Joiden sisällä on uusia mummoja

Olen viettänyt eksistentiaalis-filosofisen viikonlopun maalla. Matildan isomummi täytti 95 vuotta ja koko suku oli koolla. Talo oli täynnä elämää, aikuisia ja lapsia, joita ei olisi ilman sitä yhtä vanhaa ihmistä. Ihan friikkiä.

Toisen lapsen kriisini avasi silmänsä äidin kuoleman jälkeen. Se ei huuda, mutta tiedän, että se on hereillä. Olin jo aika sinut sen kanssa, että meidän perheessämme on kolme henkilöä, mutta nyt varmuus on poissa. Koska äitikin olisi halunnut. Koska elämä ei enää radikaalisti muuttuisi. Koska sukua varten jonkun on pakko tehdä lapsia.

En tiedä, ajatteliko kyseinen leskirouva siinä juhlaväen keskellä istuessaan, että tämä koko härdelli on hänen itsensä aikaansaama. Jos on elänyt melkein sata vuotta, ei varmaan jaksa enää ihmetellä, että on pari skidiä tullut joskus väännettyä. Nykyään on vaan niin muodikasta pohtia itsestäänselvyyksiä. (Ja tästä linkki tähän blogiin.)

Tänään naurattaa tämä

KUVA: eatliver.com

Terapiassa

Vaikka olen tarkka yöunieni pituudesta, olen valmis valvomaan vartin liian myöhään tämän sarjan takia. Terapiassa on paras draamasarja, mitä tv:stä on pitkään aikaan tullut. Enkä ole ihan yksin mielipiteineni: ensimmäinen tuotantokausi palkittiin kaikilla mahdollisilla pysteillä. Tällä hetkellä Suomessa on menossa 2. tuotantokausi ja kolmaskin on luvattu esittää myöhemmin.

KUVA: Yle.fi

Näyttelijäsuorituksiet ovat loistavia, Gabriel "Usual suspectsista tuttu" Byrne on suorastaan fantastinen. Käsikirjoitus ja dialogi naulitsevaa. Ja mikä parasta pituus: 25 minuuttia. Täydellistä.

Haastetta pukkaa

Tämä mediassakin huomioitu kuuden vaatteen haaste jakaa porukkaa. Osa on sitä mieltä, että homma on täysin läpihuutojuttu, osa kertoo elävänsä jo nyt tällaisella vaatesetillä. Osa ei taas edes harkitse tai pitää koko haastetta täysin älyttömänä. Kumpikaan ryhmä ei ymmärrä toista.

Olen väliinputoaja. Pidän hommaa vaikeana, mutta lähden mielelläni kokeilemaan, olenhan kokeillut ostolakkoakin.

Aloitin katselemalla vaatekaappiani tunnin verran. Hypistelin, tutkiskelin ja muistelin. Jossain vaiheessa sekosin: kumpi katseli kumpaa? Vaatekaappini nimittäin kertoi, että

• olen jämähtäjä.Vaatteeni ovat pääasiassa huumorintajuttomia ja sovinnaisia, ja kestää kauan ennen kuin omaksun uusia trendejä. Väripilkkuja ja paljettitoppejakin löytyy, joissain on laput kiinni. 
• ajattelen pukeutumista vielä vähemmän kuin luulin. Vaateostokseni eivät noudata mitään periaatetta. Minulla ei ole mustaa t-paitaa. Ei vain ole. En tiedä miksi.
• minulla on vapaa-aikaa ja harrastuksia. Urheiluvaatteita, iltapukuja, mökkivaatteita, matkoilta tuotuja vaatekappaleita, goretexia.
• olen saamaton, sillä en jaksa käydä vaateostoksilla vaan ostan verkkokaupoista. En saa palautettua hutiostoksia.
• painoni heittelee. Farkkuja on kolmen eri vyötärötuumakoon skaalalta. Yläosia löytyy koossa s, m ja l.
• hamstraan tiedostamattani. En ole halunnut luopua t-paidoista, joita pidin vuonna miekka ja kivi. Jotkut vaatekappaleet poistuivat käytöstä 2006 talvella paksuuntumisen takia, mutta odotan, että ne tulevat uudestaan muotiin. Olen siis optimisti.
• elämä on minulle helppoa, ja toimeentuloni on vakaa. Minulla on varaa hutilointiin. 

