viiniä johonkin drinkkiin. Kuuntelisin myös jotain itselleni vierasta musiikkia, ellei vahvistin olisi rikki. (Se meni rikki jo viime syksynä eikä sitä ole kukaan spontaanisti vienyt huoltoon.) En syö mitään järkevää, vaan teen itselleni jonkun älyttömän hyvän jätskiannoksen, jossa on Baileysta.

ravintola Gaijinin geisha-jälkkäri.

Sitten baariin, epäspontaanisti tuttujen kanssa. Hyväksyn kuitenkin kaikki ehdotukset (myös siksi, että tuntemiani baareja tuskin enää on pystyssä), myös ne jotka ovat vähän kauempana. Laulan karaokessa jotain aivan muuta kuin bravuurini Matkustajan.

Siihen spontaanit toimenpiteeni luultavasti tyssäävät. Olen todennäköisesti puoliltä öin kotona, sillä unirytmini ei ole kovin spontaaniystävällistä laatua. Eikä mitään tappiin asti murjomista voi kuitenkaan harrastaa kun sunnuntainakin ehtisi vielä jumppaan. Lisäksi pitää tehdä kaikki kotityöt, mitkä tänään jätän tänään spontaanin suunnitellusti tekemättä.

Loppuun pakko linkata Vesterisen ihan paras kappale, jossa kaivataan riemusta kiljumista. Minäkin kaipaan.

Sänky tuli taloon

Muistatte ehkä sänkyprojektini? Hain designiltaan yksinkertaista sänkyä, jossa olisi säilytystilaa. Huonekaluliikkeistä ei natsannut, ei millään. Koska en halunnut taas jälleen kerran mennä Ikeaan ostamaan kiinalaista kalustelevyä, päätin teettää itselleni sängyn puusepällä.

Plarasin internetiä ja otin yhteyttä lähipuuseppään. Kirjoitin speksit ja sain tarjouksen: 4500 €. Kun happi taas kulki, kiitin kauniisti ja avasin kiltisti Ikean verkkokaupan. Ei minulla olisi ikinä varaa teettää mitään! Onneksi Sampo-pankki kusi kesken tilauksen enkä päässyt maksamaan. Onni onnettomuudessa: juuri sillä siunatulla sekunnilla anonyymi lukijani ehdotti ottamaan yhteyttä firmaan nimeltä Unikea, joka on erikoistunut massiivipuusta tehtyihin makuuhuonekalusteisiin. Koska nimi ja konsepti sopivat teemaani kuin nenä päähän, annoin käsityölle toisen mahdollisuuden.

Ikaalisissa toimiva puuseppäyrittäjä Tuukka Virkkilä vastasi nopeasti. Sänky on Virkkilän mallistosta, mutta ulkoasusta päättää asiakas: värin, laatikoiden määrän ja vetimet saa itse valita. Pyysin vielä erikseen, että sängyn laitoja hieman korotettaisiin, jotta erilliset patjat uppoaisivat kehikkoon nätisti. Tämä onnistui -- ja tällä kertaa inhimilliseen hintaan. Virkkilä lupasi juttua vastaan pienen alennuksen: sänky maksaisi 1500 euroa ja kuljetettaisiin uuteen kotiinsa kahdeksan viikon päästä, osina.

Viime viikolla se sitten tuli. Kasasimme sen Virkkilän kanssa vartissa. Kannattiko? Katsokaa itse!

Olen fiiliksissä! Rungon materiaalina on massiivisaarni, laatikot ovat mäntyä. Pinta on vahattu harmaanvalkoiseksi. Vaha patinoituu käytössä, mutta on helppo uudistaa. Massiivipuuta voi myös hioa, toisin kuin lastulevyä. Ja bonuksena sänky tuoksuu puulta eikä muovilta.

Saarni oli materiaalina uusi tuttavuus. Opin, että saarni on edullinen kovapuulaji, joka on sitkeä ja joustava, joten se taipuu hyvin huonekalukäyttöön. Suomalaista saarnea voi pitää myös ekologisena valintana, mutta oliko tämä suomalaista? Virkkilän mukaan huonekalusaarni tulee yleensä muualta Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Suomessa puuta on pitkään käytetty vain selluteollisuudessa, mutta kotimaisen erikoispuun arvostus on nousussa.

