Tietoa mainostajalle ›

30.1.2011

"Mikään ei ole hauskaa ennen kuin siinä on hyvä"

Suosittelen lukemaan päivän Hesarista sivulta A2 tämän jutun kiinalaistaustaisesta Yalen yliopiston oikeustieteen professori Amy Chuasta, joka on saanut Jenkeissä aikaan aikamoisen kohun kirjallaan lastenkasvatuksesta. Hänellä on kaksi tytärtä, joista toinen huippupianisti. Jutun ja NPR:n haastattelun (kannattaa lukea!) perusteella heräsi paljon keskeneräisiä ajatuksia.

Kirja lienee länsimaiselle pehmoäidille aika hermostuttavaa luettavaa, sillä Chuan tiukat, kiinalaiset kasvatusmetodit kuulostavat lähinnä kidutukselta. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että olen itse näköjään kasvattajana ihan lässy verrattuna tähän tätiin, joka heittää lasten tekemät syntymäpäiväkortit roskiin, jos ne ovat hänen mielestään huolimattomasti tehty. Esille nostetut yksityiskohdat (lelujen polttaminen, pakkoharjoittelu ja solvaaminen) ovat toki varmasti sensaatiohakuisia. Itse en näe mitään ihmeellistä lelujen hävittämisellä uhkailussa eikä solvaaminenkaan ole kiinalaisten etuoikeus, vaikka itse en sitä harrastakaan: julkisilla paikoilla kuulee täällä Suomessakin kammottavaa lapsille osoitettua kielenkäyttöä. Lasten harrastukset aloitetaan aikaisin, vaikka vanhemmat eivät ehkä itse otakaan valvojan roolia. Mikä tässä siis on niin kamalaa?

Kiinalaisvanhemmat ovat tutkitusti sitä mieltä, että "lasten menestys on osoitus vanhempien onnistumisesta". Tässä ajatuksessa on kaksi puolta. Toisaalta se aiheuttaa vanhemmille pakkomielteisiä paineita tehdä lapsista menestyjiä, etteivät he itse menettäisi kasvojaan, mutta toisaalta taas tällainen asenne ei myöskään salli kasvatuksen laiminlyömistä ja välinpitämätöntä suhtautumista lapseen ja tämän kykyihin, itsetuntoon. Kun vanhemmuutta mitataan, mukaan tulee väkisinkin vastuu tuloksista, vaikka tavoitteet (tytöt eivät esim. saaneet harrastaa mitään, missä eivät voittaneet kultaa) ovatkin minun mittapuullani naurettavat. Olisiko tässä kuitenkin jotain pohdittavaa länsimaiselle kasvattajalle? Eivät Chuan tyttäret äitiään vihanneet.

Jutussa haetaan näkökulmaa asiaan myös nuorten kouluosaamista mittaavasta kansainvälisestä Pisa-tutkimuksesta, jossa suomalaiset ovat perinteisesti sijoittuneet kärkipäähän, aasialaisten maiden joukkoon. Toisaalta nostetaan esiin Ruotsin nopea talouskasvu (sikäli kun se on merkittävää), vaikka naapurin Pisa-tulokset eivät ole yhtä hyvät. Ehkä Pohjoismaissa tehdään kuitenkin jotain oikein.

17 kommenttia:

  1. Proffatkin voi olla sekopäitä... En yhtään ihmettele Kiinan itsemurhatilastoja, jos tuo on yleinen kasvatustyyli. Kuulostaa todella sairaalta. (Kiinassahan myös tunnetusti hylätään, murhataan ja myydään ei-toivottuja lapsia...) Suomen Pisa-tuloksetkin kertovat lähinnä osaamisesta, eivät hyvinvoinnista. Mieluummin henkisesti tasapainoinen lapsi kuin tunnevammainen huippupianisti. Aivopesu on ilmeisesti onnistunut, jos lapset eivät näe äitinsä toimissa mitään väärää.

