Jos olisin yksivuotias

Olisi siistiä olla yksi. Ei mitään elämänkokemusta mutta helvetin hyvä itsetunto ja mielikuvitus ja paljon energiaa näiden kahden yhdistämiseen toiminnaksi.

Katsokaas, jos olisin yksivuotias
... antaisin itselleni aplodit vähän väliä. Etenkin muutamasta horjuvasta askeleesta tai hyvin pinnistetystä kakasta.
... joku dorka nostaisi hymyillen tahallaan lattialle tiputtamani juomapullon. Useita kertoja putkeen.
... masun pullisteluani ihailtaisiin suureen ääneen.
... harrastaisin kiipeilyä (astianpesukoneeseen) ja gastronomiaa (imeskelen siellä likaisia haarukoita).
... voisin huoletta saada paskahalvauksen ihan mistä tahansa pikkuasiasta (esimerkiksi siitä, kun ulko-ovi suljetaan nenän edestä) eikä jengi ollenkaan paheksuisi vaan ainoastaan rauhoittelisi.
... kotityöt kuuluisivat muille. Vaikka olisinkin itse päristellyt mustikkapuurot pitkin syöttistä.
... itkuni olisi kuitattu maissinaksulla, rusinalla tai hassulla ilmeellä.
... päiväunieni onnistuminen olisi jonkun muun vastuulla ja koko perheen prioriteetti.
... perseelleen kaatuminen olisi suht kivutonta.
... voisin purra jengiä varpaaseen ilman seuraamuksia.

Toisaalta paskoisin myös housuuni, suustani kaivettaisiin sinne työntämäni asiat pois, imisin Nania rieslingin sijaan ja söisin melkein aina mikruokaa. Ei helvetti, ei sittenkään. Olen mieluummin kolmekasi ja palkallisella kesälomalla.

Lääkkeitä sanattomuuteen

Olen perheeni epäsosiaalisin yksilö. Esikoinen on aina ollut sosiaaliselta suuntautumiseltaan hyvin mutkaton ja avoin. Päivähoidon aloitus 1,5 vuotiaana oli kivuton: hyvät kommunikaatiotaidot helpottivat ryhmään sopeutumisessa. Sen on aina voinut huoletta pistää hiekkalaatikolle, HopLopiin ja pallomereen. Jos mukana ei ole kaveria, se on viidessä sekunnissa ystävystynyt jonkun samanpituisen kanssa.

Snadi näyttäisi olevan samaa maata. Se ei kavahtanut edes Skidin päivähoitoryhmän kevätjuhlan menoa. Kun esitys loppui, se konttasi sekaan kainostelematta ja vaikutti avoimen kiinnostuneelta sekä tukka hiessä riehuvista kanssajuhlijoista että lattialle putoilevista keksinmuruista.

Itämeren tutkimuprojekti: levien lätsähdysominaisuudet. (Ei Sitran rahoittama)

Olenkin ihan pulassa arkojen lasten kanssa.

Mökkinaapurissamme vierailee välillä lapsia, mutta hyvin, hyvin ujoja sellaisia. Tervehdykseen tai nimiuteluihin vastataan varpaiden katselulla, ihan kuin kyselijää ei olisikaan. Vanhempien maanittelut eivät auta eikä ikätoverin leikkiehdotuksiinkaan tule vastakaikua. Skidi ihmetteli, miksi ne olivat sanattomia. Noh, jotkut ovat, aikuisenakin.

Nyt kesälomalla lapsikontaktit ovat valitettavan harvinaista herkkua. Muita lapsia ei ole mailla halmeilla ja pikkusiskosta ei vielä ole muuhun kuin painiseuraksi harjoitussäkin roolissa. Kysynkin taas teiltä: miten tässä pitäisi toimia? Auttaako mikään? Reipastuvatko ne nähtyään minut ja ipanan riittävän monta kertaa? Tehoaako jonkinlainen sokeripitoinen lahjonta?

