Ihmisen osa

Skidille sattui iskemään kakkahätä, kun minä istuin sohvalla imettämässä ja Koti-insinööri oli käymässä kaupassa. Istuttuaan vartin verran potalla pyyhkijää odotellen pääsi huokaus: mun elämä nyt vaan on tällaista.

Tämä lienee sitä diippiä shittiä. Nevertheless, tunsin ipanan kanssa syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Ps. Skidi on ollut Snadista lähes varauksettoman ilahtunut, esitellyt sitä hoitokavereilleen jne. Vain kerran mielikuvitusleikissä, jossa hän oli keiju nimeltä Riikka, pikkusisko nimettiin Urpoksi.

Liinat rumpuun

Sarjassamme kummallisia tuotteita. Synnytyslaitokselta saadussa goodie bagissä oli kaksi Dr. Beckmannin värin- ja liankerääjäliinaa. Valmistajan esitteen mukaan näitä kannattaa käyttää, kun haluaa pestä värillisiä ja valkoisia samassa koneessa etteivät valkoiset värjäänny.

Dr. Beckmann Värin- ja liankerääjäliinoilla estät helposti ja kätevästi värin ja lian leviämisen vaatteisiin. Tuotetta on helppo käyttää: muistat vain jokaisen pesukerran yhteydessä lisätä liinan pesukonerumpuun. Pesun jälkeen liina heitetään pois. Liinat imevät itseensä erityisen kemiallisen koostumuksensa (kationoitu) ansiosta pesuvedestä likahiukkaset, kalkkijäämät ja levinneet värit kuin magneetti. Verkkorakenteen avulla liinat kykenevät sitomaan itseensä enemmän likaa ja väriä kuin muut vastaavat liinat.

Vaikuttaa kiinnostavalta, vaikka kationointi kuulostaakin humanistin mielestä turhan erikoiselta. Pyykkäämme lapsiperheeksi superharvoin (iso pesukone ja laiskat pyörittäjät), joten koneeseen tungetaan yleensä ihan mitä tahansa väriä. Nyt kun käytössäni on about viisi paitaa, ongelma vielä korostuu. Kokeilin siis liinaa yhteen maltillisen sekaväriseen koneelliseen.

Kuvassa lopputulos! Mutta en silti osaa sanoa, onko tämä turhaa vai ei. Liinan väri jäi harmaanruskeaksi, joten kaipa se ainakin hiukan vaaleita tekstiilejä suojaa, mutta onko ajoittainen valkaiseminen sitten suurempi paha. Tieteellisyyden nimissä todettakoon, että en tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman liinaa. Mitä mieltä olette - onko jollain kokemuksia??

Ps. Jos vahinko on jo päässyt tapahtumaan, kokeilkaa valkopyykkiin ruokasoodaa! Sain itse viimeksi 10 vuotta sitten avatun soodapurkin vihdoin käyttöön.

Keskinkertaisuuden ydin

Täällä ollaan taas, koska aivot ovat savunneet! Ihan ensiksi sananen minuun ja tähän blogiin kohdistuvista odotuksista. Koska lukijalle on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää viitekehys, josta käsin kirjoitan.

Hämmästyin sitä, miksi jengi kuvitteli, että olisin "koulutettu" äiti vaikka olen nimenomaan pyrkinyt alleviivaamaan keskinkertaisuuttani. Oletus siitä, että olisin ahminut kirjallisuutta, surffannut netissä etsimässä puolueetonta tietoa ja haastatellut asiantuntijoita, on todellakin ihan looginen. Olenhan kuluttajana keskivertoa tarkempi.

Äitiys on kuitenkin eri asia. Ei siksi, että kokisin sen vähemmän tärkeäksi kuin tonnikalan kohtalon tai biojätteen lajittelun, vaan siksi, että tärkeämmät tarpeet ajavat perfektionismin ja hippeilyn ohi. Tipun - tai oikeammin tiputtaudun - äitiyslomalla Maslowin tarvehierarkiassa vähintään toiseksi alimmalle ellen alimmalle tasolle. Mielenterveyteni rakennuspalikat ovat nukkuminen ja kirjoittaminen, muu on hifistelyä. Kestovaipat vituttavat, koska ne vaativat erikoisjärjestelyjä ja rutiinien hylkäämistä tilanteessa, jossa haluaisin keskittyä vain selviytymään.

