Barrikadeille

Tämä eduskunnan ydinvoimakeskustelu alkaa vetää vertoja Helsingin kaupunginvaltuuston kasvisruokailukeskustelulle!



On Ukkolalla ihan hyvä pointtikin: Greenpeace ei tosiaan ole puolue. Se on järjestö, joka osittain tekee sitä, mitä Vihreiden pitäisi tehdä: herättää keskustelua siitä, millä arvopohjalla päätöksiä teemme. Jos järjestötoiminta halutaan kieltää, yhteiskunnallisesta keskustelusta tulee paljon yksisilmäisempää.

Ukkolaa ärsyttää myös se, että Greenpeace osaa hankkia julkisuutta. Itsekkyyden muistomerkkihän on aivan mahtava idea. Graniittipaateen aiotaan kaivertaa kaikkien niiden kansanedustajien nimet, jotka huomenna äänestävät ydinvoiman lisärakentamisen puolesta. Tämä pitäisi tehdä joka kerta isoista asioista päätettäessä!

Olen itse menossa huomenna eduskuntatalon portaille odottamaan kansanedustajia duuniin, osaksi henkilökohtaisten intressien ja osaksi työn puolesta. Kyseessä on siis ensimmäinen mielenosoitukseni (joka on muuten kavereiden kesken miekkari), siistiä!

Täällä lisää videomateriaalia edustajistamme. :D

Loman tarpeesta

Hessun (HS 22.6.2010) mukaan yhä useampi päiväkoti pitää ovensa auki läpi vuoden, sillä päivystävän päivähoidon tarve on kasvanut. "Hoitajat joutuvat muistuttelemaan lapsen oikeudesta lomaan."

Onhan se hyvä, että tällaisiin asioihin kiinnitetään huomiota, mutta on hieman skitsoa, että puhutaan lasten lomasta, tarpeesta vuodesta palautumiseen. Loma nähdään ikään kuin arjen vastakohtana, ja lomalla kaikki on paremmin.

Ensinnäkin. Ei aikuisellekaan riitä kesäloma, jos se on todella vuoden ainoa palautumisajanjakso. Ylipäätään konsepti, jossa kesä - vanhemman tai lapsen - pitäisi käyttää stressistä palautumiseen on aivan kieroutunut! Kyllä perheellä täytyy olla aikaa ja mahdollisuus rentoutumiseen muulloinkin kuin heinäkuussa. Jos ei ole, se kertoo enemmän työelämästä kuin vanhemmista. Jotka toki työelämänsä itse valitsevat.

Toiseksi. Päiväkodissa on varmasti hulinaa ja meteliä, mutta ratkaisu on ryhmäkokojen pienentäminen eikä lomailu! Ja heinäkuussahan on ainakin rauhallista. Lisäksi pitäisi katsoa kokonaiskuvaa: jos perhe on onnistunut luomaan stressittömän viikkorytmin, jotta lapsi saa sekä riittävästi unta että kiireetöntä vapaa-aikaa vanhempien kanssa, lapsi ei kärsi päivähoidosta.

Kolmanneksi. Kuten jutussa mainittiin, useimmissa tapauksissa vanhemmilla ei ole lomaa (opiskelijat), mutta hoitovapaalla olevien tai remonttia tekevien vanhempien syyllistäminen oli mahtava veto. Ihan oikeasti. Monessa taloyhtiössä on nimittäin putkiremontti eli kyse ei ole mistään verhojen vaihtamisesta. Haluaisin nähdä sen skidin, joka nukkuu päikkärit betoniporan soidessa.

Ehkä tämä juttu ärsytti siksi, että meilläkin oli tänä vuonna vaikeuksia saada lomat järkättyä viideksi viikoksi, jonka perhepäivähoitajamme on lomalla. Ilman isovanhempia mekin olisimme olleet päivystyksessä ainakin yhden viikon, jos ja kun haluamme pitää lomat samaan aikaan. Onneksi meillä on molemmilla varaa valita loma-ajankohtamme. Kaikillahan ei ole.

Tästä päästäänkin sujuvasti vanhempien hyvinvointiin. Jutussa nimittäin kauhisteltiin, että joskus talvella isovanhemmat tuovat lasta hoitoon, sillä vanhemmat ovat lomalla kahdestaan. Ajatella!

Ps. Kannattaa perehtyä Demos Helsingin WWF:lle tuottamaan onnellisuuspoliittiseen manifestiin ja erityisesti manifestissä mainittuun mielekkääseen tekemiseen. Kiinnostavaa luettavaa myös lasten vanhemmille, vaikka en ihan kaikkea allekirjoitakaan.

Musta laatikko

Jatkoa edelliseen..

Kun lentokone putoaa, alkaa vimmattu mustan laatikon etsiminen. Musta laatikko sisältää arvokasta tietoa koneen toiminnasta, tekniikasta ja putoamiseen johtaneista syistä.

Kun ihminen kuolee, alkaa samanlainen tietopaniikki: missä on testamentti, tallelokero ja pankkitilit. Entä onko velkoja, luottamustehtäviä tai hautapaikkatoiveita? Missä on kämpän vara-avaimet ja mitä koira syö?

