10.8.2010

Kenen leipää syöt, sen laulua laulat

Ai että mua otti teinarina päähän toi otsikko, jota mutsi viljeli aina sopivan paikan sattuessa. Se toimii johdatuksena tuonne muropostauksen perään virinneeseen kiinnostavaan keskusteluun lasten kurista.

Olen huomannut pitäväni ipanalle verrattaen kovaa kuria, ainakin kesäreissussa nähtyyn hotelliaamiais- ja pallomerimeininkiin verrattuna. Mielestäni lapsille opetetaan käytöstapoja juuri siksi, että julkisilla paikoilla asiointi sujuisi miellyttävästi. Saa ihan vapaasti olla toista mieltä.

Mä olen tarkka pöytätavoista ja muiden lasten kanssa leikkimisestä, mitkä on mun mielestä perusasioita. En ole tarkka vaatteiden pukemisesta, lelujen keräämisestä tai tukan takuttomuudesta, mutta pidän kiinni oikeudestani olla se, joka päättää. Kun Matilda sai synttärilahjaksi jotain Kiinassa valmistettuja muovihärpäkkeitä, takavarikoin ne saman tien: selitin, että nämä lelut eivät ole sellaisia, joilla pieni lapsi turvallisesti leikkiä ja otin pois. Toki aiheutin skidille pettymyksen, mutta mä katson, että se on mun tehtävä. Velvollisuus.

Sääntöjen rikkomisesta seuraa aina rangaistus. Jäähypenkkiä ja erilaisia lelujen ja etuuksien poistoa käytetään tarvittaessa tehostamaan sitä, että olen täysin vakavissani sääntöjeni kanssa. Olen hyvin mustavalkoinen ja lyhytpinnainen kaiken turhan kiukuttelun suhteen. Jos lastenohjelmien keskeyttäminen aiheuttaa kitinää, niitä ei katsota enää ollenkaan. Jos tarrakirjan tekemistä ei voi lopettaa ruokailun ajaksi, tarrakirja lähtee saunasytykkeeksi.

Mulle on itsestäänselvää, että metriheikeillä ei ole minkäänlaista sananvaltaa meidän perheen arjen pyörittämisessä kuten ruokavalinnoissa, aikatauluissa ja rutiineissa. Ipana saa toki valita joidenkin vaihtoehtojen välillä (puuroa vai nappuloita, farkut vai leggarit, mikä iltasatu jne), mutta kolmevuotias ei ole mikään yleinen äänioikeutettu. Tämä on varmaankin neuvolasuositusten vastaista.

Lopuksi. Seuraan tätä koulukeskustelua kiinnostuneena. On aika hämmentävää, että Vanhempainliitto ei kyseenalaista, miksi lapset eivät enää osaa käyttäytyä koulussa. Ja miten vastuut ja pelisäännöt sovittaisiin? Eikö opetusta häiritse eniten se, että järjestyksenpitoon tarvitaan kaksi aikuista? Toivon totisesti onnistuvani kasvattajana sen verran hyvin, että skidi pystyy keskittymään opetukseen 45 minuutin verran. Ja mitä toisten vanhempien arvosteluun tulee: näkisin mieluusti, että muilla vanhemmilla olisi sama tavoite.

Ps. Ai niin, Bettina Sågbomin kolumni viime torstain MeNaisissa oli aika tiukka. :)

45 kommenttia:

  1. Eikö olisikin ihanaa, kun maailma toimisi noin. Kaikki vanhemmat olisivat säännöistä kiinnipitäviä vanhempia ja lapset pantaisiin kuriin kotona. Koulussa ei olisi järjestyshäiriöitä ja vanhemmat uskoisivat, että opettajat osaavat tehdä työnsä.

    Valitettavasti todellisuus on vain tarua ihmeellisempää.

    Mitähän sitä kommentoisi... on erityislapsia ja sitten on normaaleja lapsia, joihin jäähypenkit ja uhkailut ja rangaistukset tehoavat. Erityislapsien vanhemmatkin voivat tehdä töitä 24/7 erityislastentarhanhoitajien kanssa ja päiväkodin kanssa yhteistyössä ja silti se on sama kuin hakkaisi päätään seinään.