Tänä aamuna repäisin, sisuuntuneena. Laitoin mutsin hautajaisiin ostamani paidan päälle, etten jämähdä siihen, että se on hautajaisvaate.

Enkä muuten aio lusia yksin. Tervetuloa mukaan, kaikki! Mutta nämä tyypit haastan virallisesti:
Ina - eiks kirjastopalveluihmiset muutenkin pukeudu vaan säkkiin..? ;)
Tyttö - tennareita saa olla sata.
Okko - kravattia ei lasketa.
ja
Arkitehti - haaste ehti juuri parahiksi Italiaan.

Onko syöminen helppoa vai vaikeaa?

On jännä huomata, miten paljon tunteita syöminen nostaa pintaan sekä täällä että Uuden Mustan puolella. Ruoasta halutaan tietää yhä enemmän, eikä se ole huono asia! En pidä itseäni kovinkaan intohimoisena jonkun suunnan puolestapuhujana, mutta huolestunut olen. En halua alkaa pelätä ruokaa, mutta mitä näistä uutisista pitäisi ajatella? Varsinkin, kun mun vastuulla on yksi metriheikkikin.

Tähän lisääntyvään tiedontarpeeseen yrittää osaltaan vastata Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma Sre, joka yrittää nostattaa suomalaisten ruokaitsetuntoa ja kirkastaa ajatusta hyvästä ruoasta. Teesejä jalkautetaan Hyvinsyöjien yhteisön kautta. Sain kutsun projektin tiimoilta järjestettyyn lehdistötilaisuuteen.

Sre:n ohjausryhmän puheenjohtaja Jaana Husu-Kallio totesi, että italialaiset ja ranskalaiset eivät koskaan kysele ulkomaalaisilta, mitä mieltä nämä ovat maan ruoista. "Suomalaisten pitää pyrkiä samaan, sillä siihen on kaikki edellytykset." Todellakin. Mutta se edellyttää, että hylkäämme äitien tekemän ruoan.

Kolmannes suomalaisen kulutuksen ympäristövaikutuksista syntyy ravinnosta. Ruoantuotanto vaikuttaa erityisesti vesistöjen tilaan ja monimuotoisuuteen. Vastuullinen syöminen kiinnostaa kuluttajia, sillä moni haluaa omilla toimillaan jarruttaa ympäristötuhoja ja ilmastonmuutosta - tämä näkyy myös Uuden Mustan gallupista, jossa kysyin, mikä ruokajutuissa kiinnostaa!

Sre kokosikin ruoka-alan asiantuntijoiden ja kuluttajien kanssa tärkeimmät neuvot ja ohjeet Hyvinsyöjille. Ohjeet tiivistyvät viideksi helposti ymmärrettäväksi ja muistettavaksi oikeudeksi:

• vaadi tietoa ruoan alkuperästä
• hyödynnä sesonkiherkkuja.
• suosi kasviksia.
• tarkkaile ruokajätteen määrää. 
• kuljeta, säilö ja kokkaa turhia kuormittamatta.

Ilahduin ohjeiden järkevyydestä: tämähän saattaa mennä Pertti Perusinsinöörillekin (kaikki kunnia insinööreille) läpi! En tekisi tätä päivääkään ellen uskoisi joukkovoimaan. Siihen että asiakkaiden vaatimukset vaikuttavat päivittäistavarakauppojen valikoimiin ja ravintoloiden tarjoomiin, kun riittävän moni haluaa muutosta.

Loppujen lopuksihan tavoite on lisätä ruoan arvostusta. Missä vaiheessa se pääsi katoamaan?

