Tietoa mainostajalle ›

10.11.2012

Se mölyisä aines

Suvaitsevaisuutta jäin päässäni pyörittelemään.

Riku Rantala kirjoitti Hesarin kolumnissaan, että vain Suomessa vihataan lapsia. Rantala on Madventuresin myötä hiukan nähnyt muailmaa. Kaikkialla muualla maailmassa tähän mölyisään ainekseen suhtaudutaan suvaiten, jopa ystävällisesti. Nehän ovat lapsia.


Suvaitsevaisuus on nykyään in. Ehdotan, että aloitamme lapsista. Sellaisina kuin ne ovat. Ne kailottavat kaupassa tamponihyllyllä pimppijuttuja. Ne parkuvat ilman ely-keskuksen lupaa. Niille tulee sopimattomissa paikoissa kakkahätä. Niiltä kaatuu aina maitolasi pellavaliinalle. 

Mietitäänpä nyt. Eihän kukaan pyydä sotaveteraaniakaan olemaan hiljaa, kun tämä alkaa kertoa sadatta kertaa Viipurin kranaattitulesta, tai mulkoile pyörätuolipotilasta närkästyneenä, kun tämä juuttuu pyöröoviin. Käsi kädessä käveleviä miehiäkään ei ole enää soveliasta tuijottaa paheksuvasti. Talvivaaran toimariakin ymmärretään enemmän kuin viisivuotiasta. On epäreilua vaatia, että lapset saa tuoda julkisuuteen vasta kun ne osaavat esittää aikuista.

Onko tähän suvaitsemattomuuteen syynä suomalaisten lapsisteriili elämä? Aloitin itse näiden mysteeristen pätkien psyko-fyysis-sosiaaliseen kokonaisuuteen tutustumisen reilu viisi vuotta sitten, käytännön -- jota kantapääksikin kutsutaan -- kautta. Olin 100% lapsinoviisi. En ollut koskaan hoitanut omia sisaruksiani. Päivähoidossa, koulussa ja harrastuksissa vietin aikaa ikätovereideni seurassa. Ei niitä vain ollut missään.

Lapsivapaus on nykyään suosittu markkinointikeino. Lapsivapaus takaa sen, että normaalien ihmisten hyveellinen atmos ei mene pilalle perheellisten takia. Toki perheelliset osaavat itsekin hävetä olemassaoloaan ja keskittyvät viettämään lauantai-iltaa jäätyneessä leikkipuistossa. Mutta pitäisikö lapsivapaisiin palveluihin olla oikeus vain lapsiperheiden vanhemmilla? Ettei totuus ja suvaitsevaisuus unohtuisi. Tähän yhteiskuntaan kuuluu nimittäin ihmisiä, joiden ikä on humanistinkin helppo laskea kuukausissa.

No, joku voisi todeta, että Suomessa toki vihataan kaikkia muitakin epänormaaleja kansanryhmiä, paitsi lapsellisesti käyttäytyviä aikuisia. Hehän ovat ansainneet oikeutensa öykkäröidä ja oksentaa muiden päälle täyttämällä 18 vuotta. Kätevää.

119 kommenttia:

  1. Mun mielestä toi juttu oli rasittava. Vai Suomessa vihataan lapsia, vaikka suomalainen yhteiskunta tukee lapsiperheitä monilla eri tavoilla, joista suuri osa länsimaisiakin perheitä voi vaan unelmoida. Ai niin, mutta kyse olikin siitä, että lapsen kanssa bussissa liikkuva voi saada osakseen kiukkuisia mulkaisuja. Ihan vaan newsflash: jotkut ihmiset siellä bussissa vihaa kategorisesti suunnilleen kaikkia, jotka jollain tavalla kiinnittävät niiden huomion. Ei sitä kannata ottaa niin henkilökohtaisesti, että niiden ärtymys ulottuu myös pikku-Herttaan.

    Mä en millään tavalla vihaa lapsia. Tietyntyyppiset vanhemmat sen sijaan vituttaa niin, ettei veri kierrä. Missään ei ole niin ärsyttäviä vanhempia kuin Suomessa. Ja sanon tämän kahden kesän muumipeikkokokemuksen syvällä rintaäänellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolumnin näkökulmahan ei koskenut yhteiskunnan tukea vaan suomalaisten asenteita ja käytöstapoja. Mun kokemuksen mukaan juttu piti hyvinkin paikkansa - lapsia kohtaan on selkeästi enemmän oikeutettua näyttää inhonsa, aikuinenhan saattaisi vastaavasta käytöksestä vaikka hermostua.

      Muakin vituttaa jotkut vanhemmat, kuten kaikki huonokäytöksiset ihmiset, mutta lapset eivät ole syypäitä urpoihin vanhempiinsa. Neljän muumimaakesän, muutaman muumiristeilyn, eilisten lemmikkimessujen ja kahden lintsikokemuksen perusteella. ;)

      Poista
  2. Jos niitä lapsia niin kovasti vihattaisiin niin varmaan äänestettäisiin nuo yhteiskunnan tuet alas?

    Siitä en kyllä ole samaa mieltä, että lapsia kohtaan olisi jotenkin oikeutetumpaa näyttää inhonsa kuin muita häiritsevästi käyttäytyviä, kuten vaikka noita esimerkkisi känniääliöitä. Kyllä niitä paheksutaan huomattavasti suorasanaisemmin (ja ihan hyvin niin). Kun taas joku kehtaa huomauttaa jotain lasten käytöksestä, vaikka se joissain tapauksissa on ihan oikeutettuakin, niin vanhempainmafia nostaa heti kauhean metakan.

    En toki ole sitä mieltä, että lasten normaali käytös itkuineen pitäisi siivota pois julkisilta paikoilta, enkä tosiaan missään vihjannutkaan, että lapset olisivat syypäitä urpoihin vanhempiinsa. Mutta kyllä urpot vanhemmat usein johtavat myös urpoihin lapsiin. Tutun opettajan luokan edesottamusten vuoksi piti viime vuonna kutsua 4 kertaa poliisi. Tokaluokkalaisten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän lasten kollektiivinen vihaaminen voi tukijärjestelmään vaikuttaa, sillä lisääntymistä on joka tapauksessa pakko tukea ainakin siihen saakka, kunnes saavutetaan piste jossa suomalaisia syntyy liikaa. Mitä ei taida tapahtua ennen kuin aurinko sammuu.
      Eihän maahanmuuttajienkaan tukemista lopeteta, vaikka siihen moni suhtautuukin nuivasti. Enkä siis tässä vertaa lapsia maahanmuuttajiin, vaan osoitan esimerkin siitä, että ihmisten näkemys kivoista tai tyhmistä asioista ei luojan kiitos aina heijastele yhteiskunnan toimintatapoihin.

      Huonosti käyttäytyvät lapset ovat tietysti asia erikseen, mutta enpä mä ole kertaakaan törmännyt millään julkisella paikalla huonokäytöksiseen pikkulapseen. Siis kakaraan, jonka olisin kokenut käyttäytyvän selkeästi väärin tai kohtuuttomasti. Sen sijaan tiedän useammankin tapauksen, jossa pikkulapsen kanssa ollut henkilö on saanut suoraan tai välillisesti palautetta esimerkiksi uhmaa raivoavasta lapsesta. Huomionarvoista on mun mielestä se, että lasten tunteidenilmaisua eivät karsasta pelkästään ilman lasta liikkeellä olevat ihmiset, vaan myös muut lasten kanssa liikkuvat vanhemmat. Lasten toivotaan ja odotetaan käyttäytyvän aina ikätasoaan kypsemmin, ja mikäli näin ei tapahdu, lapsessa on jotain vikaa.

      Mua nyppi suunnattomasti skidin vauva-aikana se, miten tosi moni ventovieraskin tuli kehumaan hiljaista vauvaa sanomalla, että "onpas sulla kiltti vauva". Kysyin jokaiselta näin kommentoineelta, että voiko vauva siis olla julma tai ilkeäkin?

      Poista
    2. Ei ole pakko tukea niissä muissakaan maissa, ja silti lapsia syntyy jopa enemmän kuin täällä.

      Poista
    3. Mä näen tilanteen vähän sellaisena, että lapsiperheiden mahdollisimman hyvä tukeminen on vähintä, mitä voidaan yrittää tehdä syntyvyyden edistämiseksi tai sen pitämiseksi edes nykyisellä tasollaan.
      Se ainakin on ihan varma, että tukijärjestelmän lakkauttaminen ei johtaisi syntyvyyden lisääntymiseen. Koulutusjärjestelmän alasajo sen sijaan voisi auttaa...

      Poista
    4. Hyvinvointivaltioiden lisääntymisdynamiikkaa ei kannata verrata kolmansiin maihin, niihin on täysin eri syyt. Perheiden tulonsiirot kohdistuvat aikuisiin ja aikuiset niistä äänestävät. Kuten jo sanoin, kyse on asenteista - siitä mitä Suomessa pidetään hyveinä. Meidän vanhempamme elivät maailmassa jossa lapset saivat näkyä vaan ei kuulua, he siis saivat puhua vain puhuteltaessa. Itse kannatan vähän normaalimpaa meinkiä.

      Poista
    5. Joo, tottakai lapsiperheiden tukeminen on suotavaa ja sitä voisi tehdä enemmänkin. Ihmetyttää vaan hiukan, miksi täällä yksien maailman parhaiden tukien äärellä viitsitään marista, että missään ei vihata lapsia niinkuin täällä. Jos on suomalaiset bussimatkustajat maailman yrmeintä kansaa, niin on suomalaiset lapsiperheetkin sitten maailman suurimpia valittajia.

      Poista
    6. En muuten puhu mistään bussimatkasta itkevän vauvan kanssa vaan ihan yleisesti siitä onko tervetullut julkisille paikoilla koko perheen kanssa. On oikeasti ihmisiä, joiden mielestä vaunujen kanssa ei saa käydä keskustassa.

      Poista
    7. Varmaan on joo kaikenlaisia höyrypäitä, mutta kuten niitä urpovanhempiakaan ei pitäisi yleistää koskemaan kaikkia suomalaisia vanhempia, niin eikö olisi reilua jos näitä höyrypää-pekkojen juttuja ei myöskään yleistettäisi esittämään koko suomen kansan mielipiteitä?

      Poista
    8. Rantaaln juttua on jaettu facebookissa melein 10K verran joten kyllä se tuntuu koskettavan, joko puolesta tai vastaan. Minä olisin taipuvainen sanomaan että lapsiystävällisempiäkin maita on, ihan jo länsinaapurissa. Toki sinun kokemuksesi voi olla toinen - ja hyvä jos on!

      Poista
    9. Ruotsalaiset vanhemmat oli muuten siellä muumimaailmassa keskimäärin huomattavasti mukavampia asiakkaita kuin suomalaiset. Niitä kävi siellä tosi paljon. Ja italialaisissa ravintoloissa tulee ihasteltua niitä lapsia, kun ovat niin söpöjä. Vastaavaa tapahtuu toki Suomessakin, joskus.

      Mua ei yhtään ihmetytä, että tämäkin juttu taas on herättää paljon keskustelua ja vastakaikua, koska juuri tämäntyyppiset asiat vetoavat tunteisiin ja heti muistuu mieleen, miten tuntui siltä että KAIKKI katsoivat marketissa pahasti, kun lapsi sai raivokohtauksen karkkihyllyllä. Mun mielestä kannattaisi ehkä miettiä, miten paljon tuosta voi olla oman pään sisällä ja myös ottaa huomioon, että ne ääritapaukset, jotka ääneen tokaisevat jotain tylyä, ovat kumminkin aika harvinaisia verrattuna koko siihen ihmismassaan, jonka päivän aikana kohtaat liikkeellä ollessasi. Useimmat ihmiset kyllä tykkäävät lapsista, ja lapsiin torjuvasti suhtautuvia katsotaan ERITTÄIN karsaasti, vaikka kyseessä ei edes olisi mikään varsinainen lapsiviha.

      Poista
    10. Se pitää varmasti paikkansa, että osa näistä kokemuksista on oman pään sisällä, varsinkin kun en juurikaan lasten kanssa ihmisten ilmoilla liiku ja silloin kun liikun, en ehdi muiden ilmeitä edes katsella. :) Mutta mikä häpeän on istuttanut? Ja ovatko pahimpia paheksujia lapsettomat, vanhukset vai muut lapsiperheet?

      Ehkä vihaa parempi sana kuvaamaan suomalaisten lapsisuhdetta voisi olla välinpitämättämyys tai (ystävällinenkin) torjunta väärään karsinaan yrittävälle.

      Poista
    11. Mä en osaa jutella lapsille. Julkisilla paikoilla en siis ota kontaktia lapsiin sen erityisemmin kuin random-aikuisiinkaan, koska ei mulla ole niille mitään sanottavaa. En mä lapsia kuitenkaan vihaa sen enempää kuin muitakaan mulle tuntemattomia ihmisiä, ne on vaan just sitä: täysin vieraita ihmisiä, joista en tiiä mitään, ja joille ei ole siksi mitään sanottavaakaan.