    Suomessakin nuoret voivat huonosti, mutta se ei kyllä kasvatusmetodeja ja koulutusta tiukentamalla parane. Ja onko menestys sitten se ihmisyyden mitta ja tulevaisuutemme pelastus? Eikö kokonaisvaltaisesti hyvinvoivalla ihmisellä ole paremmat valmiudet rakentaa kestävää yhteiskuntaa? Ja samalla hyväksyä heikkoudet ja puutteet toisissa ja itsessään?

    VastaaPoista
  2. Tähän täytyy kommentoida: "Kiinalaisvanhemmat ovat tutkitusti sitä mieltä, että "lasten menestys on osoitus vanhempien onnistumisesta"."

    Tässä kyllä aika tehokkaasti sivuutetaan lasten synnynnäiset erot. Siinä, missä joku lapsi oppii jotain kuin itsestään, toiselle joutuu samaa asiaa opettamaan vaikka kuinka ja paljon ja siltikään tulos ei ole yhtä hyvä kuin ensimmäisellä.

    VastaaPoista
  3. Paljon keskeneräistä ajatusta myös täällä.

    Luin NPR:n jutun ennen hesarin juttua ja se kyllä avasi paljon enemmän tätä asiaa kuin HS.
    Minä näen tässä hyvääkin ja osassa olen samaa mieltä Chuan kanssa. Minusta esimerkki tyttären matematiikan opiskelusta, missä äiti käyttää valtavasti aikaansa saadakseen tyttärensä ymmärtämään ja oppimaan asioita, mitä koulussa ei oppinut ja lopulta pitämään matematiikasta, on loistava. Jos annettaisiin aikaa ja vaivaa lapselle jonkin asian opettamiseen eikä vain tuhahdettaisi, että matematiikka on nyt vaikeaa.
    Toinen, mitä komppaan, on turhien kehujen viljeleminen. Jos koko elämänsä saa kuulla kuinka täydellinen on ja loistava ja taitava, ilman mitään sisältöä, kuinka käy kun joku antaa peliin hieman realismia? Tottakai lasta täytyy kehua, mutta ei jokaikinen piirrustus ole mestariteos, mitä syntymäpäiväkorttiesimerkkikin sivusi (NPR:n jutussa)
    Osa taas turhan militanttia minun mielestäni. Pianon harjoittelu ilman vessataukoja, ruokaa? Ei yökyläilyä, kaverien näkemistä? SOLVAUSTA?
    Jos jutun lukisi ilman taustalla olevaa kiinalaisen kulttuurin kontekstia, missä vanhemmat ovat onnistuneita vain jos lapset menestyvät, niin tuntuisi jotenkin paremmalta. Silloin tavoitteiden asettaminen olisi lapsen parhaan tavoittelua.
    Pitäähän lapsella olla jokin omakin motivaatio tekemiseen, vaikka se välillä hukassa olisikin. Huipulle pääsemisessä on kuitenkin vain 5% lahjakkuutta, loppu on pelkkää kovaa työtä. Minusta lapselta saa kyllä vaatiakin, koska kuinka lapsi löytäisi sen, missä on hyvä? Kaikkien ei tietenkään tarvitse huipulle päästä, mutta kuten molemmissa jutuissa monesti mainittiin, ihminen tekee mielellään sitä, missä on hyvä. Olipa se sitten mitä hyvänsä. (Toiv. ei taskuvarkauksia kuten meidän 2-v:llä)

    Kamala vuodatus, mutta ei tämä nykyinenkään malli, missä keneltäkään ei vaadita mitään ja kaikki saa tehdä niinkuin huvittaa, kaikki pitää saada heti ilman omaa ponnistelua, näytä ihmisiä juuri onnelliseksi tekevän.