"Esimerkiksi ProPuu ry tekee loistavaa työtä kotimaisen puunkäytön puolesta. Siihen menee toki vielä aikaa, että asiakkaat osaisivat kysyä kotimaista puuta. Kotimaisen erikoispuun hinnat ovat varsin kilpailukykyisiä tuontipuun kanssa, mutta laatu on vaihtelevampi", Virkkilä summasi.

Minä summaan, että olen projektiin erittäin tyytyväinen. Ainoa ongelma on petaaminen: päiväpeitto pitää tunkea patjan alle, jotta kaunis runko näkyy. No, eipä hätää. Sängyn petaus ei kuulu päivärutiineihin, joten runko on näkyvissä usein.

Se, joka väitti, että materia ei tuo onnea, on väärässä.

Muutama vinkki huonekalujen teettämiseen:

• Kilpailuta. Hinta vaihtelee materiaalin ja tekijän mukaan. Sänkyihin erikoistunut liike osoittautui yli puolet halvemmaksi.
• Kysele materiaalivaihtoehtoja. Puuseppä on puun asiantuntija ja osaa kertoa, mikä laji sopii käyttötarkoitukseesi parhaiten.
• Ota huomioon jatkokäyttö, sillä kyseessä on kuitenkin verrattain iso investointi. Standardimittojen mukaan tehty ja suht klassisen näköinen tuote sopii todennäköisesti seuraavaankin asuntoon -- tai uudelle omistajalle. 
• Pintakäsittely tekee tyylin. Tähän vaiheeseen kannattaa budjetoida vähän aikaa, jotta oikea sävy löytyy.

Lapsista, bisneksestä ja kilpailusta

Suomen Junior MasterChef -ohjelmasta on nähty yksi jakso. Luonnollisesti ohjelma on jo ehditty tuomita monestakin systä: telkussa tehdään rahaa itkevillä lapsilla! Osallistujista tulee koulukiusattuja! Putoajat eivät enää ikinä enää kokkaa!

Näytäpäs millaista jälkeä tulee?

On ihan hyvä, että lasten eduista keskustellaan, mutta välillä tämä kirkasotsaisuus tympii. Lapsilla tosiaan tehdään bisnestä - ihan niin kuin aikuisilla, vanhuksilla, vasikoilla ja minkeilläkin - ja lapset altistetaan arvostelulle muuallakin kuin telkkarissa.

Kymmenvuotias lapsi kilpailee päivittäin. Koulussa arvosanoista, futiksessa maaleista, kotona huomiosta ja pihalla siitä, kuka uskaltaa kiivetä korkeimmalle. Ei kilpailemisessa ole mitään pahaa tai luonnotonta. On tärkeää oppia häviämään, sillä tappioita tulee, vaikka ei olisikaan kovin kilpailuhenkinen. Miksi siis juuri tv-ohjelmassa kilpaileminen pitäisi kieltää? Tosi tv:llä on huono imago, vaikka ilmiö on ollut Suomessakin parikymmentä vuotta. Lapset eivät haastattelujen perusteella edes vaikuttaneet karsiutumisestaan kovin traumatisoituneilta. Häviämisen näyttäminen voi olla suomalaisugrilaiselle luonteenlaadulle ihan kasvattavaakin: hopee ei oo häpee, ensi kerralla uudestaan.

Arvostelua lapsi taas kuulee normaalissa arjessaan, ihan ilman kilpailua: sun syöminen edistyy nyt vähän turhan hitaasti. Laitatko ton takin henkariin kunnolla. Kävelepäs vähän reippaammin. 

