26.11.2012

Parasta ennen

Löysin keittiön maustelaatikosta pussillisen sinapinsiemeniä, jotka olivat menneet vanhaksi pari vuotta sitten. Taisin ostaa ne intialaiseen kurkkukeittoon arviolta syksyllä 2005, kun oli minun vuoroni tehdä alkuruoka.

Alkuruoka! Kurkkukeitto! Mausteita!

Vanhat hyvät ajat! Lapsettomasta elämästä voi kaivata monia asioita, mutta kaksi on ylitse muiden: ruokailu ja nukkuminen. Vaikka olen pitänyt nukkumisesta isompaa meteliä, juuri syömisen suhteen olemme joutuneet nöyrtymään eniten.

Maxillin paahdetut kanttarellit.

Ruokailu oli vanhoina hyvinä aikoina rentouttavaa yhdessäoloa! Ruoanlaittokin oli laatuaikaa ja yhteinen harrastus, johon saattoi panostaa useita tunteja. Kutsuimme ystäviä syömään ja ruokailutilanne oli innostava ja tunnelmallinen keskusteluhetki. Inspiraatiokriisin yllättäessä menimme ravintolaan, tuosta vain.

Vaan ei mennä enää. Lapset ovat pilanneet kaiken!

Ruokailun taustamusiikkina on Bo Kaspersin sijaan Hevisaurusta. Hellalla kokataan noin kymmentä safkaa, koska Skidin mielestä pahinta ruoassa on maku, koostumus ja väri. Välillä on nakki- tai kalapuikkopäiviä, sillä mitään uutta ei kannata kokeilla. Vihreät asiat ronkitaan poikkeuksetta lautasen reunalle. Poliittiseen debatin sijasta aikuisten huomion vie syöttötuolissaan hytkyvä metriheikki, joka huutaa iloisena jokaisen lusikallisen jälkeen "Tiitti!" ja vääntäytyy pystyyn. Kiitti vaan. Matolla on eri kuivettumisvaiheissa olevaa raejuustoa.

Kyllä ennen oli paremmin!

Vaikka joku tässä ei nyt mätsää. Miksi sinapinsiemenet olivat vanhentuneet? Jos olen joskus ollut superkulinaristi, miksi aivoni eivät enää tuota muita kuin pasta bolognesen reseptejä? Olivatko tuolien verhoilut tahraiset jo kaksiossa?

Piru vie, olisiko tässäkin nostalgisessa vatvomisessa hiukan muistojen kultaa? Onko aidan takana kurkkiva kurkkukeitto ihan noin vihreää? Millaista elämämme oikeasti oli ennen vuotta 2007?

Työntäyteistä, koska ei ollut kiire kotiin. Gourmeta tuskin väännettiin viikolla saati yhdessä, varsinkin kun Koti-insinööri oli vielä suhteemme alkuaikoina yhtä ronkeli kuin tyttärensä. Viikonloppuna saattoi toki olla kurkkukeittoa, mutta miksei sitä koskaan tehty toista kertaa? Todennäköisesti söimme silloinkin noin kymmentä ruokaa ja piipahdimme einesaltaalla hakemassa pakastepizzat kun inspiraatio loppui. Pöytäliina taisi pysyi puhtaana siksi, että söimme tv:n ääressä. Jolloin yhtälöstä voidaan poistaa myös ideologinen argumentointi ja Bo Kaspers. Emme varmaan käyneet ravintoloissakaan kuin kerran pari vuodessa. Anoppilassa kylläkin.

Kuten nykyäänkin.

Pistin sinapinsiemenet takaisin laatikkoon. Parasta ennen -päivämääriä ei kannata ottaa kovin vakavasti. Kuten ei ihan kaikkia parasta ennen lapsia -muistojakaan.

37 kommenttia:

  1. "Ruokailun taustamusiikkina on Bo Kaspersin sijaan Hevisaurusta."

    Ennen aikaa mun miestä mä kuuntelin syödessäni radio Ainoa tosi hiljaisella. Nyt soi korvia pistelevä renkutus, joka on kuulemma minimal technoa. Voi v*ttu. Ei silti ollut ennen paremmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä kumpi olisi kamalampaa: puoliso, jolla on aivan eri unirytmi vai puoliso, jolla on karmea musiikkimaku.