Oy Hiljaa saatana Ab

Jos tänne joskus jotain muukalaisia vieraalta planeetalta laskeutuu, niiden täytyy olla kuuroja. Varsinkin loman jälkeen kontrasti on valtava. Melua. Möykkää. Pärinää. Räjähdyksiä. Pauketta. Jyrinää. Jumputusta. Älämölöä.

Toisin sanoen kaupunkielämää. Sunnuntaihesarin A2 sivulla, joka muuten on kyseisen aviisin parasta sisältöä, oli juuri sopivasti tutkija Outi Ampujan kirjoitus meluslummeista, joita syntyy, kun asuntojen hinnat halpenevat meluisilla alueilla. EU onkin säätänyt direktiivin, jonka mukaan yli 250000 hengen kaupunkien tulee tehdä digitaalinen melukartta, josta näkyy, mitkä alueet kärsivät melusta. Tässä Helsingin melukartta. Mielestäni koko Helsingin keskusta on yhtä meluslummia, jonne en muuttaisi mistään hinnasta, mutta Tiehallinnon selvityksessä Espoo on toki hyvä kakkonen.

Olen ilmeisesti vähän meluherkkä, sillä huomasin jo kauan sitten, että minulla on yksi kynnyskysymys asunnon suhteen: haluan nukkua ikkuna auki, ja silloinkin pitää olla pimeää ja hiljaista. Toistaiseksi tämä onnistuu - jos ei oteta lukuun aamua: lumiauroja, ruohonleikkureita ja jäteautoja. Muistan myös vielä hyvin ajan, jolloin piti varjella naperon päiväunia ylilentäviltä lentokoneilta, lehtipuhaltimilta ja kiihdytteleviltä harrikoilta. Saattoi stressata enemmän minua kuin skidiä.

Suomessa onkin syntynyt kulttuuri, jossa edellytetään melun sietämistä. Melusta valittamista paheksutaan vetoamalla muun muassa yksilönvapauteen: kaikilla tulee olla oikeus ajaa kaupungissa autolla tai harrastaa melua tuottavia lajeja. Näitä toimintoja ei saisi ainakaan melun vuoksi rajoittaa.

Melu kuuluu kaupunkiin ja se on ok, koska se ei tee lumesta keltaista tai ilmakehästä lämmintä. Kaupunkiasujien kannattaisi nousta barrikadeille. Melu on nimittäin yhtä tappavaa kuin passiivinen tupakointi.

Kuulkaas päättäjät, tätä voisi ehkä miettiä. Kun nyt olette saaneet aikaiseksi makeisveron, niin miten olisi mökävero. Eikös sitä budjettivajetta vielä löydy?

Nimimerkki "kukkivathan perunatkin"

Ah, näitä YLEn dokumentteja. Hollantilaisen Sunny Bergmanin dokumentti käsittelee kauneutta, vanhenemista, naistenlehtiä, kosmetiikkateollisuutta ja kauneuskirurgiaa. Sitä, miksi kauneudesta on tullut epänormaalia. Mainosten ja lehtikuvien käsitelty kauneusihannepommitus aiheuttaa naisissa epävarmuutta (ja hyvästä syystä, sillä tavoiteltava ihanne on tavoittamattomissa), vaikka käsittelemättöminäkin mallit edustaisivat alle 5% naisista. Erään naistenlehden toimituksen mukaan ne, joita naistenlehtien käsitellyt kuvat kirpaisevat, ovat tyhmiä tai epävarmoja. Jees. Ja jos naistenlehdet saavat naiset tuntemaan itsensä epävarmoiksi, hehän ovat myös otollista maaperää kauneustuotteiden mainonnalle. Ja kas..

Suosittelen tätä kaikille naisille, tyttölasten äideille (haastattelussa muuten kiinnostava äiti ja tytär -kaksikko), ja niille, jotka kokevat että katselevat kauneusihanteiden perävaloja kolmekymppisinä.



