1.8.2010

Yhteinen nimittäjä

Kävimme eräänä kesäiltana kohtuullisen äänekkään perhe- ja sukunimikeskustelun, joka lähti liikkeelle lasten sukunimistä. Porukassa oli kaikilla lapsilla äitiensä sukunimet, mikä on hyvin harvinaista.

Sikäli kun vanhemmat ovat erisukunimisiä, yhteisten lasten sukunimen valintaperiaate on aina toista osapuolta syrjivä, emmekä keksineet tähän tasapuolista ja järkevää ratkaisua. Keskustelu kääntyi suosiotaan kasvattavaan uuden yhteisen sukunimen ottamiseen, mutta miespuolisten keskustelijoiden mielestä se sekoittaa koodistoa, jonka mukaan nimet muodostuvat.

Päädyimme siihen, että sukunimen asema on murroksessa. Se ei välttämättä ole enää suvun, tilan tai asuinpaikan osoittaja vaan identiteettitekijä samalla tavalla kuin etunimikin. Nimi jättää muistijäljen siinä missä persoonakin. Sukunimi on ehkä tulevaisuudessa kuin lävistys, tatuointi, kävelytyyli, nauru - muista ihmisistä erottava, ei yhdistävä, tekijä. Taiteilijanimi.

Perheen yhteenkuuluvuus lienee yleisin perustelu yhteisen sukunimen valintaan. Avioerolapsena voin vain todeta, että perhe rakennetaan ihan muista palikoista kuin postilaatikossa seisovasta merkkijonosta.

21 kommenttia:

  1. Mulla on kaveri, joka halus lapsilleen oman sukunimensä ja myöhemmin myönsi sen johtuneen siitä et arvasi eroavansa miehestään kun lapset tehty.
    Toinen hauska joukko on ne naiset, jotka haluaa itselleen miehen sukunimen, et perheellä olisi yhteinen sukunimi, MUTTA eron jälkeen ottavat oman nimensä takaisin eikä enää haittaakaan et lapset erinimisiä :)
    Et kyllä se joku identiteettiin viittaava asia taitaa olla, sukunimi.
    t.Tiitu (jolla on oma nimi ja lapsilla isän :))

    VastaaPoista
  2. Tämä aihe kuumentaa tunteita meidän perhepiirissä tällä hetkellä. Ilmoitin miehelle jo seurustelun alkuvaiheessa että mahdollisesti tulevat lapset saavat minun sukunimeni. Miehen vanhempia suuresti närästää tämä tieto näin ristiäisten alla että HEIDÄN sukunimensä (ja sukunsa olevinaan) ei nyt jatku. Mikä ylimääräinen isyydentunnustus se sukunimi on?!

    VastaaPoista
  3. Meillä arvottiin. Minä hävisin ja vaihdoin nimeäni. =)

    VastaaPoista
  4. Mä olisin halunnut, että molemmat säilyttävät oman sukunimensä naimisiin mentäessä. Kannatan siis uutta (tai oikeasti ikivanhaa) näkemystä, että perheessä kaikilla ei tarvitse olla sama sukunimi.

    Lapsi saa äidin nimen, koska äiti hänet vaivalla "tekee".

    Mutta nyt on kaikilla meidän perheessä minun sukunimeni, mies kun ei jakanut mun innostusta omien sukunimien pitämiseen.

    VastaaPoista
  5. Erittäin samaa mieltä tuosta perheen rakentumisesta. Mutta silti en voi kieltää ettenkö tuntenut pientä kaiheutta vaihtaessani nimeni nen-päätteiseksi muutama vuosi sitten naimisiin mennessäni. Yhteinen sukunimi oli sitten kuitenkin niin paljon tärkeämpää miehelleni kuin minulle, että miehen sukunimeen päädyttiin erittäin romanttisen, hyvin suunnitellun ja toteutetun kosinnan jälkeen :)

    VastaaPoista
  6. Olen tullut samaan lopputulokseen, mutta valitettavasti vasta naimisiinmenon jälkeen, valittuani kaksoisnimen. Ennen naimisiinmenoa tuntui tärkeältä, että olisi nimenomaan lapsen kanssa yhteinen sukunimen osa, vaikka omasta sukunimestäni en missään nimessä halunnut luopua. Mutta sitten kun lapsi tuli, niin totesin, että se olisi kyllä se ja sama onko meillä sama vai eri sukunimi. Äiti mä sille olisin, oli mun nimi mikä tahansa.