      Ja hyvä pointti tuo "pään sisällä oleminen". Jos mietitään aikaa ennen lasten saamista, niin eikö silloinkin tuntunut aina kun jotain vähänkään noloa sattui julkisesti, että nyt ne KAIKKI tuijottaa just mua ja naureskelee himassa sitten!! Ja totuus on, että ihmisten huomio voi kiinnittyä pariksi sekunniksi, ja viiden minuutin päästä ne on jo unohtaneet. Koska oot ihan vieras ihminen. Ja niille muillekin on joskus käynyt se sama juttu ehkä. Eikä niitä edes kiinnosta hirveesti satunnaisten ihmisten asiat (tää on semmonen juttu, jota on ihmisen kauhean vaikea saada itsensä uskomaan, mutta totta se on).

      Poista
    12. id, voisin taas ottaa sen maahanmuuttajaesimerkin tähän rinnalle... Onko maahanmuuttajien tukeminen siis osoitus siitä, että missään ei arvosteta maahanmuuttajia niin paljon kuin Suomessa? :) Kysytäänkö romanikerjäläisiltä?

      Mä en kuitenkaan usko, että tämän Rantalan jutun herättämä kiinnostus olisi merkki siitä, että kaikilla vanhemmilla on harhaisia käsityksiä siitä, miksi ihmiset tuijottavat julkisilla paikoilla ja mitä ne katseet merkitsevät. Lisäksi tossa Rantalan jutussakin oli merkittävää se, että hän siis on muodostanut näkemyksensä matkusteltuaan sekä lapsettomana ilman lapsia että vanhempana lasten kanssa. Ja hänelle matkustelu ei ole painottunut Bamse-kohteisiin. Jännä, että hänenkin voi silti tulkita saaneen vääristyneen käsityksen tilanteesta.

      Poista
    13. No itseasiassa kyllä mua ärsyttäisi aivan vastaavasti sekin, jos joku tukia, ilmaista koulutusta, kielikursseja yms nauttiva maahanmuuttaja alkaisi mesota, että missään ei vihata maahanmuuttajia niin kuin Suomessa. Siitä huolimatta että ihan tyytyväisenä maksan veroja enkä missään nimessä ole noita tukia poistamassa. En myöskään argumentoinut, että missään ei arvosteta lapsia niin kuin Suomessa. Ja romanikerjäläiset eivät ole maahanmuuttajia, eivätkä pahemmin tukiakaan saa. Onhan täällä maahanmuuttovastaisuutta joo, mutta ei niitä persujakaan kaikki äänestä, tai edes enemmistö. Epäkohtia pitää saada tuoda esiin, mutta yleistämällä vaan loukkaa sitä enemmistöä, jotka eivät lapsia/maahanmuuttajia vihaa. Ja sitä paitsi epäilen suuresti, että Suomi todella olisi maailman rasistisin ja kaikin puolin kamalin maa.

      Mitä Rantalaan tulee, niin eipä kuulunut moisia ulostuloja silloin, kun hän lapsettomana reissasi pitkin maailmaa. Nyt vasta perheellisenä on keksinyt, että hei täällähän vihataan lapsia.

      Poista
  3. "No, joku voisi todeta, että Suomessa toki vihataan kaikkia muitakin epänormaaleja kansanryhmiä, paitsi lapsellisesti käyttäytyviä aikuisia."

    Tää oli kyllä niin totta! Tässä yhteiskunnassa ei näytä olevan mitään pakkoa kasvaa aikuiseksi. Koskee ilmeisesti myös osaa vanhemmista. Lapsia osataan tehdä, vaikkei itsekään olla vielä aikuistuttu.

    Muuten näen, että lapsivapaudella on paikkansa. Jos meillä joku kaunis päivä on varaa lähteä lomailemaan, lähdetään ehdottomasti lapsivapaaseen kohteeseen. Kuitenkin niitä lapsia on lähivuosina itsellä ja sitten saa kiertää kaikki vesipuistot ja riehuntatantereet. Nautitaan siis aikuisten ajasta nyt.

    Mä en sanoisi, että täälä vihataan lapsia. Mutta sanoisin kyllä, että monet vanhemmat ovat hukanneet kasvatusvastuunsa. Lapsia voi tyhjän istuminen kyllästyttää nopeasti ja tuskastuminen on normaalia, mutta mitä ihmettä ajattelee vanhempi, joka antaa vesselinsä juosta sairaalan käytävillä ja rämpytellä auki ovia, joiden takana on ihmisiä housut kintuissa?

    Kun vanhempien kasvatus on tätä luokka, en toisaalta ihmettele, että lapsiperheet joitakin ärsyttävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin kannatin lapsivapautta aikaisemmin, mutta en ole tosiaan enää ihan varma onko se järkevää. Voisinko vaatia myös läskivapaita lentoja niin mahtuisin paremmin penkille?

      Poista
    2. Niinpä, missä se raja menee? Joku haluaa lapsivapaata sitä tai tätä, toinen viinavapaata sitä tai tätä, lista on oikeasti loputon. Eipä ne kiljuvat muksut ole hirveän kiva juttu, mutta siltäkään ei voi aina välttyä vaikka olisi kuinka hienosti kasvatettu. Uhmaikäinen vaan on uhmaikäinen, jos oletettaisiin että pitäisi käyttäytyä kuin aikuinen niin kaipa jonkun 4-vuotiaan sitten pitäisi käydä jo töissäkin. No vitsi vitsinä. Elämä ei vaan ole aina kivaa ja epämiellyttäviäkin asioita PITÄÄ jossain määrin oppia käsittelemään. Tuntuu, että ihmiset hermostuu pienimmistäkin vastoinkäymisistä/epämiellyttävistä tilanteista ja pitäis olla vaan aurinkoa ja päivänpaistetta.

      En tosiaan itsekään tykkäisi jos joku lapsi älyttömästi mekkaloisi sopimattomassa paikassa mutta täytyy kyllä sanoa että kun ikää on tän verran jo kertynyt niin enpä kyllä voisi sanoa että tällaista paljon olisi!!! Mutta loppujen lopuksi harvoin hermostun mistään kun lähden siitä ajatuksesta, että meitä on erilaisia ja ne erilaisuudet on tiettyyn rajaan vaan siedettävä tai muuten elämä on aika kurjaa itselle.

      Netissä huomaan tuon lapsikielteisyyden kyllä, mutta omassa elämässä en ole sitä "livenä" kyllä huomannut. Vähän ennemminkin päinvastoin, ihmiset kyllä rohkeasti tulevat juttelemaan poikanikin kanssa, ottavat kontaktia ystävällisesti.

      Ja tuo lentokone-esimerkki lienee klassinen. Poika oli kerran isänsä kanssa menossa isovanhempiensa luokse ja oli sen verran pieni että taisi vähän itkuakin päästä. Sen sijaan että kärvistelee sauhuavien hermojensa kanssa, voisi mennä kysymään tarvitseeko apua. Näin kävi miehelleni tuolla reissulla, eräs nainen tuli tarjoamaan apuaan ja saikin lapsiressun heti hiljaiseksi :)

      Poista
    3. Se mua just tässä häiritsee, että muita vastaavia vaatimuksia pidetään epähienoina, juntteina tai elitistisinä mutta siitä ollaan kaikki yhtä mieltä että lapset ovat hirveitä. :)

      Olipas huomaavaista käytöstä kyseiseltä naiselta. Tekis mieli lähettää kukkakimppu!

      Poista
    4. Jos lapsen kanssa olisi ollut nainen/äiti matkassa, niin tuskin olisi ko. naista paljon kiinnostanut auttaa... =)

      Poista
    5. Edellisellä lennolla (kaksin alle 2 v. poikani kanssa) Helsingistä tänne meren taakse kysyin kyllä eräältä äidiltä, voisinko jotenkin auttaa kun hänen lapsensa itki niin lohduttomasti. Ei mua hoitajan ulkoiset piirteet pysäyttäis apua tarjotessa.

      -Niina

      Poista
  4. Onko se oikeasti näin? Itsellä ei vielä ole lapsia, mutta eri-ikäisten lasten kanssa tulee jonkin verran vietettyä aikaa myös julkisissa tiloissa ja kyllä lapsia muutenkin tulee vastaan päivittäin. Osa lapsista remuaa tai kiukuttelee, osa ei, mutta en minä ole huomannut, että lasten ääniin olisi mitenkään erityisesti reagoitu.
    Ravintoloiden tai hotellien lapsivapaus ei minusta ole lapsivihamielisyyttä vaan yksi konsepti kuten myös lapsiperhekonsepti. Onhan niitä kaikkia sinkku/parisuhde jne. konseptejakin ja markkinointia sen mukaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika moni kaverini jakoi tuon jutun facebookissa, joten oletan että aihe koskettaa. Olen itse törmännyt lapsinihkeilyyn lähinnä ravintoloissa, koska muita palveluita en käytä. Nykyään en toki käytä enää niitäkään. Perheravintoissa on karmea ruoka ja muihin ei jaksa kahden lapsen kanssa edes lähteä kokeilemaan.

      Sinkku- ja parisuhdekonseptien tarkoitus on rajoittaa mölyisän aineksen pääsyä kyseiseen paikkaan, lapsiperheravintolaa voivat tietysti käyttää muutkin. Ymmärrän ihan hyvin mihin kysyntä perustuu. Olen itsekin vasta omien lasten myötä tajunnut mitä niiden päässä liikkuu ja miten ennustamattomia ne ovat.

      Poista
  5. Tähänkin asiaan suhtautuminen saattaa muuttua oikeesti sitten kun niitä lapsia saa. Kukapa lapseton sivullisena ne tilanteet kokisi/näkisi samalla lailla kuin vanhempi? Jos ei itse käyttäydy tuomitsevasti lapsia kohtaan, niin kukaan mukaan ei sitä tekisi vai? Itse muistan vielä lapsettomana ajatelleeni, että voi ei, toivottavasti ei tule pieniä lapsia lentokoneessa viereen istumaan, mutta toivottavasti se ei näkynyt kasvoista. Silloin arvosti sitä omaa rauhaa enemmän ja halusi välttää lapsen mahdolliset itkut ja huudot. Nyt vanhempana muut lapset eivät todellakaan enää haittaa. Kyllä niitä katseita kuulkaa tulee lentokoneissa, museoissa jne. Joskus lentokoneessa viereinen mies mulkoili minua ja lastani pahasti ennen lentoa, mutta lopuksi oli ihan ihmeissään, kun lapsi ei itkenyt tai huutanut vaan nukkui koko matkan. Kerrankin Ateneumissa yksi opas seurasi meitä salista toiseen ja kävi huomauttamassa, että teoksiin ei saa koskea, vaikka lapsi oli ihan kiltisti kärryissä teosten ulottumattomissa. Ja kai sinne Ateneumiinkin saa lasten kanssa mukamas mennä, kun siellä on leikkipaikat ja muut järjestetty. Eipä Suomessa kertaakaan ole ravintoloissa tultu lapselleni juttelemaan/iskemään silmää jne., mitä tapahtui esim. Espanjan lomalla joka ravintolassa. Joo, kaikki suomalaiset eivät ole nihkeitä lapsia kohtaan, mutta kyllä sen eron huomaa, kun menee ulkomaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä esimerkit kuvaavat hyvin sietämisen ja suvaitsemisen eroa. Ulkomailla on tosi kiva käydä ulkona syömässä, koska tarjoilija on iloinen ja ystävällinen, ei ainoastaan siedä meitä.

      Poista
    2. Suomessa ei tarjoilijat kyllä "viihdytä" aikuistakaan ravintolassa... Koko ammattiryhmä on joiltakin osin ihan erilaista porukkaa eri maissa.

      Poista
    3. Ulkomailla henkilökunta on varmasti useammin omistaja-yrittäjiä, jolloin asiakas on aina toivottu, mutta suhtautuminen lapsiin on myös paljon luontevampi kuin itselläni. Ja onneksi niissä ravintoloissa, joissa mä kerran vuodessa käyn, on kyllä tarjoilijatkin ammattilaisia. :)

      Poista
    4. Mä siedin kitiseviä/kiukuttelevia kersoja huomattavasti paremmin ennen kuin sain oman lapsen. Luulin, ettei niille vaan voi mitään, että kaikki kakarat vaan on sellasia.
      Sittemmin olen huomannut, että lapsen käytös on monesti (mutta tietenkään EI AINA!) kiinni vanhemmasta ja kasvatuksesta. Esim. juurikin lentokoneessa vihaan käytävällä kirmaavia mölyapinoita. Parin tunnin lennon aikana pysyy lapsenkin pylly penkissä, kun vanhempi jaksaa lukea, leikkiä, huomioida. En siis tuomitse lasta, mutta vanhempi voi multa hyvinkin saada ärtyneen mulkaisun.