Ps. Varoitus: sisältää aika hmh.. yksityiskohtaista materiaalia häpyhuulten muotoilusta, joka on olennainen osa ulkoista kauneutta.

Manner's olalle

Mulla on laukkuongelma. Nykyään pitää raahata mukana kirjoja, läppäriä, kameraa ja piuhoja, joten tarvitsen ison olkalaukun. Nahkaisen, koska sen pitää kestää tuulta ja tuiskua. Yksinkertaisen, koska sen pitää olla vielä 10 vuoden päästäkin muodissa. Mieluiten suomalaisen. Ja uniikin, käsintehdyn, kiitos. Täydellisestä panttaan vaikka talon.

Kollega suositteli Sari Mannerin Manner's tuotteita ja täytyy sanoa, että tykästyin. Kivoja malleja ja suurimmaksi osaksi kierrätysnahasta. Mahtuiskohan tähän?

Ja mimmi oli vinkannut, että voi tehdä myös mittatilaustöitä. Kas, kun olisikin varastossa vanha, toisesta hihasta pilalle mennyt nahkatakki, joka tarvitsisi uuden elämän.

Teettäminen on nimittäin monella tapaa siistiä. Oma materiaali ja design, valmistus eettinen ja hinta taatusti alle Vuittonin. Ihan luksusta.

Täydellinen ilta

Anekdootti lomalta. Saimme anopilta vapaaillan ja kävimme syömässä Naantalissa, kahdestaan. Valitsimme uuden tuttavuuden rannan rauhallisemmalla puolella. Tarjoilija vihjasikin meille hienovaraisesti, että lapsiperheet asioivat tuolla Kaivohuoneen tai Merisalin puolella.

Terassi oli siisti, viinilista oli tyylikäs, safka konstailematonta ja laadukasta, kohtuullisesti hinnoiteltu ja palvelu huomaavaista. Iltakin oli upea ja lämmin, kaikki oli ihan täydellistä. Ihmettelimme, miksi tällaiset paikat eivät kerää Michelin-tähtiä!

Kuinka ollakaan, terassille saapasteli kolmen miehen ryhmä kauniisti sanottuna kohtuullisessa maistissa. Yhdellä seisoivat silmät päässä, toinen hikkasi lakkaamatta ja porukan rahamies alkoi välittömästi huudella muille asiakkaille. Tyypit tilasivat kossuvissyt, istahtivat viereiseen pöytään ja aloittivat kovaäänisen jutustelun toistensa sukuelimistä, mieskunnosta, naisten asemasta ja maahanmuutosta. Yksi asetti heti otsan tiskiin. Toisen juoma kaatui syliin. Oli pakko lähteä.

Mutta pääasia, että ei ollut lapsiperheitä.

Kenen leipää syöt, sen laulua laulat

Ai että mua otti teinarina päähän toi otsikko, jota mutsi viljeli aina sopivan paikan sattuessa. Se toimii johdatuksena tuonne muropostauksen perään virinneeseen kiinnostavaan keskusteluun lasten kurista.

Olen huomannut pitäväni ipanalle verrattaen kovaa kuria, ainakin kesäreissussa nähtyyn hotelliaamiais- ja pallomerimeininkiin verrattuna. Mielestäni lapsille opetetaan käytöstapoja juuri siksi, että julkisilla paikoilla asiointi sujuisi miellyttävästi. Saa ihan vapaasti olla toista mieltä.

Mä olen tarkka pöytätavoista ja muiden lasten kanssa leikkimisestä, mitkä on mun mielestä perusasioita. En ole tarkka vaatteiden pukemisesta, lelujen keräämisestä tai tukan takuttomuudesta, mutta pidän kiinni oikeudestani olla se, joka päättää. Kun Matilda sai synttärilahjaksi jotain Kiinassa valmistettuja muovihärpäkkeitä, takavarikoin ne saman tien: selitin, että nämä lelut eivät ole sellaisia, joilla pieni lapsi turvallisesti leikkiä ja otin pois. Toki aiheutin skidille pettymyksen, mutta mä katson, että se on mun tehtävä. Velvollisuus.