    Mutta paperisodan takia en viitsi vaihtaa takaisin pelkkään omaanikaan enää, joten tällä pitkällä rimssulla mennään. On kyllä ainakin uniikki. (Mikään muuten ei oo ärsyttävämpää, kun että joku kassa katsoo asiakseen kommentoida mun nimeä, yleensä just sen pituutta.)

    VastaaPoista
  7. Muistaakseni joissain maissa lapsi voi saada kaksoisnimen eli äitinsä ja isänsä nimen yhdistelmän. En kyllä ole perehtynyt aiheeseen paremmin eli miten se menee jatkossa, kun kaksoisnimiä olisi paljon ja niitä sitten yhdisteltäisiin seuraavalle sukupolvelle ;)

    VastaaPoista
  8. Aihe on ajankohtainen, koska ensi lauantaina olisi tarkoitus sanoa "tahdon" ja piti päättää, että pidänkö oman, ehkä hieman erikoisen ja harvinaisen, sukunimen vai otanko mieheni, -nen päätteisen, mutta ei myöskään ihan yleisen, sukunimen.

    En usko, että sama sukunimi luo yhteenkuuluvutta, vaan kuten Katjakin mainitsi, se tulee ihan eri palikoista. Lapsia meille ei suurella todennäköisyydellä ole tulossa, joten silläkään ajatuksella en ole voinut leikkiä päätöstä miettiessäni.

    Kuitenkin olen päätynyt ottamaan mieheni nimen. Joku vanhanaikainen ajatus päässäni löytyy, että haluan olla saman niminen mieheni kanssa. Mietimme vaihtoehtoa, että mies olisi ottanut minun nimeni tai olisimme keksineet kokonaan uuden, mutta koska se tuntui olevan hänen suvulleen niin iso järkytys, että päätimme olla leikkimättä tulella.

    Loppujen lopuksi, kyse on vain nimestä ;-)

    VastaaPoista
  9. Komppaan Maevea viimeisessä kommentissa - oikeesti sehän on vaan nimi, mulle ei ainakaan mikään identiteettikysymys. Tosin tyttönimeni olikin niin harvinaisen ruma, että ilmoitin äidille jo seitsenvuotiaana meneväni naimisiin heti kun joku huolii, että pääsen nimestä eroon :D Ei se sitten kumminkaan ollut se oleellinen tekijä siippaa valitessa... Mutta eipä kyllä tarvinnut paljon miettiä vaihdanko vaiko en!

    VastaaPoista
  10. Itse olen niin laiska ja mukavuudenhaluinen, etten tahtonut vaihtaa omaa sukunimeäni mihinkään. Olisi pitänyt opetella uusi nimi ja muistaakin se. Ei, ei ole koskaan napannut. Lupasin miehelle, että otan heti sen sukunimen, kun tiputetaan ensimmäinen tavu. Sitten se olisi jo vaivan arvoista: Salainen.

    Mutta ei ole innostunut… En ymmrrä.

    Kaikki nämä seikat, joilla selitetään nk. oikeaa perheellisyyttä (kuten avo- vaiko avioliitto, eri sukupuolta olevat vanhemmat, yhteinen sukunimi jne.) ovat vain keinotekoisia tekijöitä, joilla ei ole vaikkapa onnellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä.

    VastaaPoista
  11. "Kyse on vain nimestä" jne. mutta silti lähes aina nainen muuttaa nimensä; vaikka kyse on vain nimestä eikä sillä ole mitään väliä. ;)

    Isän nimi taas annetaan usein lapselle varmaan siksikin, kun nykyään on niin paljon uusperheitä ja muita ja halutaan tehdä selväksi, että lapsi on miehen. Näin luulisin?

    VastaaPoista
  12. Viimeisen anonyymin kommentissa on pointtinsa; moni nainen perustelee nimenvaihtoa sillä, että "haluttiin koko perheelle sama nimi", vaikka se ei vastaakaan kysymykseen miksi juuri nainen vaihtaa sukunimensä.(Äskettäin olin häissä, joissa nainen vaihtoi sukunimensä, koska he ovat sillä tavoin "tiimi".)

    Samaa mieltä olen Katjan kanssa niistä palikoista. Meilläkin se, että "olemme tiimi" muodostuu jostain ihan muusta kuin sukunimestä. (Eli sanomattakin lienee selvää, että meillä kummatkin pitivät sukunimensä.)

