Norsu päähän

Uudessa Mustassa oli joku aika sitten juttua suomalaisista kestävän kehityksen lastenvaatemerkeistä. Madden vaatteet ovat suurimmaksi osaksi serkuilta kierrätettyjä, mutta jos täsmäostoksia tarvitsee tehdä, kotimaista tarjontaa alkaa olla ilahduttavan paljon ja ilahduttavan tyylikkäänä!

Yksi parhaimmista lastenvaatehankinnoistani Maddelle tänä syksynä oli uusi lätsä, joka otettiin käyttöön heti kun ilmat viilenivät. Punaisen Norsun one size -malli on mainio niin tytöille kuin pojillekin ja kokoa voi säädellä kuminauhalla. Tiedoksi retukenkiä 70-luvulla käyttäneille: merkillä on myös ihania retuhattuja, joita jaksan hiplata nostalgiahuuruissa joka kerta.

Piipahdin lauantaina myös Pumpkin-shopissa Eerikinkadulla. Jos en olisi jo ostanut tätä, olisin hyvinkin voinut hommata tällaisen neulepipon:

Sen sijaan mukaan tarttui hiuspanta, jonka kuka tahansa homo sapiens paitsi minä virkkaisi itse. Aloitankin joululahjavinkkisarjani tällä: osta panta ja tuunaa se itsevirkatuilla kukkasilla!

 

Kotimaiseen designiin tutustuminen helpottuu lokakuussa, kun ekomyymälä Nudge Helsinki avaa ovensa Yrjönkadulla. Verkkokaupat on ihan ok, mutta itse kaipaan käsituntumaa, etenkin lastenvaatteissa.

Mun parkkipaikka

Vietin eilen ipanan kanssa ehtaa kaupunki-laispäivää käymällä Dodo ry:n järjestämässä Megapolis-tapahtumassa Vanhalla. Megapoliksen ideana on koota yhteen kaupunkiasujia urbaaniin festivaaliin, joka etsii ratkaisuja tulevaisuuden kaupunkilaisuuteen ja mm. ympäristöongelmiin.

Tällaisten tapahtumien järjestäminen on kannatettavaa. Kaupungit, joissa ihmiset Suomessakin suurimmaksi osaksi asuvat, eivät ole kovin viihtyisiä. Jos asukkaat itse miettivät asumiskelpoisuutta parantavia ratkaisuja, päättäjät pääsevät valmiiseen pöytään.

Yhtenä seminaaripuhujana (puheet löytyvät netistä) oli mm. Marketta Kyttä, joka on tutkinut lasten ympäristökokemuksia. Hän on puhunut mm. siitä kuinka aikuisten pelot kaventavat lasten elintilaa.

Kyttä on tiiviisti seurannut teeman kansainvälistä tutkimusta ja on todennut, että Nurmijärvi-ilmiölle on syntynyt selvä vastatrendi: lapsiperheet suosivat kaupunkien keskusta-alueita yhä enemmän ja enemmän, sillä kaupunkimiljöö mahdollistaa urbaanin elämäntavan niin lapselle kuin vanhemmillekin. Kaupunki tarjoaa huomattavasti enemmän virikkeitä ja anonyymejä silmäpareja, jotka voivat vahtia lasten liikkeitä. 

On jo aikakin, että lapsiperheet kieltäytyvät muuttamasta muualle "lasten parhaaksi". Jos kaupunki ei ole sopiva paikka lapselle, kaupungissa on vikaa! Tuosta viimeisestä virkkeestä en ole samaa mieltä: en näe virikkeiden numeerista vertailua kovin mielekkäänä. Lisäksi anonyymit silmäparitkaan eivät paljoa auta, jos lapsiin ja lapsiperheisiin ylipäätään suhtaudutaan vihamielisesti. Yhteisöllisyys on toki yksi lääke välinpitämättömyyden karkoitukseen ja toisaalta suvaitsevaisuuden lisäämiseen. Lapsi viihtyy siellä, missä vanhemmat viihtyvät.

