28.7.2011

Pelottaa

Ah, kuukauden päivät vauvaelämää on ihanasti muistuttanut fobioista, neurooseista ja harhoista, joita edellisellä kierroksella kehitin. Nää on ainakin nostaneet päätään:

1) Ei pysty -syndrooma.
"Mä en voi lähteä sen kanssa markettiin, koska se alkaa satavarmasti huutaa viimeistään kassajonossa. Mä joutuisin jättämään ostokset siihen ja juoksemaan kirkuvien vaunujen kanssa himaan naama punaisena enkä enää koskaan kehtais kohdata sitä kassaneitiä, joka palauttelis niitä mun ostoksia takas hyllyyn. Ja mä en tasan yritä imettää jossain pullonpalautusautomaatin takana kun ihmiset ajattelee, että tollaset satavuotiaana synnyttäneet ei yhtään ajattele lapsen parasta, ja joku imettäjiä bongaava pervo nappais tapahtumasta kuvan ja latais sen nettiin." Todennäköisesti.

2) Tästä yöstä ei tule mitään -fobia.
"Koska se nukkui päivällä niin paljon, se ei varmasti nuku yöllä eli mun on pakko mennä nukkumaan nyt vaikka ei väsytä vielä yhtään, jotta saisin ees kolme tuntia, mut sit jos mä en saakaan heti unta - niin kuin todennäköisesti käy - niin millon mä sitten nukun kun huomenna tulee päivällä vieraitakin.."

3) Mikä jäi -neuroosi.
Lähdetäänpä mökille. "Onko pätkälle riittävästi vaatteita, kosteuspyyhkeitä, vaippoja, tutteja, itkuhälyttimet, hyttyssuoja, harsoja, pullo ja BabyBjörn? Tuliko rintapumppu ja bepanthenia? Onko Ekalle Vekaralle autoon kirjoja, palapeli, juomista ja eväät? Onhan lääkepussi mukana ja kyypakkaus vielä ok?" Perillä voikin pohtia, että kuka helvetti pakkasi mun kamat kun mukana ei ole edes vaihtoalkkareita.

Positiivista on se, että näitä on vähemmän ja lievempinä kuin ekalla kerralla. Esimerkiksi mun elämä oli nyt tässä -pakokauhu lienee vain esikoisen äidin yksinoikeus.

Kun unideprivaatio poistaa ongelmanratkaisukyvyn (ja -halun) ja elämä pyörii yhden otsikon alla, galaksit räjähtää ihan mitättömistä asioista. Lääke: rauhallinen kävelylenkki korttelin ympäri (ilman vaunuja), punaviini ja sosiaalisen elämän lisääminen. Vuoden aikajänteellä kaikki alkaa taas järjestyä.

20 kommenttia:

  1. Toivottavasti fobiasi eivät vallan riistäydy käsistä. :)

    En muista onko tästä ollut ennen puhetta, mutta millaiseksi äidiksi ajattelit itsesi ennen äitiytymistä?

    Koska, mähän aion olla satavarmasti se nimenomainen raskausaikana onnea hehkuva, synnytyksessä vain vähän ruusuposkinen ja heti kotiin päästyä pullantuoksuinen äiti, ja nämä tekstit ovat toimineet kyllä oivana valmennuksena "mitä jos niin ei tapahdukaan" -skenaariota ajatellen.

    Tiesitkö tai arvelitko, mitä raskaus ja lapsi tuo tullessaan?

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Tunnistin itseni esikoisen osalta, nyt kun toista harkitaan (lue: mies nurkuu, ja helppohan se on kun on päivät töissä) olen miettinyt just näitä, ja helpotuksen tunne tuli jotenkin päälle, kun tajuaa että muutkin.

    VastaaPoista
  3. kyllä. minulla on menossa tuo "minun elämäni oli tässä"-vaihe.

    Lisäksi minulla on "jos nämä yöt eivät ala paranemaan niin..."- silti en osaa tehdä asialle mitään. Sanotaan, että aina voi hakea apua, mutta kuka oikeasti voisi muka auttaa? Minulla on ne tissit, ja minun tissejäni tarvitaan öisin. Jossain vaiheessa mies yritti "auttaa" puhumalla korvikkeen annosta öisin. Sain vielä isommat itkuraivarit, koska hän ei muka tukenut imetystä.

    En voi ymmärtää miten olen yhä edelleen naimisissa.

    VastaaPoista
  4. Ai miten niin vuoden aikajänteellä asiat järjestyvät??? Täällä yksi mama, joka NUKAHTI tänään työpöytänsä ääreen, koska eräs 2-v. jälkeläinen valvotti JÄLLEEN yöllä.

    Esikoinen nukkui aina kuin unelma, mutta tämä kakkonen on täysin eri maata. Elän toivossa että tyyppi koulun alkuun mennessä alkais nukkumaan yönsä.