    Sitten on niitä erityislapsia, joiden kanssa ei kukaan ole tehnyt töitä ja sitten on niitä normaaleja lapsia, joiden suhteen ei ole kukaan tehnyt mitään. Sitten on vanhempia, joiden mielestä meidän lapsi on aina oikeassa ja muut yrittävät jyrätä sen, erityisesti opettajat. Sitten on raha ja sen puute. Lopputuloksena on kaaoksenomainen yläaste, jossa kaikki vain yrittävät selvitä tunnista toiseen ja viikosta toiseen.

    Siellä saattaa opettajalle vanhemmat soitella, että kun meidän tyttö (13-vee) sanoi, että opettaja oli tehnyt niin ja näin ja sitten opettaja käyttää välitunnistaan sen 10 minuuttia selvittäen vanhemmalle, että ei se ihan noin mennyt jne. jne.

    Jep. Minusta tämä on ehkä ihan yritys saada keskustelua aikaan, että mitä pitäisi tehdä, kun tämä nykyinen tie vain johtaa umpikujaan. Ja mennään Ruotsin perässä tässä asiassa, että vanhemmat kouluun. Ja kyllä minun aikana koulut olivat pikkuisen erilaisia... mutta nyt siellä ysiläiset juoksevat ikkunoista ulos.

    t. erityisyyteen taipuvaisen lapsen äiti (myöskin toisen ihan 'normaalin' lapsen äiti) ja entinen yläasteope - siitä kelkasta tosin hyppäsin nopeasti pois, en tahdo katsoa, mihin se on matkalla.

    VastaaPoista
  2. Kympin uutisissa esiintynyt rehtori oli aika selväsanainen vanhempien vaatimusten suhteen. :D

    Mun mielestä tämä kaikki johtaa siihen, että Suomeen tulee lisää yksityiskouluja. Mä olen ihan valmis maksamaan siitä, että ipana saa opiskella normaalien lasten kanssa ilman aikuisten läsnäoloa luokassa.

    Mulle on muuten epäselvää mitä nämä erityislapset ovat. Onko tämä "erityisyys" eufemismi jollekin psyykkiselle tai fyysiselle sairaudelle? Kysyn koska en ihan oikeasti tiedä.

    VastaaPoista
  3. Kyllä kai erityisyys voi tarkoittaa psyykkistä tai fyysistä sairautta, mutta se voi ihan yhtä lailla tarkoittaa myös vanhemman kyvyttömyyttä (haluttomuutta?) ymmärtää lapsensa toimintaa tai vanhemman halua korostaa itseään lapsensa kautta. Joissain tapauksissa termin taustalla on puhdas laiskuus.

    Puolisoni totesi joskus saavansa näppylöitä erityislapsi-termistä. Koska ei ole olemassa normaalia lasta, ovat kaikki lapset erityisiä, ja heitä tulisi täten kohdella yksilöinä. Ajatus tuntuu olevan aika vieras koulumaailmalle. Ja vanhemmille.

    VastaaPoista
  4. Erityisyys ihan siinä määritelmässä kuin se on nykymaailmassa diagnosoitavissa ja apua saatavissa (adhd, asperger), koska arki ei suju normaaliin tapaan. Fyysinen erityisyys on nähtävissä ja psyykkisyyden kohdalla syytetään vanhempia laiskoiksi.

    Ja siis on tapauksia, joissa vanhemmat etsivät apua, toimivat eltojen ja erityisopettajien kanssa yhteistyössä ja silti lasta pidetään häirikkönä ja vanhempia laiskoina, koska lapsi ei istu pyörätuolissa.

    On myös lukihäiriöisiä, joiden vanhemmat eivät halua myöntää ongelmaa, vaan antavat lapsensa häiriköidä koulussa, kun lapsi ei muuta osaa.

    Selvensikö?


    On laiskoja vanhempia ja on kiireisiä vanhempia ja narkkarivanhempia, mutta on myös vanhempia, jotka oikeasti yrittävät tehdä kaiken sen erityislapsensa kanssa ja silti saavat kuran niskaan. Erityisyys on siis neurologista: asperger, lukihäiriö, tarkkaavaisuushäiriö. Aiemmin puhuttiin häiriköistä ja tyhmistä, kunnes näille asioille annettiin nimet ja diagnosit.

