Lapsilla on kadehdittava tapa olla
a) innostuneita uusista asioista ja toisaalta
b) olla piittamatta vallitsevista olosuhteista ja konventioista.
B toisaalta mahdollistaa a:n, joka taas auttaa unohtamaan b:n. Kolikon kääntöpuolet.
Innostumista pidetään ylipäätään lapsellisena. Missä vaiheessa innostumisen vaatimustaso nousee tai kykymme innostua laimenee? Unohtuuko se vai taltuttammeko me sen yrittäessämme käyttäytyä älykkään oloisesti? Miksi teemme asioita, joista emme innostu?
Lapsille sade tarkoittaa lätäköitä, loska ja kura hyvää lätsyttelymateriaalia, pakkanen jääpuikkoja, paahtava helle luvallista nakuilua ja pimeys fikkarileikkejä. Pätkät heräävät hyväntuulisina, motivoituneina ja ideoita täynnä. Kuulostaa jokaisen firman toiverekrytoinnilta!
Kauppakorkeassa mahdollisuuksien näkemistä opetetaan markkinoinnin otsikon alla. Lapset keskittyvät niihin ihan luonnostaan. Mä lupaan tutustua huomenna rapeaan lumeen ajan kanssa.
Lapsenmielen säilyttäminen onkin kamppailun arvosta! Vaan kai se menee niin, että on helpompi innostua rapeesta lumesta kun ei (vielä) tarvitse kiskoa niitä vaunuja irti siitä tai koittaa keksiä aikaa lumitöihin jne. ;)
VastaaPoistaEi sitä lapsenmielisyyttä ihan turhaan pidetä myös arvossaan. Miten sitä onnistuis noiden omien lasten kohdalla säilyttämään jotain noin arvokasta, samalla kuin palauttais omaan mieleen tuon huolettomuuden tunteen?
VastaaPoistaMä oon itse todennut, että yksi mun elämääni rasittavista asioista on se, että mulla on odotuksia. Kun todellisuus ja mun odotukset ei kohtaa, mua alkaa ottaa päähän. Ehkä kyse onkin siitä, että lapset ottaa asiat sellaisina kuin ne vastaan tulee, kun aikuisilla on jo jonkilainen odotus siitä miten asioiden pitäisi mennä. Emmä tiiä. Tajuskohan tästä kukaan mitään. Mutta miettikääpä omia odotuksianne ja odotusten ja todellisuuden yhteentörmäyksiä ja verratkaa sitä lasetn puhtaaseen innostumiseen asiasta kuin asiasta.
Niinpä! Toisaalta taas olen alkanut pitää kokemaani kiirettä pahimpana vihollisenani: pienetkin vastoinkäymiset ovat kiireessä isoja (eihän se vaunujen irrottaminen nyt mahdotonta ollut). Lapsi ei ole kiireinen ja siksi hän ehtii keskittyä kaikkeen muuhun paitsi ehtimiseen.
VastaaPoistaTämä ilmiö liittyy myös aikaisemmin rasitteeksi kokemaani ruoanlaittoon: nyt kun olen opetellut tekemään ruokaa, nautin siitä. Ei tarvitse käyttää eineksiä kun on aikaa kokkailla. Mistä sitä aikaa sitten löytyi? Järjestimme viikkokalenterimme ja kokkausvastuut siten että arkena tehdään vain kaksi ruokaa josta syödään ainakin kaksi päivää. Minä kokkaan maanantaina (etäpäivä, joten en tuhlaa aikaa työmatkaan) ma-ti ruoan ja Koti-Insinööri keskiviikkona ke-to ruoan. Perjantaina onkin jo leppoisampi meininki ja yleensä herkkuja tarjolla.