Olen itsekäs. En aseta itselleni äitinä vaatimuksia, etten pettyisi enempää. Joku keittiöpsykologi voisi jopa sanoa, että en etsimällä etsi tietoa, koska en halua tietää. Näin elämääni ei kohdistu uusia paineita.

Olen laiska. Luotan siihen, että lasten isä, muu lähipiiri ja valtamedia pitävät minut kartalla asioista, jotka pitää tietää. Lapset ovat toistaiseksi elossa ja tällä hetkellä jopa tyytyväisiä. Rima ehkä väpättää, mutta se näyttää riittävän.

On siis olemassa paljon, paljon parempien äitien blogeja, josta saa oikeasti tietoa lapsen ergonomiasta, imuotteesta, kiintymyssuhteista ja ortodoksisista kasvatusmenetelmistä. Tämän tuotoksen parissa ei kannata tuhlata aikaa, jos odottaa jotain muuta kuin äitiysaivopieruja.

Ps. Keskikertaisuus on muuten työssäkäyvänkin äidin mielenterveydelle hyväksi. Tämänhän jo tiesinkin.

Rintareppu

Tämä blogiyhteisö on sitten palkitseva! Mitä sainkaan tietää, kun kirjoitin pahaa-aavistamattomana sanan "rintareppu". Postaukseen, joka ei käsitellyt rintareppuja, eikä edes lapsen kantamista. Itse asiassa se ei käsitellyt lasta ollenkaan.

Mutta viis siitä. Sain siis tietää, että
1) rintareppu ja kantoreppu ovat aivan eri asioita, vaikka ne daijulle maallikolle näyttävätkin hiukan samanlaisilta. No okei, ihan samanlaisilta. Toinen on kuitenkin lapsen kantamiseen ja toinen avuttoman lapsen pahimpaan mahdolliseen asentoon ripustamiseen tarkoitettu väline.
2) uskon kritiikittömästi kaiken, mitä BabyBjörnin puoskarit sivuillaan kirjoittavat. Vaikka en ole käynyt koko sivuilla, sillä sain kyseisen rintarepun isoveljeltäni perintönä, enkä ole koko kantoasiaa sen koommin pohtinut. Veljellä on muuten kolme ahkerasti jalkapalloilevaa lasta, joita kaikkia lienee rintaripulla kidutettu.
3) puolueettomien tahojen tekemien tutkimusten penääminen on lapsellista. Sillä näkeehän sen ihan terveellä järjellä, että toisessa lapsi kärsii. Hitto! Luulin, että lapsi nukahtaa tyytyväisenä rintareppuun, mutta ilmeisesti hän pyörtyykin kivusta.
4) lapsen kantaminen kasvot menosuuntaan kyseisessä luustoa tuhoavassa helvetinkapineessa on sama kuin minut sidottaisiin kuorma-auton keulaan ja lähdettäisiin motarille. Kauhistus. Onneksi emme kanna lapsiparkaa vielä niin päin. Luin nimittäin manuaalin.
5) en ole kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista, vaikka olen koulutettu ihminen. Tosiaan. En osannut epäillä tuotetta, joka on ihan yleisesti ystäväpiirissä käytössä ja josta en ole kohujuttuja mediasta kuullut tahi lukenut. Edelleenkään.

Kylläpä tuli hyvä mieli! Ihania mökkipäiviä kaikille äideille, muistakaa lapsen paras!<3

Ps. Tulee breikki. Palaan asiaan kun muistan, miksi tätä blogia kirjoitan.

Meillä on jo kaikkea. Oikeasti.

Viivi oli vääntänyt kivan jutun lastenhuoneen kemikaaleista. Olen jauhanut aiheesta aikaisemminkin, mutta jutusta kannattaa panna merkille kaksi asiaa: leluissa on monenlaisia myrkkyjä. Se, että ne ovat puuta ja 70-luvulta, ei vielä tee niistä automaattisesti turvallisia. Toiseksi: valvonta on rajallisilla resursseilla pintapuolista. Kaikkia leluja ei tietenkään voida testata. Lainsäädännön noudattaminen on valmistajan etiikasta kiinni. Ja etiikkahan saattaapi joustaa tulostavoitteiden paineessa.