Taitolajeissa - oli kyseessä sitten pianonsoitto, tanssi tai kokkaus - arvostelu on kiinteä osa itse tekemistä. Ja siellä missä on arvostelua, on pettymyksiä ja itkua, aikuisellakin. Jos arvostelu on rakentavaa, kannustavaa eikä kohdistu epäreilusti vaikka ulkonäköön, pettymyksestä ei kasva mitään mörköä. Sitäpaitsi meidän länsimaisten nössöjen länsimaisten nössölasten vastoinkäymiset ovat verrattain vaatimattomia. Kokkiohjelmasta karsiutuminen ei ole kovin vakavaa suhteutettuna vaikka sotilaaksi sieppaamiseen.

Jos nyt jostain pitää huolestua niin ehkä siitä, että tekemällä ohjelmaa lapsista myös katsojiksi tulee lapsia. Ja mainoskanavalla lapsi altistuu tuotemarkkinoinnille, vaikka lapsille kohdistetussa markkinoinnissa pitää olla erityisen varovainen. Aikuisen olisikin syytä olla selittämässä, miksi joku tuote kuvassa näkyy.

Skidi ainakin tuijotti ohjelmaa aivan haltioissaan. Niin minäkin. Ja olimme yhtä mieltä siitä, että se yksi mustikkapiirakka vaikutti kokeilemisen arvoiselta kunhan siihen ei roilahda liikaa kardemummaa.

Anteeksi, PT

Hitto, puhelin pirisi äkäisesti toissapäivänä. Personal trainer. PT halusi tietää, miten kesän treenit ovat sujuneet. Että onko heiheia ajan tasalla. Onneksi koikuin tikkailla ripustamassa verhoja enkä päässyt vastaamaan. En ollut vielä valmistautunut raportoimaan tuloksista.

Harri, anna kun kerron ensin hyvät uutiset.

Tämä kesä on ollut huomattavasti parempi kuin viime kesä. Olen käynyt salilla, treenannut syviä vatsalihaksia ja lenkkeillyt viikoittain. Pystyn juoksemaan jopa tunnin lenkkejä. Olen kehittänyt perselihakset ja ihmiset kyselevät, olenko laihtunut.

Sitten huonot uutiset.

Pikkubroidi paheksui terassilla killuvaa seksikeinua.

En ole ihan sanasta sanaan seurannut treeniohjelmaa. Tai siis juuri laisinkaan. Kas, kun se suosittelemasi TRX-rengastreeni oli täyttä tuskaa. Olen juossut tunnin vain kerran -- ja siitäkin puhuin 5 minuuttia vastaantulleen tutun kanssa ja unohdin sykemittarin päälle kun lopuksi vein roskat. Lisäksi mökillä tulee syötyä ihan liikaa (huomaa passiivimuoto, jonka tarkoitus on siirtää syyt muiden niskoille), joten vaa'an mukaan en ole laihtunut yhtään. Uskoisin, että ruskea läski vain näyttää laihemmalta. Haluatko muuten arvata paljonko olen venytellyt?

Nap nap. 

No, hampurilaispalautemallin mukaisesti laitan loppuun vielä hyviä uutisia. En ole merkannut heiaheia:aan ihan kaikkea. Olen pystyttänyt huussia, rakentanut terassia, maalannut saunaa, kangennut kiviä, marjastanut lapsi rinkassa ja vaunukävellyt. Lisäksi olen havainnut, että olet kahdessa asiassa aivan oikeassa: se juominen (muunkin kuin valkkarin) on oikeasti tärkeää ja syömättömyys ja liikunta eivät sovi yhteen. Olenkin kehittänyt itselleni urheilupäiville ateriarytmin. Tästä on hyvä parantaa!

Anteeksi nyt. Ostin jo rangaistukseksi uuden 10-kerran kortin. Nähdään ensi viikolla.

Commodoren seurassa Tukholmassa

Ruotsinlaiva. Joidenkin mielestä perheen sullominen kylppärin kokoiseen hyttiin, ryysiminen nakkien perässä buffet'ssa ja päivystäminen pissanhajuisen pallomeren äärellä on hirveintä ikinä. Itse kammoan lähinnä laivalla nukkumista: keinumista, kolinoita, röörit kuivattavaa ilmastointia ja raivostuttavaa käytävämöykkäämistä.

