Uuden Mustan logoa ja testiryhmää

Duunillani on nyt graafinen ilme. Mitäs tykkäätte logosta? Mun henkilökohtainen suosikki oli pitkään se toiseksi tullut, mutta ekorillit keräsivät lopulta raadilta sympatiat ja eniten ääniä. Oli yllättävän vaikea valita sukupuolineutraalia ja uskottavaa logoa, joka ei muistuttanut minkään kaupallisen toimijan symbolia, olisi persoonallinen, ei liian ylemäinen ja sopii webbiin, printtiin ja joskus vielä telkkariinkin.

Nyt sloganin kimppuun. Mun pitäsi copyttaa uusiksi toi mun esittelytekstikin, olen ihan kyllästynyt siihen. Kun on liian lähellä, ei näe metsää puilta.

Ps. Muuten: ne, joita kiinnostaa: Uuden Mustan testiryhmät on juuri polkaistu pystyyn ja ensimmäinen testaajahaku alkoi juuri, joten jos haluat päästä testaamaan luonnonkosmetiikkaripsivärejä, ilmoittaudu ehdokkaaksi! Viisi valitaan mukaan.

Meissä kaikissa asuu pieni insinööri

Olen tämän viikon tehnyt juttua pääkaupunkiseudun energiajätteen kierrätyksestä (jota ei siis ole, lisätiedot maanantaina Uudesta Mustasta). Humanistille selvitystyö on ollut vähintäänkin haastava mutta mielenkiintoinen sukellus energiatekniikan maailmaan. Jouduin lopuksi kertaamaan koti-insinöörin (taivaalle kiitos hänestä) kanssa ylästeella läpikäytyä termodynamiikkaa (paineen, lämpötilan ja tilavuuden kolmiyhteyttä) ja jäin pohtimaan koulutusasioita.

Olisin tässä vaiheessa elämää paljon vastaanottavaisempi ihan kaikelle sivistykselle. Olen jopa suunnitellut kahlaavani Suomen historian läpi ihan silkasta mielenkiinnosta - tällä hetkellä en paljon muuta muista kuin Pähkinäsaaren rauhan. Miksi ihmeessä yleistietoa syötetään lapsille silloin, kun (isoille) asioille ei ole minkäänlaista viitekehystä? Kaikki on yläasteikäiselle vain ja ainostaan teoriaa vielä 10 vuoden ajan. Ja miksi peruskoulussa käytännön aineet kuten fysiikka  esitettiin (ainakin meille) niin järjettömän epäkiinnostavasti. Siellähän pitäisi rakentaa pienoiskombivoimala.

Kuvitellaanpa, että saisin tällä elämänkokemuksella vapaasti koota sellaisen akateemisen koulutuksen, kun nyt tietäisin tarvitsevani. Valitsisin oppiaineeni monesta eri tiedekunnasta - kauppakorkeasta debetit ja kreditit sekä markkinointia, teknillisestä korkeakoulusta tuotantotaloutta ja ehkä muutakin insinööreilyä, muutama kurssi psykologiaa ja tietenkin tutkimuksen teon lähtökohtia ja validointia, itse tutkimuksista viis. Omista humanistisesta opinnoistani pitäisin ehdottomasti suomen kielen ja viestinnän ja varmaan Shakespeare-kurssin, koska opettaja oli niin hyvä. En varsinaisesti olisi tällä setillä minkään asian maisteri (..enkä ole kyllä nytkään!) tai tutkija, mutta olisi helvetin hyvät eväät ymmärtää maailmaa. Olisipa meille myöhäisherännäisille jonkinlaisia vastaanottoja, joissa voisi jutella vaikka Teknillisen korkeakoulun energiatekniikan professorin kanssa kaikenlaisista lämmöntuotannollisista ajatuksista mitä mieleen juolahtaa. Ei tekisi pahaa kansanaedustajillekaan.

Vauvabuumi

..ei siis mulla, mutta jos jollain on, niin tiedoksi: näin uusilla kulmillani Vallilassa Vauvabuumi-nimisen lastentarvikekaupan, jonka ikkunassa luki "Lastentarvikkeita ja vihreitä valintoja koko perheelle". Näyttäisi olevan kestovaippojen lisäksi myös leluja, luonnonkosmetiikkaa ja lastenvaatteita luomupuuvillasta (ainakin Aarrekidiä ja ruotsalaista Minimundusia on edustettuna), luomumerinovillasta ja kierrätyskankaista. Käykääpä tsekkaamassa, verkkokauppakin löytyy! Mä taidan käydä hankkimassa vaunuihin lampaanvillaisen lämpöalustan, kun nää perhanan pakkaset ei näytä loppuvan.

Muuten, vauvabuumista kärsiville / nauttiville, käykääpä lukaisemassa Nooran tuttipullopostaus.. Muovi alkaa ällöttää mua päivä päivältä enemmän. Onko kellään kokemuksia lasisista tuttipulloista?