    VastaaPoista
  4. Ääh, mä kirjoitin pitkät pätkät ja kaikki katosi bittiavaruuteen. Tää on niin tätä! ;)

    Todella vastenmielinen juttu. Olen itse kovemmilla arvoilla kasvatettu, ja onnellisuutta se ei ole kyllä tuonut. Niin, ja ei musta tullut myöskään huippuballerinaa tai -viulistia, ehkä siihen olisi vaaditti vähän omaakin kiinnostusta.

    Itse olen kasvattajana sellainen monen halveksima 'lepsu' varmaankin. Tiettyjen rajojen sisällä toimitaan, lapsen yksilöllisten tarpeiden mukaan. Asiat perustellaan, kun käsketään. Ja lapsellekin puhutaan ystävällisesti ja kohteliaasti, kuten aikuisillekin.

    Mies on kasvatettu 'lepsusti' ( juuri sellaisella tavalla, jota esimerkiksi omat vanhempani ylemmyydentuntoisesti usein halveksivat, 'kun ei vaadita mitään'), ja miehestä on tullut jotenkin niin tasapainoinen ja onnellinen etten välillä ymmärrä miten tuollainen voi edes olla olemassa :D Tokihan yksittäistapaukset eivät mitään todista, mutta mulle riittää tämä; haluan että lapsi olisi onnellinen! :)

    VastaaPoista
  5. mutta eihän 'kovat arvot' automaattisesti tarkoita rakkaudetonta kasvattamista. Käsittääkseni (olen lukenut ainakin jezebelin haastattelun sekä katsonut the colbert report -ohjelman haastattelun) kuitenkin sen vastapainoksi että lapsilta vaadittiin paljon työtä oli myös paljon rakkautta ja perheen kesken vietettyä aikaa. itse ainakin koen että mulle siitä olisi ollut hyötyä jos multa olisi lapsena vaadittu edes jotain. sain ilman mitään työtä ihan hyviä arvosanoja, kasin keskiarvolla, mutta olisin varmasti saanut parempia jos olisin edes vähän tehnyt töitä niiden eteen. nyt oman laiskuuden muuttaminen ahkeruudeksi vaatii paljon enemmän vaivannäköä ja aikaa. ja se että kasvattaa 'lepsusti' ei myöskään takaa että lapsi kokee tulevansa rakastetuksi.

    mutta solvaamistakaan en minä ymmärrä, tai play datien kieltämistä. voihan niitäkin käyttää rangaistus ja palkitsemiskeinoina, ei leikkimään jos ei läksyjä ole tehty.

    VastaaPoista
  6. "Eivät Chuan tyttäret äitiään vihanneet."

    Jos ei paremmasta tiedä...

    Suomessa sossu olis varmaan tuollaisen äidin kimpussa alta aikayksikön.

    VastaaPoista
  7. linkkaan vielä chuan tyttären kirjoittamaan tekstiin NY postin sivuilla.

    VastaaPoista
  8. Mä itse olen ollut myös niitä, jotka on menestyneet ilman sen kummempia toimia. Tunneilla kuuntelu on riittänyt. Mutta kyllä multa odotettiinkin sitten. Kotiin kun toin 8. luokalla muutaman seiskan lukuaineiden kokeista, niin siinä kohtaa tuli ukaasi että ei kavereiden kanssa menoja, jos ei ala numerot nousta. Siinä tietysti ajateltiin mun omaa parastani, koska ne numerot oli alle mun oman tason.

    Mä en kyllä ymmärrä miksi (ainakin mun ikäpolvessa ja eritoten pojilla) niin usein vanhemmat on kuitannut jonkun aineen menestymättömyyden sillä, että "sulla ei nyt ole matikkapäätä" tms. Musta tossa on kyse kyllä enemmänkin vanhempien laiskuudesta. Jos vanhempi huomaa, että lapsi ei jotain asiaa ymmärrä, eikä osaa itse auttaa, niin sillon pitäs ymmärtää ottaa kouluun yhteyttä ja pyytää tukiopetusta lapselle. Ja tällä tavoin myös lapselle näyttää, että se tukiopetus on vanhemman mielestä HYVÄ JUTTU. Näin lapsi ehkä rohkaistuu itsekin pyytämään tukiopetusta esim. yläaste ikäisenä, jos sitä tarvitsee. Kaikki ei tosiaan voi olla hyviä kaikessa, mutta kyllä ne perusasiat olis hirveen tärkeetä lapsen oppia.