Sääntöjen rikkomisesta seuraa aina rangaistus. Jäähypenkkiä ja erilaisia lelujen ja etuuksien poistoa käytetään tarvittaessa tehostamaan sitä, että olen täysin vakavissani sääntöjeni kanssa. Olen hyvin mustavalkoinen ja lyhytpinnainen kaiken turhan kiukuttelun suhteen. Jos lastenohjelmien keskeyttäminen aiheuttaa kitinää, niitä ei katsota enää ollenkaan. Jos tarrakirjan tekemistä ei voi lopettaa ruokailun ajaksi, tarrakirja lähtee saunasytykkeeksi.

Mulle on itsestäänselvää, että metriheikeillä ei ole minkäänlaista sananvaltaa meidän perheen arjen pyörittämisessä kuten ruokavalinnoissa, aikatauluissa ja rutiineissa. Ipana saa toki valita joidenkin vaihtoehtojen välillä (puuroa vai nappuloita, farkut vai leggarit, mikä iltasatu jne), mutta kolmevuotias ei ole mikään yleinen äänioikeutettu. Tämä on varmaankin neuvolasuositusten vastaista.

Lopuksi. Seuraan tätä koulukeskustelua kiinnostuneena. On aika hämmentävää, että Vanhempainliitto ei kyseenalaista, miksi lapset eivät enää osaa käyttäytyä koulussa. Ja miten vastuut ja pelisäännöt sovittaisiin? Eikö opetusta häiritse eniten se, että järjestyksenpitoon tarvitaan kaksi aikuista? Toivon totisesti onnistuvani kasvattajana sen verran hyvin, että skidi pystyy keskittymään opetukseen 45 minuutin verran. Ja mitä toisten vanhempien arvosteluun tulee: näkisin mieluusti, että muilla vanhemmilla olisi sama tavoite.

Ps. Ai niin, Bettina Sågbomin kolumni viime torstain MeNaisissa oli aika tiukka. :)

If TV science was more like real science..

:D

Ukkosfotoja

Pikkuveli istui eilen Helsingin Lauttasaaressa kameran kanssa kun myräkkä nousi:

Ihan kuin jostain maailmanlopun leffasta! Jos diggaat ukkosia, tsekkaa lisää kuvia täältä.

KUVAT: Rauno Lahti

Sokeri-, rasva- ja suolahuurrettuja

Löysin Taivalkosken Myllyn TalkMurun, kun nuuskimme Nooran kanssa murohyllyä kevyttuoteohjelmaa varten. Siitä tuli heti meille vakiotuote ja nyt se on valittu kirkkaasti parhaimmaksi tuotteeksi monessakin murovertailussa!

Uusin Kuluttaja-lehti huomauttaa, että murot ovat enimmäkseen kaikkea muuta kuin terveysruokaa. Samalla asialla oli päivän Iltis: muromerkkien vertailutaulukosta näkee, että Kelloggsin Honni-Korn Smacks muroissa on 43% sokeria/100 gr. Liki puolet! Vertailun vuoksi: Fazerin sinisessä maitosuklaassa on 49%. Myös rasvaa voi löytyä täysin hämmentävä määrä: Start!in Crisp'n Crunchissa 20%. Murot voivat olla myös voimakassuolaisia.

Parastahan tässä on, että muroja markkinoidaan vahvasti lapsille. Asian on huomannut myös Kuluttajaliitto:

Tuotteita markkinoidaan täysjyväisyydellä, rapeudella, vitamiineilla, prebioottisuudella ja sillä, että tuotosta osa menee luonnon tai lasten urheilun hyväksi. Ostohoukuttimena toimivat myös pakettien piirroshahmot sekä nettipromootiot ja murojen uusi muotoilu muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Muroja kaupataan taas taikalusikoiden, 3D-palapelien ja elokuva-aiheisten lelujen tuella.  