      Poista
    5. Sori, nyt tulee holhoava kommentti: tuo harha häviää kun tekee TOISEN lapsen, joka onkin sitten persoonaltaan ihan erilainen eikä se pysykään siinä penkissä kuten se eka. :)

      Poista
    6. Jos lapsi on vilkas ja varsin ehtiväinen, niin sille yksinkertaisesti ei muuten voi mitään, että sitä joutuu välillä hakemaan esim. kauppojen takahuoneista ja varastoista. Tai vois kai, jos jäisi vain kotiin, mutta kun täytyy niissä kaupoissa kuitenkin käydä.

      Voisin varsin hyvin nähdä oman lapsukaiseni aukomassa niitä sairaalan oviakin. Juu - ottaisin kiinni heti kun saisin ja kieltäisin toimimasta niin ja vahtisinkin ettei enää tee toiste, mutta jos jotain olen äitinä oppinut, niin sen, että lasten kanssa vaan _sattuu_ kaikenlaista. Sammutetaan valoja virastoista jne. Minkäs teet. Kun lapsi ei arastele eikä ujostele niin se sinkoaa varsin nopeasti ties minne...

      Poista
    7. Katja, lapsia ei tehdä. Piste.

      Poista
  6. En voi keulia matkustaneeni yhtä paljon kuin Rantala, mutta yhden jutun olen huomannut: ulkomailla lapsille pidetään mielestäni parempaa jöötä kuin Suomessa. Ja Rantalalta jäi myös mielestäni yksi juttu huomaamatta: mulkoilu ei kohdistu muksuihin vaan välinpitämättömiin vanhempiin.

    Ammattimainen mielensäpahoittajahan sydämistyy joka vilkaisusta, ja krooniset kaikkienvihaajat voidaan jättää omaan arvoonsa. Ei Suomessa lapsia vihata, Suomessa ollaan juroja. Mutta vanhemmat ovat välillä valitettavan välinpitämättömiä lastensa tekemisille.

    Mitä pitää suvaita? Lapset ovat lapsellisia ja sotaveteraanilla sama levy pyörii. Lapsi on kuitenkin kuin avoin kirja - tavat opitaan ja rajat piirtyvät siihen, mitä vanhemmat antavat tehdä. Ei Suomessakaan tarvitse kaikkea suvaita. Niihin juttuihin kuuluvat mm. Saul Schubak, Johan Bäckman, Päivi Räsäsen mielipiteet sukupuolineutraaleista avioliitoista ja lastensa tekemisille silmänsä ummistavat vanhemmat.

    Aion jatkossakin käydä kylpylän K-20-alueella nautiskelemassa hyvällä omallatunnolla. Ja kyllä lennollakin jokaisen pitäisi mahtua siihen tilaan, jonka on itselleen lipulla lunastanut. Riku Rantala voi huokaista helpotuksesta, vaikka jostain tulikin nyt paha mieli: kyllä Suomessakin tykätään lapsista vaikka jurotetaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä onko sillä väliä onko kyse jurotuksesta vai jostain muusta negatiivisen mielentilan ilmaisusta - ihan yhtä epämiellyttävältä se tuntuu. Mutta ehkä olen ollut juuri se välinpitämätön vanhempi. :)

      Poista
  7. Mä olen jo aika väsynyt tähän aiheeseen, mutta sanonpa vielä, että kanssaihmisiä aika usein ottaa päähän nimenomaan ne vanhemmat, ei niinkään ne lapset. Ei ole kivaa, kun lapsi potkii mun penkkiä ratikassa. Mutta enemmän kuin se, mua ketuttaa se vieressä istuva vanhempi, joka ei huomauta sitä viisvuotiastaan. Koska yhtäkö on tämä: vieras aikuinen, jonka on jo ihan kohteliaisuudesta otettava se lapsi huomioon + lapsi, joka ei ole tahallaan ilkeä, mutta ei vaan vielä aina tajua itse + vanhempi, joka ei koe tarpeellisesksi osoittaa vieraalle aikuiselle samaa kohteliaisuutta kieltämällä lasta = vieraan aikuisen on siedettävä vanhemman epäkohteliaisuutta. Suomalainen yhteiskunta on vieraita ihmisiä kohtaan aika muodollinen, ja kulttuurinen odotus kohteliaisuudesta ja muiden huomioon ottamisesta on korkea. Tässä yhtälössä ne eivät yleensä täyty, vaan vanhempi, jonka olisi "oltava kohtelias" lapsensakin puolesta vetoaa siihen, että sehän on vaan lapsi.

    En halua mitään vanhempien nöyristelykulttuuria, mutta haluaisin, että vanhemmat tajuaisivat, että samoin kuin muiden on otettava huomioon, että nyt on matkassa pieniä lapsia, olisi kivaa että vanhemmat ottaisivat huomioon matkassa olevan muitakin kuin ne heidän lapset. Ja niiden muiden viihtyvyys ei ole yhtään vähemmän tärkeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi oli hyvä esimerkki! Onko se supersuomalaista että toisen lapselle ei saa puhua? Että jos jonkun lapsi käyttäytyy huonosti vain oma vanhempi saa siitä huomauttaa? Oppisiko lapsi itse varhemmin ottamaan itse huomioon muut ihmiset, sillä että hänen olemassaolonsa ei olisi vain vanhempien kautta havaittavissa. Veikkaisin että se potkiminenkin loppuisi paljon helpommin jos vieras ihminen siitä huomauttaisi.

      Poista
    2. Samalla tavalla kuin vanhemman mielessä toimii prosessi, jossa muutaman huomautelleen ja törkeän ihmisen asenne alkaa tuntua kaikkien asenteelta " jo valmiiksi", toimii sen vieraan ihmisen päässä ihan samanlainen prosessi. Kun pari kertaa huomautat, ja ne vanhemmat siinä vetää kilarit kun heidän lastaan huomautetaan, niin se yleistyy mielessä muidenkin asenteeksi, ja sitten ei uskalla sanoa mitään, koska "se kuitenkin loukkaantuu", vaikka ei sellaista voi vieraasta ihmisestä suoraan tietää.

      Poista
    3. Ajattelin itse kyllä seuraavan kerran kokeilla - katsotaan kuinka käy! Lapsiin suhtautumisen lisäksi suomalaisilla on myös perustavanlaatuisia kommunikaatio-ongelmia. :) Ehkä nämä kaikki liittyvät toisiinsa.

      Poista
    4. Mä itse asiassa teen tota, että huomautan joskus lapsen käytöksestä sille itselleen (esim kerran lentokoneessa mun penkkiä potkineelle tytölle). Vastaanotto lasten taholta on usein hämmästynyt mut viesti on menny kyllä läpi kun sen sanoo vieras tyyppi. Vanhempien reaktio on vaihdellu kiitoksesta huutoraivareihin. Suosittelen kyllä, jos hampaita kiristelyttää eikä pelota se vanhempien kiukuttelu.

      Poista
    5. Niin ja kiitos anonyymi tästä kommentista, kiteytit omat ajatukseni itseäni paremmin.

      Poista
    6. Hyvin sanottu, just näin. Viime kesänä Suomen-lomalla päästiin ekaa kertaa suomalaisiin leikkipuistoihin ja hiekkalaatikoille leikkimään ja kyllä oli mulle aika järkytys, miten erilailla lapsia ohjataan - tai siis ei ohjata mitenkään. Puolitoistavuotiasta mm. tönittiin liukumäkijonossa, varastettiin pallo ja heitettiin hiekkaa silmät ja korvat täyteen ilman, että kukaan vanhempi puuttui asiaan. Päättelin, että Suomessa on vielä niin paljon tilaa että voidaan asua "kuin metsässä". Täällä 8+ miljoonan ihmisen kaupungissa leikkipaikat on niin täynnä, että pienestä pitäen lapsille opetetaan, miten toiset otetaan huomioon.

      -Niina

      Poista
  8. Olen aika pitkalti samaa mielta kolumnin kirjoittajan kanssa, ihmettelin kylla vahan kommentteja joista moni alkoi 'en ma nyt lapsia vihaa mutta kyllahan ne hairitsee'.... Monen mielesta Suomessa lapset kayttaytyvat huonosti ja muissa maissa paremmin. Asun ulkomailla enka ole kylla samaa mielta, lapset on lapsia jokapaikassa, kannattaa muistaa etta on monia maita joissa ruumiillinen kuritus on edelleeen ok ja pelolla saa lapset helposti hiljaisiksi. Suomessa ollaan aarimmaisen herkkia aanille ja tarkkoja omasta alueesta, monissa muissa kulttuureissa aanta on jokapaikassa, ketaan ei siis haittaa lasten möykka ja hilluminen. Taalla lapset kulkevat kylla jo pienesta lahtien mukana, monet työpaikoilla ja ulkona syömassa. Ketaan ei hairitse kun tungen lounasaikaan tapötayteen kahvilaan vaunujen kera, tilaa tehdaan ja jos napero hermostuu saan osakseni myötatunteisia katseita ja tarjoilijan huomion voisivatko tuoda jotain lapselle. Hieman ihmetyttaa myös tama nakökanta etta suomalaiset vanhemmat olisivat jotenkin valinpitamattömia lasten toimintaa kohtaan? Itse koen etta E-Euroopassa pienten lasten sallitaan hillua ja heilua mutta nuorilta odotetaan hyvaa kaytösta ja suurempaa vastuuta mita Suomessa. Eiköhan tassa ole kysymys vaan siita mita missakin siedetaan eika siita etta lapset tai vanhemmat olisi niin erilaisia eri paikoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ite miettiny paljon tota välinpitämättömyysasiaa. Jokusen kerran muksun kanssa oon käyny E-Euroopassa, ja mun mielestä ero vanhempien suhtautumisessa oli just se, että mökää saa kyllä lähteä jne, mutta penkinpotkimisen tyyppiseen käytökseen puututaan nopeasti.

      Suomessa oon usein törmännyt "paikalla mutta ei läsnä" -vanhempiin, joiden jälkikasvu voi tehdä oikeastaan mitä vaan (lyödä muita lapsia, nimitellä...) ilman että siihen puututaan. Siitä mä tuun surulliseksi ja sellaseen käytökseen puutun.

      Poista
    2. Olen Petra sun kanssa samoilla linjoilla. Suomessa ollaan jotenkin superstressaantuneita ylipäätään muista ihmisistä saati sitten lapsista. Mäkin välttelen mahdollisimman paljon tilanteita jossa pitäisi tunkea jonnekin.

      Mä en ole ikinä tavannut vanhempaa, jonka lapsi lyö / nimittelee muita eikä vanhempi huomatessaan puutu asiaan.

      Poista
    3. Tapahtuipa kohdallamme tänä vuonna pallomeressä: liukumäessä eräs poika laski säännöllisesti heti edeltävän lapsen perään odottamatta, että edellinen pääsi alta pois. Lapsen vanhemmat istuivat vieressämme samalla penkillä katselemassa lasten touhuja. Itse ohjeistimme lastamme odottamaan, että edellinen ehtii alta pois. No, siinähän sitten lopulta kävi niin, että tuo toinen lapsi tuli jalka edellä meidän lastamme päin seurauksena massiivinen verenvuoto nenästä ja huuto sen mukainen. Piti lähteä tietysti pallomerestä pois. Eniten risoi se, että lapsen vanhemmat eivät olleet edes yrittäneet estää tilannetta ja ärsytystä lisäsi se, että eivät viitsineet edes pahoitella tilannetta. Kyllä mä olisin anteeksi pyytänyt jos mun lapseni olisi saanut jonkun toisen lapsen samaan jamaan.

      Pointtini tässä se, että KYLLÄ, niitä välinpitämättömiä ja lastaan kunnon tavoille opettamatta jättäviä vanhempia löytyy. Ei tilanne ollut mitenkään lapsen vika, kaikkeahan nyt sattuu eikä lapsi voi tietää miten liukumäessä lasketaan jos sitä ei opeteta. Mutta että pännii, kun vanhemmat eivät edes yritä opettaa lapsiaan tavoille!

      Poista
    4. Vanhemmuutta ei oikein opeteta missään, sen voi oppia siis vain apinoimalla, joko ystäviltään tai ventovierailta. Jos havaitsen että joku käyttäytyy liukumäessä niin että siitä aiheutuu toisille suorastaan vaaraa, puutun kyllä nykyään tilanteeseen ohjeistamalla sitä vierastakin lasta. Koska muuten se senkka otetaan jonkun nenästä.