Pauliina, toi on muuten hyvä pointti, joka aiheuttaa valtavia pettymyksiä todella monessa asiassa, parisuhteessa, juhlapyhissä, lomalla.. Kun oma mielikuva on viimeistä yksityiskohtaa myöten mietitty ja sitten homma ei ehkä menekään ihan putkeen niin sitten kaikki on pilalla. Näitä "täydellisyyspettymyksiä" mielestäni oppii sietämään lasten kanssa..
VastaaPoista"Missä vaiheessa innostumisen vaatimustaso nousee tai kykymme innostua laimenee? Unohtuuko se vai taltuttammeko me sen yrittäessämme käyttäytyä älykkään oloisesti?"
VastaaPoistaVoisin jopa väittää, että lapsuudesta tutut lausahdukset tyyliin "yritäpä nyt käyttäytyä kuin iso tyttö", hienostelut ja massamuoti / muut ulkonäkövillitykset ovat osa syytä tähän.. Nakuilun vähentämisen ymmärrän ja hyväksynkin, mutta moniko meistä on esim. vaihtanut ne mielettömät lätsyttelybootsit (aka kumisaappaat) hienoihin tennareihin ja myöhemmällä iällä nahkasaappaisiin (joita ei tietenkään saa kastella), vain näyttääkseen hyvältä ja asialliselta tms.?
Ymmärrän kyllä ettei töihin välttämättä voi mennä lantsareilla, jos muu asustus on mallia jakkupuku, mutta eikö niitä pikkukorkkareita voi ottaa mukaan muuten? Kokeilkaapa piruuttaan seuraavan kerran! :)
Innostuminen laimenee viimeistään yläasteella, kun henkiinjäämisvaisto ohjaa olemaan 'cool' ja hapan, eikä missään tapauksessa lapsellinen intoilija. Innostumisesta luopuminen jatkuu vielä yli opiskeluajan, kun pitää olla viisas, älykäs ja tiedostava ;)Vihdoin 30-kympin paremmalla puolella innostuminen taas herää, kun on kasvanut tarpeeksi isoksi ollakseen välittämättä, mitä muut ajattelee, kunnes taas 50+ -ikäisenä innostuminen kannattaa piilottaa ja vain oman väen tiedossa, koska muuten leimataan höpsähtäneeksi kummajaiseksi. Vasta siellä 80 tienoilla saa taas innostua oikein täysin palkein ja - vihdoin - se sallitaan ja sille naureskellaan lempeästi :)Sitä ootellessa....
VastaaPoistahelmi, kyllä on varusteet mullakin vähän vääränlaiset lätsyttelyyn. Mä itse en omista kumisaappaita, mikä on kyllä sääli, sillä lätäkössä kahlaaminen oli muistaakseni kivaa, Toimiskohan muovipussit saappaiden päällä? ;)
VastaaPoistaRitu, amen. :D Aivan mahtava analyysi elämästä.
Ritu, komppaan Katjaa :))
VastaaPoistaKatja, saattais toimiakin, mutta suosittelen huomioimaan, että a) muovipussit on rikki muutaman sadan metrin jälkeen (kiitos "kevyesti hiekotettujen" katujen), b) ovat varmasti pirun liukkaat mudassa ja c) keräät varmasti katseita tällä tempauksella, vain noin kymmenen kertaa enemmän kun kunnon lantsareilla :D
Nimimerkillä "myynyt kenkiä kymmenisen vuotta", voin myös sanoa, että ei, sellaista tuotetta ei ole olemassakaan, jolla nahkakengistä saadaan mukavan hengittävät + täysin vettä läpäisemättömät (sääli sinänsä, teknologia ohoi!). Halvempi, parempi ja säilyvämpi keino on ostaa juurikin ne ei ehkä ihan niin viehkot kumisaappaat.
Onneksi niitä kuitenkin saa nykyään muissakin malleissa, väreissä ja muodoissa kun "vaarin jäämistön hehtokalossit, väriä musta tai vihreä" :) Punaiset pitkävartiset, hyvin istuvat ja nauhoitus takana.. sweet! :)