    Mitä omaan kasvatustyyliin tulee, niin mä taidan olla aika tiukkapipoinen, 3v erittäin vilkkaan pojan kanssa joutuu korottamaan ääntä useinkin ja komentamaan PALJON. Ehkä se osittain johtuu päällä olevasta uhmakaudesta ja siitä että lapsella on yhtä voimakas tempperamentti (ja kova ääni) kuten äidilläänkin. Perusperiaatteena meillä kuitenkin on, että lasta ei haukuta eikä nimitellä, vaan lapsen teko tuomitaan. Mutta sitten taas meillä paljon myös halitaan, sylitellään ja pidetään hyvänä sekä kehutaan sellaisista asioista missä tekee reippaasti.

    Tärkein tavoite itsellä on, että lapset on onnellisia ja voivat saavuttaa unelmiansa elämässä. Mutta lapset pitää saada ymmärtämään myös se, että unelmia ja tavoitteita elämässä pitää olla ja niiden eteen täytyy olla valmis tekemään töitä :)

    Vuodatusta täältäkin kyllä nyt aika paljon :D

    VastaaPoista
  9. Öh... Luin tuon Maman kirjoituksen, sitten Hesarin jutun ja sitten luin sen NPR:n haastattelun ja tuli sellainen fiilis, että nyt tehdään taas kärpäsestä härkästä. Onhan siellä jotain vähän extreme juttuja, mutta kyllä en mä yhtään ihmettele, että joku väsynyt äiti vähän hermostuu, jos saa syntymäpäivänään ainoastaan paperin mihin on piirretty hymiö... (alla copy-paste NPR:n haastattelusta, jossa tämä tarina)

    ---------------

    This story is when my kids were, I don't know, maybe four and seven, my husband had forgotten about my birthday and we went to a mediocre Italian restaurant and he said, OK, the girls have a surprise for their mom. And my little daughter Lulu handed me a piece of paper folded in half with a smiley face on the front.

    And I knew that she couldn't have taken more than three seconds to make this thing. And I said, you know, Lulu, this isn't good enough. I want something better than this. You know, when you have a birthday party, I take my whole salary and I hire magicians and I make the cakes and I buy party favors, and I deserve better than this. And people are saying, oh my gosh, did you damage her self-esteem?

    -----------------

    Entäs jos teidän lapset (minulla siis ei ole lapsia) unohtaisi äitienpäivän tms.? Hymyilisittekö nätisti ja halaisitte ja sanoisitte, että "ei sillä kultapieni ole mitään väliä kun sinä olet maailman paras lahja kuitenkin"? Kyllä mulla ainakin menis muutama vihannes juurineen nenään, mutta ehkä mulla juuri sen takia ei ole niitä lapsia...

    VastaaPoista
  10. En suhtaudu suopeasti tuohon kiinalaiseen malliin. Sain liian läheltä seurata ystäväni lapsuutta, miten häneltä vietiin ilo liikuntaan ja musiikkiin vanhempien pakottaessa häntä harrastamaan heidän valitsemiaan harrastuksiaan ja vielä olemaan hyvä niissä.

    On todella hirveää kuulla jonkun soittavan pianoa mekaanisesti taitavasti vailla minkäänlaista tunnetta tai intohimoa.