Vai onko vain hyväksyttävä, että se on taas lähdettävä halaamaan Niiskuneitiä.

Raaka peli

Yksivuotiaana tapahtuu elämässä suuria mullistuksia. Yksi niistä koskee maitovalmistajaa.

En itse juo maitoa ruoan kanssa, sillä pyrin siihen, että en vedä kaloreita nesteiden mukana (viini ei ole neste). Pulkannaruille kuitenkin maitoa tarjoan ja suolistotreenit on nyt aloitettu Snadinkin kanssa, ongelmitta. Löysin ilokseni maitohyllystä vihdoin punaista luomumaitoa (joka oli nimetty "vanhanajan täysmaidoksi"). Maito on pastöroitua, mutta homogenoimatonta (eli rasva on pinnalla näkyvissä) ja rasvaprosenttia ei ole vakioitu ottamalla rasva ensin pois ja sitten tyrkkäämällä sitä takaisin.

Kuva: Sivumaku

On varmaankin ajan kysymys, milloin taviskaupoista saa raakamaitoa. Raakamaidon kysyntä on kasvanut ja sen myötä myös maitokeskustelu vilkastunut. Olen kiinnostunut raakamaidon monipuolisesta bakteerifloorasta - enkä viittaa nyt listeriaan vaan hyviin bakteereihin. Tietoa on vaan helvetin vaikea saada. Valio ampuu markkinoille mitä kummallisempia valkoisia proteiinijuomia, joita raakamaitokauppiaat lyttäävät. Tällaisesta poteroitumisesta ei ole kuluttajan näkökulmasta erityisesti hyötyä. Kaipaan taas jälleen kerran tutkimuksia: meneekö pastöroinnissa lapsi pesuveden mukana ja olisiko mahdollista kehittää uusia tapoja poistaa haitallisia mikrobeja. Olisihan selvitys meijereidenkin etu.

Tutkimuksia odotellessa pitänee elää reunalla ja kokeilla. Vaikka Maitohygienialiiton mukaan suomalaiset tilat ovat pääsääntöisesti esimerkillisen hygieenisiä (vuonna 2010 keskimäärin 99,9 prosenttia suomalaisista maidontuotantotiloista tuotti bakteerimäärän suhteen lainsäädännön vaatimukset täyttävää maitoa), tinkimaitoa ei suositella raskaanoleville eikä pikkulapsille. En kuitenkaan löytänyt mistään tietoa, minkä ikäiselle raakamaitoa saisi jo viranomaistenkin mielestä antaa. Kertokaapa kokemuksia raakamaidosta: juotteko itse, juovatko penskat ja mistä maitonne hankitte?

Tsekkausvaiheessa

Hesarissa oli hiljattain juttua lasten uniongelmista. Artikkelissa todettiin, että yleensä heräily ja univaikeudet helpottavat lapsen täytettyä kaksi vuotta. Jipii. Kaksi vuotta on aika helvetin pitkä aika nukkua huonosti.

Unikaveri nimeltä Teemu Pukki

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että meidän perheessämme yöhulinoita ei oikeastaan ole. Molemmat kersat menevät ysiltä nukkumaan ja koisivat yönsä pääsääntöisesti heräilemättä ja sikeästi. Viisivuotias posottaa kellon ympäri aina kun saa itse päättää. Snadi puolestaan ei ole vaatinut yösyöttöjä muutamaan kuukauteen ja aamumaitokin jäi pois joku aika sitten. Päiväuniarvonnat (yhdet vai kahdet, miten pitkään, milloin ja missä) ovat toki käynnissä, mutta tällä toisella kierroksella otan nekin paljon rennommin.

"Varhainen herääminen" lasketaan myös uniongelmaksi. Varhaisuus lienee nukkujan silmässä, sillä aamuvirkulle ei tee tiukkaa herätä kuudelta. Tässä talossa ongelmaksi muodostuu - onneksi aniharvoin-  jo ennen seitsemää kukkuminen (josta ohjataan takaisin sänkyyn).