    On kivaa kuulla, että on vanhemmasta kiinni ja tämän kurinpidosta, jos lapsi ei vain suostu syömään ruokaa kun perunoita ja lihapullia on eri määrä lautasella. Että jäähypenkille vain, auttaa satavarmasti.

    VastaaPoista
  5. Olen joskus kuullut sanottavan, että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Mikä jotenkin vaikuttaa loogiselta. Kun oppii asettamaan pettymykset oikeaan mittakaavaan eikä jokainen vastoinkäyminen kaadakaan koko maailmaa.

    VastaaPoista
  6. Kiitos selvennyksestä! Erityislapset siis ovat asia erikseen, ja voihan olla että kaikilla Muumimaailman kauhukakaroilla on joku lääkitsemätön diagnoosi. Mutta puhutaan siis tästä eteenpäin kurista vain näiden normilasten kohdalla niin ei kenenkään tarvitse vetää maroja.

    VastaaPoista
  7. Ihan kaikkiin diagnooseihin ei suoraan lääkitystä pistetä päälle. Vaikka voitaisiinhan sellaiset dumpata suoraan jo lapsivaiheessa pois yhteiskunnan normien tieltä. Harmi vain, että on vanhempia, jotka yrittävät saada sen adhd:nsä sinne yhteiskuntaan niiden normien tielle potkittavaksi.

    Kuten tuossa kirjoitin, on niitä muunlaisiakin vanhempia, joten olin kyllä ihan samaa mieltä. Noin periaatteessa. Pitää vain aina pitää puolia, kun on niiden normin ulkopuolisten kanssa tehnyt töitä ja huomannut, että ovat ehkä ihan ihmisiä kuitenkin.

    VastaaPoista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  9. Itse pyrin mahdollisimman paljon kuuntelemaan lapsiani enkä pidä tiukkaa kuria - turvallisia rajoja sen sijaan. Lapsista ei ehkä ole tullut tottelevaisia, mutta muut huomioon ottavia kuitenkin. En usko, että he kasvaessaan ja kypsyessään aiheuttavat häiriöitä esim. koulussa, koska heitä itseään on aikanaan kunnioitettu. Entisenä opettajana olen nähnyt, että nimenomaan lapset, joiden tunne-elämä on jollain tapaa häiriintynyt ovat niitä, jotka aiheuttavat ongelmia - itselleen ja/tai muille. Vanhempien kurinpidolla ei mielestäni juuri ole vaikutusta asiaan. Päinvastoin, liiallinen kuri voi aiheuttaa lapselle ahdistusta (en viittaa tällä sinuun vaan yleisesti kurinpitoon). Kasvatus on sitten jo eri asia, ja sitä toivoisin vanhemmilta, jotka siirtävät vastuuta laitoksille.

    PS. Tuo pettymysten tahallinen aiheuttaminen on aivan turhaa ja suorastaan vahingollista, koska lapset tulevat taatusti kokemaan pettymyksiä jatkuvasti.

    VastaaPoista
  10. I love this post. Meidän ipana on 6 kk ja meillä on juuri tällainen linja käytössä / tulee käyttöön. Esim. ylimääräiset lelut viedään kirppikselle kiertoon ja vaaralliset lelut suoraan roskikseen. Ja mitään pattereilla toimivaa, välkkyvää ja äänekästä lallatteluautomaattia en kotiin halua...

    VastaaPoista
  11. Ihana postaus. Mulla ei ole lapsia eikä ne ole kovin ajankohtaisia vielä moneen vuoteen mutta tekisipä mieleni lähettää tämä postaus kaikille tuntemilleni vanhemmille. Ehkä jaan sen facebookissa. Itse keskusteluun mulla ei ole paljoa sanottavaa, mulla kun kokemuksia kasvatuksesta ei ole, mutta sen verran voisin sanoa että omasta kokemuksesta helenallakin on pointti. Ei tiukallakaan (ainakin tiukan nykystandardeilla) kurilla kasvatetulle lapselle tule mitään ahdistuksia tai katkeruutta aikuisena, mikäli vanhemmilta riittää rakkautta muutoin ja varsinkin sellaisissa asioissa joissa ymmärrystä ja tukea erityisesti tarvitaan. Jos välittäminen lapsesta puuttuu on melko sama minkälaista kuria kotona on pidetty.