Kuva: vauvabuumi.fi

Äiti uhrautuu

Siivooja oli kipeä. Tästä seurasi luonnollisesti kotityöriita, kun ymmärsimme, että viikonloppuna pitäisi imuroida. Koska emme ole kumpikaan a) kovin joustavia ja b) siivousintoisia, päädyimme keskustelemaan siitä, miksi juuri toisen pitäisi hoitaa homma. Uhosin kohtuullisen marttyyrikohtauksen vallassa tekeväni kirjallista listan kaikista niistä puhdetöistä, joita MINÄ JA VAIN MINÄ AINA teen. Ja niitä olisi satoja! Jos minä kuolisin, niin monet oleelliset asiat jäisivät kokonaan tekemättä ja koko talous olisi täysin hunningolla! Otin pinkan aanelosia noin alkuun ja aloin dokumentoida merkittävää panostani kodin siisteyteen..

1. Kastelen basilikan (mitä kertoo se, että minulle tuli juuri tämä ensimmäisenä mieleen..).
2. Koristelen joulukuusen (ja siihen ei muuten koske lapset ja miehet kuin sen kuolleen ruumiini yli).
3.- Pyyhin mikron sisältäpäin (ai, mutta sen tekikin viimeksi koti-insinööri)
3. Pesen sohvanpäälliset (ainakin vuonna 2006 muistaakseni).
4. Tiedän mistä kohtaa työkalupakista löytyy se pieni kuusiokoloavain, jota tarvitaan keittiön lamppua vaihdettaessa (..ja kuinka usein tämä tapahtuukaan).
5. Vaihdan kukkamullat (Katso kohta 3.)

Viisi hikistä kohtaa. Kiusallista ja yllättävää. Ja voi myös olla, että jos kuolen, perhe ei ensisijaisesti ole kiinnostunut yrttien osmoosista tai siitä, missä olkipukit on.

Koska bluffini kuitenkin meni läpi ("..ja tässä on vain murto-osa, voin kyllä jatkaa"), teimme vain alakertaa koskevan Tilapäisen ja Hätätilassa Sovellettavan Siivoussopimuksen, jonka puitteissa minä imuroin (koska oikeasti siihen menee vartti) ja koti-insinööri pesee vessat. Täytyy ensi kerralla rehellisyyden nimissä vedota vaikka siihen, että minä jouduin synnyttämään - siitä on vasta kaksi ja puoli vuotta.

Ihan paras karjalanpiirakka

Gelateria Blockin jäätelöblogissa esiteltiin taannoin aivan mahtava annos, jonka reunalla oli koristeena suklaasta tehty karjalanpiirakka.

Jostain itselleni tuntemattomasta syystä en ole voinut lakata ajattelemasta noita suklaapiirakoita.

Löysin valmistajan linkinkin. Näitä myydään ilmeisesti Taitokortteli-nimisen kulttuurikorttelin kahvilassa. Joensuussa. On outoa, että on olemassa tuote, jonka haluan, mutta joka ei ole minun saatavissani. Se on ihan hyvä. Nimittäin, että muistaa ettei ihan kaikki ole globaalisti kaupan.

Jos asutte jossain lähellä, tehkää palvelus ja käykää maistamassa.

Kuva täältä

Kovaa peliä Ichiban-Sushissa

Keskustelu minun ja myyjän välillä Kampin Ichiban-sushissa torstaina.

- Moi, ottaisin 8 lohi-sipulirullaa.
- Ok, tuleeko muuta?
Tiedostavuuden puuskassa innostun.
- Joo. Tiedustelisin onko käyttämällänne purkkitonnikalalla MSC-sertifikaatti?
- Ai mikä..?
- Siis sellainen kestävän kalastuksen sertifikaatti. Se kertoo onko kalastus eettistä.
Myyjä menee keittiön ovelle ja huutaa keittiöön.
- Hei onks meillä eettistä tonnikalaa?!
Neljä merilevää rapistelevaa tyttöä jähmettyy ja tuijottaa ilmeettömänä takaisin. Joku asiakas tirskahtaa takanani. Myyjä kääntyy. Tajuan, että olisi pitänyt laittaa vihreä pannumyssypiponi laukkuun ennen tilausta ja jättää WWF:n kangaskassi kaupan ulkopuolelle, vaikka siellä onkin mun macci.
- Siis miksi sä kysyt?
Hermostun. Hiki valuu, jono kasvaa. Kohta koko saatanan kauppakeskus pitää mua Greenpeacen aktivistina, joka ihan just heittää köyden tiskin yli ja ryntää keittiöön spreijaamaan kaikki vaivalla väkerretyt nigirit.
- Koska te näytätte tarjoilevan tuoreena tuota pandapihviin verrattavaa yellowtailiakin! Haluan tietää voinko ostaa noi tonnikalasalaattirullat hyvällä omallatunnolla!
Myyjä nyökkää ymmärtävästi ja menee hakemaan tonnikalapurkin.
- Joo, on tää! Tässä lukee dolphin-safe.

Luovutan. Ostan tonniakalasalattirullat ennen kuin myyjätär hälyttää stevarit paikalle. Maailma ei ole vielä valmis tähän.