      Poista
  2. Meillä lapsi on onneksi kaikkiruokainen ja ihan sama mitä tehdään, niin lappaa tyytyväisenä ruuan naamaan. Parhaimmillaan alkoi itkeä, kun ei saanut syödä jalapenoja suoraan purkista :D Tykkää siis oikeasti myös tosi tulisesta ruuasta ja haluaa aina chilimajoneesia ruokaan kuin ruokaan. Lapsella ikää 2v. Toivon, että jos joskus toinen lapsi tulee perheeseen, se olisi yhtä hyväruokainen kuin tämä ykkönen. Yhtäkkiä en keksi yhtään ruokaa, mitä lapsi ei söisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen monta kertaa todennut, että olisin äitiydestä varmasti aivan eri mieltä jos olisin saanut vauvamanuaalien mukaan toimivan esikoisen. :)

      Poista
    2. Niin, mikä sitten on manuaalien mukaista, meidän poika 1v 3kk on kyllä aina syönyt varsin hyvin ja nukkunutkin puolivuotiaasta eteenpäin niin hyvin, että moni äiti on kateellinen (11-12h putkeen ja siihen 1-2h päikkärit päälle), kasvaa hyvin ja on ollut tosi vähän sairaana - mutta onkin sitten kaiken hereilläoloaikansa niin aktiivinen ja tutkimisenhaluinen, että menee pääosin ihan täystuhon puolelle.

      Repii, raastaa, rikkoo - meillä ei voi olla mitään tavaroita hänen ylettymisetäisyydellään (alkaa yläkaapeista loppua tila...) ja ihan missä tahansa jos ollaan vierailulla, niin sellainen 1-2h on maksimi mitä pystyn missään hänen kanssaan olemaan, kun hänen perässään on vaan pakko kiertää ja napata huutava ja kiemurteleva lapsi koko ajan pois repimästä, raastamasta ja rikkomasta, ei siinä ole oikein edes mitään järkeä, siis kylään lähtemisessä, kun olen viisi kertaa väsyneempi kotiin tullessa...

      Ja nyt ei oikeasti puhuta mistään pienestä tavaroiden kokeilusta vaan oikeasti, rikki on mennyt mummin antiikkinen arvokas 1800-luvun lipastopöytä (kun poika täräytti sen kumoon, kansi lähti irti ja antiikkiset naulat vaan lenteli), äidin 400e hintainen hammaskisko, pari puhelinta, koko kämpän seinät ja parketti - parketissa on, ei vain kevyitä naarmuja vaan syviä koloja ja painaumia, kun jotain tavaroita on paukutettu ja heitetty sitä vasten, antennipistorasia revitty irti seinästä, pari keraamista kulhoa, ainakin kolme puuteria á 20e, hirveä kasa kirjoja, ml pari kirjaston kirjaa, kummitädin kotoa yksi stereokaiutin, kolme pimennysverhoa a) aivan solmussa se kangas ja b) aukaisumekanismi hajalla - ihan vain muutamia esimerkkejä kertoakseni.

      Ja poika on siis alle 1v 3kk5!

      Puhumattakaan siitä kuinka monta kertaa lapsi on tipahtanut jostain korkealta, minne on kiivennyt. Vaikka kuinka katsoisi perään niin se keksii kiivetä keittiöjakkaralle, ikkunalaudoille, ruokahuonee pöydälle.

      Eli kuuluuko manuaalin mukaisen vauvan hyvin syömisen ja nukkumisen lisäksi myös olla rauhallinen ja kiltti, sopivasti aktiivinen?

      Nimim. Välillä ihan tosissaan väsyttää ja hermostuttaa tämä pojan tolkuton aktiivisuus...

      Poista
  3. Aika tosiaan kultaa muistot. Me ollaan pari kertaa kakkosen syntymän jälkeen oltu kahdestaan kotona ja lähinnä päivitelty sitä, miten tylsää on, kun on niin hiljaista... mä tein ennen lapsia duunia lähes koko ajan, joten turha mun on nostalgioida laadukkaan vapaa-ajan perään :D

    t. toinen keskivertomamma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin just, ei mullakaan mitään laadukasta vapaa-aikaa ole ollut - vapaa-ajan mahdollisuuksi toki oli enemmän, mutta kuinka usein mä niitä käytin..? Entäs jos sitä vapaa-aikaa on enemmän kun sitä pitää järjestämällä järjestää. :D