Yksi syy kaupunkipakoon on koettu tilanpuute. Minimikoti-näyttelyssä oli yritetty löytää ratkaisuja pienien neliöiden hyödyntämiseen. Vastoin yleistä käsitystä kaupungeissa on valtavasti tyhjää tilaa, jota ei saa käyttää. Tästä esimerkinä raskaasti liikennöidyn Mannerheimintien varresta oli hyötykasvein rajattu kolme parkkipaikkaa demoamaan, miten paljon kalliita neliöitä parkkipaikat syövät ja toisaalta mitä kolmen parkkipaikan kokoisella pläntillä voisi tehdä. Yhdessä pöydässä syötiin, toisessa pelattiin korttia ja yatzya, kolmannessa pelattiin sulkista (en itse tohtinut kokeilla koska olisin satavarmasti sutinut pelivälineen jonkun tuulilasiin). Vaikka Manskun pielessä istuskelu ei vastaa käsitystäni viihtymisestä, demo teki tehtävänsä: oli kiva viettää aikaa ihmisten ilmoilla tuttuihin törmäillen.

Tulin myös ajatelleeksi, että asuinpaikkani Tapiola on loppujen lopuksi aika viihtyisä paikka: keskusta-alue on melkein kokonaan autoton. Lisäksi löytyy kahluuallasta, liikennepuistoa, kulttuurikeskus, useita leikkipuistoja ja erilaisia viheralueita. Tunnelma on kuitenkin makuuni liian unelias. Toivon todella että uuden metropysäkin myötä Tapiolaan saadaan vähän lisää vipinää.

Tsekkaa myös Mari Koon ajatukset Megapoliksesta!

Lakkaus

Taustaa: olemme puhuneet kesällä ipanan kanssa varpaankynsien lakkauksesta. Lapsi vaatii minua harva se päivä leikkimään kauneutta ja laittamaan ripsilakkaa. Tosin taannoin kun unohdin tämän toimenpiteen, sain päivähoitoryhmän edessä synninpäästön: "Ei se haittaa, kyllä mä pidän susta silti."

Kun eilen istuimme iltapuurolla ipana kysyi yllättäen, kuinka iso lakkaus hänen kyljessään asuu. Pyysin selvennystä. Lakkausta tuntui kuulemma kyljessä. En löytänyt. Katsoin paitaan ja paidan alle, tarkistin tuolin, maton ja korvat, en löytänyt mitään lakkaan viittaavaa. Kun vakuutin, että mitään lakkaa ei ole, ipana hermostui: ei lakkaa, vaan lakkausta!

Tajusin. Kyljessä asuu rakkaus. Rakkautta. Kun vihdoin olin päässyt kartalle, kysymys toistettiin. En ollut ollenkaan varautunut näin diippiin shittiin, mutta esitin hädissäni vastakysymyksen: miltä sinusta tuntuu? Kuulin, että lakkautta on paljon. Totesin, että sitten asia varmaan on niin ja vannoin mielessäni, että telkkaria pidetään jatkossa paljon enemmän kiinni.

Äiti 0 - Tytär 1.

Pötkylä

Tässäpä taas tuotevinkki. The Pötkylä. Pötkylään on pakattu raparperia, omenaa, lanttua, punajuuri-perunaa, bataattia ja porkkanaa. Ilahduin erityisesti tuosta punajuuresta, koska punajuuren käsittely as is on kohtuullisen sottaavaa ja keittoaika pitkä. Toiseksi ilahduttaa ohut pakkaus.

Pötkylöistä saa erittäin nopeasti aikaan sosekeittoja, mutta ajattelin seuraavaksi kokeilla lantusta jotain uuniasiaa. Mitä te duunaatte näistä?

Olen ollut Pirkkaan viime aikoina muutenkin tyytyväinen, kohtuuhintaista luomua ja reilua kauppaa löytyy monesta tuoteryhmästä. Vielä kun brandin punasipulien raahaaminen Uudesta Seelannista loppuisi.

