Tietoa mainostajalle ›

26.9.2010

Mun parkkipaikka

Vietin eilen ipanan kanssa ehtaa kaupunki-laispäivää käymällä Dodo ry:n järjestämässä Megapolis-tapahtumassa Vanhalla. Megapoliksen ideana on koota yhteen kaupunkiasujia urbaaniin festivaaliin, joka etsii ratkaisuja tulevaisuuden kaupunkilaisuuteen ja mm. ympäristöongelmiin.

Tällaisten tapahtumien järjestäminen on kannatettavaa. Kaupungit, joissa ihmiset Suomessakin suurimmaksi osaksi asuvat, eivät ole kovin viihtyisiä. Jos asukkaat itse miettivät asumiskelpoisuutta parantavia ratkaisuja, päättäjät pääsevät valmiiseen pöytään.

Yhtenä seminaaripuhujana (puheet löytyvät netistä) oli mm. Marketta Kyttä, joka on tutkinut lasten ympäristökokemuksia. Hän on puhunut mm. siitä kuinka aikuisten pelot kaventavat lasten elintilaa.

Kyttä on tiiviisti seurannut teeman kansainvälistä tutkimusta ja on todennut, että Nurmijärvi-ilmiölle on syntynyt selvä vastatrendi: lapsiperheet suosivat kaupunkien keskusta-alueita yhä enemmän ja enemmän, sillä kaupunkimiljöö mahdollistaa urbaanin elämäntavan niin lapselle kuin vanhemmillekin. Kaupunki tarjoaa huomattavasti enemmän virikkeitä ja anonyymejä silmäpareja, jotka voivat vahtia lasten liikkeitä. 
On jo aikakin, että lapsiperheet kieltäytyvät muuttamasta muualle "lasten parhaaksi". Jos kaupunki ei ole sopiva paikka lapselle, kaupungissa on vikaa! Tuosta viimeisestä virkkeestä en ole samaa mieltä: en näe virikkeiden numeerista vertailua kovin mielekkäänä. Lisäksi anonyymit silmäparitkaan eivät paljoa auta, jos lapsiin ja lapsiperheisiin ylipäätään suhtaudutaan vihamielisesti. Yhteisöllisyys on toki yksi lääke välinpitämättömyyden karkoitukseen ja toisaalta suvaitsevaisuuden lisäämiseen. Lapsi viihtyy siellä, missä vanhemmat viihtyvät.


Yksi syy kaupunkipakoon on koettu tilanpuute. Minimikoti-näyttelyssä oli yritetty löytää ratkaisuja pienien neliöiden hyödyntämiseen. Vastoin yleistä käsitystä kaupungeissa on valtavasti tyhjää tilaa, jota ei saa käyttää. Tästä esimerkinä raskaasti liikennöidyn Mannerheimintien varresta oli hyötykasvein rajattu kolme parkkipaikkaa demoamaan, miten paljon kalliita neliöitä parkkipaikat syövät ja toisaalta mitä kolmen parkkipaikan kokoisella pläntillä voisi tehdä. Yhdessä pöydässä syötiin, toisessa pelattiin korttia ja yatzya, kolmannessa pelattiin sulkista (en itse tohtinut kokeilla koska olisin satavarmasti sutinut pelivälineen jonkun tuulilasiin). Vaikka Manskun pielessä istuskelu ei vastaa käsitystäni viihtymisestä, demo teki tehtävänsä: oli kiva viettää aikaa ihmisten ilmoilla tuttuihin törmäillen.


Tulin myös ajatelleeksi, että asuinpaikkani Tapiola on loppujen lopuksi aika viihtyisä paikka: keskusta-alue on melkein kokonaan autoton. Lisäksi löytyy kahluuallasta, liikennepuistoa, kulttuurikeskus, useita leikkipuistoja ja erilaisia viheralueita. Tunnelma on kuitenkin makuuni liian unelias. Toivon todella että uuden metropysäkin myötä Tapiolaan saadaan vähän lisää vipinää.

Tsekkaa myös Mari Koon ajatukset Megapoliksesta!

6 kommenttia:

  1. Asun nyt kahden pienen lapsen kanssa Helsingin ydinkeskustassa. Täällä on yllättävän viihtyisää: muutaman korttelin säteellä meistä on puoli tusinaa leikkipuistoa. Nämä ovat näkymätöntä kaupunkia, joka tulee vastaan ainoastaan ja vain nykyisen elämäntilanteen kautta. En koe keskustassa tilanpuutetta, enkä myöskään välttämättä haluaisi torjua autoja ja niiden parkkipaikkoja kaupungista - kyllä auto helpottaa kaupunkilaisperheenkin elämää huonolla säällä, vaikka periaatteessa joka paikkaan pääsisi kävellen. On musta varsin outo ajatus, että autoa saisi käyttää vain kaupungin läpiajoon, ei täällä asuvien omiin tarpeisiin.

    Musta kadunvarsipysäköinnin kriminalisoinnissa ei ole järkeä, ja stadiversio kävelykaduista tarkoittaa vain jakeluautojen täyttämää väylää. Paljon tärkeämpää olisi jonkinlainen ylhäältäpäin velvoittava insentivointi ottaa korttelien sisäpihat viherkäyttöön niiden iänikuisten roskisaitausten, ja teräsverkkoaitausten sijaan. Ja vielä radikaalimpaa olisi innovaatio, että vaikkapa kolme tai neljä taloyhtiötä voisivat yhdistää korttelipihaplänttinsä minipuistoksi sen sijaan että jokaisella olisi vain pieni ja karu asfalttiruutu.