Lapsiperheen matkustusmuotona laiva voittaa kuitenkin lentokoneen sata - nolla. Airbusin paikalla 27B on vielä ahtaampaa, safka kamalampaa ja metrin mittaisten viihdyttäminen rakettitiedettä. Laivalla matkanteko on yhtä tärkeää kuin perillepääsy. Ja kun sekä minä että Skidi ra-kas-tamme Tukholmaa, niin mentävä on.

Laivalla on toki kamalaa, jos faktisesti inhoaa olla laivalla, mutta jos risteilyallergia liittyy ahtaaseen hyttiin, vaihtoehtoja löytyy. TallinkSilja sponssasi minulle ja Kemikaalicocktailin Nooralle lapsinemme testiristeilyn: menomatkalle saimme keulassa sijaitsevan Commodore-luokan hytin, jota voi kokonsa puolesta verrata jo hotellihuoneeseen. Paluumatkan suoritimme perinteisessä sillipurkissa. Yritin päästä kurkkaamaan ns. family-hyttiä, mutta ne olivat kaikki buukattu.

Commodore oli sanalla sanoen miellyttävä. Hytissämme oli parveke, josta saa ikkunat auki, ja kylpyamme. Hytin hintaan (listahinta 948€, mutta esim. ensi viikolle irtoaisi hintaan 604 €) kuuluu minibaarin virvokkeet ja hedelmiä, aamiainen Bon Vivant-ravintolassa (aamiaisen saa myös halutessaan hyttiin) sekä olohuoneen virkaa toimittava lounge aivan laivan keulassa käytävän päässä, jossa on pienimuotoista tarjoilua ja päivän lehdet, sekä saunat -- merinäköalalla tietenkin.

Partsi veti kersoja magneetin lailla.

Parasta oli kuitenkin parveke. Merimatkalla kuuluu nähdä merta! Onnistuu se toki kanneltakin -- jos löytää muovituoppikansan keskeltä rakosen. Illalla, kun muksut jo vetivät unta palloon, me pälpätimme partsilla kuohuviiniä nautiskellen. Aamulla katselimme yöpuvuissa Tukholman sumuisen saariston pitsihuviloita ennen kuin kävimme aamusaunassa ja lähdimme rauhalliselle aamiaiselle. Ei pöllömpää.

Ostaisinko myös omalla rahalla hytin, joka maksaa puolet enemmän kuin peruskarsina? Kyllä, varsinkin kesällä. Käymme aika harvoin reissussa ja tavoitteet ovat nuuskan roudaamisen sijaan viihtymisessä, joten budjettia voisi hyvin venyttää kompastelemattomuuden, yksityismeren ja rauhallisen aamiaisen nimissä. Bonuksena kukaan ei rellestä käytävällä aamuyöstä.

Commodore-luokan houkuttelevuutta olisi helppo parantaakin. Lounge-emäntä kertoi, että isoihin hytteihin majoittuu varsinkin lomasesonkina pelkästään lapsiperheitä (mikä osaltaan kertoo siitä, että tilasta maksajia löytyy). Loungen palveluita voisikin tuupata hitusen perhepainotteisempaan suuntaan ja lisätä valikoimaan vaikkapa lastenhoitoa ja lapsille sopivaa naposteltavaa. Myös hyttien sisustusta voisi keventää. Tummansininen sohvaryhmä on aika raskas, sillä ei tässäkään hytissä mitään tansseja pidetä. Ja kun kysyin Skidiltä, mikä reissussa oli parasta niin TOP3:een pääsi kerrossänky. Yhden lastensängyn voisi siis sijoittaa seinälle.

Ehkä suurin ahaa-elämykseni koski laivamatkailun ydintä: rauhallisen merestä nauttimisen pitäisi olla mahdollista muuallakin kuin Commodore-luokassa. Ehkä kansien suunnittelussa voisi ottaa huomioon myös lapset ja rauhanrakastajat.

Niin ja laittakaa se hylje taas hymyilemään.

Ps. Tsekkaa myös Nooran juttu reissusta! Sillä on paremmat kuvatkin.