Ainoa uniongelmani onkin se, että haluaisin jo lukea kirjaa illalla sängyssä, pukea valot päällä ja löytää yöllä vesilasini kaatamatta sitä. Olisi myös kiva hiipiä pissalle ilman, että potkaisen varpaani pinnasänkyyn. Snadin olisi siis aika muuttaa omaan huoneeseen. Mutta pahoin pelkään, että yöpöydän hinta saattaa muodostua kalliiksi. Nyt on nimittäin menossa tsekkausvaihe.

Havahdun tsekkaukseen noin 6.30. Sitä edeltää ähellys, ilmeisesti pehmopandalle lausuttu iloinen täi-täi-täi ja pinnasängyn kitinää. Sitten karvapää nousee reunan yli ja kurkkaa, nukunko mä. Kun seisautan elintoimintoni tuon viiden sekunnin ajaksi ja esitän nukkuvaa, kuuluu romahdus ja lisää ähellystä, kun tyyppi möyrii itsensä sängyn nurkkaan ja pistää nahat silmille. When in Rome.

Pinnis pysyy vieressä niin kauan kun tsekkausvaihe kestää. Jos menee ensi vuoden puolelle, asennan pinnikseen jonkun parvekekukkalaatikon, niin saan kirjani, yölamppuni, vesilasini ja huulirasvani käden ulottuville.

Bolognesea unikossa

Emme todennäköisesti ole ainoa lapsiperhe, jonka ruokapöytä ja sen välitön läheisyys on välillä taistelutanner.

Tamminen ruokapöytä meni vauvavuonna niin uskomattomaan kuosiin, että päätin ostaa sen suojaksi kerniliinan - vaikka ne ovatkin boikotoimiani pvc-tuotteita ja klisheisesti lapsiperheen tavaramerkki. Ja vaikka en ole ollenkaan pöytäliinaihminen. Pöytäliinat ovat nimittäin vaivalloisia: niitä pitää pestä ja silittää, lähes jokaisen käytön jälkeen. Meidän taloudessamme silitettävien pino kilpailee korkeudessa vain käsinpestävien pinon kanssa.

Päätin kantaa roposeni Marimekolle. Pidän firmoista, jotka pitävät edes osan tehtaistaan Suomessa vaikka Kiinakin on olemassa ja toiseksi olin kuullut, että Marimekon vahakankaat olisivat ftalaatittomia. Myyjä mittasi pätkän ja antoi hoito-ohjeet: tahrat kannattaa pyyhkiä tuoreena, ettei lika tartu. En osannut pitää tätä ongelmana - totta kai pyyhin pöydän (ja lattian ja tuolit) ruokailun jälkeen. Mutta en osannut varautua siihen, että lusikallinen bolognese-kastiketta jää jo viidessä sekunnissa liinaan kiinni. Eikä lähde millään, valkaisuainetta ei saa käyttää. Lisäksi hoito-ohjeessa luki, että kangasta ei kannata pestä usein, etteivät ominaisuudet huonone.

Ostin siis satasen pöytäliinan, joka näyttää koko ajan paskaiselta ja jota ei kannata pestä. Jes. Vuoden turhake.

Marisin asiasta Marimekon asiakaspalveluun, joka tunsi ongelman: vahakankaat eivät toimi niin kuin pitäisi. Tuotekehitys yrittää ratkoa ongelmaa, mutta sillä välin he voivat vain hyvittää pilalle menneen pöytäliinan. Itse vetäisin tuotteen myynnistä kokonaan tai vähintäänkin kieltäisin myymästä niitä lapsiperheille. Mutta kuka muukaan vahakankaan ostaisi.

Haluan kaiken: bolognesen, lapset pöydän ääreen ja pöydän taas siistiksi, kun on aikuisten iltapala. Kiitos käynnistä, unikko, mutta palaan takaisin puuvillatabletteihin ja hiekkapaperiin.