    Kaipaisin myös luovuutta talojen ullakoiden käyttöön. Brasiliassa kerrostalojen kattokerros oli usein koko asujakunnan yhteiskäytössä oleva cobertura, josta löytyi yhteistä oleskelutilaa, kattopuutarhaa, kuntosalia, uima-allasta ja grillikatosta. Meidän talossa tuossa premium-kerroksessa pidetään verkkokomeroita ja pyykkinaruja - itse keksisin alueelle kyllä huomattavasti viihtyisämpää käyttöä.

    Vielä yksi edellytys eri-ikäisten kaupunkiasumiselle olisivat luontevasti eri elämänvaiheen mukaan muotoiltavat asunnot. Tietyntasoinen esteettömyys ja hissillisyys olisivat välttämättömiä. Valitettavasti Suomessa kyseisen ajattelun kunnolliseen läpilyöntiin on edelleen pitkä matka.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Dona helsinkiläisen näkökulmasta! Yhteisten tilojen hyödyntäminen lienee kaikissa suomalaiskaupungeissa olematonta. Mutta mitä sisäpihoihin tulee: olen asunut Helsingissä kahdessa eri osoitteessa ja kummassakin tapauksessa sisäpihalla oli täyteen tuupattu parkkipaikka.

    Katson itse kaupunkia arkivierailijan ja pyöräilijän näkökulmasta, jolloin tilanpuute tosiaan ON olemassa. Helsingissä on pyöräilijälle helvetin ahdasta. Jos pyöräilystä halutaan tehdä kiinostava vaihtoehto, tarvitaan fillaroitsijoille lisää tilaa, kevyen liikenteen priorisointia ja viihtyvyyden lisäämistä. Nämä edellytykset ovat mielestäni autojen vaatiman tilan kanssa kilpasilla.

    VastaaPoista
  3. Osallistuin Megapolikseen yksivuotiaan kanssa ja ehdin juuri ja juuri kuunnella Kyttälän alustuksen ennen kuin pienokainen suivaantui paikallaanoloon ja siihen, ettei hämärässä nähnyt katsella kissakirjaa. Jutut olivat mannaa tällaisen arkkikaupunkilaisen korviin. Asumme lapsiperheenä Kalliossa ja vaikka emme ihan näille kulmin varmaan jääkään, haluamme ehdottomasti pysyä autottomina ja ratikankantaman päässä keskustasta.

    Arabianranta edustaa (myös Kyttälän mukaan) tämän hetken lapsiystävällisen kaupunkisuunnittelun huippua: autottomuus, vehreät pihat, esteettömyys ja hyvät julkiset yhteydet. Olen vähän kateellinen Arabianrannassa asuville äiti-ystäville: niin paljon ja palavasti kuin Kalliota rakastankin, tympäännyn ajoittain minikokoiseen veräjähissiin ja asunnon epäkäytännöllisyyteen.

    Asuin itse Tapiolassa pari vuotta. Tapiola on tosi kaunis ja aivan uniikki paikka ja tunsin jonkinlaista kotiseutuylpeyttä siellä, mutta silti etenkin silloiseen lapsettomaan elämäntilanteeseen paikka oli ihan liian hiljainen ja eh, luonnon keskellä. Oli kumma tunne kun ympärillä oli niin kaunista ja ikkunasta näkyi kimalteleva meri ja silti kaipasi vaan takaisin kivikorttelien äärelle. Eikä 50-lukuinen lähiö houkuta vieläkään, vaikka yritänkin säätää mieltäni siihen suuntaan ihan rahasyistä: kantakaupungissa normituloisen on aika vaikeaa löytää kolmiota.

    VastaaPoista
  4. TS.fi sivuaa jutussaan tyhjää tilaa ja heittääpä tämä arkkitehti ilmoille "villin" idean katoillekin rakentamisesta, aivan kuten Dona kertoi Brasiliassa tehtävän.

    VastaaPoista
  5. Lupiini, me tosiaan edustetaan ihan vastakkaista näkökulmaa! :D Mä vihasin Arabianrantaa yli kaiken kun firma oli siellä! Ja olen edelleen helvetin tyytyväinen päästessäni pois Helsingistä. Sen takia tää aihe mua varmaan koskettikin, koska olisi kiva viihtyä siellä, kun suurin osa kavereistakin viihtyy. Mutta kun ei pysty.

    Kiitti linkistä Tiia, Suomessa pitää tosiaan keksiä pyörä uudelleen!

    VastaaPoista
  6. Harmittaa kun missasin Megapoliksen, täytyypä käydä tsekkaamassa nuo puheet netistä. Kytän tutkimuksia ja kirjoituksia olen lueskellut aiemminkin ja kyllä ne tosiaan ovat mannaa tällaisen vapaaehtoisesti helsinkiläisen perheenäidim sielulle, kuten lupiini kirjoitti :) Hienoa, että Suomessa joku uskaltaa tuoda esiin tätäkin näkökulmaa!

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...