Muutama vinkki:

• Lasten kanssa kannattaa välttää ryysiksiä. Laivalle pääsee jo 15.30 alkaen, commodore-matkustajat vielä puoli tuntia aikaisemmin. Pahin jonotus osuu neljän pintaan.
• Jos olette aamuvirkkuja, menkää laivan spahan ennen aamupalaa. Saatte vesiliukumäen omaan käyttöön ja hyvän ruokahalun aamiaiselle.
• Travel light. Ei sitä säilytystilaa isommassakaan hytissä ole liikaa. Laivalta saa potan, matkasängyn ja matkarattaat.
• Risteilyohjelma kannattaa selata läpi. Muumit viihdyttävät kakaroita aina silloin tällöin ohjelmanumeroillaan. 
• Lapsen voi sijoittaa turvallisesti myös yläpetille kun käy pyytämässä infosta lisälaidat, jotka tungetaan patjan ja kiinteän laidan väliin.

Törkeän hyvä Safka

Olipa kerran ystävä, joka kirjoitti muotiblogia. Aina silloin tällöin hän heitteli muotikuvien sekaan ruokareseptejä. Lähes joka kerta kokeilin reseptiä himassa, useimmiten monta kertaa. Totesin pinaattilettupostauksen jälkeen, että muodista en tajua mitään, mutta tämä on paras ruokablogi, minkä tiedän.

Hanna, minä ja Safkaa

Nyt tämä ystävä väänsi yhdessä miehensä kanssa ruokakirjan -- ja aivan törkeän hyvän sellaisen. Kävin hakemassa oman kappaleeni jo julkkareista ja lueskelimme Safkaa Koti-insinöörin kanssa. Huomasimme kinaavamme siitä, minkä ruoan kokkaamme ensin. Perjantaina kuha-ceviche, lauantaina avokadopasta ja sunnuntaina haukipullat. Koko kaunis kirja on jo koirankorvilla.

Julkkareissa oli tarjolla kuha-cevichea. En kehdannut hakea näitä mukeja kuin kolme.

Minä olen kokki, joka ei ikinä kirkasta voita tai kalttaa tomaatteja. Helvetti, haudutetun teen tekeminen on jo ponnistus. Hyvän ruokakirjan tehtävä on tarjota inspiraatiota, mutta kun se lisäksi vielä pitää tunaria kädestä, hivelee silmää ja kutkuttaa nauruhermoja, ollaan harvinaisen ruokaviihteen äärellä. Saattaa olla, että kirkastankin sen voin joku kerta. Hyvä ruoka ei näköjään ole ollenkaan vakava asia.

Tutustukaa Safkaan. Se on hyvä(ä).

Kapulan vaihto

Kuten olen jo mainostanut, menen syyskuussa töihin. Koti-insinööristä tulee taas oikeasti koti-insinööri, sillä hän jää hoitovapaalle. Skidin ja faijansa viettämä hoitovapaa oli vaivan arvoinen, joten Snadi saa saman kohtelun. Yrittäjän on vaikeaa järjestää kuukausien saumatonta poissaoloa, mutta pienillä hoitojärjestelyillä neljän kuukauden setti saatiin aikaiseksi.

Jaakko Lyytinen kirjoitti parahultaisesti erittäin hyvän kirjoituksen isyyden ja työnteon yhdistämisestä "Isä tässä moi, tänään menee myöhään". Lyytisen esittämät tilastot ovat karuja: pienten lasten isät tekevät lapsettomia pidempiä työviikkoja ja eniten ylitöitä. Pieni piikkikin löytyy: "Yli­työt ei­vät to­sin joh­du vain isuk­kien yl­tiö­tun­nol­li­suu­des­ta. Mo­ni isä yk­sin­ker­tai­ses­ti viih­tyy töis­sä pa­rem­min kuin ko­to­na vaip­pa­sul­keis­ten ja rä­jäh­te­le­vien ju­kurt­ti­purk­kien kes­kel­lä."

Kiitän Lyytistä paitsi rehellisyydestä myös koko puheenvuorosta.