Aito ravintolavinkki

Tutustuin viikonloppuna Museokadulla sijaitsevaan ravintola Aitoon. Ja mukava tuttavuus olikin. Menussa olivat pääosassa konstailemattomuus ja kotimaiset raaka-aineet - thumbs up! Palvelu oli asiantuntevaa ja ystävällistä, etenkin kun ottaa huomioon millaisen ruokaboikottilistan kanssa nykyään kuljen.. Tempaisimme ystävättären kanssa viiden lajin maistelumenun räätälöityine viinipaketteineen (saat jokaisen ruoan kanssa sille sopivan viinilasillisen)  ja kierimme ravintolasta pois kolmen tunnin kuluttua hyvin syöneinä, tilittäneinä ja mielin.

Olen ottanut tavaksi tarkistaa ravintolan lapsiystävällisyyden: tarjoilija vakuutti, että Aidossa suhtaudutaan ipanoihin asiakkaina siinä missä aikuisiinkin, vaikka pienen ravintolan sisätiloihin ei kovin hyvin vaunuilla mahdukaan. Omaa lastenlistaa ei ole, mutta lapsille kehitetään annos tilanteen ja toiveiden mukaan. Ilahdun aina kun henkilökunta on sisäistänyt, että ainoa tapa saada tulevat aikuiset ravintolakävijöiksi (en viittaa seduloihin) on käydä niiden kanssa ravintoloissa lapsena.

Braun-kauden dinosaurus

Ipana kävi hammaslääkärillä. Täti tutki leegot ja kyseli perheen hampaidenhoito- ja syömätavoista. Tädin suurin järkytys tuntui koskevan sitä, että meillä ei ole sähköhammasharjaa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että kyseinen vempain olisi hyvän suuhygienian edellytys.

Muistan kun perheeseemme tuli sähköhammasharja jokus 80-luvun lopulla. Kaikki olivat ekstaasissa omista vaihtopäistään ja ihanasta surisevasta laitteesta, joka helpottaisi, tehostaisi ja nopeuttaisi huomattavasti iltatoimia. Alkuun ei haitannut, että akku hyytyi useamman perheenjäsenen sessiossa, ja että joku unohti aina laittaa sen yöksi latautumaan, joten aamuisin ei harjattu ollenkaan. Sitten teho alkoi hyytyä latauksessakin ja jouduimme jynssäämään hampaat manuaalisesti laiskasti mouruavalla sähköharjalla. Viimeinen niitti oli, että kyseisen mallin vaihtopäitä ei enää valmistettu. Vehje pölyttyi kylppärin hyllylle, kun kaikki saivat omat harjansa takaisin.

Nykyään keksin paljon muitakin syitä olla käyttämättä kyseistä laitetta, vaikka tekniikka onkin varmasti kehittynyt. Koska vihaan kaikkea turhaa möykkää. Koska joutuisimme vuorottelemaan aamuin illoin. Koska hampaidenharjaus on meditatiivinen hetki.

Kiitin Tätiä lobbauksesta ja ilmoitin, että olen selvinnyt koko elämäni ilman braunia ja aion selvitä vastakin. Kerroin, että luotan perinteisiin keinoihin kuten ksylitoliin aterioiden jälkeen, sokeripitoisten tuotteiden välttämiseen ja säännöllisiin ruoka-aikoihin.

Tädin naamasta näki, että hän uskoi tietävänsä, mikä tappoi dinosaurukset. Niillä ei ollut sähköistä leegorassia.

KUVA: Flickr / Falasad

Hauska tavata, John Masters!

Jatkoa edelliseen postaukseen ja niille, jotka painiskelevat vielä sopivien luonnonkosmetiikan hiustuotteiden kanssa: kampaajallani on myynnissä uusi hiustenhoitosarjaa John Masters Organics, joka on samannimisen jenkkiläisen kampaajan kehittelemä. (Katz NYC, tällä näyttäisi olevan salonki Cityssä - käy tsekkaamassa?) Tyyppi ei halunnut itse altistua enää turhille kemikaaleille ja alkoi kehitellä luonnonmukaisempia tuotteita aloittaen hiustenhoitotuotteista ja laajentaen myöhemmin ihon- ja vartalonhoitoon sekä lemmikkituotteisiin.