Ja jotta pienokainen saisi varmasti hyvät eväät elämälle, jenkkimerkki General Mills’n Lucky Charms muroissa on vaahtokarkkeja.

Voisko nää tuotteet siirtää makeishyllyyn, jotta vanhemmat osais sanoa kylkiäistä parkuville ipanoille, että Toni "Diabetes" Tiikerin kanssa leikitään vain karkkipäivänä.

KUVA: Flickr/Darwin Bell

Mitä jos sitä ei enää ole?

Olen tekemässä isoa ratkaisua. Tulevan putkiremontin tiimoilta pitää ottaa harkintaan suomalaiskansallinen tabu: saunan poistaminen kämpästä. Me emme nimittäin käytä sitä kuin muutaman kerran vuodessa, ja toisaalta luopumalla siitä saisimme reilusti lisää neliöitä kylppäriin ja eteiseen, lapsiperheen tavara-avaruuden mustaan aukkoon.

Mutta voiko suomalainen elää saunatta? Talvella hiihtolenkin jälkeen on pakko laittaa kiuas kuumaksi. Entä joulusauna? Tai jos illanistujaisissa joku haluaa saunaan?

Me käymme talvellakin suihkussa, sillä Koti-insinööri haluaa saunoa 50 asteessa max. 15 minuuttia. Ipana haluaa heittää löylyä, mutta ei istua lauteilla. Ystävien kanssa puhumista ei viitsi pilata saunalla. Ja joulusaunan on oltava puulämmitteinen.

Sitten tulee mieleen jälleenmyyntiarvo. Suomalaiset saunatontut vääntävät jopa kerrostaloihin kahden kuution saunoja, ja rivitalossa odotetaan olevan sauna. Mutta jos myymme tämän 20 vuoden päästä? Onko sähköllä lämpiävä sauna jo liian kallis ja epäekologinen? Olisiko taloyhtiössämme jopa yhteinen sauna? Mennäänkö silloin kapseliin? Voisiko lauantaiksi tilata mobiilisaunan? Onko talvisinkaan enää kylmä?

Saunominen on kyllä kivaa. Mutta ainoastaan silloin, kun löylystä pääsee aataminasussa kuuntelemaan kun metsä puhuu ja meri vastaa. Mökillä. Kaupunkisaunominen on vain kallista korviketta.

"It's not you, it's me."

Yhteinen nimittäjä

Kävimme eräänä kesäiltana kohtuullisen äänekkään perhe- ja sukunimikeskustelun, joka lähti liikkeelle lasten sukunimistä. Porukassa oli kaikilla lapsilla äitiensä sukunimet, mikä on hyvin harvinaista.

Sikäli kun vanhemmat ovat erisukunimisiä, yhteisten lasten sukunimen valintaperiaate on aina toista osapuolta syrjivä, emmekä keksineet tähän tasapuolista ja järkevää ratkaisua. Keskustelu kääntyi suosiotaan kasvattavaan uuden yhteisen sukunimen ottamiseen, mutta miespuolisten keskustelijoiden mielestä se sekoittaa koodistoa, jonka mukaan nimet muodostuvat.

Päädyimme siihen, että sukunimen asema on murroksessa. Se ei välttämättä ole enää suvun, tilan tai asuinpaikan osoittaja vaan identiteettitekijä samalla tavalla kuin etunimikin. Nimi jättää muistijäljen siinä missä persoonakin. Sukunimi on ehkä tulevaisuudessa kuin lävistys, tatuointi, kävelytyyli, nauru - muista ihmisistä erottava, ei yhdistävä, tekijä. Taiteilijanimi.

Perheen yhteenkuuluvuus lienee yleisin perustelu yhteisen sukunimen valintaan. Avioerolapsena voin vain todeta, että perhe rakennetaan ihan muista palikoista kuin postilaatikossa seisovasta merkkijonosta.