Täydellinen sänky

Olen taas sänkyongelman edessä. Viimeksi etsiskelin kivaa lastensänkyä, nyt hakusessa on aikuisten malli. Nykyiset runkopatjat muuttavat maalle ja tilalle tulevat pelkät patjat, joten tarvitsen niille sängyn rungon.

Olen kahlannut jokaikisen Suomessa toimivan huonekaluliikkeen valikoimat läpi tuloksetta. Ongelma on säilytystila. Haluan ehdottomasti sängyn alusen hyötykäyttöön, pölykoirakenneliä ei lasketa. Jaa miksen osta runkopatjoja ja erillisiä vuodevaatelaatikoita? On jo. Oli uskomattoman vaikeaa löytää jalkojen kanssa oikean korkuiset ja sängyn kanssa oikean levyiset sekä muuten tyyliin sopivat laatikot! Kas kun laatikoista ei ole hyötyä ellei niitä saa helposti auki.

Tämä Risto-Matti Ratian Jemma-sänky olisi ollut aivan mahtava (eikä edes pahan hintainen!), mutta sitä saa tällä hetkellä vain mustana ja 90cm leveänä - ja uudet patjat ovat kapeammat. Harmi!

Olen kyllästynyt kompromisseihin ja Ikeassa ramppaamiseen. Haluan himaani edes yhden täydellisen huonekalun, joka ei ole halpaa lastulevyä ja tule tuhannessa osassa. Olen ihan tosissani pohtinut, että teettäisin sänkyni puusepällä.

Nyt kaipaan taas apuanne. Oletteko koskaan teettäneet huonekaluja? Maksaako astronomisesti? Tuleeko hyvää jälkeä? Ja ennen kaikkea: onko rakkaus kestänyt?

Parsa-iltapala

Kirjoitin otsikkokenttään vahingossa, että paras iltapala. Ei olisi ollut harhaanjohtamista. Ilahdun aina suunnattomasti kun törmään hyvään kasvisruokaan. Tällä kertaa lautaselle pääsi tuore, kotimainen, rapsakka parsa.

Älkää antako yläkulman fiskarssien häiritä.

Homma valmistuu käden käänteessä. (Ohje löytyy originaalissa asussaan mainiosta Kausiruokaa herkuttelijoille -kirjasta, tämä on vähän tuunattu versio.)

Lorauta pannulle reiluhkosti öljyä ja heitä perään valkosipulin paloja (ei murskaa eikä ohuita siivuja vaan kunnon knöölejä) ja suolaa. Anna tiristä hetki. Leikkaa parsoista puinen tyviosa kompostiin ja pilko varret muutaman sentin pätkiksi (vinoudesta saa gourmet-uskottavuutta) ja heitä valkosipulien perään. Kansi päälle, anna tiristä ja heiluttele välillä parsalle linnanmäkimeininkiä. Ihan pari minuuttia pannulla riittää. Kasaa lautasille (itselle vähän isompi keko kuin kumppanille) ja raasta päälle parmesaania.

Sitten palalle painike. Olen erikoistunut iltapaloihin, jotka maistuvat kylmän rieslingin kanssa - niin tämäkin. Niin ja lisäksi tarvitset leipäpalan, jonka avulla ihanan öljyn voi kaapia viimeiseen pisaraan.

Entinen kotletti, nykyinen atleetti

Olen alkanut urheilla. Tällä kertaa aktiivisesti ja säännöllisesti. Kimmokkeena toimi jumppakorttifiaskojen klassikko = viimeisenä voimassaolopäivänä kortissa kaikki 10 kertaa käyttämättä. Tajusin, ettei tällaisella satunnaisella rykimisellä saa tuloksia, ei kunnon eikä vyölaukun suhteen. Koti-insinööri seurasi pelihousujen repimissessiotani ja totesi, että olen juuri sellainen tyyppi, joka hyötyisi personal trainerista. Tarvitsen jonkun, joka pitää huolen siitä, että ilmestyn salille ja teen siellä järkeviä asioita.