Ps. Kauppakeskus Sellossa toimii sushiliike Masabi, joka ei myy a) yellowtailia ja b) tonnikalaa joka päivä. Hatunnosto.

Rahalla saa ja..

Metsätöitä vuodelta 1890? Ei vaan viime perjantailta Tapiolasta.

Hyvä meininki. Kiitos ystävälle mms-viestistä. :)

Kepulainen kompromissi

En ole varmaan ainoa, jonka mielestä tämä Keskustan puheenjohtajakilpa on täysi farssi. Jos granilainen kompromissi on "ota molemmat", kepulainen kompromissi on "ei kumpaakaan". Nyt kun etukäteen suosikiksi nostettu Paula Lehtomäki päätti jättää kisan muille, on luu vetävän kädessä.

Olen aikaisemminkin ihmetellyt, miksi perhesyihin vetoavat aina naiset (Huom. Kimmo Tiilikainen vm -66 kieltäytyi, sillä hänellä on kuulemma eniten annettavaa puolueen sisällä, vaikka hänelläkin on kaksi "pikkupoikaa"), mutta isompi kysymys on, minkä takia (pää)ministerin duunia ei voi hoitaa perheellinen ihminen. No, Hesari kysyi tänään samaa. On kai ihan demokratian perusedellytys, että kansan valitsemat edustajat voivat toimia työssään ilman henkilökohtaisia uhrauksia? Okei, pääministerin duuni on Suomen tärkein polittinen pesti ja olisi tietysti toivottavaa, että pääministerinä olisi kokenut (= ei kolmikymppinen) henkilö, jolloin jälkikasvukin olisi jo taaperoiän ohittanutta. Silti: sen lisäksi, että läsnäolovastuu jatkuu vielä teini-iän jälkeenkin, olisi suotavaa, että ystäville ja harrastuksillekin löytyisi aikaa keski-ikäisenäkin. Tämä tyhjiö toivottavasti myös alleviivaa ylipäätään perheelliselle liian nopeatempoisen työelämän älyttömyyttä.

Lisäksi näin työelämän henkilöstöstrategioita ajatellen on todella surullista, että pääministeriksi joudutaan taas väkisin rekryämään ei suinkaan tehtävään sopivin vaan
a) "konkari". Lue: naamansa sata kertaa erilaisissa skandaaleissa polttanut tervaskanto, jonka valitseminen aiheuttaisi näppylöitä koko hallitukselle.
b) joku nobody. Been there, done that.
c) Anneli. Pyytämättä ja yllätyksenä.
d) Musta hevonen. Ehkä Olli Rehn. Tai kanki-tekstari-Kaikkonen.

Huoh. Sitten ihmetellään, miksi ketään ei kiinnosta kotimainen poliittinen keskustelu. Miksi pitäisi, jos ketään ei kiinnosta pääministerin paikka.

Ps. Meidän perheessä puhutaan ilmeisesti liikaakin politiikkaa, sillä Madde ilmoitti yksi aamu olevansa kepulainen. Koti-insinööri kiirehti kysymään kuka mahtaa olla puheenjohtajasuosikki. Kuulemma mummi.

Melkkis ei ymmärrä

Kuulin taannoin teini-ikäisen sukulaistytön käyttävän sanaa melkkis. Minua valaistiin, että termillä viitataan melkein säälittäviin keski-ikäisiin eli ikäryhmään, joka sijoittuu kronologisella janalla juuri ennen säälittäviä keski-ikäisiä (teinien vanhemmat). Nämä melkkikset ovat teinien silmissä todellisuuspakoisia juntteja, jotka kuvittelevat olevansa ikuisesti nuoria ja hilluvat trendibaareissa turpoavine keskivartaloineen, pakenevine hiusrajoineen, meikkiä keräävine ilmeryppyineen ja alkavine silmäpusseineen.

Olin tänään Indiedays-blogiportaalin lanseeraustilaisuudessa. Paikalla oli hyvin glitteröityjä tukkalaitteita, jotka koikkuivat ryhminä korkokengissä ja imivät pillillä piccolopulloista shampanjaa. He eivät näyttäneet kärsivän epämiellyttävästi suunnatuista spottivaloista tai siitä, että epäilemättä trendikäs musiikki pakotti ihmiset huutamaan. Jos tilaisuudessa olisi voinut puhua, olisin kysynyt, minkälaisille ansioille nämä nuoret bloggaajat mainosmyynnin avulla pääsevät ja näkevätkö he roolissaan vastuuta. Puhumisen sijaan join kolme lasia design-vettä ja söin muffinssin, jonka kanssa olisi pitänyt tarjoilla insuliinia. Kun sokerihumala laski, päätäni alkoi särkeä ja peruutin huomaamattomasti narikkaan. Goodiebagissä oli hiuslakkaa, partavaahtoa, kummallinen koru ja huonolaatuinen T-paita, jossa oli teksti BE STUPID for successful living. En ymmärtänyt. Mutta sen ymmärsin, että melkkis voi lakata olemasta melkkis vain lähtemällä kotiin.