Kuolemasta puhutaan harvoin avoimesti, vaikka toki poikkeuksiakin on: ystäväni mummo on tehnyt tarkat hautajaissuunnitelmat ja palkannut tämän ystäväni asiaa hoitamaan, kun sen aika on! Jokaisella ihmisellä pitäisi olla jonkinlainen musta laatikko, joka sisältäisi tietoa hänen elämänsä, jonka alaotsikkona kuolemaa pidän, kannalta merkittävistä asioista. Ohjeita, muistiinpanoja, toiveita, kuvia, kirjeitä, pienesineitä, dokumentteja, avaimia, päiväkirja, puhelinmuistio.. Mitä tahansa, mitä vainaja mahdollisesti haluaisi elävien tietävän.

Ihmisen syntyminen on kuolemaan verrattuna helppoa.

Ikävä

Onnistuin aliarvioimaan ipanan ymmärryksen, taas. Emme ole tarkoituksella puhuneet mutsin kuolemasta kotona viime perjantain jälkeen, kun kuvittelimme, että ei tuollainen vajaa kolmen vanha mitään asiasta voi ymmärtää. Kun kysyin tänä aamuna, mikä mahtaa olla syynä tällä viikolla esiintyneeseen kummalliseen kiukutteluun ja temppuiluun, Matilda ilmoitti ykskantaan että on ikävä isoäitiä. Jostain se on päätellyt, että isoäitiä ei enää näe.

Tarkoittaako tää nyt sitä, että asia pitää käsitellä jollain tavalla? Miten?! Jumalattomana ihmisenä en millään ilkeä vedota mihinkään Jessen kutsuun tai edes enkelimeininkeihin, vaikka se selitys olisikin valmiina tarjolla.

Kollega kertoi, että lemmikkihamsterin kuolema oli ollut hänelle pikkulikkana kova paikka. Isä oli yrittänyt lohduttaa ja osoittanut hätäpäissään taivaalla lentävää lentokonetta ja sanonut että Nipsu on siellä lentokoneessa. Se oli kuulemma helpottanut.

Onko olemassa muita kuin absurdeja selityksiä? Onko sillä mitään väliä, millainen selitys on, kunhan asiaa ei vain vaieta, no, kuoliaaksi?

KUVA: Flickr/AmadeusKanaan

Tosia kliseitä

Tänä aamuna tiesin, että kaikki järjestyy. Ajattelen sitä mahtavaa kylähullua edelleen ensimmäiseksi kun herään ja viimeiseksi ennen nukahtamista, mutta muisti alkaa armollisesti siirtyä pois sairaala-ajasta. Ikävässä on alkanut itää rikkaruohoja - hyviä muistoja, joista suupielet kääntyvät hymyyn. Suru lakkaa olemasta läsnä joka hetki, vaikka se pintaa rapsutettaessa löytyykin.

Elämän palasia ei voi valikoida kuin irtokarkkeja, kokonaisuus ratkaisee. Kauempaa katsottuna kaikki on hyvin. Minä olen hengissä ja minulla on velvollisuuksia. Velvollisuus olla sellainen äiti kuin oma äitini parhaimmillaan oli.

Minulta kysyttiin, miten jaksoin vetää lauantain suoran radio-ohjelman. Vedin sen siksi, että niin mutsi olisi kannustanut mua tekemään. "Lopeta uikuttaminen. Tätä et voi muuttaa, mutta maailmaa voit. Ala mennä ja vedä hyvin."

Lainaus ystävän viestistä: "Elämä jatkuu ja muita (tosia) kliseitä." Kliseillä mennään.

Ja puhelin soi

Oli soinut yöllä monta kertaa. Jostain syystä se vain ei päästänyt ääntäkään, vaikka olin määritellyt ihmisryhmän, joille vastataan öisinkin: perhe. Viisi puhelua tullut, yksi tuntemattomasta numerosta, neljä perheeltä. Yksi tekstiviesti, jonka sisällön arvasin ennen lukemista.

Äiti nukkui pois.

Ei se riittänyt, että kaikki näytti lupaavalta. Yritän käyttää tämän päivän siihen, että uskon ja huomisen ehkä siihen, että muistan. Mutsia ei tästä lähtien enää ole. Ei ole kuin kalvennutta ihoa ja suljetut silmät. Uusi aivoverenvuoto huuhteli parissa tunnissa pois sarkastiset lausunnot sairaalaruoasta, paljonpuhuvat ilmeet, tiukan kädenpuristuksen ja heiluvat varpaat.

Jotkut ihmiset jättävät poistuessaan isoja aukkoja. Tämä on koko satavan taivaan kokoinen.

Varokaa sarkastista potilasta

Kun lapsen vie päivähoitoon, täytyy täyttää lomake, jossa kerrotaan seikkaperäsesti lapsen taidoista ja tavoista. Samalla tavalla pitäisi sairaalaankin tuottaa joku raportti, jossa kerrotaan ihmisestä nimen ja sotun lisäksi olennaisia lisätietoja.

