25.10.2010

Mutsi soittaa

Mutsi on ollut poissa kohta viisi kuukautta. Koko ajan tulee vastaan tilanteita, joihin äitivainaa vahvasti liittyi. Erityisen hankalaa on yrittää muistaa, että Mutsille ei voi enää soittaa. Erikoisuutenamme olivat ei mitään asiaa -puhelut, joissa heti alkuun tunnustettiin, että substanssi puuttuu. Minä soitin yleensä Kampin liukuportaista matkalla bussille, Mutsi autosta Länsiväylän ruuhkasta. Nämä "asiattomat" puhelut kestivät yleensä parikymmentä minuuttia, ja sen aikana käytiin läpi sää ja ilmastonmuutos, Kirkkonummen keskustan kauppojen tuoretiskien tarjonta, poliittiset kähminnät sekä kaikkiin edellä mainittuihin liittyvät salaliittoteoriat. Näistä keskusteluista virisi Uuteen Mustaan aihe jos toinenkin.

Hullujen Päivien alla puolestaan meillä oli tapana käydä puhelimitse läpi tuotekataloogi. Tässä puhelussa meni vähintään tunti. Keskustelimme muodista, kumisaappaiden kestävyydestä, ruoanlaitosta, matkakohteista ja Merimekon kuoseista. Joka kerta lopuksi huomioitiin, että emme tarvitse mitään, joten Hulluille Päiville ei mennä. Jälkikäteen sitten tunnustettiin puolin ja toisin, että kuitenkin oli menty, vähintäänkin Rustical-kierreleivän perässä. 

Kaipaan myös yhteistä syysrituaaliamme: pimeysvalitusta. Mutsi vihasi vuoden viimeistä kvartaalia aivan yhtä paljon kuin minäkin. Lyhyt, mutta ytimekäs valitus sopi aloittaa tilanteen päivittelyllä ja henkilökohtaisen kurjuustason arvioinnilla, edetä toteamukseen joulun tulosta ja päättää toiveikkaaseen lausuntoon siitä, että tammikuussahan onneksi alkaa valostua. Valituspuhelussa käytetyt äänensävyt ja sanavalinnat olivat tahallisen liioiteltuja.

Tunnenkin olevani kommunikaatiotyhjiössä. En pääse eroon tottumuksestani ja äidin jättämä aukko on korvaamaton. Puhelut sitä paitsi perustuivat 36 vuoden aikana hioutuneeseen monitasoiseen viestintäkoodistoon, joka vastaa salakieltä. 

Taidan säilyttää Mutsin numeron osoitekirjassa ainakin niin pitkään, että voin alkaa soitella Ipanalle. Perinteitä täytyy vaalia.

17 kommenttia:

  1. Miten kiva kirjoitus, vaikka aihe onkin surullinen. Teillä on ollut mahtavia puheluita! Mä olen niistä ihan rehellisen kateellinen.

    Tulee mieleen kumma kokemus muutaman vuoden takaa, kun isoisä kuoli. Mulla oli hänen puhelinnumeronsa tietysti luurissa talletettuna, enkä muistanut/halunnut/osannut sitä poistaa. Aina tuli se fiilis jonkun sopivan aiheen äärellä, että laitanpa viestin. Ja sitten se taju, että enpä laitakaan.

    Nonni, nyt mä liikutuin. Ja tuli sellainen olo että lähetän jotain halauksia. Mutta en tiedä ällöttääkö sellaset sua. Joten tähän vaan että moikka sit!

    VastaaPoista
  2. Mutsi kuoli -03 ja edelleen meinaan soittaa sille. En enään niin usein, mutta kun sormi mässähtää suuhun niin kovasti kaipaa sitä ohjeistusta.

    Elämässä on äidinmentävä aukko.

    VastaaPoista
  3. Toi on niin totta, että äidin ja ehkä myös muiden perheenjäsenten (joskaan ei samalla tasolla) kanssa on ihan oma kielensä. Hienoa lukea kaunista tekstiä äiti-tytär-suhteesta, kiitos jakamisesta.

    VastaaPoista
  4. Mun äiti kuoli syyskuussa 2003. Äidin kännyn numero on silti edelleen mulla puhelimen osoitekirjassa.

    Ymmärrä tuntemuksiasi Ktaja niiiiiin hyvin.

    Sympatiat ja empatiat sinne.

    VastaaPoista
  5. Kauniisti kirjoitat.
    Viisi kuukautta on lyhyt aika.

    Oman äitini kanssa harrastamme noita liirumlaarum-puheluita jossei joka päivä, niin joka toinen päivä... onpa omituista ajatella, että jonain päivänä minäkään en voi enää soittaa.

    Kommunikaatiotyhjiössä voi surullisen lohduttavaa olla tieto siitä, mitä äitisi sanoisi jos voisi. Kun siellä siis sinnittelet pimeässä syksyssä, sulla on ne äiteen myötäahdistukset yhä. Voit odotella tammikuuta ja selata Hullareitten katalogia samalla, kun korvissa kaikuu tuttu ääni. Niitä juttuja, joita ei sulta kukaan vie.

    Voimarutistus syksyyn.