Katjes kateissa

Hei, olen Katja ja olen irtisholisti. Mä yritän kyllä säännöllisin väliajoin päästä eroon irtokarkeista, sillä on aika älytöntä vältellä normiruoan lisäaineita kauhealla vaivalla ja sitten tempaista pussillinen jos jonkinlaista e-koodia elimistöön vartissa. Koska elämä ei kuitenkaan ole elämisen arvoista täysin ilman irtiksiä, olen metsästänyt "terveellisiä" karkkeja jo jonkin aikaa.

Markkinoilla on muutama ihan vahva brandi, kuten Malacon Truly-sarja, joka on ihan ok hedelmäkarkkien osalta. Olen kuitenkin kaivannut valikoimiin ihan perussalmiakkia. Noh, vastaus löytyi työpöydän toiselta puolelta: Noora on myös irtisfani ja samalla agendalla karkkihyllyllä kuin minä. Noora olikin roudannut Saksasta Katjes-merkkisiä Saltzige Heringe salmiakkikaloja ja jotain jogurttihedelmäkarkkeja - ja ne oli ihan loistavia! Tsekkasin saitilta, että tuotteissa ei ole käytetty keinotekoisia väriaineita kahteenkymmeneen vuoteen ja aromitkin ovat ilmeisesti nykyään aitoja! Aikamoista edelläkävijyyttä.

Mulla on ollut suhde Katjeksiin aiemminkin, mutta en muista mikä! Muistan sen kissalogon lapsuudesta, joten niitä on saanut Suomesta ainakin joskus, mutta saako enää? Maahantuoja löytyy, mutta ei tietoa, missä näitä myydään. Ilmiantakaa heti, jos tiedätte, olen ikuisesti kiitollinen!

Uusi Musta - live now!

Kokemukseni mukaan sivustot menevät aina jossain määrin keskeneräisinä liveksi, Uusi Musta ei tee poikkeusta. :) Käykää toki liittymässä facebook-ryhmään ja napatkaa blogi seurantaan myös Blogilistalta. Mukaan vaan, kaikki hipit ja hipinmieliset!

Ps.  Kiitokset kaikille gallup-osallistujille! Äänestyksen tulokset ovat selkeät: haluatte ennen kaikkea yhteiskuntakritiikkiä ja ruoka-asiaa mutta tasaväkisinä kolmannella sijalla tyyli- ja kauneusjuttuja. Saamanne pitää!

Etätyöäiti

Uusi työmatka käy työstä. Odotin perjantaina viiden maissa ensin 25 minuttia dösää, kyllästyin odottamiseen, vaihdoin pysäkkiä, hyppäsin ensimmäiseen vastaantulevaan julkiseen, kävelin Rautatieasemalta Kamppiin, odotin seutubussia, joka ei tullut ajallaan, hyppäsin toiseen, vaihdoin Tapiolassa, odotin taas bussia ja pääsin sitten himaan puoli seitsemältä, matkattuani puolitoista tuntia yhteen suuntaan. Umpijäässä ja törkeän pahalla tuulella. Onneksi ei ollut mun päivähoidostahakupäivä.

Manasin joukkoliikenteen, Vallilan, talven ja liikenneruuhkat syvimpään helvettiin ja uhosin hankkivani katumaasturin. Ei logistiikka saa viedä ei-työssä vietetystä valveillaoloajasta kolmannesta! Etenkin perheelliselle, jonka vapaa-aikaa syövät vielä lastenhoidolliset velvollisuudet, työmatkaan käytettävälle ajalle löytyisi parempaakin tekemistä.

Itsesääli laantui sitä mukaa, kun verenkierto elpyi, mutta pari lupausta tämä kirvoitti.

Ensinnäkin otan sen pyöräilyn heti takaisin ohjelmistoon, kun voin. On ihan mahtavaa tietää viiden minuutin tarkkuudella, milloin on himassa. Pyöräkellarivisiitti edellyttää kuitenkin sulia teitä ja valoisuutta mennen tullen. Hangessa, pakkasessa ja pimeässä fillarointi on mun makuun turhan railakasta. Maaliskuussa sitten.

Toiseksi: etätyöskentely on vaihtoehto. Kun saitti on pystyssä, voin alkaa kirjoittaa kotitoimistosta käsin muutamana päivänä viikossa. Mä olen jossain määrin ehdollistunut matkustamaan työpaikalle ja istumaan 8h konttorituolissani, jotta tuntisin tekeväni töitä (ja muutkin näkevät sen).

Sen lisäksi että etätyö koetaan tehokkaaksi, suuri osa työnantajista ymmärtää perheystävällisen työkulttuurin ja työhyvinvoinnin välisen yhteyden ja on valmis sopimaan etätöistä, joustoista ja liukumista, mutta se ei käytännön tasolla tarkoita mitään. Yrityksen johto usein unohtaa, että jonkun pitää kertoa, miten etätöitä tehdään, ettei etäpäivästä tule kenellekään mielikuvaa pidennetystä viikonlopusta.