Kolmantena pointtina totean itse, että turvallisetkin lelut ovat suurimmaksi osaksi turhakkeita, joiden ympäristövaikutus on suuri jos niistä tulee sekajätettä heti kun ne on paketista riivitty. Kuvaavaa on, että paketin narut saattavat olla kiinnostavampia kuin itse lelu. Silloin on ihan sama, onko lelu Karjalan petäjää ja eurooppalaisen aikuisen valmistama.

Tiedän, että leluja saadaan lahjaksi pyytämättä ja yllätyksenä, vaikka kuinka vihjaa, että meillä on jo kaikkea. Olen itse toitottanut aiheesta jo jonkun aikaa ja Koti-Insinööri totesikin, että aiheutan ihmisille ahdistusta vaatimuksillani. Mutta kun mähän en nimenomaan vaadi mitään, goddammit! En tiedä, millaiset teesit pihaporttiin pitäisi naulata, että asia menisi jakeluun. En nimittäin erityisemmin nauti siitä, että joudun takavarikoimaan leluja tai selittämään Skidille, että tätä lelua ei sitten missään tapauksessa saa laittaa suuhun. En voi edes pyytää anteeksi, että mielestäni lapsen terveys on tärkeämpi kuin lahjanantajan fiilarit. Sori silti.

Saman katon alla

Pahoittelut elokuun laiskahkosta postaustahdista! Syypää ei ole Snadi. Olemme viettäneet kaiken liikenevän ajan maalla enkä saa nettiä toimimaan macissa (kätevä tapa vieroittaa itsensä netistä).

"Maalla" on koti-insinöörin suvun mökki (vanha kaksikerroksinen huvila) superidyllisellä paikalla lounaissaaristossa. Paikalla on kesäisin yleensä aina myös appivanhemmat ja muuta sekalaista seurakuntaa. Monet ovat allergisia omien sukulaistensa, vanhempiensa saati sitten appivanhempiensa kanssa majoittumiselle, mutta me olemme tulleet toimeen yllättävän hyvin ilman akuuttia psykoosia.

Minä ja Snadi heinäkuun hiessä

Unikoulua käsitelleen postauksen perään virinneessä keskustelussa nousi esille yksi hyvä pointti: äidit ovat nykyään hyvin yksin. Sukumökkeilyssä onkin puolensa juuri tästä näkökulmasta. Kun käsiä on useammat kuin yhdet, pääsen mustikkaan, päiväunille, saunaan ja sienimetsään. Ehdin imetykseltä osallistua myös terapeuttisina pitämiini ulkohommiin kun Skidi lähtee Mummin kanssa sipuleita nostamaan ja Snadi viettää laatuaikaa isänsä kanssa rintarepussa. Win-win. Kaikilla on mielekästä tekemistä, mikä on unen lisäksi se toinen mielenterveyden raaka-aine.

Skidi syö kuormasta

En pane myöskään pahakseni anopin keittiötaitoja. Vyölaukku kiittää.

Hyvästit vyölaukulle

Totuuden hetki. Ahtauduin pari päivää sitten ensimmäistä kertaa vanhoihin farkkuihini. Kaikista väljimpiin farkkuihini. Menivät ne, mutta sujahtamisesta ei voida puhua. Painon putoamisen kanssa ei tälläkään kertaa ollut suuria ongelmia, mutta omissa mitoissani en ole. Luotan siihen, että imetys jeesaa parin extrakilon kanssa, mutta miten tästä perkeleen vyölaukusta pääsee eroon?! Annoin itselleni luvan ottaa rennosti jälkitarkastukseen asti, mutta sitten on aloitettava ryhtiliike. Eli huomenna.