    VastaaPoista
  6. Ajatuksetkin kuullaan - näin uskon. Kenties tämäkin posti.

    VastaaPoista
  7. Erittäin kaunis kirjoitus. Meillä on myös tapan soitella äidin (ja veljen) kanssa näitä turhia puheluita. Toivottavasti saat tyttärestäsi samanlaisen puhekaverin.

    VastaaPoista
  8. Arvaas mitä. Täällä on toinen samanlainen, onneksi äitini vielä elää. Siis me soitellaan joka päivä ja puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Parasta on se, että toinen ymmärtää yleensä puolesta sanasta mitä toinen tarkoittaa.
    Tää on peruja kyllä äidinäidiltä, äiti ja mummu soitteli aikoinaan päivittäin. Nyt kun mummua ei enää ole, me soittelemme äidin kanssa.

    Kirjoituksesti oli kaunis.

    t. Johanna

    VastaaPoista
  9. Äitini kuoli juuri ennen viime joulua eli aikaa ei ole kulunut vielä vuottakaan. Tuon kirjoitin kukkiin ja luin kappelissa. Mielenkiintoista, että soittaminen on muillekin iso asia.

    Taivaaseen ei valitettavasti voi soittaa,
    käytännön neuvot ja tuki ovat poissa.
    Toisin olisin tahtonut, niin kuin sinäkin.
    Nyt pitää vaan katsoa taivaalle uutta tähteä
    ja uskoa, että se vilkuttaa takaisin.

    VastaaPoista
  10. Mun hyvin läheinen isoveljeni kuoli vuonna 1991, siis kauan ennen kännyköiden yleistymistä. Silti edelleen toisinaan tartun puhelimeen ja olen aikeissa soittaa broidille. Aikeet kuitenkin tyssäävät siihen, ettei mulla ole numeroa ja siihen, ettei vastaaja enää ole kommunikoimassa mun kanssani, ainakaan puhelimen välityksellä.

    VastaaPoista
  11. hieno kirjoitus, luin sitä kyyneleet valuen.. on asioita, pieniä joka päiväisiä, joita pidämme itsestään selvyyksinä, emme huomaa tai osaa arvostaa ennen kuin ne menetämme. ja kumma kyllä, ne kuitenkin on niitä, jotka jättävät ne suurimmat aukot..

    Monologiin voi hyvin turvautua tarvittaessa, kyllä ne kuulee meitä out there - niin on hetken helpompi. Ikinä ei unohda ja aina on ikävä, mutta ajan kanssa helpottaa.

    Voimia ja aurinkoa syksyyn,
    andersson

    VastaaPoista
  12. Kitos kaikille kommentoineille, etenkin kohtalotovereille! Lohduttavaa kuulla että en ole aivan yksin pakkomielteineni. ehkä hommaan korvanapin niin yksin höpöttäminen näyttää perustellulta.

    VastaaPoista
  13. Vaikka kaikki olennainen on jo sanottu, pakko huokaista: Haikean kaunista. <3

    VastaaPoista
  14. Vielä minultakin kiitos kauniista kirjoituksesta. Oma äitini sairastui aggressiivisesti etenevään Alzheimeriin jokunen vuosi sitten ja voi kuinka kaipaankaan niitä hetkiä, että voisin äidin kanssa jutella. Myös me soittelimme usein ja höpöttelimme niitä näitä. Voi kuinka voisi kokea näitä hetkiä uudelleen. :(

    VastaaPoista
  15. Veljelle voi aina soittaa. ;)

    Hullut Päivät taisivat jäädä em. listasta väliin. Sen sijaan yleensä selvisi ovatko punatulkut jo, tai vielä, pihapiirissä. Sää ja luonto oli muutenkin keskusteluissa läsnä. Keväästä puhuttiin aina mahtipontiseen sävyyn, aivan kuin jokainen kevät olisi ollut täysin uusi ja ennen kokematon juttu. Talvi taas, no niin, voi vilttihattu että on pimeää! Itse kesäisin soittelin varoittaakseni ukkosista, jotka mahdollisesti käräyttäisivät tietokoneen verkkokortin suojauksista huolimatta.

    Politiikka ja salaliittoteoriat – kyllä! Niin ikään kerrattiin, mitä mahdollisia reklamaatioita kukakin on lähettänyt ja kenelle.

    Useimmiten puhelu loppui vilpittömään pyyntöön "tulkaa käymään".

    Tekstareiden suhteen mutsi oli kyllä kunnostautunut, ainakin mitä hymiöihin tulee; tavallisesti hieman utopista, huumoria hakevaa viestiä koristi rillipäinen kirjanpitäjä. 8-)

    VastaaPoista
  16. Klishee on totta: äitien merkitys vaan kasvaa mitä enemmän itselle tulee ikää ja osaa arvostaa enemmän kokemusta. Jokainen on myös oman aikansa tuote ja välittää arvoillaan tulkinnanvaraista "metatietoa", siksikin keskustelut äitien kanssa ovat kiinnostavia, aikansa kuvina.

    Ransu, totta! Reklamaatiot oli meidän yhteinen puheenaihe. Mulla on muuten jäänyt puhelimeen yksi mutsin tekstari keväältä, se on hauska. :)

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...