    Nimim. **ttu ku väsyttää

    VastaaPoista
  5. ooh, mä voin kerrankin omahyväistellä täällä :D edellisestä 8 vuotta, silloin neuroosit huipussaan, ja jutut menee nykyään näin:

    1. ihan sama, jos on pakko käydä kaupassa.

    2. nukkuu tai ei, ei siihen voi vaikuttaa ainakaan kauheesti.

    3. jos on tissit mukana, niin kaiken unohtuneen voi hakea sit kaupasta (paitsi jos mökki on ulkosaaristossa).

    tsori :D

    VastaaPoista
  6. Mitä sitä kesällä alkkareilla :)

    VastaaPoista
  7. Entä piinaavat "jos sille käy jotain" -pelot? Eikö tokalla kierroksella enää kurkita yöllä tunnin välein kehtoon tai mitata lämpöä "ihan vaan varmuuden vuoksi" jollakin korvakuumemittarilla joka ilta?

    Sain esikoiseni 4 kk. sitten, enkä mitenkään ollut varautunut siihen huolen ja kauhukuvien määrään mikä elämän siitä hetkestä täytti.

    Lapsi on kyllä nukkunut syntymästään lähtien hyvin yönsä, mutta itse en taida nukkua vieläkään kahta tuntia pidempiä jaksoja kerrallaan..

    VastaaPoista
  8. Tsemppiä. Mä samastun tohon kamojen kasailuun: ihan järjetön homma lähteä mihinkään kun pitää pakata lapsen, koiran ja omat kamat kassiin. Ja totuuden nimissä, joskus tuntuu, että mun olisi pitänyt katsoa sen miehenkin kamat (wtf!!?). Noh, eläkeläismummona mä reissaan sit vaan käsilaukun turvin.

    VastaaPoista
  9. Ensi tämä postaus ja sitten Wandaben kommentti! :D :D

    VastaaPoista
  10. Tiia, kummallista kyllä, en juurikaan ajatellut äitiyttä ennen kuin ipana oli maailmassa. Raskauden aikana sisäinen kontrollifriikkini sai kovimman kolauksen kun kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti, ja luonnollisesti kontrollifriikin kolhiminen jatkuu koko ajan. :D

    Mirva, näihin tunteisiin liittyy niin paljon häpeää (koska naisen pitäisi osata tämä äitiys ihan luonnostaan) ettei niistä kukaan juuri kehtaa puhua. Voit olla ihan varma että muutkin. :)

    Ti, :)

    Verskinen, otan osaa, se oli kyllä pahin syndrooma ja meni ohi vasta kun lähdin takaisin töihin. Tätä ei teitenkään saisi sanoa ääneen, mutta myös imetyksen lopettaminen helpotti kun hommasta tuli tasa-arvoisempaa ja sain omat hormonini takaisin. Imho: alle 1 v lasten perheissä avioerot pitäisi kieltää, se eka vuosi pitäisi sinnitellä vaikka väkisin. ;)

    Fru Citron, kamalaa! Tarkoitin että vuodessa nämä fobiat alkavat helpottaa kun lapsi kasvaa, mutta tosiaan eiväthän ne kaikki kokonaan poistu. Eikö tohon saisi jo jotain apua..?

    Wandabe, ei tarvetta pahoitteluun, tän blogin tarkoitus on tarjota onnistumisen tunteita muille. ;) Mut pelkät tissit ei tosiaan riitä himassakaan, se tuttipullo on mun paras kaveri!

    Arkitehti, ja vielä maalla!

    Anonyymi, mä en itse asiassa tarkistellut kauheasti ekalla kerrallakaan. Skidi röhisi ja kuorsasi niin että siirsin sen kolmeviikkoisena omaan huoneeseensa että sain itse nukuttua. Something's got to give..

    Anonyymi, no aivan! Meillä on nyt jako että molemmat hoitaa omien kamojensa lisäksi toisen lapsen. Listat on käytössä. :)

    Daalia, hyvä että viihdyt. :)

    VastaaPoista
  11. Aaah. Olen joskus ammoin lukenut blogiasi ja nyt pitkän ajan jälkeen eksyin taas. Kiitos nauruista, hienosta tyylistä ja onnea vauvasta. Jään lukijaksesi, vaikkei vauvaelämä mitenkään liity omaan elämääni enää ikinä. Toivottavasti. Kai.