Koska imettäjä ei voi tinkiä ruokailuista, minun pitäisi löytää sisäinen urheilusankarini. Olen miettinyt erilaisten motivaattorien käyttöönottoa, jopa personal traineria. Jäin lähinnä miettimään, että tuleeko siitä mitään tällä luonnehäiriöllä? Varsinkin kun vihaan syvästi loka-maaliskuun välistä ajanjaksoa. Mitä keinoja ne saa käyttää pakottaakseen asiakkaansa treenaamaan? Jos treffit osuu vähän huonomman biorytmin päivälle niin mähän ilmoitan sille, että lenkkeile keskenäs, mulla on suklaalevy pahasti kesken. Vähän parempana päivänä tyydyn vain salakuljettamaan salille punkkua vesipullossa.

Entä pitäisikö treenauttajan olla mies vai nainen? En osaa päättää, kumpi vituttaisi vähemmän: joku munakireissä trikoissa loikkiva superhessu, joka sijoittui juuri kansainvälisissä teräsmieskisoissa toiseksi, vai parikymppinen let's go -meininkiä uhkuva ja sykealueitani syynäävä lettileena? Eih.

Mut saa räntäsateella ulos vain Paavo Lipposen ulosannilla varustettu vanhempi nainen, jolla on lukion hissanmaikan kuri ja vihaisen dobermannin katse.

Time out. Pehmeä lasku. Ehkä se peili on kuitenkin paras motivaattori. Lenkkikaveriksi kelvannee vaunut ja kirittäjäksi sienimetsä. Ja ainahan voi soittaa Rolffille ja pyytää vyölaukkuun vetoketjun.

Unta palloon

Yle nosti eilen pääuutistensa aiheeksi lasten unikoulun ja erityisesti niiden haitattomuuden lapsille. Uutinen liittyi Unihiekkaa etsimässä -kirjan julkaisuun. Kirjoittajien, tutkija Anna Keski-Rahkosen ja toimittaja Minna Nalbantoglun mukaan lasten uniopetus on luultua helpompaa ja kaikki unikoulut turvallisia - jopa paljon parjattu huudatusunikoulu päästetään pannasta. Aikuisten (ja etenkin naisten) unettomuuden aiheuttamista fyysisistä ja psyykkisistä haitoista sen sijaan on paljon näyttöä. Väitänpä ihan ilman todisteita, että jokainen vanhempi tietää, mitä kahden tunnin unet tekevät parisuhteelle.

Olen paljon miettinyt, että kestänkö itse vain poikkeuksellisen huonosti unettomuutta, kun vanhempien unentarpeesta ei juurikaan puhuta. Toki joka puolella hoetaan, että "äidin pitää nukkua kun vauva nukkuu", mutta miten ihmeessä se onnistuu? Minua nukuttaa yöllä, koska käpyrauhaseni käskee niin. Minä en siis saa unta milloin tahansa, enkä varsinkaan puolen tunnin välein. En voi nukkua vaunukävelylläkään. Suomessa vallitsee jonkinlainen talvisotamentaliteetti, että oli yö ollut miten paska tahansa, kunnon äippä on aamukuudelta pirtsakkana piirakkaa rypyttämässä. Sumppia vaan koneeseen ja Maybellinea ripsiin niin se parisuhde kyllä virkoaa ihan itsestään arjen aarremaassa. Pääasia, ettei perheen lapsukainen vaan joudu vuodattamaan yhtään kyyneltä. Kyllä se siitä!

Voin kertoa, että ei se siitä. Unettomuus aiheuttaa minulle sen mittaluokan vitutuksen, että tällainen ajattelumalli toimii vain, jos eroaminen olisi lailla kiellettyä ainakin lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana. Ja siinä suohirviötilassa ei paljon sen vuorovaikutussuhteenkaan rakentaminen lapsen kanssa kiinnosta paskan vertaa. Minä lähden siitä, että skidin onnellisuuteen (jos sitä haluaa pitää jonkinlaisena tavoiteltavana olotilana) vaikuttaa enemmän se, että asumme Koti-Insinöörin kanssa samassa osoitteessa ja vieläpä hyväntuulisina.

Tähän asti yöt ovat menneet Snadin kanssa yllättävän hyvin. Vauvelsson viettää yönsä kopassa sänkyni vieressä, mutta puolen vuoden jälkeen ajattelin hiljalleen lopettaa yöimetykset ja ottaa käyttöön kaikki lailliset menetelmät, joilla yöt saadaan sujumaan omassa huoneessa ilman hulinoita, huudolla tai ilman. Sillä niitä hulinaöitähän tulee kyllä joka tapauksessa. Niiden pitää vain olla poikkeus säännöstä.