Jenkeissä ei ilmeisesti ole kosmetiikalle omaa sertifikaattia (onko jollain parempaa tietoa?), mutta merkin tuotteiden kriteerit ovat aika tarkat ja sarjalle haetaan paraikaa eurooppalaista sertifikaattia. Lisäksi sisällysluettelot ovat avoimesti netissä, jos haluaa syynätä incejä. Sarjassa on muuten hyvin luomuja muotoilutuotteita: mm. hiuksia tuuheuttava Sea mist spray, joka on käytännössä merivettä!

Testerien perusteella olen aika fiiliksissä: tuotteet pesevät hyvin ja tuoksuvat mahtaville (en siis suosittele hajusteyliherkille), mutta kalliitahan nämä pirulaiset ovat, kun hinta pyörii kolmenkympin tienoilla per 236 ml.. Käytän saippuoina nykyään suomalaisia Ole Hyvän tuotteita ja testaan paraikaa sertfioitua SAVE-sarjan shampoota, mutta sen verran kermapeba olen, että kylppärin hyllyllä on tilaa yhdelle hemmottelupurkille.

Henna reunion

Jatkan myrkkypostauksen jälkimainingeissa. Mä olen hiustenhoidossa siirtynyt vuoden sisään aika luomumeininkiin: olen kokeilujen jälkeen löytänyt sertifioiduista tuotteista mulle sopivat ja luopunut säännöllisestä hoitoaineen käytöstä. Ja kuulkaa, tämä nyt on ihan mutua, mutta: ihan kun mun tukka olisi tuuhentunut! Olen siis pystynyt kasvattamaan taas pitkän tukan, sillä se ei näytä enää kyljyksellä siloitetulta roadkilliltä. Muutos voi johtua pelkästään tosta hoitoaineen poisjättämisestä, sillä mun hiuslaatu on kampaajani Kaisankin mielestä paskin mahdollinen: helposti lässähtävä, lasimainen ja ei-muotoiltava. Bonuksena ruma oma väri ja pyörteet otsalla ja takaraivolla.

Kun sitten viimeksi kävin laitattamassa väriä päähän, halusin mm. tämän uutisen johdosta käyttää niin hippiä väriä kuin löytyy. Kaisa kaivoikin esiin nokkosta ja hennaa ja pisti kattilan levylle. Se tummanvihreä, kuuma mönjä, se tuoksu! Palasin muistoissani 80-luvun lopulle, jolloin istuttiin bestiksen kanssa hiustenvärjäysteeppareissa kylppärissä muovipussi päässä ja odoteltiin (epätasaisia) tuloksia.

Henna toimi yllättävän hyvin myös 20 vuotta myöhemmin. Päänahka ei kutissut yhtään hennakäsittelyn jälkeen, väri on luonnollinen ja näin kolmen viikon jälkeen voi todeta, että se kuluu pois tasaisesti, ilman juurikasvua. Kaisa valaisi, että hennalla saa tehtyä myös tummempia sävyjä, mutta katsotaan millainen fiilis ensi kerralla on.

Ps. Kempparissa on juttua oman värin kasvatusproggiksesta, mut mä en ehkä uskalla. Siellähän saattaisi hitto vieköön olla harmaita. Pidätän oikeuden olla tietämättä siitä.

Hyvän mielen ohjelma: Myrkkyä halvalla

Olen ollut lelujen suhteen aika ehdoton ja tämä dokkari vain vahvistaa mielikuvaani turvallisista leluista (ja vaatteista ettei sen puoleen). Meille ei tule mitään aasialaisvalmisteista rihkamaa, ja jos tulee mä annan ne takaisin tuojalle. Puuhedelmiä saa skidille tuoda ja palapelejä ja kirjoja, jos on pakko mitään tuoda. Mieluiten ei mitään. Paitsi itsetehtyjä sämpylöitä.

Tässä vielä linkki kirjoittamaani juttuun, jos et ehdi katsoa.