    VastaaPoista
  12. Hyvä postaus ja mielenkiintoinen keskustelu! :)

    Oma kasvatustyylini on pehmeämpi ja neuvottelevampi, mutta suurin osa äiti-kavereistani vetää tiukkaa linjaa. Kukin tyylillään, ongelmia ei ole muodostunut koska meillä on tavallaan sanaton sopimus siitä, että toisen kasvatustyyliä ei käydä arvostelemaan (asia erikseen tietysti jos olisi kyse laiminlyönti-, turvallisuus- tms. seikoista). Tuntuu, että kaikilla meillä on sama tavoite (suurimmaksi osaksi hyväkäytöksinen lapsi), mutta menetelmät eroavat.

    Uskon henkilökohtaisesti vahvasti pehmeämpään linjaan, mutta en silti väitä etteikö toisenlainenkin tapa voisi olla hyvä. Siitä olen samaa mieltä, että oli metodi mikä tahansa, sen tulisi johtaa siihen että lapsi on kykeneväinen toimimaan osana yhteiskuntaa.

    VastaaPoista
  13. Ja erityislapset ovat asia erikseen, kukaan meistä ei voi tietää muiden perheiden asioita niin tarkasti että voisivat siihen liittyviä asioita käydä jonkun yksittäisen perheen kohdalla ruotimaan (toki yleisellä tasolla voi keskustella).

    VastaaPoista
  14. Go Mama (ja Bettina myös!)! Olen lapseton, joka lienee siunaus syntymättömille lapsilleni. Siskonlasten kanssa olen saanut harjoitella hitleriyttäni aika vapaasti enkä laillasi siedä YHTÄÄN ilmanaikuista kiukuttelua. TV2:n Lapsityrannit on oiva esimerkki kuinka käy lasten joilla ei ole kuria. Ken kuritta elää se kunniatta kuolee...

    VastaaPoista
  15. Ai jai....On helppo huomata, että joillakin ei ole vielä omat muksut siellä koulumaailmassa. Asia kun ei ole laisinkaan näin mustavalkoinen. Miten, kun täysin kiltti hiljainen lapsi yhtäkkiä alkaa koulussa käyttäytyä huonosti? Kotona kaikki ennallaan ja hyvin? Koulu ja opettajat syyttää lasta ja eristää vain luokasta ja uhkaa erityisluokalla etsimättä käyttäytymiseen syytä. Lopulta vanhempien järjettömän pitkän tutkimisen ja vaatimisen ja taistelun tuloksena käyttäytymisen syyksi löytyy koulu. Kiusaamiset ym. Tilanne rauhottuu lopulta. Opettajilla ei ole aikaa. Opetussuunnitelmat on aivan liian tiukkaan väännetty. Oppilaat eivät viihdy koulussa ollenkaan (toisin kun Norjassa)Suomalainen koulu perustuu auktoriteetille; minä puhun ja te kuuntelette! Minä käsken ja te teette! Kun on olemassa paljon parempiakin opetusmenetelmiä! (Ne tiedetään ja joissakin kouluissa niitä jo hiljalleen kuitenkin pienissä määrin sovelletaan, mutta luokkakoot ovat ihan liian isoja!)Suomalainen koulujärjestelmä on oikeasti huono ja kuolemassa. Ja se meidän kaikken tulisi myöntää. Asialle on tehtävä jotain. Lapset masentuu..Lukekaa myös EIJA REINIKAISEN kirja Leimatut lapset: kun koulu ei ymmärrä! Luvatkaa, että luette. Kaikkien kellä on lapsia tulisi lukea se! Tai lasten kanssa tekemisissä.
    Olen puhunut ;)
    -San-

    VastaaPoista
  16. Off topic: Meilläkin karsastetaan kiinalaisia leluja. Kaikki pehmolelut tehdään Kiinassa, Brion puulelut tehdään nykyään Kiinassa, vauvakirjoista suuri osa painetaan Kiinassa (myös äitiyspakkauksessa mukana tuleva lorukirja!!!) jne. jne. Käsittämätöntä.