Työyhteisössä pitäisikin olla selkeä ohjeistus siitä, mitkä toimenkuvat voi hoitaa etänä ja mitä etätyöläiseltä odotetaan. Etätyöt mahdollistava tekniikka on ollut olemassa iät ja ajat - sähköpostit, skypet, ircit ja videokokoukset eivät ole ihan uusia keksintöjä, mutta ohjelmia pitää osata käyttää ja niiden käyttöön pitää tarjota koulutusta. Lisäksi kotitoimiston ajankäyttöä pitää osata suunnitella: työaikaa ei voi käyttää siivoamiseen tai saunomiseen (ja tämä ei ole keksitty esimerkki!), jos pitää olla toimistoaikaan tavoitettavissa. Toisaalta täytyy myös pitää huoli, että lopettaa duunit jossain vaiheessa.

Vaikka meillä päivähoitopäivän pituuteen etätyöskentely ei tuo muutosta, kiireen tunne vähenee. On luksusta, kun ei tarvitse stressata ehdinkö bussilla vai kaarranko hoitopaikan pihalle taksilla, epäekologisesti mutta ajoissa.

Popupshop - ekodesignia lapsille

Vaihteeksi ekodesignia lapsille! Löysin netistä mielenkiintoisen tanskalaisen lastenvaatebrandin nimeltä Popupshop, joka on sekä materiaaleissaan että tuotantoprosesseissaan huomioinut ympäristövaikutukset. Sivustoon ei ole erityisemmin panostettu, joten en saa haluamiani kuvia irti, mutta tsekatkaa mallistot pdf-fileista.

Popupshop is fashionwear committed to be both stylish and sustainable. Our collection is based on organic basic styles to which we continuously introduce new designs.

Mä tykkään. Simppeliä ja aikaa kestävää designia, jossa ei ole mitään turhaa kuorrutusta. Googlailemalla löysin ainakin yhden verkkokaupan, joka brandia myy: Kids of luxury. Hinnat ovat kyllä rapeat vaikkakin kyseisen verkkokaupan edullisimmasta päästä..! Hyvälaatuinen, kestävä ja kaunis lastenvaate tosin olisi kyllä muutaman ylimääräisen euron väärti. Voisin vaikka mailata noille ja selvitellä onko jälleenmyyjää Suomessa.

Tutkimustarkoituksia ja muuta paskaa

Mun sisäistä kettutyttöä rupesi ankarasti vituttamaan toi japanilaisten valaanpyyntialusten ja luonnonsuojelijoiden yhteenotto. Mä tiedän, että Hesarin - tai minkään muunkaan ison keskustelupalstan - kommentteja ei pitäisi koskaan lukea, mutta menin sitten lukemaan. Akuutti päänsärky.

Kaupallinen valaanpyynti on ollut kiellettyä melkein neljännesvuosisadan, mutta Japani pyytää tutkimustarkoituksiin 1000 valasta vuodessa. Mihin helvetin tutkimuksiin? Missä näitä tutkimustuloksia voi lukea? Kuka tutkimusta rahoittaa? Miksi juuri Japanissa tehdään näitä tutkimuksia? Jos taas tutkimuskäytöstä selvästi valehdellaan, miksi sitä siedetään?

Noh. Merialueen valvonta kuuluu Australialle, mutta se ei aio ottaa selkkaukseen mitään kantaa vaan "pyytää osapuolia pysymään rauhallisina", sillä kuten jutussa todetaan, Japani on Australian tärkein vientimaa. Jälleen kerran ajavat kaupalliset intressit etiikan yli.

On todella hämmästyttävää, että kansainvälinen kaikki velvoittava laki on säädetty, mutta sen rikkomisesta ei seuraa mitään. Kaikkien mielestä on myös ihan ok, että aktivistit hoitavat poliisin hommia. Kuin myös se, että kuusi ihmistä jouduttiin evakuoimaan valaanpyyntialuksen törmättyä tahallisesti aktivistien alukseen.

Eikä EU:lla ole yhtään sen puhtaammat jauhot pussissa.

Liikakalastuksen (ja laittoman kalastuksen) sen seurauksista on tehty aika pysäyttävä elokuva The End of the Line - käykääpä tutustumassa. Mielenkiintoista asiaa mm. japanilaisesta Mitsubishi-yhtiöstä.. Traileri alla.



Ainoa kala, mitä koko perheemme boikotoi (eli ei syö vaikka tarjottaisiin), on juuri tonnikala (muistattehan, että MSC-sertifikaatti takaa, että kala on pyydystetty ekologisesti kestävällä tavalla), vaikka rakastan sitä. Sinievätonnikalan on ennustettu loppuvan Välimerestä jo parin vuoden sisään, kaikki syötäväksi kelpaava kala loppuu kuulemma 2048. Tosi hyvä, joutuu kato muutkin boikotoimaan.

Tarvitsen nyt ibuprofeenia anarkiapunkun kera.

Että mitä että?

Jumalauta, ipana on alkanu esittää mulle erilaisia kysymyksiä. Osa on ihan selitettävissä.