      Poista
  9. En niin kamalasti ole matkustellut lasten kanssa, mutta kyllä Suomessa aika nuivasti lapsiin noin yleisesti suhtaudutaan tai sitten tullaan vaihtoehtoisesti "lässyttämään". Tästä lässytyksestä esimerkkinä vanhin tyttöni, jolla on luonnonkiharat hiukset. Kun sadannen kerran kauppareissulla kommentoit kysymykseen "Ai kun ihanat hiukset onko ne luonnonkiharat" (ei kun olen laitattanut 3-vuotiaalle permanentin...) niin ei aina jaksa olla ystävällinen. ;)

    Täällä ilmoittautuu myös yksi "mamma", joka kyllä puuttuu muiden(kin) lasten käytökseen.Komennan omianikin aika reippaasti ja tarvittaessa muidenkin lapsia.... En oikeasti voi sietää sitä, että lapselle ei sanota esim. että lopeta se penkinpotkiminen. Eihän se aina auta, mutta yritetty ainakin on. Ja monta kertaa tosiaan se vieraan sanominen tehoaa paremmin.

    Joskus olen miettinyt, että Suomessa on tapana kirota itsekseen milloin mitäkin asiaa, mutta ei voida ystävällisesti huomauttaa tai puuttua asiaan, vaan ensimmäinen toimenpide on sitten raivopurkaus tai muuta vastaavaa.

    Joskus olen näille "silmienpyörittelijoille" ja "lasten vihaajille" todennut, että "meidän perhe tarjosi tänään tälläisen shown", aika usein tällöin tilanne on lauennut nauruun.

    Toisaalta ymmärrän kyllä sitäkin, että joskus aikuiset haluaa olla aikuisten kesken. Esim. ammatikseen lapsia hoitavat haluaisivat usein vapaa-ajallaan olla "rauhassa", samoin itse joskus nautin siitä, että saan olla ajattelematta lapsia, esim. hyvän illallisen merkeissä mieheni kanssa. Silloin en kaipaa lapsia lähiympäristöön. Jotenkin musta näissä asioissa on vähän kaksi eri asiaa, se mitä normaalissa ympäristössä meidän kaikkien pitää kestää ja se mikä esim. hienossa ravintolassa on ok. Tätä on hiukka vaikea selittää, mutta toivottavasti ymmärsitte mitä tarkoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan erityisesti tuota viimeistä kappaletta ja sen loppuosaa. Muutenkin on mielestäni ihan kohtuullista odottaa, että lapselle julkisella paikalla kerrotaan, miten siellä käyttäydytään ja sitten huomautetaan jos käyttäytyy huonosti.

      Lapsista lähtee hälyä lähes väkisin, ja kaikenlaista elämää on ulkopulisen ihan vaan siedettävä, koska lapset nyt on lapsia. Kuitenkin jo viisivuotiaan tai sitä vanhemman kohdalla voi miettiä, että olisiko vastaavanlainen käytös hyväksyttävää vaikka teiniltä tai aikuiselta, ts. olisiko syytä huomauttaa, että nyt ei tullut oltua nätisti. Esimerkiksi äänenvoimakkuus unohtuu lapselta helposti, ja kyllä kouluikäiselle on jo voitava sanoa, että ei ravintolassa saa keskustella huutamalla sen vieressä istuvan äidin kanssa.

      Poista
    2. Se vallattoman käytöksen ikäkausi on aika lyhyt, viisivuotias on kuitenkin jo ihan ihminen ja ymmärtää hyvin sääntöjä. Niitä vaan pitää joskus kantapään kautta opetella.

      Poista
  10. Minua ihmetyttävät lukuisat kommentit, joissa viitataan vanhempien välinpitämättömyyteen jälkikasvunsa tekemisten suhteen. En ole välinpitämättömiin vanhempiin juuri koskaan törmännyt, vaikka lapsen kanssa on tullut liikuttua monenmoisissa paikoissa. Ehkä Suomessa vaikuttaa edeleeen Talvisodan perintö. Tunteiden näyttäminenhän on vasta aika hiljattain tullut sallituksi. Ehkä siksi lasten spontaanius ja tunteiden voimakkuus voivat ärsyttää. En osannut ajatella, että Suomessa lapsiin suhtauduttaisiin nihkeästi, kunnes kävimme matkalla Etelä-Saksassa ja Ranskassa. Siellä lapseen suhtauduttiin kuin ihmiseen! Häntä mm. tervehdittiin kuten aikuisiakin. Tämä on vain subjektiivinen näkemuykseni, mutta yllättävän monella on ollut samansuuntaisia kokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että välinpitämättömyys tässä yhteydessä tarkoittaa lähinnä sitä, että vanhempi ei huomaa/vaivaudu vahtimaan lastaan julkisilla paikoilla, tai ulkoistaa lapselle itselleen paljon enemmän vastuuta käytöksestä, kuin mihin se lapsi vielä kykenee.

      Yksi konkreettinen esimerkki johon törmään kaupungilla ja kaupoissa jatkuvasti on se, ettei lapselle huomauteta juoksentelusta eteensä katsomatta tai oteta kädestä kiinni. Pari kertaa olen ollut törmäyksen kohde, pari kertaa se vieressä seissyt, ja pari kertaa sivusta nähnyt miten juostaan seinään/tuoliin/muuhun kiinteään esteeseen. Ja joka kerta on vanhempi tullut hissun kissun kävellen perästä, jonnekin muualle tuijotellen.

      Ei sen välinpitämättömyyden tarvitse olla mitään heitteillejättöä, riittää, että "unohdetaan" että ollaan lapsen kanssa liikenteessä, ja muut ihmiset ei ensisijaisesti pidä lukua sen lapsen tekemisistä.

      Poista
    2. Varmasti näin. Ja jos lapsi saa huomiota automaattisesti, hänen ei tarvitse hakea sitä muilla keinoin.

      Mun mielestä näistä kommenteista näkyy myös se, kuinka kuvittelemme että jokaisessa perheessä toimitaan samalla tavalla - ja toki vain se oma tapa on oikea.

      Tämä oletus johtaa siihen, että kenellekään ei tule mieleenkään, ettei vanhempi välttämättä edes tajua lapsen käytöksen ärsyttävän jotakuta. Perheessä voi olla tapana puhua ja nauraa kovalla äänellä. Päivähoidossa on sovittu, että vapaat lelut ovat yhteisiä. Joku vanhempi saattaa olla hyvinkin tarkka leluista ja ryntää repimään lapion lapsen kädestä.

      Olemme surkea kansa kommunikoimaan keskenämme. Lasten tai vanhempien mulkoilu koetaan hyväksi viestinnäksi, vaikka se on vain dorkaa. Lapsille opetetaan aina, että itse ei tarvitse käyttäytyä huonosti vaikka toinen käyttäytyy. Miksi tämä ei koske aikuisia?

      Poista
    3. Nykypäivän vaikeus kiteytynee juurikin tuohon, että oletetaan että joka perheessä toimitaan samoin. Veikkaan, että aikaisemmin oli vähemmän hajontaa perheiden kesken esimerkiksi, siitä, mitä lapset saavat tehdä ja mitä eivät. Oli siis ulkopuolisen helpompi puuttua käytökseen, kun saattoi olla melkoisen varma, että ko. toiminta on kotonakin paheksuttua.
      Mutta nykyisin jo tuo julkisilla paikoilla juoksentelu on aika hankala asia. Toisaalta tekisi mieli puuttua ennen kuin se lapsi osuu ihmiseen tai siihen seinään. Toisaalta tulee heti epävarmuus kun huomaa sen vanhemman siinä vähän matkan päässä olevan ihan rauhallinen eikä lainkaan häiriintynyt siitä, että lapsi ei katso oikeastaan yhtään mihinkään, painaa vaan menemään. Ainakin omaan mieleen nousee aina kysymys, että jos vanhempaa ei haittaa, niin saako ventovieras huomauttaa? Ja jos huomauttaa, niin ymmärtääkö se vanhempi, että minua huolestuttaa sen lapsen puolesta (koska ei seinään juokseminen ole kivaa, tein itsekin niin lapsena), eikä vituta se lapsen olemassaolo?

      Poista
    4. Vai etta "julkisilla paikoilla juoksentelu on aika hankala asia". Kylla sen luulisi vaan olevan aikalailla pieni ongelma, etta joku pikkuskidi vahan kirmailee. Suurempi ongelma on mun mielesta se, etta lasten ei anneta tehda yhtaan mitaan, oli se sitten juoksennella, puhua tai muuten vaan elaa. Taytyyko kaikesta ottaa aina kierroksia??

      Poista
    5. Juoksentelu oli vaan esimerkki siitä, mitä vanhemmat ei tule aina ajatelleeksi julkisilla paikoilla. Ei se itsessään ole ongelma, vaan se, että vanhempi ei kato perään KUN se lapsi siellä kirmaa. Kirmatkoot.
      Ongelma on siinä kohtaa kun lapsen kanssa kulkeva aikuinen olettaa lapsen osaavan ennakoida asioita, joita se ei todellakaan osaa. Ei sille lapselle tule mieleen, että lyhykäisyydessään se voi olla aikuisen näköhavainnon ulkopuolella samaan aikaan kun se naama on aikuisen polven korkeudella. Sille vanhemmalle vois tulla mieleen. Sitten voisi ohjeistaa ja vahtia sen mukaan.

      Poista
  11. Liian paljon tekstiä, ei malta lukea kun haluu itse ääneen.

    Jossain puhutiin syntyvyyden tukemisesta tai sinne päin. Menemättä nyt maailman nollasummapeliin ja meidän osaan siinä... tai siis meen sittenkin. Meidän pitää oppia tulemaan toimeen pienemmällä ihmisjoukolla. Parempää vähemmällä. Ja ennen kuin tämä räjähtää niin sanon heti, että en tarkoita syntyvyyden rajoittamista yksilö- tai millään muullakaan tasolla vaan sellaisen talous- tai yhteiskuntamallin aikaansaamista, joka ei ole riipuvainen kuluttajien määrän ja luonnon riiston kasvusta. No, sitten tähän lapsiasiaan. Olisiko niin, että aina se mitä systeemi "rakastaa" niin ihmiset hylkii. Eli mitä enemmän tuemme meitä lisääntyviä sen suurempi maalitaulu meistä ja meidän ainutlaatuisen viattoman ihanista pirpanoista tulee. Älkäämme institutionalisoiko, onkohan toi edes sana, lapsia systeemin lapsiksi vaan pidetään ihan itte huoli.

    VastaaPoista
  12. Voitaisko kokeilla uutta lapsivapauden määritelmää?

    Että lapsetkin ovat vapaita olemaan ihmisinä ja yhteisömme jäseninä, ja että heihin voi suhtautua yksilöinä, eli muutenkin kuin vanhempiensa tahdon (tai tahdottomuuden) jatkeina?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä oli hyvin sanottu! Mun puolesta voitais.

      Poista
    2. Ja, kun nyt edellisiä uusia kommentteja lukiessani mietin, voitaisko samantien sopia, että aikuisiin saa suhtautua niin kuin kommunikaatiokykyisiin aikuisiin, ja - ylläri - kommunikoida niiden kanssa? Helpommin sanottu kuin tehty? ;-)

      Poista
    3. No sitä tuolla yllä jo vähän kyselin. Mutta kyllä tässä menee hetki, kun se selkäydinreaktio on kuitenkin mulkoilu. Kummipojalleni kuulemma opetetaan jo jotain "yhteistyötaitoja" joten ehkä se polvi paranee hiljalleen. ;)

      Poista
    4. Hyva maaritelma! Naiset ovat jo (osin) vapautuneet (avio)miehen ikeesta, joten luonnollinen jatke on lasten emansipaatio. Tasta aiheesta kirjoittaa muuten ainakin tanskalainen Jesper Juul ja varmaan moni muukin lapsipsykologi.

      Poista
    5. Vastauksena yo. Anonyymin kysymykseen, siitä voitaisko samantien sopia, että aikuisiin saa suhtautua niin kuin kommunikaatiokykyisiin aikuisiin, ja - ylläri - kommunikoida niiden kanssa?

      Itse en aina jaksa suhtautua nimenomaan noihin paikalla-mutta-ei-läsnä vanhempiin kovin kommunikaatiokykyisinä, koska olen ihan elävässä elämässä saanut tuta, että kun nätisti huomauttaa vaaratilanteesta, kun pikku-Petteri laskee sieltä liukumäestä toisten päälle, niin vastaus voi olla, että "pojat nyt on poikia" tai jotain yhtä dorkaa. Eikä todellakaan tee elettäkään korjatakseen tilanteen.
      Niin, että on helpommin sanottu kuin tehty. Parempi vaan mulkoilla pahasti. ;)

      Poista
  13. Tämä kirjoitus kommentteineen poiki niin paljon ajatuksia, että tein siitä oman blogimerkinnän. Pointti on lähinnä kai se, että lasten kanssa sattuu ja tapahtuu. Välillä lapset käyttäytyvät mallikelpoisesti ja ovat kunniaksi vanhemmilleen, välillä he ovat täysin sietämättömiä eikä heihin tehoa mikään. Yleensä tilanteiden ennakoiminen auttaa, mutta välillä lapset menevät yllättäen riiviömoodiin, vaikka aikaisemmin vastaava tilanne on sujunut hyvin. Että yritä siinä nyt sitten.


    http://pikkuisenparempaa.blogspot.fi/2012/11/miksei-se-tee-mitaan.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuitpa naulan kantaan! On ihan ymmärrettävää, että aina ei voi mennä niinkuin Strömsössä, eikä kai kukaan ajattelekaan, että lasten käytöstä voi aina kontrolloida 100%. Se, mitä ulkopuolinen kaipaa silloin kun asiat lähtee ihan lapasesta on, että ne vanhemmat jotenkin osoittaisivat ymmärtävänsä, että nyt aiheutuu toisille häiriötä, jota ne ei varmaan kaipaa. Ihmisen vaisto vaan tuntuu olevan tuollaisissa tilanteissa esittää, että "mitään ei tapahdu, kaikki on ihan ok meillä tässä." Paha vaan, että se ulkopuoliselle näyttää sitten siltä, ettei niitä vanhempia yhtään haittaa se toisille aiheutuva häiriö. Omanlaisensa kommunikointiongelma tämäkin, siis.