    Sitten varsinaiseen aiheeseen: kannatan itse tuota käyttämääsi linjaa, mutta hieman pehmeämmin toteutettuna. En polttaisi tarrakirjaa, vaan laittaisin sen sivuun muutamaksi päiväksi jne.. Äitipuoleni piti ääritiukkaa kuria kun olin lapsi, ja koin sen rakkaudettomuudeksi.

    VastaaPoista
  17. Pistänpä minäkin lusikkani tähän soppaan..

    Itselläni ei ole lapsia, mutta olen seurannut lastenkasvatusta kummipoikani kautta. Hänen perheessään on kaksi lasta ja kaksi aikuista. Kummipoikani vanhemmat noudattavat nk. vapaata kasvatusta. Ipanaa ei kielletä koskaan, missään, ikinä.

    Jos ipana käyttäytyy huonosti, vanhemmat yrittävät ohjata hänen huomiotaan toisaalle, mutta sanaa "EI" ei käytetä. Joskus he nauravatkin, että kummitäti on ainut, joka sanoo ipanalle ei.

    Esimerkki: Olen käymässä kummipoikani luona. Aluksi leikitään ipanan kanssa hyvä tovi. Tämä sujuu ihan hyvin. Sitten siirrytään kahvipöytään. Ajatus on ainakin se, että nyt aikuiset voisivat jutella. Tulos: Jos yritän jutella kahvikupin ylitse äidin kanssa, ipana vaahtoaa ja huutaa ja vaatii koko ajan huomioita. Lopputulos: Äiti poistuu kesken kaiken ipanan kanssa leikkimään ipanan huoneeseen. Ja minä (tai minä ja muut kylässäolijat) jään (jäämme)istumaan kahvipöytään. Joskus minä menen kupposeni kanssa perässä leikkihuoneeseen, mutta kaikki huomio on silti ipanassa.

    Eikö olisi vain yksinkertaisempaa sanoa lapselle ruokapöydässä, että nyt hiljaa? Nyt istutaan tässä ja syödään. Jos et syö (siis ipana), voit poistua itse pöydästä, mutta me aikuiset syömme rauhassa.

    Ipana on 4- vuotias.

    t. Fru L, joka ei päässyt kirjautumaan sisään.

    VastaaPoista
  18. Hesarissa oli joskus kesän alussa juttu eräästä pitkän linjan puistotädistä, joka oli jäämässä eläkkeelle. Häntä oli haastateltu lasten kasvatukseen liittyen ja mielestäni hän muotoili aika osuvasti vanhempien keskeisen tehtävän: tuottaa lapselle pettymyksiä, jotta hän aikuisena sitten osaa suhtautua pettymyksiin ja kestää niitä kun elämä väistämättäkin tuottaa enemmän tai vähemmän pettymyksen hetkiä. Tietysti pitää ottaa huomioon että tuo on todella kärjistetysti sanottu, mutta kuitenkin. Ei vanhempien pidä yrittää mielistellä ja miellyttää lasta, koska ei lapsi edes tiedä mitä oikeastaan haluaa.

    Toiseksi omassa kodissani olen oppinut että sovituista jutuista pidetään kiinni. Vanhemmat kuunteli ja keskusteli asioista meidän lasten kanssa, mutta teki sitten päätökset parhaaksi katsomallaan tavalla. Mielestäni nykyään monet unohtaa ettei ne lapset opi keskustelun tai sopimuksen merkitystä ellei sitä ihan suht pienestä pitäen vähitellen opeta. Eli tiivistäen, aikuisten pitäisi pitää päätösvalta itsellään, mutta vähitellen iän karttuessa antaa lapsellekin vastuuta ensin pienistä ja sitten suuremmista asioista. Pahinta on vanhemmat jotka kohtelevat lapsiaan aina epäillen pahinta ja lapset jotka ovat melkein aikuisia ilman mitään velvollisuudentuntoa.