Miksi suu ei tule lumesta valkoiseksi?
Mihin joulukuusi meni?

Osa ei.

Mitä on pimeä valo? (oletan, että tällä viitataan siihen kun lamppu sammutetaan eikä johonkin astrofysiikan vähemman tunnettuun ilmiöön)
Miksi isin pää on kanamuna? (Koti-insinööri kärsii miestyyppisestä hiustenlähdöstä)

Ongelmana on, että selitän aina ihan liikaa. Selityshän ei ole se pointti vaan kysyminen - mun höpötykset ei kiinnosta tota tippaakaan. Vaikka selittäisin kuinka hyvin tahansa, jatkokysymys, joka on vielä yleensä ensimmäistä kysymystä eksponentiaalisesti vaikeampi, seuraa. Pitäisi ottaa mallia tästä runosta, jonka bongasin Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Runolelu -kirjasta.

Mitä varten on vasara?

Mitä varten on omena?

Vasara on naulan lyömistä varten,

ja omena omenan syömistä varten.

Mitä varten kengät on?

Mitä varten on ovi?

Kengät ovat kulkemista varten

ja ovi on oven sulkemista varten.

Mitä varten kuppi on?

Mitä varten on murheet?

Kuppi on kahvin juomista varten

ja murheet on tehty huomista varten.

Neroutta.

Uusi Musta työn alle

Huomenna se alkaa: uusi duuni ja Uusi Musta! Piti tämäkin päivä nähdä, että töihinmeno jännittää niin, että jo kaksi yötä olen tehnyt erilaisia to do -listoja.. Tekemistä on ihan tajuttomasti, puhumattakaan sopeutumisesta uuteen työympäristöön ja - voi jeesuksen kevät - macciin. Minä, vannoutunut pc-ihminen, ja vielä helvetin kärsimätön, joudun opettelemaan tietokoneen käytön uudestaan, armoa! Blogi on kuitenkin tarkoitus pystyttää asap ja aloittaa kirjoittaminen heti, joten intensiivikurssi on edessä.

Mutta kuulkaapa, kuten lupailin, nyt saatte vaikuttaa oikein olan takaa! Noora jo kyselikin omassa blogissaan lukijoidensa kiinnostuksen kohteita (ja sai järkyttävän määrän vastauksia!), ja mä kysyn samaa nyt teiltä, koska ette todennäköisesti ole ihan samaa kansaa kuin Kempparin lukijat.

Uusi Musta käsittelee siis naistenlehdistä tuttuja teemoja terveys-, etiikka-, eko- ja kestävän kehityksen/kulutuksen kantilta. Haluaisin itse haluaisin laajentaa naisille suunnattua sisältöä myös tieteeseen, politiikkaan, tekniikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin - mutta saatan myös olla ainoa, jota ko aiheet kiinnostavat! Ainoastaan horoskooppeja ei ole, eikä tule - ja tämä on lupaus!

Joten. Kertokaa siis, mitä te haluatte lukea - GALLUP löytyy tuolta oikeasta sidebarista profiilin alta, saa rastittaa monta vaihtoehtoa! Ja kommentoikaa toki, jos joku olennainen aihealue puuttuu! Älkääkä vaan kainostelko: jos haluatte lukea vain luonnonkosmetiikasta, niin se on ihan fine, rehellisyys ennen kaikkea. Rohkeasti klikkailemaan siis!

Retkeilyä lapsen kanssa

Kävin ostoksilla. Koska etelässä on nyt kerrankin hiihtokausi, jonka loppua ei näy, tarvitsin kaikkia keski-ikäisen urheiluvaatteita kuten kerraston, kypärämyssyn ja hiihtohanskat. Suuntasin Partioaittaan ja Retkikauppaan - ja törmäsin tähän.

Mon dieu, mikä lapsenkantorinkka! (kuva ja lisätiedot täältä).

Alle 3-vuotiaiden lasten kanssa retkeillään ilmeisesti paljon, sillä valikoimissa oli useitakin kantorinkkoja hillittömin varustein, oli ties mitä säädintä, leukatukea, taustapeiliä ja tuuletusta. Jäin kaipaamaan enää kantajan takaraivoon integroitavaa taulu-tv:tä, johon saa ohjelmakortilla sarjiksia 24/7. Mutta tarvitaanko näitä yli 200 egen rinkkoja todella?

Ymmärrän kyllä toisaalta tätä kilpavarustelua. Luonnossa liikkuminen on rentouttava harrastus ja siihen on Suomessa mahtavat edellytykset, mutta lapsella kestää kuitenkin aikaa kauan saavuttaa ns. maastokelpoisuus, kehittää riittävä keskittymiskyky ja sen verran kestävyyttä, ettei tartte vartin välein pitää taukoja. Voisin kuvitella, että vasta viisivuotiaana reipasluontoinen ipana saattaisi jo olla riittävän motivoitunut kävelläkseen pitkiä matkoja epätasaisessa maastossa - ja nauttiakseen itsekin siitä.