      Poista
    2. Hyvä kirjoitus. Tässäkin auttaisi paljon se, jos lapset nähtäisiin yksilöinä joilloin rauhallisilla tyypeilläkin voi olla huonoja päiviä siinä missä aikuisillakin.

      Mä pyydän yleensä naapuripöydältä jo etukäteen anteeksi meidän saapumista, mikä vähän liennyttää ilmaa ravintolassa. :)

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Kiitos! Tykkään ihan hurjasti Hanna Hirvosen kirjasta: "Mitäs me sovittiin", jos vielä saa omia tekstejään mainostaa: http://pikkuisenparempaa.blogspot.fi/2012/07/tama-ei-ole-uhkaus-tama-tapahtuu.html

      Tuo vuoden takainen tuoliltaputoamis-lihapullanheitto episodi tapahtui lähes tyhjässä ravintolassa eikä haitannut muita, kuin meitä vanhempia. Mutta se yksi hotelliaamiainen... ei saatu edes omaa pöytää! Taisin olla aika tuskastunut, koska ne samassa pöydässä istuneet käyttäytyivät ihan ystävällisesti (joskin söivät varsin nopeasti).

      Poista
  14. Sanokaapa muuten, vaaditaanko tähän lapsivihamielisyydeksi tulkittavaan käytökseen aktiivinen mulkoilu, vai riittääkö siihen se, ettei yksinkertaisesti noteeraa lapsia? Esimerkiksi allekirjoittanut lievästi ahdistuu esimerkiksi junissa, joissa on paljon ihmisiä, ja hautautuu siksi kirjan tms. taakse. Useimpina päivinä välttelen katsekontaktia vastapäätä istuvien ihmisten kanssa, koska koen sen hankalaksi (toki hymyilen ja vastaan, jos joku jotain kysyy ja katson, etten ole pakaaseineni kenenkään tiellä). Jos vastapäätä istumaan tulee lapsiperhe, en kiinnitä heihin sen enempää huomiota kuin aikuisiinkaan, en edes silloin - tai varsinkaan! - jos lapset näyttävät huomiotani odottavan. Se ei ole vihamielisyyttä tai ilkeyttä, vaan omaa vajavaisuuttani luontevissa kontakteissa tuntemattomien kanssa nimenomaan kuvatuissa tilanteissa (muuten osaan olla ihan "normaalisti" kyllä). Joskus mietin, odottavatko vanhemmat, että otan jotenkin aktiivisemmin kontaktia heidän lapsiinsa, jos he siinä kieppuvat ja hääräävät. Tulkitaanko noteeraamattomuus mielenosoitukseksi oletetun häiriön vuoksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on sama vika. Istun junassa vain pitkiä matkoja, joten pelkään usein myös, että ne lapset yrittävät kerran alkuun päästyään jututtaa mua koko matkan, enkä pääse ollenkaan tekemään töitä (mitä siis normaalisti junamatkoilla teen, pakon edessä).

      Poista
    2. En mä ainakaan odota tai toivo ikinä missään tilanteessa, että ventovieras alkaisi jutella mulle tai lapselle, koska oon suomalaisjurottaja, enkä ole kiinnostunut vieraista ihmisistä :D Tietty se on joskus ihan kivaa, jos joku huomioi lapsen, ja saattaa ennaltaehkäistä känkkäränkkäkohtauksenkin. Mutta en mä reagoimattomuutta tulkitse lapsivihamielisyydeksi.

      Kyllä itse kukin varmaan osaa huoneeseen/junanvaunuun/you name it astuessaan arvioida, suhtautuvatko muut paikallaolijat saapumiseesi positiivisesti, neutraalisti vai negatiivisesti riippumatta siitä, saako saapimisestaan sanallista palautetta vai ei. Mutta lasten kanssa sitä sanallistakin palautetta kyllä saa.

      Poista
    3. Minua taas surettaa oman lapseni puolesta, jos hän yrittää kovasti hymyllä ja jokeltelulla saada jonkun vieraan aikuisen huomiota. Lapsi on vielä niin pieni ettei hän ymmärrä, miksi toinen aikuinen ei ole näkevinäänkään häntä. Ennen oman lapsen saamista olin ihan samanlainen "jurottaja", välttelin kontaktia lapsiin ja pelkäsin kuollakseni että he häiritsevät minun rauhaani. Nyt ymmärrän tilanteen toisesta näkökulmasta. En todellakaan odota huomiota itseni, vaan lapsen takia. Hän ilahtuu valtavasti, jos joku aikuinen huomioi ja hymyilee takaisin ja kysyy vaikkapa vaan mitä kuuluu. Mitään sen kummempaa ei tarvita.

      En puhuisi lapsivihamielisyydestä, vaan lapsivastenmielisyydestä ja ihan puhtaasta itsekkyydestä - jos ei ole varaa yhteen hymyyn pienelle lapselle niin kyllä meidän kulttuurissa on oikeasti jotain vialla. Olenhan itsekin ollut ihan samanlainen enkä osaa sanoa mistä se johtuu.

      Poista
    4. Joo toi lapsivastenmielisyys on kuvaava. Viha on turhan aktiivinen sana.

      Mäkään en osaa sanoa mistä tää käytös johtuu, vaikak itsekin olin juuri samanlainen. Eristäytyneet perheet, omat reviirit, opitut mallit vanhemmilta? Onneksi siitä pystyy halutessaan oppimaan pois.

      Jonkinlainen kansallisuuskysymys tämä on. Jenkkien pressanvaalit oli aika mahtavaa katsottavaa. Ei siellä olisi yhdelläkään suomalaispoliitikolla mitään jakoa.

      Poista
    5. Kylläpä te saatte asian kuulostamaan helpolta: kun vain hankkii/saa omia lapsia, näkee valon ja muuttuu oudosta jurottajasta sosiaaliseksi ja epäitsekkääksi hymyilijäksi. No joo. Leikkimielinen kärjistys sallittakoon.

      Toinen anonyymi toi esille näkökohdan, joka saa minutkin usein karttelemaan sitä ensimmäistä kontaktia (samaten minäkin käytän usein matkustusajan työntekoon/työkirjallisuuden lukemiseen). Jonkun kerran on käynyt juuri niin, että sen hymyn tai tervehdyksen myötä lapsi on ilahtunut huomiosta ja käynnistänyt kyselymyllyn, joka ei tahdo millään pysähtyä. Vaikkapa kassajonossa asia on ihan toinen kuin silloin, jos edessä on parin tunnin junamatka.

      Tuossa alempana Murphy ehdotti, että voisi ihan ystävällisesti sanoa haluavansa olla rauhassa. Paradoksaalisesti kyllä, olen sikäli neuroottisen kohteliasta sorttia, etten osaa häätää edes rasittavasti käyttäytyvää humalaista kimpustani, kun en jaksaisi enää vastailla kysymyksiin - ei, en tällä rinnasta lapsia humalaisiin! - saati sitten uteliasta lasta. Vanhempikin saattaa näyttää vain tyytyväistä naamaa, kun lapselle löytyi tekemistä ja juttukaveri.

      Tällaiselle "jurottajalle" on siis usein helpompaa välttää sitä ensimmäistä aktiivista kontaktia kuin joutua mahdollisesti jossain vaiheessa katkaisemaan rasittavaksi käyvä kommunikointi - ja tosiaan, kaikille se vieraiden ihmisten kanssa jutustelu ei ole sujuvaa ja luontevaa, iästä viis (ei, siitä ei todellakaan ole aina helppoa oppia pois, ja yksityisen puolen kognitiiviseen terapiaan harvalla on varaa). Pahoitteluni siitä kaikille niille, jotka pahoittavat mielensä aikuisen huomiota vaille jäävän lapsensa takia.

      Tekisi melkein mieli ehdottaa, että jos minä lapsettomana (mutten missään nimessä lapsia vihaavana tai edes heitä vastenmielisinä pitävänä) siedän julkisissa kulkuvälineissä itkun, metelin ja kaiken muun riehunan, mikä ei kajoa minuun fyysisesti, voisivat lapsiperheet vastaavasti sietää minun ja kaltaisteni tarpeen olla omissa oloissamme nokkaantumatta siitä niin kauan, kuin peruskohteliaisuudesta pidetään kiinni. Ymmärrystä ja sitä kuuluisaa suvaitsevaisuutta siis puolin ja toisin?

      Poista
    6. Suo anteeksi, ei ollut tarkoitus antaa kuvaa että jurottamisesta poisoppiminen olisi jotenkin helppoa! Itse joudun sen kanssa tekemään töitä ihan päivittäin.

      Toki pääsee helpommalla kun esittää mykkää ja kuuroa, eikä laki kiellä sitä. Se, mitä tässä on minun nähdäkseni yritetty sanoa, on että ymmärrykseen tarvitaan kommunikointia. Mistä minun pitäisi tietää, että et halua jutella lapseni kanssa, jos näytät siltä että haluat..? En ole meedio. Suvaitaan, puhutaan ja ymmärretään siis mieluummin.

      Poista
    7. Jep. Lähinnä yritin selvittää näiden tilanteiden mentaalista monimutkaisuutta, joka ei välttämättä näy ulospäin - ja saattaa kuulostaa käsittämättömältä, typerältä ja itsekeskeiseltä jonkun vähemmän neuroottisen mielestä (se on muuten tosi paljon päivästä kiinni, joskus sitä vain on avoimempi ja iloisempi ulospäin, joskus ei saa ikkunoitaan auki millään). Onneksi nyt lähempänä 40 ikävuotta on huomannut edistyneensä näissä jutuissa edes vähän. Esimerkiksi ennen tosiaan ajattelin, että lapsille pitää "osata" puhua, mutta viime vuosina olen tuttujen ipanoiden kanssa relannut ja huomannut, että hehän vain arvostavat, jos heille juttelee niin kuin vertaisilleen ihmisille erityisen lapsivaihteen päälle vääntämisen sijaan. Ehkä lähempänä viittäkymmentä osaan jo jutella sujuvasti vieraiden lasten(kin) kanssa. Eletään toivossa :P.

      Poista
    8. Mun mielesta oikea kysymys olisikin, etta mita "jurottaja" saa siita etta pitaytyy kontaktista. Kaikke ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia ja elaman suurin sisalto on lopulta ne toiset ihmiset. Miksi rajata kontaktit ja sosiaalisuus vain perheeseen ja muutamaan ystavaan? Pienet keskustelut ja kontaktit tuntemattomien kanssa avaavat uusia ajatuksia, ideoita ja jopa ystavyyksia.

      Poista
    9. Niin, miksi tosiaan. Enpä ole tullut ajatelleeksikaan!

      Anteeksi ironia. Joskus vain turhauttaa, kun näiden juttujen kanssa on paininut pienen ikänsä ja sitten joku tulee ihmettelemään, että miksi kaikki eivät ole luontevan sosiaalisia ja mitä he saavat siitä, etteivät ole. Sehän on vain valintakysymys, eikö niin?

      No, itsepä kysyin (eivätkä ne kaikki väännöt ulospäin onneksi näy; allekirjoittanuttakin monet pitävät ekstroverttina, paitsi ehkä juuri junamatkoilla ja vastaavilla).

      Eletään ihmisiksi, itse kukin, vaikka toisen "ihmisiksi" ei aina olekaan sama kuin jonkun muun.

      Poista
    10. Sina olet selvasti tehnyt tyota asian kanssa, mutta kaikki eivat sita tee vaan perustelevat kaytostaan "mun persoonallisuudella". Silloin on hyva kysya, mita ihminen pelkaa tai saa siita, etta valttelee sosiaalisia kontakteja.

      Mun on ainakin vaikea joskus lahestya omia motiivejani, sen verran piilossa ne ovat itseltanikin. Mikaan oman itsensa kehittaminen ei ole helppoa, jos olisi niin mehan tosiaan olisimme kaikki taydellisia.