    Noh tulipas polveleva mielipide, mutta komppaan Mamaa aika monessa jutussa. Muutenkin aivan mahtava blogi!
    -A

    VastaaPoista
  19. Helenan lausahdukseen siitä, ettei vanhempien tarvitse aiheuttaa pettymyksiä lapselle on pakko kommentoida, että olen kyllä eri mieltä.

    Tottakai vaikutta, millä tasolla asiasta puhutaa. Ja mikä on turhaa pettymysten tuottamista. Ei ole tarkoitus latistaa lapsen itsetuntoa kokonaan, tietenkään! Mutta ehdottomasti vanhemman tehtävä on pienissä asioissa aiheuttaa lapselle pettymyksiä (et saa karkkia ennen ruokaa vaikka kuinka huudat, jos käyttäydyt huonosti niin lähdemme pois tästä kivasta paikasta jne.). Jotta lapsi oppisi turvallisesti käsittelemään pettymyksiä. Kun tämä taito on olemassa, ei ole ihan kädetön elämän isojen pettymysten edessä.

    Eikä sitten tarvii purkaa turhautumista hakkaamalla mummoja.

    Toki turhaa pettymysten tuottamista on esim. luvata jotain kivaa ja jättää lupaus täyttämättä. Se ei ole hyväksyttävää käyttäytymistä vanhemmalta, mutta mielestäni Katjan kirjoituksessa ei puhutakaan ollenkaan tästä.

    VastaaPoista
  20. Hyvä aihe ja ihana keskustelu. Minä olen tiukan linjan kannattaja ja ehkä ihan sen vuoksi, että itse olen saanut sellaisen kasvatuksen. Mutta olen myös aluksi ihan opettelemalla opetellut halailemaan ja pussamaan sekä sanomaan omalle naperolle ääneen, että rakastan. Nämä puuttuivat omasta kasvatuksesta. Se mikä minua ärsyttää joissakin vanhemmissa on, että kaikki on "jonkun muun syy", päiväkodin, koulun, viranomaisten yms. ja että jos jotain tapahtuu, koulukiusaaminen jne. niin "annetaan ammattilaisten hoitaa". Lyhyesti sanottuna, tehdään lapsia, mutta ei kanneta vastuuta omista tekemisistä nyppii mua ihan vietävästi. Ja olen myös ihmetellyt miten se peiliin katsominen on niin pirun vaikeaa. Kun sinne katsoo niin voi todeta, että "okei, tässä mentiin vikaan. Mitä pitäisi tehdä, jotta ei kokoajan hakattaisi päätä seinään".

    VastaaPoista
  21. Hei!

    Mahtavaa, tästä saadaan hyvä keskustelu, ellei jopa väittely aikaan!! :)

    Olen NIIN samaa mieltä Katjan kanssa, hyvä kirjoitus!

    Tämä kommenttini luettakoon sen kokemuksen valossa, mikä minulla on omasta leikki-ikäisestä, eläväisestä mutta "normaalista" poikalapsestani. Muusta en tiedä.

    Olen itsekin kasvattaja-asteikolla varmaan sieltä tiukemmasta päästä. Aikuiset päättävät tietyt lapsen hyvinvointiin, terveyteen ja turvallisuuteen sekä tekemisiin liittyvät asiat. Näin vain on.

    Lisäksi haluan, että lapseni osaa käyttäytyä, tietää mitä saa tehdä ja mitä ei, sekä tottelee ilman, että minun täytyy korottaa ääntäni tai että jostakin asiasta täytyy jankuttaa tai toistuvasti komentaa. (Ai että se kuulostaa muuten raivostuttavalta, kun vanhempi huutaa tyyliin "Liisa, ei. Ei saa tehdä noin! EI! EI! Nyt Liisa heti tänne! LIIISAAA! Liisa, nyt HETI tänne!" Aaargh. Eikä lapsi korvaansa lotkauta...)

    Mielestäni lapsi (ja varsinkin vähän eläväisempi tapaus) tarvitsee rajoja, eikä kärsi niistä, jos toiminta on johdonmukaista ja oikeudenmukaista, ja tällöin myös lapsen näkökulmasta ennakoitavaa.

    Rakkautta ja hellyttää annetaan vastineeksi paljon, ja monessa muussa asiassa tuetaan lapsen oman päätöksenteon, mielipiteiden ja tahdon kehittymistä.