Totta. Tarvitsin apua. Koska Koti-insinöörillä on joskus ihan hyviäkin ideoita ja hän oli varma, että valmennukseen pääsevät myös tavalliset ihmiset, näppäilin lähiurheilukeskuksen numeron. Tavoitteeni oli selkeä: haluan olla taas se hyväkuntoinen, vahva ja vyötäröllinen ihminen, joka olin kuusi vuotta sitten. Sain ajan mieshenkilölle, joka on kuulemma "ennenkin tehnyt töitä raskaana olleiden naisten kanssa". Ai, enkö olekaan ainoa löysäilijämutsi, joka joutuu turvautumaan ammattiapuun?

Nahjusäitien korjaamon pitäjä osoittautui mukavaksi, normaaliksi ihmiseksi, joka ei vetänyt aamujumpaksi triathlonia. Ekoilla treffeillä ei tuhlattu aikaa vaan käytiin heti käsiksi ongelmaan. Minuun. Tyyppi laittoi minut jännittämään, taivuttamaan, aktivoimaan, koukistamaan, ojentamaan ja venyttämään. Tuli hiki, tuli epätoivo. Syvät vatsalihakset olivat aladoobia. Fiilis oli kuin ponnistusvaiheen puolivälissä: Ei tämä ikinä onnistu, perkele.

Tyyppi ei ollut kuulevinaan valitustani, vaan teki to do -listan: nouda sali- ja kotitreeniohjelma huomenna vastaanotosta, lopeta lapsen toispuoleinen kantaminen, ota käyttöön jokin sähköinen raportointipalvelu ja varaa lastenhoitaja seuraavan viikon tapaamista varten. Tein tytötä käskettyä. Tokille treffeille saapuikin jo vähän vähemmän kulahtanut mamma. Viiden minuutin varastaminen vuorokaudesta vatsalihaksille ei ollut edes vaikeaa.

Nyt kolmessa viikossa eron huomaavat jo muutkin. Ryhti parantunut. Vatsa alkaa näyttää ja tuntua osalta keskivartaloa eikä jälkikäteen kehooni kiinnitetyltä nahkaessulta. Tenniksessä alkoi syöttö kulkea. Selkä ei ole enää kipeä. Ärsyttävää tässä on jälleen kerran se, miten pienistä asioista hyvinvointi on joskus kiinni.

Valmentajapalveluiden käyttäminen maksaa satoja euroja, mutta siinä on puolensa.

• Pääset alkuun. Jos kunto on päässyt huonoksi ja edellisestä salikerrasta on 10 vuotta, alkaa tekosyykerroin nousta. Aikaiseksi saamisesta tulee suurin este. Motivaatio pysyy itsestään, kun tulokset alkavat näkyä.
• Saat tehokasta opastusta. Moni kuvittelee tietävänsä oman kroppansa treenaustarpeen ja osaavansa treenata, niin minäkin. Olin luullut tehneeni vatsalihaksia, mutta totuus oli, että olin korkeintaan vähän heilutellut raskausarpia. Salilla olin vuosikaudet kitkuttanut samoja laitteita. Ei ihme, että oli tylsää.
• Saamattomuus ei ole enää vaihtoehto. Ammattilaista ei voi huijata. Eikä tuntemattomalle ihmiselle kehtaa tehdä ohareitakaan. Olet nalkissa.
• Saat tekemiseen suunnitelman. Kadonneen vyötärön metsästys on tavoite siinä missä maratonikin. Siitä voi jatkaa sille maratonille. Jos jostain syystä haluaisi. 
• Valmentaja ottaa sinut tosissaan, joten sinunkin on pakko. Itseensä uskominen on helpompaa kun joku toinenkin uskoo.
• Valmentajan palkkaaminen on merkki muille, että olet tosissasi. Perheenjäsenet osaavat ottaa huomioon treenisi - ainakin ekojen massiivisten "vittu mä myöhästyn" -kilarien jälkeen. 