Mainonnasta ja sukupuolirooleista

Ohjaan teidät tällä kertaa Arkitehdin blogiin, jossa on kiehtova postaus mainosmaailmasta.

Ihan ensiksihän tästä mainoksesta tulee mieleen, että tämän on pakko olla vitsi. No, onneksi nämä ovat vain mainoksia ja peruskoulun oppikirjoista viimeistään näkyy miten maailma oikeasti makaa.

Tunnustuksia ja faktoja

Sain Arkitehdiltä tunnustuksen. Vastineeksi pitäisi kertoa seitsemän faktaa itsestäni. Faktoja on vaikea keksiä, koska niitä ei saisi keksiä. Ovatko subjektiiviset itsearvioni edes faktoja? Voinko mainita vain faktoja, joihin on lähteet? Millaiset lähteet kelpaavat?

Noh, journalistin ohjeen mukaisesti: fakta poikineen.

1. Olen nainen. Lähde: passi, Naistenklinikan synnytyskertomus (partogrammi), siltä osin kuin oletetaan, että vain nainen voi synnyttää. Lääkäriystäväni huomauttaisi tässä kohtaa minulle, että sukupuolisuus on paljon muutakin kuin asianmukaiset releet, mikä on tietysti aivan totta. Samaistun ehdottomasti enemmän Wagneriin kuin Viiviin.
2. Olen 36-vuotias. Lähde: neuvolakortti vuodelta 1974. Iän voi tosin todistaa monesta muustakin asiasta. Minulla oli pienenä retukengät, kuten 70-luvulla oli tapana. 80-luvun alussa ala-asteellani oli vahtimestari, terveydenhoitaja ja kuraattori. Nykyään ähkin tahattomasti noustessani lattialta ylös ja haaveilen sauvakävelystä.
3. Olen naimisissa. Lähde: väestörekisterikeskus. Asian tarkisti häiden jälkeen myös anoppi, sillä pappimme oli sen verran hajamielinen ja lopuksi aikamoiset muussit, että oli syytä epäillä menikö aikomuksemme virallisesti perille.
4. Olen humanisti drop-out. Lähde: Helsingin yliopiston opintosuoritusote, jossa on jo noin 100 opintoviikkoa, viimeisin merkintä vuodelta -99. Joudutte tosin luottamaan sanaani, että en koskaan valmistu.
5. Olen äiti. Lähde: blogi. Yleensä blogilähteitä ei arvosteta, mutta asian todistustaakka tätä vastaan olkoon epäilijällä. Olen valmis dna-testiin, mutta voin myös näyttää aihetodisteena oman 3 v kuvani.
6. Olen tuottaja. Lähde: työsopimus. En tiedä epämääräisempää toimenkuvaa kuin tuottaja ja olinkin vannonut, että en ikinä ala tuottamaan mitään. En tosin kehtaa kutsua itseäni toimittajaksikaan, sillä en ole opiskellut mitään journalismiin viittaavaakaan ja asia tuntuu olevan arka. 
7. Olen sekä pitänyt oman sukunimeni että samanniminen lapseni kanssa. Lähde: ajokortti, Matildan KELA-kortti. Tämä on Suomessa harvinaista ja olen iloinen siitä, että olen kerrankin jossain asiassa ei-mainstreamia.

Lisään bonus-kohdan: leikin kauneutta. Lähde: skidi, joka ei ole vielä oikeustoimikelpoinen henkilö: "Äiti, sulla on jotain mustaa ripsissä. Ootko sä taas leikkinyt kauneutta?" Äänensävy, jolla asianlaitaa tiedusteltiin ei ollut moittiva, mutta jotenkin tunsin jääneni kiinni housut kintuissa. So busted.

Haaste menköön edelleen vaikka Hertalle, Nooralle, Lady Dadalle ja Hannalle.

Tasotesti päivähoitoon

Jahas, virkistävä puheenvuoro päivähoidosta!

Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kallandin mielestä lapsen valmiutta päivähoitoon olisi mahdollista tutkia neuvoloissa tehtävissä testeissä samaan tapaan kuin nykyisin mitataan koulukypsyyttä. Vanhemmat voisivat ottaa yhteyttä, kun haluavat laittaa lapsensa päivähoitoon. Tällä tavoin voitaisiin räätälöidä lapselle turvallinen päivähoitomuoto, jossa voitaisiin huomioida jokaisen lapsen ja perheen yksilölliset tarpeet.

Testin perusteella voitaisiin arvioida lapselle kypsyystasolle sopiva hoitoaika, ryhmäkoko ja hoitomuoto.

Kysehän ei ole pelkästä testistä (mitä mitataan, kuka testin tekee etc.), vaan tuloksista: millä tavalla päivähoitopaikkoja räätälöitäisiin lasten tarpeet huomioiden? Millainen lapsi katsottaisiin sopivaksi 20 hengen ryhmään? Tai millainen lapsi pääsisi pienryhmään tai saisi oman hoitajan? Voiko kunnan haastaa oikeuteen, jos lapselle ei ole osoittaa sopivaa hoitopaikkaa?

Toinen kysymys on, voiko lapsi olla pääsemättä testistä läpi. Jos lapsi todetaan päivähoitoon epäkypsäksi, pitääkö vanhempien jatkaa hoitovapaata..?

Tämä kuulostaa siis ehdotukselta, jonka olisi voinut toteuttaa aikaisemminkin, jos se olisi mitenkään mahdollista. Jäänkin odottamaan, näkeekö yksikään poliitikko tätä keskustelunavauksena.

Vaatehuomioita

Huomioita kuuden vaatteen haasteen ensimmäisen viikon jälkeen.

1. Kuudella vaatteella pärjää, kun budjetoi päivän asut ja vaatehuollolliset toimenpiteet tarkkaan. Haasteita tulee, jos pastakastiketta tippuu paidalle, farkut ovat vielä aamulla kosteat tai paita väliaikaisesti hukassa.
2. Kun pukeutuminen on järjestyksessä, aamut ovat kitkattomia. Vaatekaapilla arpominen vie yllättävän paljon aikaa ja tämän seikan on tuonut esiin monikin haasteeseen lähtenyt. Jäin miettimään, ovatko tavarat aikasyöppöjä? Jos vähempi vaatemäärä lisää vapaa-aikaa vaikkapa viidellä minuutilla, mikä vaikutus onkaan sadan tavaran haasteella.. 
3. Kadehdin niitä, joilla on moderni pesukone. Meidän 20 vuotta vanhaa Upoa pitää kääntää manuaalisesti eteenpäin, sillä se jumittaa varsinkin linkouksen kohdalla. Käytössä on kaksi ohjelmaa: normaali ja pika: normaalissa menee kolme tuntia, pikapesussa ei lähde tahrat. Pyykinpesu ei tällä masiinalla ole mikään miellyttävä nakki. 
4. En koskaan opi käyttämään asusteita. Puuttuu tyyli-ikoni, inspiraatio ja motivaatio. Onko pakko?
5. Tärkein vaatteeni on kotiverkkarit. Kaikesta muusta voin luopua.

Hyvin on mediaa kiinnostanut tämä tempaus ja lisää juttua pukkaa. Mikä ihme tekee tästä haasteesta kiinnostavan? Ehkä se, että kaltaiseni konttorirotat, joita on aika paljon, eivät ensireaktiona pidä koko hommaa mahdollisena. Pienen aivotyöskentelyn jälkeen ratkaisut alkavat löytyä. Minimillä pärjääminen vain on hyvin, hyvin vierasta.

KUVA: Wikimedia

Voita siemenistä

Nopsa tuotevinkki sellaiselle, joka haluaa vaihtelua leivän päälle. Sun & Seedin levitteet - kurpitsansiemen, auringonkukansiemen ja saksanpähkinä - ovat kaikki koukuttavan maukkaita ja sopivat hyvin rapealle paahtoleivälle tai vaalealle näkkärille. Tutustuin näihin levitteisiin ekaa kertaa Sis. Delin aamupalapöydässä, jossa vetelin tahnaa ihan ruisleivän päälle, mutta maku tulee parhaiten esille vähän "laimeammalla" leivällä. Ruohonjuuri ainakin myy näitä.