Kyseessä voi olla ihan pikkujuttu. Huomasin heti leikkauksen jälkeen käydessäni, että hoitajat herättelivät mutsia etunimeltä. Mutsi käyttää kolmatta nimeään ja siitäkin vielä lyhennettä. Ei ihme, että ei reagoinut.

Joidenkin tapojen tunteminen taas auttaisi potilaan kanssa kommunikoinnissa. Eilen kun hoitajat toivat ruokaa, mutsi huokasi että toivottavasti on poropizzaa. Hoitaja kiirehti valittelemaan, että nyt on vain sosekeittoa, mutta mua nauratti. Se oli vitsi. Mutsi kun ei syö lihaa eikä varsinkaan pizzaa. Sitten kun mä tiedustelin yks päivä, että mitä oli lounaaksi, niin mutsi vastas että käpyjä. Aattelin, että sillä viiraa ihan kunnolla, kunnes naapurivuoteen täti nauroi, että sellasia ne lihapullat tosiaan oli! Mutsi myös heitti broidille perushauskan "kuka sä oot" -läpän. Joka nauratti vain sitä itseään.

Tai ehkä mutsi tarvii vaan rannekkeeseen lisämerkinnän: varokaa sarkastista potilasta. Osaston hoitajille pitäisi maksaa jonkinlaista kummallisen työn lisää.

Sohva vai riipputuoli?

Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä riippumaton ihanuus johtuu lähinnä mielikuvista, joita kyseiseen tuotteeseen liitetään (lunki kesäpäivä), sillä jostain syystä en saa riippumatossa koskaan hyvää asentoa. Nämä luomupuuvillaiset La Siestan riipputuolit kuitenkin kiinnittivät huomioni (valmistusmaa valitettavasti niinkin kaukainen kuin Brasilia).

Olen nimittäin kehittämässä ärsyyntymistä sohviin. Joka kodin pakollinen sohva vie sairaasti tilaa ja on seurustelumielessä huono, sillä se parkkeerataan aina telkkarin (btw. toinen pakollinen elementti) eteen, jolloin jengi sitten istuu bileissä rivissä tai lattialla. Ja meillä siis sama järjestely.

Suomalaiseille myös kaupataan sohvia ihan hulluna. Uusi sohva ei maksa juuri mitään eli vanha vain kaatikselle ja uusi palonestoaineilla kyllästetty istuin olohuoneen paraatipaikalle.

Voisiko riipputuoleilla sisustaa uudenlaisen olohuoneen? Jos laittaisi yhden perhemallin siihen tv:n eteen ja muutaman koukun kattoon vieraita varten. Nämä huonekaluthan saa kaappiin odottamaan juhlia.

En nyt ole roudaamassa sohvaani kierrätyskeskukseen, mutta vinkkinä, jos joku rohkea sisustaja jakaa sohvaällöni. Ja jos joku on kokeillut, ni onks nää mukavia?

Ps. La Siestalla on myös vauvojen riippukeinuja..

Matkoja ja unelmia

Anteeksi taas radiohiljaisuus, mutta ei ole varsinaisesti vapaa-ajanvietto-ongelmia! (Onks toi sana todella tollanen?!)

Huomenna puhutaan radiossa matkailusta, joten muutama sana taannoisesta Ranskan reissusta. Olemme nyt kolmannen kerran putkeen samassa kylässä, samassa hotellissa. Kerta kerralta useammin viihdytämme itseämme kiinteistövälittäjien näyteikkunoilla. Toistaiseksi elämä on hyvin ankkuroitu Suomeen, mutta tulevaisuudessahan asiat voivat hyvinkin olla toisin.

En vain ole erityisen ihastunut vuodenaikoihin, katupölyyn, tuhansiin järviin, välikausihaalareihin ja laadukkaaseen talotekniikkaan. Haluan haistella lämpimän sypressin tuoksua, syödä kesäkurpitsaa, joka ei maistu puulta, heitellä tyttären kanssa kiviä turkoosiin mereen, kuunnella ranskaksi raakkuvia variksia - tuntea veren virtaavan suonissa muulloinkin kuin kolme kuukautta vuodesta. Enkä ole pahoillani siitäkään, että mainio pullo roséta maksaa kolme euroa. Kyllä minä voisin asua siellä.

Millaisia unelmia työllä itsensä elättävän ihmisen kannattaa rakentaa? Tuleeko unelmista kertakäyttokamaa, jos niitä alkaa toteuttaa? Kuinka merkittävässä osassa on unelman säilyttäminen unelmana? Sanopa se.

Ikiliikkujan saat yhdistämällä lapsen, rantakiven ja aallokon, joka heittää kiven takaisin rannalle.

Lounas, jonka vertaista en ole vähään aikaan saanut.

Karuselli. Parhautta.

Naapurikylän vesipuisto ei ollutkaan vielä auki, joten kyyneleitä
kompensoidaksemme menimme viereiseen järkyttävän kalliiseen merieläinpuistoon. 

Puiston vetonauloina oli jääkarhuja (ei kuvassa). Wtf. Poistuin sekavin tuntein kuten aina vastaavista mestoista.

Ps. Olen puhunut eilen äitini kanssa. Aikamoista.