      Poista
  4. Meillä meni toisinpäin. En ole koskaan kiinnostunut itse ruoasta/syömisetä/kokkaamisesta, joten minulle riitti kunhan energiatasot pysyivät riittävän korkeina. Lasten myötä alkoi kokkaus. Ja nythän se vasta hauskaa on, kun kokkaavat mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, kokkaanko mäkin jopa enemmän nykyään? Miksi ihmeessä mä olen kuvitellut että ruoanlaitto on ollut mulle harrastus? :D

      Poista
    2. Hmmm... Kyllä mun mielestä ruuanlaitto oli mulle ennen harrastus, kun joka kerta mietti erikseen sen ateriakokonaisuuden ja mitä tekis mieli ja mikä on just tähän aikaan vuodesta hyvää jne. Nykyisin teen ruokaa useammin, mutta se on enemmän pakko kuin harrastus kun kersoja ei voi elättää pelkällä voileivällä kahta viikkoa jos ei satu kulinarismi huvittaan... Aikaa siihen makaronilaatikon vääntämiseen ja kalapuikon lämmitykseen saa kyllä kulumaan, mutta ei se aivotoimintaa juuri stimuloi kuten ruuanlaitto ennen :(

      Poista
  5. Hahhaaaa! Siis _ihan_ just samoja ajatuksia oli tuossa viikonloppuna kun väänsin makaronilaatikkoa taas kerran. Ja ihan samaan lopputulokseen päädyin, teimme miehenki kanssa niitä ihania gourmet-ruokia sen tasan neljäkertaa vuodessa tai jos joku tuli kylään (muu kuin paras kaverini, jonka kanssa syödän pakastepizzaa).
    Bella kyllä katsoi mielenkiinnolla sitä lasten kokkiohjelmaa ja puhuttiin silloin, että voitaisiin joskus tehdä kaikkia hyviä ruokia, mutta tyttö tokaisi siihen, että "sö voit sit syödä ne isän kanssa"... Kivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, meillä vähän sama: katsoo kyllä keittokirjoja ja osallistuu mielellään ruoanlaittoon, mutta syömisen jättää muille. ;)

      Poista
  6. Minä kyllä yhdyn kirjoituksen alkuosuuteen 100 %:sti! Kaipaan lapsettomalta ajalta nimenomaan (tietysti unen lisäksi) sitä ihanaa, tunteja kestävää lauantai-illan kokkausta viinilasin kera. Reseptien selailu ja sopivan menukokonaisuuden valmistelu jo viikolla oli osa prosessia. Kokkailu on aina ollut minulle tapa rentoutua.

    Unen ja ruoanlaiton lisäksi kaipaan mahdottomasti myös sitä, että saisin joskus omaa aikaa ihan vaan kotona oleiluun, eikä aina tarvitsisi itse lähteä jonnekin suorittamaan tai tekemään jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotona oleilu on kyllä kivaa, mutta tässä joudun myös harjoittamaan itsekritiikkiä: Me ollaan nyt pari kertaa kokeiltu konseptia, jossa ukko lähtee kakaroiden kanssa maalle ja mä jään himaan. Ja mitäs sitten tapahtuu: lähden ulos. ;)

      Poista
  7. Nyt oli niin koskettava teema että yleensä hiljainen tarkkailijakin kommentoi - mä voin nykyisin pahoin makaroonilaatikon äärellä. Tsihi - Laura, voin olla väärässäkin ja lapsesi muodostaa poikkeuksen sääntöön mutta joudun latistamaan tunnelmiasi ja toteamaan että varsinainen nirsoilu alkaakin yleensä vasta vähän myöhemmin - sitten kun on löydetty kunnolla se oma tahto eli usein joskus 4+ iässä. Kahden kokemuksella... Mä oisin voinut kirjoittaa tuon yllä olevan mutta valoa näkyy jo makaroonitunnelin päässä, 9 vuotias alkaa varovasti kiinnostua uusista mauista, osin kiitos telkkarin lapsikokkihypetyksen. Ja ainahan niille voi iskeä pinaattiletut nenän eteen ja nauttia itse oikeasta ruuasta - kiäh!

    Mae

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pisteet lasten kokkiohjelmille! Mä pahoin pelkään, että toi meidän ruokaskeptikko ei muutu ajan myötä, sen verran syvällä ennakkoluulot on. Snadi sen sijaan on ihan pro ruokailija, jolle ei tarvitse tehdä mitään erikoisannoksia. Lohdullista, että esikoisen nirsoilu ei ollutkaan mun syy!