      Poista
    11. Ehkä tässä pitäisi yrittää pitää selvä ero sen välillä, vältteleekö joku sosiaalisia kontakteja ylipäätään, vai onko vaikka siellä junassa istuminen tilanne, jossa ei _kaipaa_ mitään sosiaalisia kontakteja ventovieraisiin.

      Jälkimmäiseen varsinkin on mielestäni jokaisella oikeus. Ei ne junakeskustelut mitään älyllisen mielenkiinnon ilotulitusta ole. Varsinkaan en jaksais enää kuunnella yhdenkään umpivieraan mummon lapsenlapsista, satunnaisten pappojen sydänleikkauksista, päivähoitoikäisten mielikuvituskavereista, tai keski-ikäisten avioeroista ja niiden lasten kouluongelmista. Ehkä olen sitten tyly ja antisosiaalinen, mutta en koe pelkkää samassa junanvaunussa istumista velvoitteeksi keskustella kenenkään yksityiselämästä tai yhtään mistään muustakaan.

      Peruskohtelias on tietenkin oltava muita ihmisiä kohtaan, mutta pelkästään toisen ihmisen läsnäolo jossain paikassa ei mielestäni velvoita sen kummemman sosiaalisen kontaktin ottamiseen, jos ei halua. Ja se nyt vaan on joskus toisten pakko hyväksyä. Aika harvoin olen siinä se ainoa mahdollinen jututettava: jos on seuraa vailla, niin ehkä joku muu olisi kiinnostuneempi asiasta.

      Poista
  15. Oma viisivuotiaani on erittäin uteliasta ja ekstroverttia sorttia. Joudumme lähes päivittäin tilanteisiin, joissa lapseni yrittää jutella/kommunikoida ventovieraan aikuisen kanssa esim. ratikassa tai kaupan kassajonossa. Lähes poikkeuksetta häneen suhtaudutaan kuin ilmaan, korkeintaan ynähdetään jotain, yleensä vaan käännetään päätä ja katsellaan muualle. En nyt väitä, että kaikkien ihmisten tulisi antautua syvälliseen keskusteluun, mutta on se nyt helvetin huonoa käytöstä meiltä aikuisilta vaan ignorata toinen, vaikka lapsi onkin. Voisi ihan ystävällisesti sanoa vaikka, että haluaisi olla rauhassa tms.

    -murphy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tää on todella typerää käytöstä ja johtuu juuri siitä että lapsilla ei ole minkäänlaista arvoa. Kuka tekisi vastaavassa tilanteessa saman aikuiselle? Toisaalta vastaamatta jättäminenhän on aika yleinen vihamielisyyden osoitus esimerkiksi parisuhteessa.

      Mäkin luulin aikaisemmin, että lapsille pitää jotenkin *osata* puhua. No ei tarvitse. Senkun vastaa kysymykseen tai hymyilee takaisin. Tai sanoo, että nyt mun täytyy jatkaa näitä hommia, jutellaan myöhemmin. Onpa vaikeaa.

      Poista
    2. Mä oon murphyn kanssa niin samaa mieltä. Itseäni on lapseni puolesta eräänkin kerran harmittanut oikein kunnolla, kun hän yritti ottaa kaupassa vähän jokaiseen kontaktia eikä kukaan edes tosiaan hymyillyt takaisin. Voi että tuntui pienen puolesta kurjalta. Onneksi lopulta yksi täti tuli juttelemaan. :) Että pahoittelut, lapseni. Tulit syntyneeksi Suomeen. Kukaan ei hymyile sulle takaisin ja ulkona on puolet vuodesta ankea keli.

      Poista
    3. No oppiipahan olemaan kuten muutkin ihmiset! ;)

      Poista
    4. Samanlaisia kokemuksia meilla. Asumme muualla, missa lapselle jutellaan melko usein kadulla, kaupoissa jne. Han on tottunut siihen. Suomessa hanen on vaikea saada todellista kontaktia toisiin lapsiin ja aikuisiin. Usein aikuiset vastaavat lapsen kysymyksiin tai tervehdyksiin kysymalla minulta esim. "kuinka vanha toi on" tms. Kummallista.

      Poista
  16. Mä ymmärsin sen jutun niin, että lasten kanssa seurustelulle ei ole täällä kulttuuria ja sitä kautta se on vähän vierasta ja outoakin. Ja siksi ei ehkä ymmärretä sitä, että lapset ei aina mahdu soveliaisuusmuottiin.

    Ei se varmaan aina vihaa ole, vaan enemmäkin sitä samaa juroutta, mitä aikuisten keskenkin esiintyy. Eihän Suomessa jutella tuntemattomille aikuisillekaan (edes hississä, asiakaspalvelutilanteissa jne.), niin miksi sitten lapsille.

    Mutta joo, kyllä mä ton mulkkaamisen tunnistan... etenkin kun nyt on käynyt selväksi, että oma lapseni ei mahdu kategoriaan "kiltti". Great.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, etenkin jos kiltti = näkymätön.

      Poista
  17. Ehkä meillä on niin suuri oman reviirin tarve, että jo pelkkä ylimääräinen ääni koetaan tunkeiluna. Yhteiskunnassa on paljon paikkoja ja tilanteita, joissa lapsia ei (juuri) näy, joten varmaan lapset siksi koetaan outoina/pelottavina/vastenmielisinä/hankalina. Mutta kuinka lapset oppisivat eri paikkojen toimintakoodiston, jos heidän mukanaoloaan ei suvaita jo silloin, kun tavat ovat opetteluvaiheessa? Ymmärrän hyvin, että on tapahtumia, joihin lapsia ei kannata viedä mukanaan (enkä haluakaan viedä), mutta julkinen tila kuuluu kaikille, ei vain "keski-ikäiselle valkoiselle miehelle".

    Lapsilla on huonoja ja hyviä päiviä kuten aikuisillakin. Lapsen mielenilmaisut ihmisten ilmoilla eivät vanhempaa ihastuta, mutta mun kokemuksella niitä voi yrittää ennakoivasti estää. Eli jos suinkin mahdollista, ei lähdetä liikkeelle väsyneinä (etenkään päiväuni-ikäiset) eikä nälkäisinä (koskee meidän perheessä varsinkin vanhempia ;)) Vielä, jos liikkeelle pääsis kiireettä. Meidän perheessä toimii sekin, että jos tiedossa on istumista ja aloillaan pysymistä, niin etukäteen esim. ulkoillaan ylimmät energiat. Ja kerromme etukäteen, millaista käytöstä lapsilta odotamme! Vaan onhan se niin, että siinä missä yksi lapsi jaksaa keskittyä pitkäksi aikaa lukemaan tai värittämään, toisella on vastustamaton tarve liikkua, heilua, kiipeillä.

    Meillä on suurperhe. Se tuntuu lähtökohtaisesti olevan punainen vaate osalle kansakuntaa (että on lapsia ja vielä monta ja niiden kanssa kehdataan liikkua). Ulkomailla reissatessa meitä vanhempia on huvittanut se, että ihan sormin lasketaan, montako lasta ja sitten ihmetellen supistaan, että nepä osaavat käyttäytyä kauniisti. Sellaiseen karrikoituun eroon olemme törmänneet, että etelämpänä ihmettely on ihastelevaa. Pohjoismaalaiset ja britit tuntuvat olevan "järkyttyneitä" siitä, että monilukuinen pesueemme pysyy hallinnassa tilanteissa, jossa he eivät tunnu pärjäävän kahden lapsen kanssa. Ei ole kerta tai kaksi, kun takanamme on kuiskittu, että me vanhemmat varmasti jollakin kyseenalaisella konstilla pakotamme lapsemme niin kilteiksi, etteivät nämä uskalla muuta kuin käyttäytyä hyvin :O

    Tekstistä ei pitänyt tulla oman sädekehän kiillottelua, vaan tiivistettynä: on tilanteita, joihin lapset eivät kuulu, mutta julkisessa tilassa heillä on yhtä lailla oikeus olla kuin muillakin. Lapset tarvitsevat "tilanneharjoittelua" myös kentällä, ei vain omassa ruokapöydässä. Ennakoinnista on hyötyä. Hyvänä päivänä kaikki on helppoa kuin heinänteko. Huonona hetkenä lapsi kyllä ottaa vanhemmiltaan luulot pois.



    VastaaPoista
  18. Olin vuosia matkailualan hommissa eri matkakohteissa ja mieleeni jai etta usein ravintoiden tarjoilijat ja hotellien henkilökunta ihmettelivat kun suomalaiset lapset ovat niin hiljaisia ja rauhallisia, Suomessako niista sitten kehkeytyy monstereita? Tuskinpa. Tuntuu ettei moni suomalainen halua muuttaa sita hiljaa joka paikassa möllötyskulttuuria joten silloin on turha odottaa etta lapset oppivat luontevasti kayttaytymaan. Sita saa mita tilaa. Kaiken huippu oli se etta joku siella hesarin kommenteissa ehdotti julkisiin tiloihin hiljaisuus- aluetta missa vaahtosammuttimet tai muutkaan hairiköt eivat aiheuta mielipahaa. Kylla jokainen varmaan kestaa sen hetken julkisissa tiloissa pienessa halinassa, sen jalkeen voi taas kirmata niihin loputtomiin metsiin hiljentymaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahahaha, julkinen hiljaisuusalue, kunkkua! Kerrostaloasumiseen pitäisi myös järkätä jonkinlainen soveltuvuuskoe: ahdistutko, jos naapuri tervehtii? Mitä tapahtuu feng shuille jos yläkertaan muuttaa lapsiperhe?

      Muutos vie aina epämukavuusalueelle, kukas sinne ehdoin tahdoin haluaisi - en minä ainakaan.

      Poista
  19. Ystäville sattunutta pitkällä yölennolla: lapsi huuti putkeen, eikä mikään auttanut mitä vanhemmat tekivät. Kanssamatkustajat tulivat valittamaan ja lentoemot karttoivat. Ystäväni pomppaisi penkillä pystyyn ja kertoi koko koneelle, että sopii tulla auttamaan, onko lääkäriä tms jolla olisi vaikka Valiumia! Omat voimat, väsymys, ja keinot olivat loppuneet. Ei tullut apuja. Korvatulpatkin on keksitty....
    Ostarissa sattunutta: lapsi huutaa kaiken musiikin ylitse niin, että ikkunat helisee. Mietin, milloin jollain menee hermot. Huuto ei ollut peruskitinää, eikä itku-potku-raivari tyyppistä vaan suoraan sydämeen menevää. En nähnyt tilannetta, enkä siis tiennyt mistä itku saattoi johtua-olisinko voinut auttaa. Kohta käytävässä kajahti miehen ääni: Pää kiinni! Olisiko isältä mennyt hermot?
    Tästä aiheesta on hyvä keskustella, siksi mihin ulkopuolisten kannattaa ja saa puuttua? Minkälaista apua vanhemmat kaipaavat. Väsymys voi käsittääkseni viedä kaiken järjen niistä tilanteista joissa sitä tarvittaisiin.
    Tuskin kukaan haluaa tarkoituksellaan olla omia lapsiaan kohtaan välinpitämätön.
    Ihailen toki ulkomailla heidän tapaansa suhtautua lapsiin, tuntuu toki, että asioihin muutenkin suhtaudutaan rennommin kuin meillä. Yritän hymyillä lapsille jos he hymyilevät minulle. Yritän jutella äideille jos heidän lapsensa kiukuttelevat: kyselen känkkäränkkä päivästä ( niitä taisi olla joskus itselläkin)
    Välinpitämättömyys ilmenee kaikkea muuta kohtaan kuin omaa yksikköä. Näkee niitä jotka eivät välitä itse tekemistä vahingoista, eikä sitä myöten lastenkaan. Erityisesti kaupan alalla, nuorten ja lasten tekemät näpistykset harvoin tuovat vanhemmat jälkikasvuineen keskustelemaan sattuneesta poliisin yhteydenoton jälkeen. On lisäksi valitettava ilmiö, että nykyinen lastensuojelulaki antaa ns vaikeille nuorille aseen aikuisia kohtaan silloin kun tilanne vaatisi samaa kurinpitoa kuin aikuillakin käytetään. Tämä aika tuntuu kasvattava niin aikuisista kuin lapistakin liian kovia. Herkkyydelle ei anneta tilaa ja sen myötä ei siedetä, eikä välitetä erilaisuudesta. Tarvitsemme yhteisöllisempää kasvatusta joissa aikuiset osaavat ottaa palautetta vastaan. Se ei samalla tarkoita sitä, että kaikesta tarvitsee kitistä. Myös palautteen tulee olla rakentava: Pidä saatana kakarasi kurissa, ei vie asiaa eteenpäin.
    Ehdotan, että kaikki lapsiperheelliset tekevät ensi viikonlopulle ravintolapöytävarauksen ja kansoittavat maan. Pidän ehdottomasti niistä tenavista jotka estottomasti ottavat kontaktia vieraisiin ihmisiin. Totuus kuitenkin on se, että kukaan ei pärjää täällä yksin.