Mutta mutta. En itse lähtisi alle kolmivuotiaan kanssa edes yhden päivän vaellukselle, koska mäkin haluan nauttia siitä. Arvostan luonnonrauhaa ja hiljaisuutta enkä halua kuunnella mitään tarpeetonta kitinää  tai käsitellä uhmakohtauksia tunturissa. Suhtaudun lisäksi todella skeptisesti siihen, että energinen lapsi viihtyisi mukisematta rinkassa edes tuntia. Madde on viihtynyt toistaiseksi reilun vartin matkat läheiselle lammasfarmille, mutta aina jossain vaiheessa ehdottanut kävelevänsä itse. Jotenkin mä myös epäilen, että Maddelle maistuisi trangiaruoka tai yö teltassa. Eihän se voi käyttää edes hyttysmyrkkyä.

Noista rinkoista puuttuukin mun kannalta pari lisävarustetta: suukapula ja helikopteri himaan.

Muistelmat 2000-2010

Hyvää uutta vuosikymmentä, hyvät ystävät!

Huomasin Nyt-liiteen 10 muistoa 2000-luvulta -juttua lukiessani, että 2000-2010 oli oikeastaan elämäni ensimmäinen kokonaan aikuinen vuosikymmen, sillä olen asunut koko ajan omassa kämpässä ja ollut taloudellisesti riippumaton. Kun aloin muistella, mitä hittoa olen touhunnut viimeiset 10 vuotta, ei aluksi mieleen tullut mitään. Pikkuhiljaa alkoi palautua mieleen merkkipaaluja niin asuntojen, työpaikkojen kuin parisuhteiden alkamisen ja loppumisen merkiksi.

2000 meni kai opiskellessa ja töissä. En jostain syystä muista tästä vuodesta juuri mitään. Ehkä siksi että olin saanut ensimmäisen oikean työpaikkani, vaikka opinnot olivat vielä kesken ja yritin tehdä kaikkea yhtäaikaa. Matkustelin työkseni Saksassa, Ranskassa ja Japanissa ja kävin kotona lähinnä pesemässä pyykkiä. Sain ensimmäistä kertaa huomata, että työt eivät lopu tekemällä. Reissasin paljon myös vapaa-ajalla, kävin ainakin Etelä-Amerikassa ja Kaakkois-Aasiassa.

2001 kypsyin lopullisesti ja irtisanouduin täydellisen vitutuksen vallassa ilman mitään tietoa seuraavasta työpaikasta. Laskin sen varaan, että löydän aina jotain. Huvittavaa, kuinka silloin maailmassa oli vielä mahdollista ottaa tuollaisia hallitsemattomia riskejä. Hyppäsin sattumalta messumatkalla samaan taksiin pienen digitoimiston toimitusjohtajan kanssa. Puhuin koko matkan Nizzasta Cannesiin työpuheluita selvitellen messuosaston kriisejä aasta ööhön. Perillä sain taksikumppaniltani työtarjouksen. Tarvitsivat kuulemma juuri tuollaista projektipäällikköä, joka ei pelkää laittaa käsiään kyynerpäitä myöten paskaan. Minä harkitsin minuutin ja vaihdoin IT-bisnekseen. Ja mikä vuosikymmen se alalle olikaan! Pienestä digitoimistoa kasvoi suuri, minusta kasvoi kekseliäs projektipäällikkö - sillä humanistin on alalla pärjätäkseen oltava suhteellisen neuvokas - ja sain seurata aitiopaikalta kuplan syntymistä, dotcomien nousua ja tuhoa, liiketoiminnallista sekoilua, konkursseja, tasaantumista ja lopulta maailman ankkuroitumista erilaisiin sosiaalisiin yhteisöihin ja kuluttajapalveluihin. Ihan mahtavaa. En vaihtaisi päivääkään pois. 

2002 keväällä lopetin toisen vakavan seurustelusuhteeni. Myimme kämpän ja pistimme lusikat jakoon kaikessa ystävyydessä. Olin seurustellut useamman vuoden putkeen, joten koin olevani vähän tuuliajolla, mutta toisaalta tuntui myös hyvältä asua yksin. Ostin yksiön Lauttasaaresta, jossa vietin seuraavat kolme vuotta. Muistan elävästi, kuinka tein pikkuveljen puhelinkonsultaation avulla elämäni ensimmäisen kattolamppuasennuksen, jonka onnistuminen aiheutti minussa täydellisen minä-pystyn-mihin-vaan -euforian. Se oli tietynlainen itsenäisyyden kulminoituma.

2003 sinkkuvuoteni kesällä päätimme likkain kanssa lähteä juhannuksena ryhmämatkalle Pärnuun. Ryhmä koostui noin 200 hengen seurueesta kavereita ja kavereiden kavereita. Tapasin jo bussissa matkalla Tallinnasta Pärnuun Koti-insinöörin, joka oli minusta lähinnä kummallinen pipopäinen musiikkifanaatikko, jonka kannettavasta cd-soittimesta oli patteri niin lopussa, että musiikkia tarjoiltiin vain 30 sekunnin erissä. Ihmettelimme jokapuolella olevia superland-kylttejä ja pohdimme mikähän eestiläinen teemapuisto mahtaa olla kyseessä ja missä ihmeessä se on. Matkan loppuvaiheessa kävi ilmi, että kyseessä oli yhteinen lukihäiriö: supelrand on hiekkaranta.. Tapasimme reissun jälkeen teellä. Joimme teet, pari pulloa valkoviiniä ja vielä aamukahvitkin. Kahden viikon päästä ostin Koti-insinöörille oman hammasharjan. Jouluna tuli kosinta.