      Poista
  8. Olen kanssasi samaa mieltä, että aika kultaa muistot. Kyllä mekin joskus kävimme ulkona syömässä ennen lapsia ja kavereiden kanssa laitettiin yhdessä ruokaa, mutta eipä tehdä enää. Kaverit ovat eronneet eikä meillä ole varaa ravintolaruokiin. Lapset ovat jo aikuistuneet, joten gourmet-ruokaa voi alkaa kokeilla kotonakin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Menemättä nyt kenenkään yksityiselämään ja yksittäistapausten logiikkaan, yleisesti vähän joskus ihmetyttää, että mikä perustelu se nyt on millekään, onko kaveri eronnut, yhtynyt, vai ikuisesti yksin. Pitääkö pariskunnalla olla pariskuntien seuraa ja sinkulla sinkkujen seuraa?

      Ei siis nyt tosiaan Sarille erityisesti.

      Poista
    2. No ainakin mun sinkkufrendit on viikonloppuiltansa useemmin baarissa kuin pariutuneet... Ts. ne on bilettämässä sillon, kun meillä ois sitä aikaa vaikka laittaa ruokaa vieraiden kanssa. Viikolla kaikilla on vaan kiire, olipa ne yksin, yhdessä tai viiden lapsen vanhempia.

      Poista
    3. Kesällä me grillataan naapuruston lapsiperheiden kanssa, mutta talvella tulee harvemmin kutsuttua ketään syömään. Pitäisi varmaan vähän elvyttää tapaamiskulttuuria!

      Poista
  9. Mulla on kelkka kääntynyt täysin lapsen saamisen jälkeen. Ennen lasta ruokailin varmaan kerta viikkoon mäkkärissä, söin eineksiä, koska en jaksanut tehdä ruokaa. Nykysellään olen kiinnostunut siitä mitä suuhun pistetään. Toki välillä niitä eineksiä, mutta mahdollisimman paljon itsetehtyä ja terveellistä. Lapselle en suostu tekemään erikseen ruokaa, jos mun pöperöt ei maistu, ni on syömättä. Kaikkea pitää maistaa yhden suupalallisen verran, siitä ei tingitä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samalla mallilla mekin mennään: aina pitää maistaa, myös ruokia, joita on jo maistanut. ;) Jos ei ole nälkä / ei maistu, niin ei väkisin. Pikaruokalat ovat onneksi sen verta kaukana että ei tule ikinä käytyä.

      Poista
  10. Anonyymi 10.37 kiteytti aika hyvin mitä mä kaipaan ajalta ennen lapsia: että sais joskus lojua rauhassa yksin kotona! Ihan vaan tehdä tai olla tekemättä mitä haluaa ilman että kukaan roikkuu hihassa. Ei aina haluis paeta johonkin kahvilaan. Pitääkö tätä varten hommata oma yksiö keskustasta, häh?

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Mulla oli tämä sama ongelma aikaisemmin, ja vitutti kun mies pystyo kuitenkin ihan rauhassa lojumaan makkarissa sängyllä lehteä lukien ja kukaan ei vaatinut sitä tekemään mitään tai vastailemaan tyhmiin kysymyksiin kadonneista tavaroista. Sitten päätin olla kuin mies, ja yhtenä iltana vaan lojuin sohvalla kirjan kanssa noteeraamatta lainkaan "ÄITI!" huutoja, tai no, kymmenennen huudon jälkeen sanoin että kysykää isältä (koska mies ei luonnollisesti ollut asian suhteen itse aktiivinen ja tarjoutunut hoitamaan jotain asiaa puolestani). Sen jälkeen ollaan oltu aika fiftysixty tämän asian kanssa. Saan jopa luke kokonaisen Hesarin rauhassa vaikka kaikki muut ovat kotona!

      Poista
    2. Jaa nyt luin paremmin - että ihan YKSIN kotona. Hmmm. Se onkin kinkkisempi.
      Meillä on hoitunut niin, että mies ja lapset anoppilaan yöksi. Tosin tätä tapahtuu kerran, pari vuodessa. Mutta se riittää :)

      Poista
    3. Hih, mikä loistoidea, mäkin passitan joskus iskänkin anopin luo yöks :D

      t. toinen keskivertomamma

      Poista
    4. Meillä tämä hoituu ihan sutjakasti: lapsen mielestä on ihana viettä iskän kanssa aikaa ILMAN äippää, joten tadaa - aikaa yksin! Sama mummi+vaari, äitiä jo huidotaan poiskin noista kuvioista...