On tavattoman ärsyttävää, että julkista perhekeskustelua hallitsevat äidit -- isät ovat vanhemmuussyyllisyydeltä nakkisuojassa (Ekoisiä lukuunottamatta!). Miehelle on edelleen mahdollista jatkaa sukua ilman syyllisyyttä ja elämänmuutosta. Äiti pyllähtää epämukavuusalueelle väkisinkin, isälle vaipanvaihto on vapaaehtoista. Ja jos isäkuukausikin vietetään äidin ollessa kotona, voi vaikka lähteä poikain kanssa viikoksi kalaan.

Kirjoitin Vuoden Mutsi -kirjassa siitä, että isän pitämällä hoitojaksolla on yllättäviä etuja. Lapsen ja isän suhde saa mahtavan startin, mutta äidille näkyy myös parisuhteen etu, mikä syntyy yhteisymmärryksestä. Moderni, tasa-arvoinen parisuhteemme siirtyi nimittäin lapsen myötä historiaan. Sain ihan omakohtaisesti huomata, miten helposti 50-lukulaiseen perhemalliin on lipsahtaa. Kaikki kotiyöt siirtyivät minulle, koska elin niiden keskellä. Minä tiesin lapsesta eniten, osasin ennakoida tilanteita ja tein hoitotoimenpiteet nopeammin, joten päävastuu säilyi minulla myös viikonloppuisin ja lomilla. Kätevää. Ja tämä tapahtui, vaikka Koti-insinöörillä ei mennyt myöhään.

Lipsahdus korjaantui hoitovapaalla. Keskinäinen empatia lisääntyi: minä muistin taas työssäkävijän roolin ja mies tajusi, miten kämpän kaaos oikein syntyy. Hoitovastuu tasaantui, miehen oma-aloitteisuus lisääntyi, kotityöt muuttuivat näkyviksi. Jatkossakin elämää helpottaa huomattavasti, kun molemmat vanhemmat tietävät, että mitkä ruoat tulevat paluupostissa ulos, missä laatikossa mustat leggingsit ovat ja mitä tapahtuu jos päiväunet jäävät 20 minuuttiin.

Samalla taklataan myös mahdolliset harhaiset käsitykset kotihoitajan arjesta. Arvostelua nimittäin kuulee yllättävän usein. Jos siis isukki, joka ei ole viettänyt lapsen kanssa kaksin kuin yhden päivän, keulii hoitavansa homman paremmin, anna kapula suosiolla iskälle. Tervetuloa koittamaan.

Traumaattista aikaa

Yle kyseli taannoin, mitä traumaattista jengille on jäänyt lapsuudesta hampaankoloon. Vastaukset liittyivät enimmäkseen kouluun: tillilihaan ja hiihtokilpailuihin.

Kokemuksia lukiessa tajusin, että lapsuuteni oli suhteellisen traumaton. Perheemme oli luokiteltavissa hetero-luterilaisnormatiivisella mittaristolla normaaliksi, vaikka vanhempani teini-iässäni erosivatkin. Pidin koulusta. Luokanopettaja oli mukava ihminen eikä minua erityisesti kiusattu. Koululiikuntakin oli aika kivaa, inhosin oikeastaan vain uintia rottinkisilmukka kaulassa.

Pahaa ruokaa olen toki saanut, lähinnä himassa. Mutsi kun ei ollut mikään michelin-kokki. Muistamme molemmat pikkuveljen kanssa erään borssikeittopäivällisen. Tyhjensimme lautasia kitkerästä sopasta parisen tuntia. Jokainen suullinen piti huuhdella alas reilulla kulauksella maitoa - jota kului neljä litraa. Kokemus taisi olla traumaattinen lähinnä Mutsille, koska kyseistä sapuskaa ei meidän taloudessamme enää nähty ja Stockmannin herkkutiski alkoi valmistaa suurimman osan kotiruoistamme.