Keinolihakaalilaatikkoa?

Terhi kysyi multa jo viime viikolla mielipidettä keinolihasta tänään ilmestynyttä juttua varten. Keinoliha on siis eläinten kudosnäytteistä laboratorio-oloissa kasvatettua lihamassaa. Keinolihan kasvattamista tutkitaan, sillä ruoantuotannon ongelmat kasvavat sitä mukaa kun ihmisten määrä maapallolla kasvaa. Lisäksi tuotantoeläimiä ei tarvitsisi rääkätä, hiilidioksidipäästöt pienenisivät ja laidun- sekä viljelymaata voitaisiin käyttää muuhun kuin rehuntuotantoon.

Jutussa kerrotaan, että keinolihan rakenteeseen ja makuun ei ole ehditty vielä panostaa, mutta eihän sitä tarvitse sellaisenaan syödäkään. Voisin kuvitella, että varsinkin makkaran ja einesvalmisteiden raaka-aineeksi keinoliha sopisi hyvin.

En itse ole mikään lihafani, vaikka en totaalikieltäytyjä olekaan, mutta ei keinoliha kuulosta mun mielestä mitenkään erityisen ällöttävältä. Pahempi rasti mulle olisi toukkien ja heinäsirkkojen syöminen. En tiedä miksi. Olisi kiva kuulla etenkin sekasyöjien mielipiteitä: söisittekö tällaista proteiinia, jos sitä olisi marketissa tarjolla?

Kuva: Flickr / VirtualEm EDIT: pihvi esittää ihan oikeaa lihaa.

Maailman paras jälkiruoka

Mustikkamaito.

Kuka käskee?

Lasten kasvatuksesta on kuultu kipakoita puheenvuoroja. Ensin Amy Chua haukkui länsimaiset vanhemmat kasvatuslusmuilusta ja nyt saksalainen lastenpsykiatri Michael Winterhoff väittää, että jopa 70% (saksalais)lapsista on about yhteiskuntakelvottomia, koska vanhemmat eivät osaa olla vanhempia. Hänen mukaansa tämä vääristynyt suhde lapsiin johtaa kulttuurimme tuhoon. Huom. Linkattu juttu on radikaalisti lyhennetty.

Winterhoffin mukaan ongelma on vallan siirtäminen lapsille, minkä vanhemmat tekevät tiedostamattaan. Hän nimeää kolme erilaista häiriintynyttä suhdetta lapsiin, joista seuraa se, että lapsi katsoo hallitsevansa vanhempiansaan. Nämä suhteet ovat tiivistetysti (jos tulkitsin oikein):

• kumppanuussuhde, jossa lapsi on tasa-arvoinen vanhempaan nähden: hänelle annetaan liikaa päätösvastuuta ja neuvotteluvaraa, joihin hänellä ei ole valmiuksia, 
• rakkautta kerjäävä vanhempi, joka sallii lapselleen mitä tahansa kunhan tämä vain ei suutu ja
• symbioosivanhemmuus, jossa vanhempi elää tunne-elämäänsä lapsen kautta ja pitää lasta omana ruumiinosanaan.

Niin. Missään ei opeteta lasten kasvatusta. Kukaan ei neuvolassa kysy, miten Tiina käyttäytyy tai minkälainen vuorovaikutussuhde Petterin kanssa on muodostettu. Omien vanhempien antama esimerkki voi olla yhtä väärä kuin fiilispohja. Tämän tiedostamisen lisäksi kaikkien lasta hoitavien aikuisten tulisi toimia johdonmukaisesti samojen sääntöjen mukaan. Hyvä, jos edes vanhemmat ovat säännöistä yhtä mieltä.

Olen itse varmasti liian autoritäärinen kasvattaja, mutta teen mitä osaan, jotta lapsi pysyy hallinnassani. Tyylipisteistä en tiedä. Totteleminen kun on jopa turvallisuuskysymys liikenteessä tai kyläreissuilla, joissa on vesistö lähellä. Jos siis kuljemme kohti kulttuurimme tuhoa, meidän perhe ainakin kulkee hyvässä järjestyksessä.