    VastaaPoista
  20. Rantala tarkoitti mielestäni juuri sitä, että täällä ei osata suhtautua lasten normaaliin käytökseen muutoin kuin vihamielisesti. Suomalaiset ovat hyvin itsekkäitä ihmisiä ja elävät ja kulkevat niin kuin olisivat yksin. Suomessa on paljon hyvää ja paljon pahaa, kuten joka maassa. Surullisinta on ollut huomata, että nuoret jatkavat tätä ikivanhaa zombeilun perinnettä. Vaikka kuinka matkustetaan ympäri palloa niin nuoret ovat edelleenkin juroja suomalaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpa. Ehka Suomessa elaa se perinne, etta yksin on selvittava ja apua ei pyydeta. Jos pyydetaankin, niin ei anneta. Jopa perhepiirissa saattaa olla sellainen asenne, etta ei pyydeta-ei anneta. Tuolla ylla joku kirjoitti, etta "jos ei ole varaa yhteen hymyyn pienelle lapselle niin kyllä meidän kulttuurissa on oikeasti jotain vialla". Ei ehka vialla, mutta olemme olevinaan hyvin omavoimaisia, eli luulemme selviavamme kaikesta omin voimin. Siihen liittyy sellainen suo-kuokka- asenne. Ennen tallaisesta asenteesta oli varmasti suunnatonta hyotya, mutta ajat ovat muuttuneet. Kansallinen mielentila taas ei muutu hetkessa.

      Poista
    2. Totta, suomalainen luonteenlaatu on vähän pula-aikoihin jämähtänyt, vaikka muuten ollaankin melko edistyksellisiä. Toi jurottaminen ei sovi tähän perheellistymiseen kyllä ollenkaan, jos mielenterveys tai parisuhde on jokseenkin arvokkaita asioita. On pakko pyytää apua ja selvittää karmeita riitoja. Ja mikä pahinta kuuntelemaaan muiden neuvoja. :)

      Poista
  21. Vaikka kuinka yritän muistella, en millään keksi tilanteita, joissa lapsiini olisi suhtauduttu jotenkin nihkeästi. Eikä kyseessä tosiaan ole mitkään herran enkelit... Heille jutellaan ja hymyillään, välillä jopa riesaksi asti kun itse haluaisi mennä vaan kiireellä eteenpäin. Enkö minä vain huomaa keljuilua vai mistä tässä on kyse? Asuinpaikkojen erilaisuudesta? Omasta asenteesta?

    VastaaPoista
  22. Kaikilla ihmisillä on semmosia hetkiä, ettei kannattais lähtä ihmisten ilmoille mutta on pakko, syystä tai toisesta. Ihan riippumatta siitä, onko lapsi, teini, vanhempi tai lapseton (vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana). Olishan se varmaan ihanaa jos meillä osattais näytellä ameriikan tapaan että kaikki on hyvin (ja opetettais jälkikasvukin siihen) vaikka maailma kaatuu niskaan, mutta ei meillä oikein taideta osata. Eikä tunnu että erityisemmin haluttais opetellakaan, koska täällä arvostetaan "aitoutta" ja "rehellisyyttä".

    Jos on hyvä tai edes siedettävä päivä, niin ei lapset hetkauta sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Jos haluu olla rauhassa niin sitten lapselle voi sanoa että haluaa olla rauhassa, jos liian tuttavalliseksi ryhtyy, toivottaa vaikka hyvää päivänjatkoa naperolle. Mut sit on niitä päiviä kun maailma räjähtää käsiin ja uhmaansa kirkuva vekara osuu just siihen viimeiseen jäljellä olevaan hermoon, niin siinä ei kyllä jaksa yhtikäs lainkaan ymmärtää tai suvaita tai hyväksyä.

    Kyllä mun mielestä ihmisen pitää oppia, että hänen tekemisensä vaikuttaa ympäristöön ihan samalla tavalla kun ympäristön tekemiset häneen. Jos sataa ulkona, niin pitää laittaa sadevarusteet jos haluaa mennä pihalle leikkimään. Jos silittää vierasta koiraa, niin se saattaa puraista. Jos on fiksusti niin kehutaan. Jos huutaa liian kovaa, siitä huomautetaan. Jos juoksee katsomatta mihin juoksee, saattaa törmätä ja sitten sattuu. Jos kaveri on känkkäränkkäpäiväinen niin sen korvaan ei kannata työntää sormea, koska se saattaa käyttäytyä tosi tyhmästi. Jos toinen haluaa olla rauhassa eikä sen anna olla rauhassa, siitä toisesta saattaa tulla ärsyyntynyt. Vaikka olis miten kiltti ja kiva, niin jotkut ihmiset on inhottavia silti. Pätee muuten myös niihin ikäryhmiin, joiden vaippoja ei muut vaihda.

    Ihan yhtä lailla kun lapsivapaita vyöhykkeitä, on eri ammattiryhmien parissa kaivattu päihdevapaita, teinivapaita, vanhusvapaita, lemmikkieläimenomistajavapaita, meluvapaita, musiikki/muusikkovapaita, köyhistä vapaita ja ties mistä muista ihmisryhmistä vapaita alueita. Joskus aiheesta, yleensä aiheetta. En ees jaksa närkästyä kaikista niistä itseäni ja lähipiiriäni liippaavista ehdotuksista, koska sit sais olla vihainen koko ajan. Mun mielestä oleellisinta (meille kaikille) olis
    1) pyrkiä olemaan silleen olemassa, että voidaan käyttäytyä toiset huomioon ottavalla tavalla,
    2) suoda toisinaan anteeksi niille, joille se vaan ei syystä tai toisesta onnistu,
    3) käyttää järkeään.

    Jos joku ihminen olemassaolollaan/käytöksellään ärsyttää niin siitä voi joko sanoa asiallisesti, asiattomasti tai jättää sanomatta. Siitä joko on hyötyä tai ei. Kukin arvioikoon oman kykynsä ja päällä olevan tilanteen mukaan, mikä on kaikkien kannalta järkevintä. Aina siihen ei pysty ja sitten tulee marmatettua tuohduspäissään yleisönosastolla. Tai sitten aloittaa vaikka asiallisen keskustelun muiden kanssa siitä, mikä olisi kaikkia osapuolia vähiten ärsyttävä vaihtoehto. Niinku kaikkia mahdollisia osapuolia.

    VastaaPoista
  23. Liittyy ehkä myös siihen, mitä eri kulttuureissa pidetään kohteliaana. Suomessa perinteisesti pidetään kohteliaana sitä, ettei muita ihmisiä häiritä. Meillä on siihen ollut varaa, koska vähäväkinen kansamme elää niin laajassa maassa. Useimmissa muissa läntisissä kulttuureissa on paljon enemmän populaa, idän kulttuureista nyt puhumattakaan, ja kohteliasta on harjoittaa small talkia. Uskoisin että Suomessa elää edelleen se henki, että muita ihmisiä ei häiritä, eli heille ei mennä puhumaan, hymyilemään tai tarjoilija viihdyttämään. Ajat ovat toki muuttumassa, mutta ei meillä ole luontevaa perinnettä kepeästä small talkista.

    Toinen asia mikä myös liittynee tähän, on suomalaisten geeniperimä. Suomessa on ihan tutkitusti enemmän ujon tempperamenti omaavia ihmisiä kuin Usassa. Japanissa vielä enemmän. Tempperamentti ei varsinkaan aikuisuudessa ole pelkkää genetiikkaa, mutta ei ehkä kuitenkaan ole ihan sattumaa, että näistä maista Japanissa ihaillaan hyvinkin paljon äärimmäistä pidättyväisyyttä, ja ujous on ehdottomasti tavoiteltava piirre. Suomessa ujouteen suhtaudutaan hyväksyvästi, ja ehkä perinteisesti hieman ihaillen, kuten vanhat viisaudet "Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa" ja "Mies se tulee räkänokastakin vaan ei tyhjännaurajasta" osoittavat. USAssa tilanne on aivan perverssi, ja sielä ujoille lapsille saatetaan määrätä lääkitys, jotta hän pääsisi ujoudestaan eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, totta joka sana. Ero palvelussa (mitä saa yksin vs mitä saa lapsen kanssa) on olemassa, joten varmasti meitä vaivaa myös jonkinlainen palveluasennevamma.

      Poista
  24. Hei!

    Mielenkiintoinen keskustelu. Minä allekirjoitan Rantalan tekstin eläväisen, temperamenttisen ja kontaktia ottavan pojan äitinä. Olemme sekä matkustelleet maailmalla että liikkuneet Helsingissä lapsen kanssa paljon ja jatkuvasti yritämme opettaa lapsellemme, miten missäkin tilanteessa toimitaan.

    Meillä täällä Suomessa tuntuu edelleen olevan hyvin vahvana se perinteinen ajatus, jonka mukaan "lapsen tulee näkyä, mutta ei kuulua". Tämä näkyy sekä suhtautumisena lapsen aiheuttamaan "häiriöön" että valitettavasti myöskin reagointina siihen, että lapsi ottaa kontaktia, tervehtii tai kysyy vieraalta aikuiselta jotakin. Kuten jo aikaisemmissa kommenteissa todettiin, pahimmillaan (ja valitettavan usein) lapsi ei saa vastausta lainkaan.

    Tämä ei ollenkaan sovi yhteen oman kasvatustavoitteeni kanssa. Toivon nimittäin, että lapsestani kasvaisi myös sosiaalisilta taidoiltaan kyvykäs ihminen. Siihen luen taidon kaikenlaiseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa ja olemisen muiden ihmisten joukossa.

    En myöskään suostuisi siihen, että vanhemmaksi tulon jälkeen kuuluisi luopua itselle tärkeistä asioista (matkustelu, ravintoloissa syöminen, kaupungilla käyminen) määräämättömäksi ajaksi. En usko tämän olevan hyväksi kenellekään.

    Kun arvioidaan lasten käyttäytymistä, on selvää että vanhemmilla on iso vastuu. Hyväkään vanhempi ei kuitenkaan aina voi ennakoida, miten oma lapsi käyttäytyy.

    Täytyisi kuitenkin muistaa, että lapsilla on oppimisprosessi vielä käynnissä. Ja lapsella, joka vasta opettelee ihmiselon taitoja, on sentään vielä toivoa, toisin kuin niillä aikuisilla, joilla opit toisten huomioonottamisesta, kohteliaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ovat jääneet vajaiksi!

    Johanna



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuossa ylhäällä jo totesin, niin oppivathan ainakin maan tavoille. ;) Mua ärsyttää itseäni eniten se häpeä, että ei viitsi lähteä minnekään kun Suomessa palvelut on suunniteltu aikuisille. Pitäisi olla joku "pidämme lapsia ihmisinä" -yrittäjätunnus.

      Poista
  25. Hei Katja!

    Kertoisitko, millaisissa tilanteissa sinun lapsiasi on mulkoiltu kärttyisästi tai kohdeltu vihamielisesti?

    Terveisin yhden lapsen äiti, jolla vastaavia kokemuksia ei ole

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea se Rantalan juttu niin saat käsityksen.

      Poista
    2. Hei Katja!

      Luin kyllä sen Rantalan jutun jo ennen kuin kommentoin. Se oli kuitenkin mielestäni hyvin ylimalkainen.

      Huomaan nyt, että oma kysymyksenikin oli hyvin vajaa, epätarkka... sanalla sanottuna huonosti esitetty. Toivottavasti jaksat antaa anteeksi.

      Olisin siis mielelläni kuullut jonkun sinun omakohtaisen konkreettisen esimerkin siitä, millaisesa tilanteessa olet itse kokenut tätä mulkoilua ja vihamielisyyttä. Olinkohan nytkään yhtään selvempi :O

      Terveisin se sama yhden lapsen äiti

      Poista
    3. Mä voin vastata, vaikka en olekaan Katja.

      Viime viikolla olin 5 vuotiaan tyttäreni kanssa kirjastossa. Hän opetteli palauttamaan kirjoja laitteeseen, eikä se tietenkään ihan priimasti mennyt, vaan kirjat palautuivat hihnalta ja niitä piti syöttää useamman kerran sisään. Takanamme oli yksi henkilö jonossa, viereisellä palautuspaikalla vanhempi (n.50-55v) herra. Poistuessaan herrasmies kommentoi minulle ja tyttärelleni, että "pitääkö niitä kirjoja nyt palauttaa" ja mulkoili perään. Lähti kuitenkin niin vikkelästi, etten ehtinyt vastata kysymykseen mitään.

      Kirjastossa ei ollut mitenkään erityistä ruuhkaa, takanamme ollut nainen ei itse vaikuttanut häiriintyneen odotuksesta ja herra itse vapautti hänelle palautuspisteen. Silti hän koki tarpeellisesksi nakata olkansa yli tällaisen huomautuksen ja kiirehtiä pois paikalta.