      Poista
    5. Isovanhemmat on meille ihan korvaamattomia: nyt alkaa molemmat (siis 1,5 v ja 5,5 v) viihtyä niiden kanssa niin hyvin, että näen löhöilytulevaisuuden valoisana! :)

      Poista
    6. Mun pitää varmaan kans ruveta sanomaan niille tylysti että "nyt menette koko porukka helvettiin täältä, mäkin haluan joskus istua rauhassa sohvalla munasillaan". Eiku siis, tai no tajusitte kyllä.

      Poista
  11. Tooooodella hyvin sanottu. Aika kultaa parasta ennen -muistot. Mutta kyllä vaan sillon kaikki oli niin paljon helpompaa kun ei tarvinnut huolehtia kuin omasta ruoasta, unesta ja olosta. Ja ihminen muuttuu. Itse olen huomannut muuttuneeni oman äitini kaltaiseksi sen suhteen että en osaa olla vaan. Siis tekemättä mitään. Kokoajan pitää hääriä ja hyöriä, ja jos joskus olisi hiljaista luppoaikaa kotona ilman lapsia niin tulee todella outo olo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti tuosta muutoksesta: vaikka olisin lapseton, en olisi enää se sama ihminen, johon itseäni vertaan. Olen joka tapauksessa vanhentunut niin, että en jaksa valvoa edes kahteentoista. Baarit eivät ole kiinnostaneet moneen vuoteen. Enemmän aktiviteettejani hillitsee tämä fucking pimeys kuin kersat.

      Poista
  12. kylläpä oli taas niin osuvasti kirjoitettu, kiitos!
    meillä miehen kanssa vietetty yhteinen aika on selkeäasti lisääntynyt, sillä ennen lapsia kumpikaan ei ikinä ollut näin paljon kotona, ainakaan yhtäaikaa... :)
    mä en ole ruoanlaittaja ja se on tässä kotiäitiydessä ollut mulle kaikkein haasteellisinta, kun on pakko laittaa sitä ruokaa. mies onneksi hoitaa viikonloput ja kaikki juhlat yms. vaativammat tilanteet. lapset tyytykööt mutsin 5-10 ruokalajin valikoimaan arkisin.
    ja sitä minäkin kyllä kaipaan eniten, että välillä saisi olla täällä kotona ihan vaan yksin. ja siis vaan olla. -miuku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, voihan tosiaan niinkin käydä että yhteinen aika lisääntyy!

      Poista
  13. Tää oli hyvä... Yksin ollessani en muka ehtinyt koskaan jumppaan tai muuten liikkumaan... Mutta nyt ehdin 2-3 kertaa/vk ja lapsia on kaksi ( alle 5 v.) Tämä johtuu mm. siitä että älyän lähteä töistä ajallaan lasten ansiosta. Ennen tuli töitä tehtyä liian pitkiä päiviä... Ehkä olisin oppinut priorisoimaan ilman lapsiakin ennemmin tai myöhemmin ;) Mut tässä pitää nostaa hattua omalle miehellekin että omiakin juttuja ehtii tehdä - oon tyytyväinen että yhdessä tehdään asiat ja lastenhoidot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mäkin urheilen nykyään nelisen kertaa viikossa, aika helposti. Toki myös siksi, että sunnuntaina ei ole koskaan kankkunen. ;)

      Poista
  14. Niin, olihan se ihanaa käyttää loputtomasti aikaa raaka-aineiden hakemiseen eri paikoista (1krt/vuosi), naaman puunaamiseen, univelkojen tasaamiseen ja lehtipinon madaltamiseen... mutta joku tyhjyys siihen kai kuitenkin liittyi, kun ihan tarkotuksella ruvettiin lapsentekohommiin?!

    Arki-illat meni harrastuksissa, viikonloput oli ohjelmoitu sisältämään millon mitäkin kaupunkilaisen pakkoaktiviteettia. Sama rundi joka viikko uudestaan. Oli tylsää, jos ei ollu uusia brunssipaikkoja tiedossa.

    Joo, näin sen täytyy olla, kyllä nyt on ihan sikapaljon siistimpää, eiksje? Joohan..?

    VastaaPoista
  15. Hienoa tekstiä, kirjoitat todella hyvin.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...