Helvetti, että olen tyytyväinen. Sekä valmentajaani että itseeni. Syksyllä laitan tyypin toisen haasteen eteen: aion opetella lenkkeilemään.

Kuolema jumalattoman suusta

Edellisen postauksen kommenteissa kyseltiin, miten jumalaton selittää lapselle kuoleman. Mitä ihmettä sanotaan silloin, kun ei voida tai haluta turvautua enkeleihin ja taivaaseen? Ja miten aikuinen edes voi puhua luontevasti kuolemasta, kun kyseessä on edelleen tabu.

Aihe oli perheessämme ajankohtainen pari vuotta sitten. Mutsini kuoli kesäkuussa 2010 aivoverenvuotoon, samalla Skidi menetti rakkaan Isoäidin. Kuolemaa edelsi kolmen viikon sairaalajakso, jolloin ramppasin itse duunipaikan ja sairaalan väliä, ja kävin kotona lähinnä kääntymässä. Sitten eräänä aamuna puhelimessa oli viesti. Käänne tuli yllätyksenä, sillä luulimme pahimman olevan jo ohi.

Kuoleman jälkeisessä sekamelskassa en tullut ajatelleeksi, että lapsellakin olisi tarve puhua asiasta. Lapsen suru voi puskea ulos eri tavoin, meillä se näkyi uutena uhmaikänä. Onneksi ipana osasi itse sanoa erään kiukkukohtauksen jälkeen, että hänellä on ikävä Isoäitiä. Me aikuiset olimme kuiskailleet kuoleman häneltä piiloon, epäonnistuen. Ei siivouskomeroon mahdu lentokonetta.

Oli pakko ottaa pöytään kolmas tuoli. Onneksi Skidi puhui kolmevuotiaana sen verran sujuvasti, että saatoin vain olla haastateltavana. Konkretiaa asiaan toi hengetön kärpänen, niitä onneksi löytyi kesällä ikkunalaudalta. Ei surissut. Ei kiipeillyt ikkunassa. Oli vain, selällään, jalat kippurassa.

Ei, Isoäidillä ei ole jalat kippurassa.
Isoäidistä on jäljellä iho ja luut, mutta ei puhetta.
Kuoleminen on eri asia kuin nukkuminen. Isoäiti ei voi herätä.
Ei, kukaan muu ei ole kuollut tai kuolemassa.
Kyllä, lääkärit osaavat korjata ihmisiä ja sairaalasta voi päästä myös kotiin.

Oli käytännön kysymyksiä, absurdeja kysymyksiä ja filosofisia kysymyksiä. Moneen kysymykseen jouduin vastaamaan, etten tiedä - kukaan ihminen ei tiedä, ei edes Vaari. Näin vain elämä toimii. Tietämättömyyteni tai kaikenkattavan selityksen puute ei tuntunut olevan ongelma. Puhumattomuuteni oli.

Kouluikään on nyt pari vuotta. Oletan, että uskontojen tarjoamista selityksistäkin on keskusteltava heti ensimmäisen elämänkatsomustietotunnin jälkeen. Pitäisi varmaan varoittaa opettajaa jo etukäteen ja pyytää samalla joku vanhempien apupaketti. Siihen asti keskitymme puhumaan Isoäidistä elävien kirjoissa. Miksi hänellä oli aina niin pölyistä, miksi Isoäidin koira puhkoi ilmapalloja ja mitä keksejä hän tarjosi, kun siellä meni käymään.

Ps. En itse etsinyt aiheesta lastenkirjallisuutta, mutta täältä löytyy listaa. Jos joku näistä on pakanalle erityisen hyvä, vinkatkaa.