    Ovatko muuten muut nimensä pitäneet naiset joutuneet perustelemaan päätöstään? Minä olen (mies ei).

    -eeva

    VastaaPoista
  13. Mun anoppi veti herneen nenään kun kuuli etten ota miehen nimeä. "Ei taida mieskään kelvata sitten". Sanoin et kelpaa, mutta olen aina halunnut pitää oman nimeni.
    Mun äiti olisi pahoittanut mielensä jos olisin vaihtanut sukunimen, koska olin aikanaan halunnut jo ottaa isäpuolen sukunimen ja siis saanutkin sen.
    Bioisän suku taas oli aivan pöyristynyt aikanaan kun kuulivat etten olen heidän nimisensä. Mut haloo, jos en 10 vuoteen nähnyt isääni, niin miksi pitäisi olla saman niminenkään?

    VastaaPoista
  14. Perustelemisesta…

    Varmaan miehen perheelle oli hyvin selvää, etten ota miehen sukunimeä. Taisivat olla ihan vaan "onnellisia", että käytiin edes siellä maistraatissa. Sitäkin saivat odottaa eikä sinne tullut kutsua ja siitäkin saivat kaikki lukea Hesarin vihityt-osastolta. Niin ja sittenhän oli selvää, että lapsenlapset ovat miehen sukunimellä, mikä tietenkin oli miehen suvulle paljon kiitollisempaa.

    VastaaPoista
  15. Tiitu, naiset on mulle jossain määrin mysteeri.

    Anonyymi, mahtavaa. Jotenkin jännää että tää suvun nimen jatkuminen on vääryys vain silloin kun MIEHEN suku ei jatku. Pidä pintasi!!

    Anonyymi, otan osaa.

    Taapertaja, sullahan onkin varsin harvinaislaatuinen mies, onnittelut siitä!

    Henkka, hitto, ehkä sun olis sit pitänyt kosia! ;)

    -Annis-, et ole ihan yksin tuon yhdistelmäsukunimipohdinnan kanssa: tiedänkin parikin tapausta jotka ovat kypsyneet jatkopalaan ja jättäneet sen aktiivikäytöstä pois ilman paperisotaa..

    Anonyymi, mun *muistaakseni* Espanjan-malli on sitten kuitenkin miestä suosiva kun jälkeläiset menevät naimisiin.

    Maeve, tulella pitää leikkiä, jotta joskus asiat muuttuu!! :D Ehdit vielä pyörtää päätöksesi!

    Statisti, joo, tiedän tapauksia, jotka nimenomaan haluavat tyttönimestään eroon koska a) se on ruma tai b) isä ei ole ollut millään tavalla mukana elämässä. Jolloin olisi varmaan ollut hyvä idea antaa lapselle äidin sukunimi..

    Hanna, Salainen olisi ihan törkeän hyvä sukunimi!

    Anonyymi, niin kyse on naiselle "vain nimestä" ja miehelle "sentäs nimestä".

    Eeva, hyvä kysymys! Mä olen joutunut pari kertaa huomauttamaan että olen pitänyt oman nimeni (ja Madde on minun sukunimelläni), mutta selittelemään en ole alkanut. Mitäs vittua se nyt kellekään kuuluu. ;)

    Anonyymi, aivan. Isyyttä - tai sen koommin äitiyttäkään - ei millään tavalla rakenneta sillä nimellä. Ja anoppi tottuu kyllä ajatukseen eventually.

    Jäin miettimään, et suomalaisia naisia pidetään jotenkin tosi vahvoina, mutta enpä nyt tiedä, kyllä meitä tässä nimiasiassa ainakin viedään aika 6-0. Vaatii pokkaa, itseuntoa ja neuvottelutaitoja tehdä epäperinteisiä juttuja, mitään ei tapahdu ilman tahtoa.

    VastaaPoista
  16. Vielä sellainen kommentti, kun jotkut miehet tai miehen vanhemmat kokevat, ettei suku jatku, jos lapsi ja mieluiten koko perhe ei ole miehen nimellä, niin eikö naisen suku sitten jatku, kun tämä saa lapsia ja eikö naisen vanhemmat koe suvun jatkuva, kun lapset ovat erinimisiä?