    VastaaPoista
  12. Tosta kamojen pakkaamisesta... Mä en vaan tajua, miten helvetissä se viimeinen hetki menee aina sellaiseen hysteeriseen juoksuun pitkin kämppää miettien mitä kaikkea pitäis vielä ottaa mukaan. Vaikka mä olen nyt tähän pisteeseen mennessä jo mielestäni oppinut pakkaamaan kaiken tarpeellisen jo edellisenä iltana. Mutta kun jos kuitenkin ne kumisaappaat... Ja pitäiskö se pitkähihainen jos nyt kuitenkin tuleekin kylmempi päivä. Ja vaikka kuinka oon vanonut että yhtäkään hiton nyssykkää en enää kantele vaan kaiken pitää mahtua matkalaukkuun ja yhteen reppuun niin eikös perkele ne vikat kamat ole aina jossain puolihuolimattomassa muovikassissa. Grr.
    Yhdessä asiassa oon kyllä ollut superonnekas - molemmat skidit ovat olleet tosi tyytyväisiä vaunuissa. Vaikka kotona olis mikä kitinäpäivä niin kun pakkaa lapsen rattaisiin ja lähtee lykkimään ihan mihin vaan, niin rauhallinen hetki on taattu. Ja koskee myös pysähtyneitä vaunuja ;)

    VastaaPoista
  13. Luulin itse, että olisin edes tuosta ykköskohdasta päässyt eroon toisella kierroksella. Koska minähän olen jo kokenut esikoisen kanssa ne sata tilannetta, joissa se on alkanut huutaa ja kovaa. Kaikkea kanssa; pelko palasi heti, kun tajusin, että on olemassa sellainenkin ilmiö kuin stereohuuto kassajonossa.

    VastaaPoista
  14. En enää muista mitä kautta päädyin blogiisi, mutta kyllä oli tämä hauskasti kirjoitettu teksti. Niin tuttua ja löysin hyvän neuvon itselleni tähän hetkeen: "alle 1 v lasten perheissä avioerot pitäisi kieltää, se eka vuosi pitäisi sinnitellä vaikka väkisin. ;)"
    Nyt olisi sitten 5kk jäljellä vielä ennen 1v synttäreitä :D Pitkää pinnaa tarvitaan..

    VastaaPoista
  15. Olen kommentoinut aikaisemmin anonyyminä, mutta koska tilanne on täällä päässä melkoisen sama (kakkonen kuukauden päivät), päätän kommentoida sinulle vastedes pysyvällä nimellä.

    Minulle on tullut ravintolasyömisen fobia: vedän sen savulohisalaatin niin äkkiä kuin mahdollista, koska kohta se kuitenkin herää eikä ravintolassa ainakaan saa häiritä muita (itse vihaan kiljuvia lapsia etenkin ravintoloissa).

    Tillistä kananmunaa pikavauhdilla naamaan lapioidessa vilkuilen välillä vaunuun, väänteleekö se jo naamaansa tai vaihtaako asentoa ja APUA KOHTA SE HERÄÄ, äkkiääkkiä ruokaa suuhun ja HUH ehdinpäs. Sitten vauva luultavasti nukkuu kotiin saakka ja mulla meni ruokaisan salaatin syömiseen noin 200 sekuntia.

    Palataan näihin aiheisiin :)

    VastaaPoista
  16. Heleija, onnittelut molemmista hyvistä päätöksistä. ;)

    Karina, meillä on eteisessä jo valmiina sellanen jättikokoinen "viime hetken nyssäkkä", joka saadaan aina ihan täyteen. ;) Ps. liikkumattomissa vaunuissa viihtyvästä lapsesta olen superkade!

    Valpuri, stereohuuto. Ei olut tullut mieleenkään. O_o

    TanjaV, tehän ootte sit jo voiton puolella! Voidaan tehdä aloite kansanedustajille. ;)

    Kahenmutsi, I hear you! Pyydän kaikilta lounasseuralaisilta jo valmiiksi anteeksi, kun hotkin safkani suden pöytätavoilla.

    poikkeama, kiitti! :)

    VastaaPoista
  17. Musta oli ainakin todella helpottavaa huomata aikanaan, että mun elämä oli nyt tässä-pakokauhu ei todellakaan toistunut kakkosen syntymän jälkeen. :) Tsemppiä fobioista selviytymiseen, erityisen paha on tuo tästä yöstä ei tule mitään-fobia, koska siitä saattaa ihan oikeasti seurata unettomuutta.

    VastaaPoista
  18. Tuo pakkaamiskysymys vaikka muutaman tunnin retkellekin on todella tärkeä. Meillä on seurannut ilmiselviä vaaratilanteita siitä, kun muksulle on pakattu viihdykkeiden lisäksi ruoat ja välipalat ja kriisirusinat, mutta ÄIDILLE EI MITÄÄN. Siitäkös päivä paranee kun on sudennälkä, eikä mitään evästä itselle. Jos sovellatte tuota "viime hetken nyssäkkää" tai edellisillan pakkaamisia, niin oletteko osanneet laittaa mukaan itsellekin jonkun purtavan? Mulla on aivotoiminta riittänyt aina vain puolitiehen.

    Muutenkin "nopea lähtö" lapsen ja miehen kanssa on lähinnä teoreettinen käsite. Vieläkin. Vaikka lapsi on jo 1,5 v, eikä vastustele lähtöä tehdessä. Se on se mies, jonka sielu ja ruumis ei tahdo siirtyä pisteestä a pisteeseen b ilman puolen tunnin varoitusaikaa.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...