    Useimmat lapset pitävät musiikista ja liikunnasta, jos siihen vain löytyy positiivinen väylä. Tämänpäivän yhteiskunta on jo oksettavan kilpailuhenkinen. Onko se pakko syöttää ihmistaimeniin yhä nuorempana ja nuorempana? Samalla heikommilla on yhä vähemmän sijaa tällä pallolla ja empatiakyky ei ainakaan lisäänny mikäli globaalisti aletaan kasvattaa aasialaiseen "voita tai häpeä" -malliin.

    -Miroa

    VastaaPoista
  11. NY Timesin juttu oli ehkä vähemmän sensaatiohakuinen, ja siinä oli kerrottu, mikä on tuon kirjan juju.

    VastaaPoista
  12. Toisaalta mua myös vähän mietityttää, se, että lapselta pitäisi vaatia aina parasta mahdollista suoritusta kaikessa - kuka aikuinen itse vaati aina itseltään parastaan? Mä oon kans niitä, jotka on pärjänny koulussa helposti. Mutta tuli sieltä joskus vähän huonompiakin numeroita (siis mulle seiska oli huonoin mitä koskaan sain), ja varmasti joskus alisuoriuduin - tai oikeastaan kai aika usein. Tavallaan harmittaa, etten oppinu tekemään töitä jo nuorena, mutta toisaalta sain ottaa rennosti ja opinkin kyllä, vaikken aina kymppejä saanutkaan. Nykyään jo lukio otetaan älyttömän vakavasti ja monet stressaantuu. Se on ihan sairasta. Joo, tietysti vanhempien on hyvä kannustaa ja olla kiinnostuneita koulunkäynnistä, eikä vaan ohittaa epäonnistumisia sillä "ei koulu oo kaikkia varten"-kommentilla (eikä etenkään silä "en minäkään matikkaa/ruotsia/mitä tahansa osannut"), mutta ite olin ainakin alusta asti melko tunnollinen koulun suhteen ja nautin siitä, että sain ottaa itse vastuun. Kun tiesin, että vanhemmat tukee, niin tarvittaessa pyysin apua.

    Se mitä tällä kaikella nyt yritän sanoa on, että tuntuu että lapsiin suhtaudutaan nykyään aika suorituskeskeisesti. Ei ne muutamat kasit todistuksessa kenenkään tulevaisuutta pilaa, ja joskus voi olla tulevaisuuden kannalta tärkeämpää keskittyä muuhun. Ja on sekin tärkeä taito elämässä, että osaa arvottaa ITSE, mihin kannattaa panostaa täysillä, mihin ei. Aikuisellakin se on joskus opiskelu/työ, joskus oma itse, joskus perhe jne.

    VastaaPoista
  13. Tuo HS:n juttu vaikuttaa aika yliampuvalta, mut onhan se aika sairasta jos kaiken tarkoituksena on olla muita parempi. Toisaalta, miksi on niin kamalaa jos pakottaa lapsen harjoittelemaan soittoläksyjä? Itsellä on soitonopettajana välillä pinna kireällä kun niin monille lapsille (ja vanhemmille) soittoharrastus on sitä, että tunneilla soitetaan, kotona pelataan pleikkaa. On harrastuksia jotka muuttuvat hauskemmaksi sitä mukaa kuin lapsi kehittyy, ja sitä kehitystä vanhempien pitää valvoa. (Tosin itse kannattaisin enemmän puolta kuin kolmea tuntia päivässä...)

    On tässä länsimaisessa mallissakin jotain vialla, kun ihmisillä ei ole välillä minkäänlaista realismia omien kykyjen suhteen. Toiset ajattelevat olevansa parhaita kaikessa, toiset eivät muka osaa mitään. Taitaa niitä kasvatuksen ääripäitä olla täälläkin. Mut ainakin tää tiikeriäiti oli johdonmukainen - pahin virhe kasvatuksessa on minun mielestäni se, kun lapsi ei pysty ennakoimaan millainen reaktio tulee mistäkin. Jos joku teko aiheutti eilen halit ja pusut, ja tänään siitä haukutaan idiootiksi.