    Kysyn vaan! :D

    Katja, oot oikeassa, että perinteiden rikkominen vaatii rohkeutta ja pitkää pinnaa. Myös miehiltä, jotka jäävät hoitamaan lasta kotiin tai ottavat vaimonsa nimen ("ootsä tossun alla")

    VastaaPoista
  17. Minä pidin oman sukunimeni (ja mies omansa)
    Hullunkurisin kommentti oli eräältä viisikymppiseltä miespuoliselta työkaveriltani, etten kuulemma ole oikeasti naimisissa, kun en ottanut mieheni sukunimeä...
    T. Saija

    VastaaPoista
  18. Tiedän perheitä, joissa mies on ottanut vaimonsa sukunimen ja onhan se rehellisesti aina sellainen "oho-ensireaktio". Varmaan just siksi, kun se on niin harvinaista. Mutta eipä sitä sitten sen enempää ihmettele. Itse otin mielelläni mieheni sukunimen, kun se on oikeastaan kivempi kuin omani oli. Virtaseksi tai Korhoseksi en olisi ruvennut. Tosin nyt joudun aina tavaamaan nimeä joka paikassa, kun sitä harvoin ensikuulemalta osataan kirjoittaa oikein. Ei sekään kivaa ole... Toi suvunjatkumiskuvio on munkin mielestä outoa. Miehen isoäiti oli kovin onnellinen, kun meille syntyi poika: suku jatkuu! Kai se nyt olisi tytönkin kautta jatkunut!!!

    VastaaPoista
  19. Mulla on äidin sukunimi, mutta omat lapset ovat saaneet isänsä hyvin yleisen sukunimen. Minulle lasten sukunimillä ei ole mitään merkitystä, mutta miehelle tuntui olevan kovin tärkeää, että juuri hänen sukunimensä päätyisi lapsille. Asiasta ei pahemmin keskusteltu, annoin hiljaa periksi. Ei kyllä pahemmin vitsiäkään väännetty :D

    T. Laura

    VastaaPoista
  20. Me ajattelimme aluksi, että säilytämme omat nimet naimisiin mennessä. Jossakin vaiheessa kuitenkin molemmin puolin alettiin pohtia, että olisi se yhteinen nimi kuitenkin mukava. Lähinnä ehkä siksi, että avioliitto sitä kautta myös konkreettisesti muuttaisi jotakin, yhdessä kun oltiin oltu jo vuosikaudet. Lapsia ei suuremmin ajateltu, koska niitä ei ollut eikä edelleenkään ole suunnitteilla.

    Yhteisestä nimestä käytiin jonkin verran keskustelua. Itselleni ehkä jokseenkin silmiä avaavaa oli se, kun eräänä päivänä kysyin mieheltäni, oliko hän miettinyt olisiko valmis ottamaan minun nimeni. Hän vastasi vain: En. Toki hän minun pöyristykseni jälkeen selitti, että hän ei ollut vain ajatellut asiaa ollenkaan. Joka tapauksessa koin tuon jotenkin turhauttavaksi, koska itse olin juuri syvällisesti pohtinut, olenko jotenkin itsekäs tms. kun en tahdo mieheni nimeä...

    Tämän tapaus ainakin päätti pohdintani ja päätin, että en todellakaan aio ottaa mieheni nimeä, jos hänelle ei tule edes mieleen pohtia omani ottamista. Asia ratkesi lopulta niin, että mieheni löysi äitinsä luona käydessään sattumalta sukutaulusta nimen, joka oli molempien mielestä todella kaunis ja sopiva. Otimme siis molemmat käyttöön mieheni isoisomummon tyttönimen.

    Sukulaisten keskuudessa nimenmuutos on ehkä herättänyt jonkinmoista ihmettelyä, mutta ei ainakaan meidän korviin ole kantautunut että kielteisessä mielessä. Moni on ollut kiinnostunut tästä vanhasta nimestä. Ehkä sukulaiset ymmärtävät paremmin, koska nimi on kuitenkin kuulunut sukuun - vaikkakin mieheni äidin puolella.

    VastaaPoista
  21. Olipas mielenkiintoinen keskustelu. Itse olen jo teinitytöstä asti tiennyt, että säilytän sukunimeni ja minun lapsilleni tulee minun nimeni. Tästä en suostu edes neuvottelemaan. Tunneside omaan nimeeni ja sukuuni on niin vahva, että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Koen hyvin vahvasti, että nimeni on merkittävä osa identiteettiäni – se kertoo sukuni tarinan joka jatkuu minussa. Mieheni kanssa joskus keskustelimme aiheesta, ja hän sanoi että ei halua vaihtaa sukunimeään. Ei hänen tarvitsekaan, en aio sellaista koskaan vaatia.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...