      Minulle tuli loppu illaksi kurja mieli, lähinnä tyttären kyselyistä, kun hän loppuillan kyseli, miksi setä niin sanoi ja eikö niitä kirjoja olisi saanut palauttaa; tekikö hän jotain väärin?

      Poista
    4. Käytännön esimerkkejä: kun varaan ravintolasta pöytää, tyypin ääni muuttuu samantien kun kysyn onko lapsille korkeampaa tuolia. Yhtäkkiä onkin aika täyttä ja *lapselle* ei ole paikkaa. Toisessa ravintolassa, jossa olemme miehen kanssa kahdestaan, taas korostetaan, että täällä eivät lapsiperheet ruokaile, mutta tarjoilevat kuitenkin aivan jumalattoman juopuneelle pöytäseurueelle, joka häiritsee iltaamme. Bussissa ihan avoimesti tönitään anteeksipyytelemättä, jos keskilattialla on ruuhkaa. Kapeassa porttikongissa kestää, kun joudun taittelemaan vaunut kokoon, jotta mahtuisin ovesta. Joudun laittamaan lapsen siksi aikaa yksin toiselle puolelle. Mieshenkilö toteaa kärsimättömästi, että tukin koko tien.

      Joo. Onhan näitä.

      Poista
    5. Ihan vastaavia kokemuksia on muuten meillä pyörätuolilla liikkuvilla. Se, että vie tilaa, tukkii tien, on joissain asioissa hidas, tarvitsee erityisjärjestelyjä jne. ärsyttää selvästi joitain suunnattomasti ja pitäähän siitä sitten huomauttaa, aivan kuin se jotain auttaisi. Ja vastaavasti siitä, jos ei aiheutakaan mitään ongelmia tai häiriötä ollaan niin yllättyneitä, että pitää sitäkin kommentoida, vaikka itsestäni tuntuisi absurdilta kehua muiden ihmisten selviytymistä joka päiväisistä asioista. Välillä muuten lastenvaunujen kanssa liikkuvat ovat kärsimättömyydessä pahimpia ja etenkin siinä miten etuilevat, pahimmillaan viemään sen ainoan invapaikaksi merkityn paikan (joita on siis esim, junissa paljon vähemmän kuin lastenvaunupaikkoja). Ehkä siis yleinen muiden huomioon ottaminen ja kärsivällisyys on meillä kaikilla puutteellista.
      Itselleni tulee paljon kokemusta kontaktia ottavista lapsista, ku liikutaan sopivasti samalla korkeudella ja muutenkin vaunukansa ja pyörätuolikansa liikkuu samoja reittejä. :) Välillä pitää kyllä lempeästi komentaakin kun lapsi esimerkiksi yrittää kiivetä tuolia pitkin, potkii sitä tai on pahasti tuolin tiellä/jäämässä alle. Turhauttavaa on, jos lapsi ei pyyntöön reagoi ja vanhemmat eivät tule avuksi. Itselläni nimenomaan on ärsytyksen aiheena vain tällaiset vanhemmat, jotka eivät selvissäkään tapauksissa reagoi jälkikasvunsa tekemisiin. On kyllä tunnustettava, että joskus on itse myös se ihminen, joka sulkee silmiään kärsivän näköisenä lapsen huutaessa, johtuen useimmiten alkavasta migreenistä -kyse ei silloin ole mielenosoituksesta tai paheksunnasta vaan vain kamalasta olosta.
      En muuten halua nipottaa mutta yritän aina sopivan tilaisuuden tullen sen verran sivistää, monet "meikäläiset" toivovat, ettei pyörätuolilla liikkujista käytettäisi termiä pyörätuolipotilas (tai vielä pahempaa rullatuolipotilas) sillä emme ole potilaita sen enempää kuin silmälaseja käyttävä on silmälasipotilas.

      Poista
  26. Minä voin kertoa yhden tilanteen: oltiin seuraamassa alokkaiden valatilaisuutta isossa urheiluhallissa. meillä oli n.kk ikäinen vauva mukana ja tietenki hän tuli nälkäiseksi ja alkoi parkumaan. ei kyll ees mitenkään kovaa, vaan ihan vain tahtoakseen ruokaa. pian vanhempi lapsemme (melkein 2 v) tipahti liukkaalta katsomon penkiltä ja satutti itsensä ja pääästi ilmoille mojovat huudot. ihan normi itkut kuitenkin.
    voi kyllä meitä tarkkaili ja mulkoili varmaan puoli hallia tästä hyvästä.
    ja katsomo oli ylälehteriä myöten tukittu täyteen, ettei ees päästy muualle rauhottumaan.
    nyt joku varmasti ajattelee, ettei ole lasten paikka tuollaisessa tilaisuudessa. miksei olisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että ihmiset ihan mielenkiinnosta katsoivat teitä, kenties miettivät onko teillä jokin hätä :) Tää on just niin tätä: suomalaista kun vilkaisee niin heti pelätään pahinta. Mä luulen, että itse olit niin paniikissa lastesi julkisen itkun vuoksi, että sait normaalit katseet tuntumaan mulkoilulta? Jos itse rauhaisin mielin vastaa katseisiin saattaa saada vastaukseksi vaikka kannustavan hymyn :)

      Poista
  27. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  28. Meidän neuvolan th kehoitti 4-vuotistarkastuksessa opettamaan lasta siihen, että kaikille tuntemattomille ei kannata puhua. En saanut kyllä hämmästykseltäni kysyttyä että miksi ei.

    Pelätäänkö hyväksikäyttöä vai onko se vain ns. suomalainen käyttäytymisnormi?

    Kyseessä siis lapsi joka mm. moikkailee kaikille vastaantulijoille ja kyselee kaupan myyjiltä mitä he ovat tekemässä ja miksi. Nykyään odotan kysymyksen kohteen vastausta (joka joskus tuleekin), mutta hetken odottelun jälkeen olen itse antanut oman parhaan vastaukseni kysymykseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset, jotka juttelee ihan kaikille aikuisille tuosta vaan, saattaa myös helpommin jutustella sellasia asioita, joita ei ehkä ventovieraalle kannattais (esim. kotiosoite, joissain tapauksissa vanhempien ammatti jne). Ei tietysti nelivuotias vielä sellaista harrasta, mutta ainakin kouluiän lähestyessä kannattaa varmasti opettaa, mitä asioita saa kertoa vieraille ihmisille.

      Poista
    2. Olen viettänyt useamman tunnin elämästäni toimintaterapian odotusaulassa samaan aikaan, kun kokoontuu ryhmäterapia lapsille, joilla on sosiaalisissa taidoissa ongelmia (meidän muksumme käy toimintaterapiassa vähän muista syistä). Se odotusaula on kamala paikka.

      Ei niiden lasten vuoksi, vaikka heistäkin kyllä näkee, miksi he toimintaterapiassa käyvät, vaan niiden vanhempien. Monilla heistä ei ole mitään sosiaalisten tilanteiden tajua. Kun juttelen lapseni kanssa, en välttämättä halua, että joku vieras aikuinen tulee keskeyttämään, yrittää tehdä tuttavuutta meidän molempien kanssa ja selittää kaikki perheensä asiat.

      Poista
  29. Mielestäni tätä aihetta liippaavassa keskustelussa usein sekoitetaan kaksi asiaa: oikeus olla hankkimatta lapsia ja oikeus olla sietämättä lapsia. Ensimmäisenä mainittuun on jokaisella täysi oikeus, lapsien hankkiminen on täysin vapaaehtoista. Jokaikisen on kuitenkin siedettävä muiden lapsia yhteiskunnan julkisissa tiloissa liikkuessaan, sillä lapset ovat yhteiskunnan jäseniä siinä missä me aikuisetkin.

    Olen joskus törmännyt sellaiseenkin ajatteluun, että viemällä lapsen esim. kahvilaan möykkäämään ja sotkemaan (niinkun se joskus tekee) ikäänkuin uhkaan sitä valintaa, jonka lapsettomat ovat tehneet. He joutuvat minun takiani sietämään möykkäävää kakaraa, vaikka ovat itse valinneet toisin. Jotkut jopa ajattelevat, että minä kyseenalaistan heidän valintansa. Että minä en kunnioita heidän valintaansa. Mutta eihän se niin mene. Nämä ovat kaksi täysin eri asiaa.

    En ota kantaa siihen, ovatko lapsivapaat lennot, hotellit ym. tarpeellisia, mutta kehotan kaikkia pohtimaan, mitä tapahtuisi jos miltä tahansa muulta ikäryhmältä evättäisiin oikeus mennä edellämainittuihin paikkoihin. Olisiko se syrjintää?

    Tottakai on paikkoja, joihin lapset eivät voi mennä. Lapset eivät voi mennä vanhemman kanssa yökerhoon, väkivaltaelokuviin tai pornomessuille, mutta tällaiset säännökset ovat olemassa ennenkaikkea lasten suojelemiseksi - ei niinkään aikuisten valinnan vapauden korostamiseksi.

    Kyllä meidän kaikkien on vaan siedettävä toisiamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Kirjoitin aiheesta kolumnin tammikuun KaksPlussaan, kun heräsi näistä reaktioista lisää ajatuksia. :)

      Poista
  30. Mielenkiintoinen keskustelu! Luin Rantalan artikkelin ja tämän ketjun ja yleispiirteenä voi sanoa että ah miten yleistävää ja miten suomalaista itseruoskintaa! Eipä tämä taida herra Rantalakaan olla ulkomailla lasten kanssa asunut, vain turistina vieraillut ja ehkäpä leppoisammassa lomatunnelmassa, jolloin on jäänyt itselleenkin sellainen yliauvoisa mielikuva lapsiin suhtautumisesta.

    Itse kuudessa maassa ja kolmessa maanosassa asuneena lapsiperheen vanhempana voin sanoa, että keskimäärin erilaisia suhtautumistapoja lapsiin on, mutta kaikissa on puolensa. Esimerkiksi Aasiassa vaaleaa lasta tullaan joka marketissa ja ravintolassa silittelemään ja ottamaan syliin. Ei sekään ole pidemmän päälle kivaa, uskokaa pois, ei vanhemmasta eikä lapsesta, vaikka aluksi onkin "ihanaa huomiota". Ja miten siellä sitten kasvatetaan omia - ei ole fyysinen kuritus kuollut, ehei, vaan lapsia läpsitään ja tukistetaan ilman kenenkään puuttumista vaikka kaupan kassalla. Ja on maita - ihan täällä omassa Euroopassammekin - missä ravintolassa voidaan tulla sanomaan että voitko käskeä lapsesi olemaan hiljaa tai että hiekkaa ei saa lapioida hiekkalaatikon reunalle. Niin että eipäs nyt idealisoida ulkomaita ja turhan kepein perustein leimata Suomea lapsivihamieliseksi.

    Mielestäni lapsivapaat ravintolat ja hotellit ovat täysin fiksu ajatus. Kyllä on itseänikin joskus jurppinut kun on pitkästä aikaa päässyt puolison kanssa ulos ilman lapsia ja sitten ravintolassa viereen on istahtanut meluisa lapsiperhe. Ymmärrän täysin, että monissa maissa on erikseen superromanttisia ravintoloita, jonne on lapsilta pääsy kielletty, aina. Ei se ole minulta pois että tällaisia on, vaikka itselläni onkin lapsia. Voihan heidät joskus jättää hoitajallekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jotenkin rakastuin tähän Reetta Rannan kirjoitukseen Suomesta. Tässä sivutaan myös suomalaista perhe-elämää, joka on sympaattisen kliinistä. Lapset tuonne, aikuiset tuonne. En itse uoraan allekirjoita ajatusmaailmamme hyvyyttä.

      Poista
    2. Jeps, tämähän on nyt paljon kiertänyt somessa, ainakin ulkosuomalaisten porukoissa. Toisaalta naulan kantaan - se hiljaisuus, järjestelmällisyys ja juopot katukuvassa on jotain järisyttävää kun Suomeen palaa. Myös suunnan puute naulan kantaan. Toisaalta jutussa on vähän sitä ydinsuomalaista voi_kun_kaikki_on_maailmalla_suurempaa -asennetta.

      Samalla kiitokset tästä blogistasi, on niin asiaa! Ihan toista kuin nämä kaunispienielämä -höttöblogit. Jonkin aikaa luulin olevani ainoita keskinkertaisia äitejä, netti vääristää ja luo turhia odotuksia. Onnea myös valtuutetun urallesi, jos pärjäät hyvin niin saat täältä yhden äänen lisää.

      (t. edellisen kirjoittaja).

      Poista
    3. Hienoa, että joku lopulta toi suoraan esille sen, ettei ulkomailla matkustaminen ole samaa kuin ulkomailla asuminen. Matkailija, varsinkin lasten kanssa, viettää aikansa yleensä paikoissa, joihin se tuo rahaa. Ei sellaisessa paikassa ole kenelläkään intressiä nihkeillä lompakonomistajan jälkikasvulle. Niitä änkyräsetiä busseissa taas on varmasti ihan kaikkialla, maasta riippumatta.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...