Hyvä trauman paikka olisi ollut myös jokapäiväinen odottelu. Mutsi oli aina myöhässä. Kuljimme koko perhe samalla autolla pitkän koulu- & työmatkan, joten olen potkinut yksin ihan perkeleesti kiviä koulun pihalla. Noh. Olen itse perinyt saman joustavan aikakäsityksen, mutta yritän parhaani mukaan olla ajoissa, etenkin ihmisten kanssa, joiden tiedän olevan kellontarkkoja. Ja insinöörien.

Lähinnä jäin pohtimaan, että mitäköhän omat kersat joskus muistelevat pahalla. Toivottavasti vain pesäpalloa ja leipomiani pullia. Siihen ei tarvita kovin montaa terapiatuntia.

Vastavärit

Maalla on satokausi parhaimmillaan. Tämä ei ole mikään valokuvablogi (koska olen myös kuvaajana keskinkertainen) mutta muutama vastavärifoto puutarhasta.

Kesäkurpitsaa tulee muuten sata kiloa. Kyseinen pamppu on siitä mainio kasvis, että se kelpaa sekä makeisiin että suolaisiin ruokiin. Laitan teille jakoon yhden mahtavan kesäkurpitsalettureseptin heti kun sen saan itse testattua. Ja jos teillä on hyviä kesäkurpitsaohjeita, pistäkää jakaen!

Räsymattorakkautta

Tuijotin kesän mökkivierailuilla lattioita. Olen nimittäin alkanut katsella räsymattoja sillä silmällä. Niitähän on aivan helvetin hienoja. Syytän tästä hurahduksesta montaa eri tahoa, mutta ehkä eniten Satua.

Pidän räsymaton filosofiasta. Maton materiaaliksi käyvät niin lakanat, yöpaidat kuin muovipussitkin. Tekstiilijäämistä duunattu matto on suomalaiskansalliseen tapaan järkevä ja kerskailematon, perinteikäs ja moderni, ja seurasta riippuen joko vakava tai iloinen. Olin yksisilmäisesti luokitellut tämän monikäyttöisen tuotteen mökki-kategoriaan, vaikka sen voi ihan hyvin laittaa ruokapöydän alle, kylppäriin tai lastenhuoneeseen. Ja auton takapenkille. Ja mikä parasta, näitä saa kirppareilta hyvin edullisesti.

Räsybisneksessä olisi muutenkin markkinarakoa. Vihreät vaatteet -blogin Anniina kirjoittaa, että vuonna 2016 olisi mahdollisesti tulossa laki, joka kieltää kaiken biohajoavan aineksen mättämisen kaatopaikalle. Tässä olisi siis muutama vuosi aikaa keksiä joutotekstiileille käyttöä.

Näen sieluni silmin Suomen kansantalouden elpyvän räsyverhoilla. Voin itse aloittaa elvyttämisen vaikka näillä tyynyillä.

Ah. Tästä ei hyvä seuraa.

Kuva: Kokemäen kudonta

Onko siellä ketään?

Olen linjoilla! Oletteko te? Olen mökkeillyt meri- ja järvimaisemissa, risteillyt Itämerellä, ajanut ojaan, kirjoittanut kirjaa, nukahtanut laiturille, uinut sateessa, kuunnellut yöllä ukkosta, irrottanut punkin, syönyt vadelman poikineen, kiivennyt Muumitalon ylimpään kerrokseen ja halannut ystäviä. Arki saa jo alkaa.

Kun ei tiedä mistä pitäisi aloittaa, voi onneksi postata pari kuvaa. Tässä muutama otos kesältä.

Kaksi sekuntia kuvan ottamisen jälkeen ipana tyhjensi suustaan kymmenisen hernettä.

Vadelmia ja viinimarjoja. Puskat vääränään.

Oranssi hetki mökkilaiturilla.

Kotimaanmatkailua: Saimaa. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt 30 vuotta.

Hyvän tuulen sitruunapuristin hyvän tuulen illallisella Naantalissa.

Isojen tyttöjen risteilyllä - tästä lisää juttua luvassa!

Nyt vietän laatuaikaa pyykkikoneen kanssa, nautin lämpimästä vesijohtovedestä ja nypin kulmakarvat. Palaan pian lupaamillani aiheilla!