Saitilla kerrotaan, että tätä voi käyttää myös ruoanlaitossa, mutta resepteistä vain yksi käyttää tätä "voita". En nyt ihan heti keksi miten tätä voisi käyttää. Kertokaa siis te, jos tahna on tuttua ja käytätte ruoanlaitossa!

Kaikki yhes koos!

Puolueiden puheenjohtajat ovat saaneet tarpeekseen. Isoon pajaan ei enää mennä, sillä puolueiden johtohahmot eivät halua olla yhden yhtiön ilmaisia tähtiä. Ei vaikka yhtiö olisi kansallinen firma, jolle Lindeeni unohti hoitaa rahat ensi vuodeksi.

Yhteisesiintyminen on epämiellyttävää. Tv näyttää poliitikkojen ohenevien ohimohaituvien seassa helmeilevät hikikarpalot, hymyilemisestä jähmettyneet poskilihakset, elohiiren vasemmassa silmäkulmassa, etuhampaan juureen juuttuneen fetapinaattipastan muiston. Koko miljoonainen kansa näkee spontaaneja ja aitoja reaktioita ennusteiden ja äänestystulosten paukahtaessa screenille: pettymystä, vahingoniloa, riemua, turhautumista.

Aitous on nöyryyttävää! Ja nöyryys ahdistavaa. Puhumattakaan siitä, että tärkeä ilta menee pilalle kököttäessä niiden muiden apinoiden kanssa jossain Pasilan betonihelvetissä. Kamoon, onhan se nyt paljon kivempaa olla omien parissa maljoja nostelemassa, hurrattavana tai lohdutettavana.

Ja jos on ihan pakko niin mediahan voi edelleen seurata vaaleja jalkautumalla näihin miellyttäviin tilaisuuksiin. Paikalle voisi kutsua jonkun mukavan toimittajankin, joka keskittyisi vain raportoimaan tunnelmia eikä vänkäisi puolueen arvopohjan onnistumisesta. Jos ihan rehellisiä ollaan, järkevintä  olisi poistaa tämä demokratian toteutumisen seuraaminen kokonaan ihmisten olohuoneista. Kansalainen saattaa saada ihan väärän kuvan omista vaikutusmahdollisuuksistaan.

Jäähän teille Sami Borg.

Ps. Yle, lopettakaa nysvääminen ja pyytäkää vaalivalvojaisiinne vaikka Nuorisosäätiön, Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n ja Rovaniemen Kelkkatehtaan edustajat. Lupaan katsoa, edelleen.

Se aika vuodesta

Syyskuu on ihan kiva kuukausi. Se vain on väärällä puolella vuotta. Olen nähnyt kerran maaliskuussa painajaisen, että olikin syyskuu. Olin hypännyt kedän yli ja edessä olisi taas talvi.

Nyt tuo painajainen on enemmän tai vähemmän totta. Viime kesä jäi nimittäin kaiken muun jalkoihin. Alkukesän ramppasin sairaalassa, keskikesän järjestelin hautajaisia ja loppukesän olin kuin ikkunaan lentänyt tintti, tukka sekaisin ja vähän pökertynyt kaikesta. Olin suht kiitollinen siitä, että työt alkoivat ja oli pakko koota ajatuksensa, ryhtinsä ja rutiininsa. Sitten tajusin, että olen oikeastaan hypännyt suoraan keväästä syksyyn.

Koska olen Positiivareiden vakioasiakas ja ollut jo suht allapäin koko kesän, on pakko yrittää suhtautua syksyyn avoimin mielin, vaikka lempiharrastukseni onkin peruttu. Aion heti ensi tilassa hankkia kävelysauvat, glögiä ja virittää takapihalle jouluvalot. Kyllä se siitä.

KUVA: Flickr / Ben Mendes