    VastaaPoista
  14. Minulle muistuu mieleen, mitä yksi koulukaveri sanoi soittoläksyistä. Hän on nykyään ammattimuusikko ja jo lukiossa pääsi esiintymään ammattilaisten kanssa: "Ei se soittotunneilla käyminen aina niin huippukivaa ollut, mutta nyt tuntuu hyvältä, että vanhemmat vähän patistelivat."

    Minä tykkään, että tällaisen harrastuksen pitää olla lapselle mieluinen, mutta sitten kun jotain harrastetaan, niin harrastetaan kunnolla tai lopetetaan. Ei sitä voi viikottain erikseen päättää, että huvittaako tällä kertaa soittoläksyjen tekeminen vai jättäisikö sitä koko soittotunnin väliin.

    Tavoitteet pitää ilman muuta asettaa realistisesti. Ei kaikista tule ammattimuusikoita, -urheilijota, tms., mutta omalla tasolla pitää kehittyä (niin kuin vauvatkin kasvavat kukin omaa käyräänsä).

    VastaaPoista
  15. Kiitos tästä kirjoituksesta. Kommenteissa mm. Helena ja Juille sanoivat aika pitkälle sen, mitä itsekin ajattelen.

    Ja Hesarin juttu sai aamukahvit väärään kurkkuun. Miksi ihmeessä toimittaja käsitteli asiaa vain Pisa-menestyksen kautta? Kiinnostavampaa olisi mielestäni lasten henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden tasapaino. Suomessa on yllättävän paljon mielenterveysongelmista kärsiviä lapsia ja nuoria. Jo nyt yhteiskunnassamme kilpaillaan aivan liikaa. Suomessa on huudettu esimerkiksi kouluampumisten jälkipuinneissa yhteisöllisyyden perään, mutta sen sijaan täällä lapsia ajetaan yhä pienempinä kilpailemaan toisiaan vastaan.

    Voisi myös miettiä sitä, miksi joillekin vanhemmille omien lasten "menestys" on niin tärkeä asia? Totta kai jokainen toivoo lapselleen hyvää elämää, mutta minä en ajattele, että hyvä elämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että lapseni on pakko olla huippu jossain. Tärkeintä on, että hän löytää sen, mistä itse pitää ja on terve ja mieleltään tasapainoinen ihminen.

    Entä jos se oma kullannuppu on vaikkapa kehitysvammainen? Miten sellainen lapsi "kelpaisi" huippusuorituksia vaativalle vanhemmalle?

    Minulle oma lapseni on tärkeä ja rakas ihan sellaisenaan, omana itsenään, vaikka hänestä ei koskaan tulisi huippua yhtään missään. Enkä ikinä heittäisi hänen tekemiään tuherruksia ääneen lapselle raivoten roskiin, vaan kehuisin niitäkin. :) Nehän ovat minun rakkaan lapseni tekemiä ja siksi minulle tärkeitä.

    VastaaPoista
  16. http://www.arkitehti.net/2011/02/09/tiikerimutsi/

    VastaaPoista
  17. Sain taannoin kirjasta arvostelukappaleen postilaatikkooni ja lukaisin kirjan. Se oli oikeastaan aika viihdyttävä, lähes harlekiininovellimainen kielellisiltä saavtuksiltaan. Sen pointti ei ollut länsimaisen kasvatuksen löysyys ja en oikein tajua mistä tässä nyt vedetään hernettä nenukkiin suomalaisissakin lehdissä. Vai pitääkö täällä kollektiivisesti jeesustella jos joku tekee huonommin asiat kuin suurin osa meistä...Siis se kuva minkä media antaa kirjasta on kärpäsestä härkänen tyylinen ja selkeästi koska aihe on mikä on, siitä saa palstan täytettä helposti. Mä luulen, et toi mutsi on sitä paitsi niin fiksu että liiottelee tekstiään koska tiesi jo irjoittaessan että reaktiot lisää myyntiä.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...