2004 helmikuussa täytin 30 vuotta, mutta en tuntenut itseäni kovinkaan aikuiseksi enkä siksi osannut kehittää vanhenemisesta mitään kriisiäkään. Heinäkuussa isä soitti. Häneltä oli löytynyt haimasta pahanlaatuinen kasvain. Tiesin sisäelinsyövistä sen verran, että osasin suhtautua asiaan riittävällä vakavuudella: isä kuolisi pian. Jouduin sairauden myötä pohtimaan paljon aikuisen ja lapsen välistä tunnesidettä, velvollisuuksia ja oikeuksia, kuka on vastuussa mistäkin. Vanhempani erosivat kun olin neljäntoista ja jäin asumaan äidin ja pikkuveljen kanssa. Isän suljin melkein kokonaan elämästäni pois, hänellähän oli uusi perhe. Tapaamiset olivat väkinäisiä ja riitaisia. Nyt isä laihtui fyysisesti yhtä olemattomiin kuin mitä hän henkisesti oli ollut minulle jo 15 vuotta. Vasta hänen kuolinvuoteellaan saimme taas molemmat vuoropuhelun langan päästä kiinni.

Joulukuussa päätimme lähteä Thaimaahan. Varasin jo joululennot Phuketiin, mutta matkatoimisto ilmoitti, että lennoissa oli tuplabuukkaus ja tarjosi tilalle Tapaninpäivän lähtöä Samuille. Otimme tarjouksen vastaan. Laskeuduimme Bangkokiin 15 minuuttia hyökyaallon iskettyä länsirannikolle.

2005 suuret ilot ja surut vuorottelivat. Maaliskuussa kannoin isän arkkua hautajaisissa. Toukokuussa olivat häät ja häämatka. Marraskuussa hyvästelin poikamiestyttöboksini, sillä olimme löytäneet pitkällisen etsinnän jälkeen uuden asunnon, jossa ajattelimme asua seuraavat 20 vuotta.

2006 marraskuussa hyvin hyvin haalea viiva ilmestyi raskaustestin tikkuun. Ensimmäinen ajatukseni käsitteli sitä, miten helvetissä selvitän talven ilman punaviiniä. Alkuraskaus oli kummallista aikaa kaikkine epävarmuuksineen. Kontrollifriikki sai ensimmäisen kerran maistaa sitä kun asiat eivät olekaan laitettavissa halki, poikki ja pinoon.

2007 kevät oli työntäyteinen. Maha kasvoi nopeasti. Saimme helmikuussa tietää, että perheeseemme oli tulossa tyttö. Nimesimme saman tien Matildan Matildaksi. Olin töissä viimeiseen asti valtavine mahoineni ja jäin äitiyslomalle hyvissä voimissa. Äitiyslomalahjaksi duunikaverit antoivat blogin. Project Manager muuttui Project Mamaksi. Matilda syntyi heinäkuun neljännen päivän helteessä ja aiheutti minulle elämäni kriisin.

Siitä kriisistä sain sisällön tähän blogiin.

2008 aloin tottua uuteen olomuotooni, vaikka en edelleenkään nauttinut äitiydestä. Olinkin elokuussa enemmän kuin valmis työelämään ja Koti-insinööristä tuli Koti-insinööri. Muitsan kuinka riemuissani olin kun näin nimeni käyntikortissa, sain palaverikutsuja, pääsin lounaalle, sain keskustella aikuisten kanssa keskeytyksettä! En ollut enää näkymätön, maailma oli palannut raiteilleen. Ei entiselleen, mutta raiteilleen. Äitiystilityksestä päästyäni aloin kiinnostua kirjoittamisesta eri tavalla.

Vuosi 2009 on vielä liian lähellä tarkasteltavaksi, mutta ehkä tätä vuotta määrittelee parhaiten normalisoituminen, vakioituminen, balanssi ja toisaalta uusien kuvioiden miettiminen. Koti-insinööri meni töihin ja Matilda aloitti päivähoidossa, minä aloin löytää äitydestä uusia puolia 2-vuotiaan kanssa. Vaikka maailmalla luottokriisi potki pankkeja nurin ja nostatti lamaa, meidän perheemme ei kärsinyt isoja tappioita. Päätin ottaa aktiivisemman otteen kirjoittamiseen. Ja kas vain, sillä pohjustettiin mielenkiintoinen alku ainakin ensi vuodelle, ehkä jopa vuosikymmenelle.

On vaikea uskoa, että seuraava vuosikymmen olisi tapahtumarikkaampi tai merkittävämpi. Ans kattoo ny.