    Erilaisissa haastavissa tilanteissa aikuisten tehtävänä on kurinpidon lisäksi myös kuulostella ja varmistaa lapsen jaksaminen. Näin meillä toimitaan. Eikä ole ollut ongelmaa matkustella ulkomailla, käydä ravintoloissa syömässä tai tavata muita aikuisia tai lapsia. Kaikilla on kivaa!

    VastaaPoista
  22. Suosittelen kirjoja "Tulistuva lapsi", sekä Liisa Keltikangas-Järvisen erilaisia temperamentteja käsitteleviä kirjoja. Sitten ehkä ymmärtää paremmin, mitä tarkoitetaan erityislapsilla. Tai paremminkin, että ihmiset syntyvät temperamentiltaan ja muiltakin ominaisuuksiltaan hyvin erilaisena, samat keinot ei toimi kaikille.
    Itse olen oppinut, että sanonta siitä, että lapsi kasvattaa pitää todella paljon paikkansa. Ei ne vanhemmat ole ainoita, jotka opettaa, vanhemmat oppii siinä prosessissa itsekin! :)

    VastaaPoista
  23. Vielä on pakko lisätä yksi kommentti! :)

    Minua nimittäin aina välillä nyppii se, että kovemman kurin pitäjät mieltävät pehmeämpää tapaa suosivat vanhemmat jotenkin laiskoiksi (puhe ei nyt siis ole mistään vapaasta vaan dialogisesta kasvatuksesta). Itse asiassa kehtaan väittää, että on enemmän aikaa (ja hermoja) vievää ottaa asioissa huomioon lapsen kokemus ja selittää ja neuvotella miksi jotain tehdää, kuin käyttää perusteluna vain "koska äiti/isä sanoo niin". Ainakin itsestäni kehittyy yliväsyneenä aikamoinen diktaattori :D

    VastaaPoista
  24. Juillelle:

    Ei ainakaan minulla kurinpito ole autoritääristä. Hassua, jos ajattelet, että tiukempi kurinpito olisi puolestaan aina sellaista...?

    Kyllä minäkin perustelen tai selitän lapselleni, miksi jotakin tehdään tai ei saa tehdä. Sitenhän se ymmärrys lapsella kasvaa.

    Mutta on asioita tai tilanteita joissa ei vain ole tarkoituksenmukaista tai edes lapsen edun mukaista neuvotella. Kuten että pestäänkö hampaat. Tai että toisten päälle ei heitetä kiviä.

    VastaaPoista
  25. Johanna:

    Sinun kurinpitosi kuulostaa enemmänkin dialogiselta, kommentissani viittasin lähinnä juurikin autoritääriseen (joka on aika yleinen ainakin omassa tuttavapiirissäni) kasvatustapaan.

    Tähän liittyen olen myös huomannut, että kun yrittää suurimman osan ajasta kärsivällisesti ohjata, niin meillä ainakin sitten tiukasti kiljaistu "EI!!!" toimii tosi hyvin silloin kun sitä tarvitaan (kun lapsi vaikka on työntämässä sormea pistorasiaan). Von olla väärässäkin, mutta joskus tuntuu että lapsi turtuu tiukkaan sävyyn, jos sitä paljon käytetään?

    VastaaPoista
  26. Itse olen myös tiukka ja lyhytpinnainen. Tiukkuudesta olen aina ylpeä, lyhytpinnaisuudesta taas en. Joskus pääsisi samaan lopputulokseen ilman käämien poltteluakin. Mutta definitely haluan myös, että muksu käyttäytyy niin, ettei tarvitse julkisilla paikoilla hävetä.

    Mua suoraan sanoen v**ttaa, että kaikilla kakaroilla ei tavat ole hallussa, ja vielä enemmän se, että jotkut herrantertut kehtaa sanoa vieraalle aikuiselle, ettet sä meitä määrää (esim. ojentaessa siitä ettei saa kiusata toista lasta tai eläintä). WTF, kakaroille aikuisen, myös vieraan sellaisen, pitäis olla tollasissa asioissa ehdoton auktoriteetti.

    Tuo koulukeskustelu taas on minusta jokseenkin absurdi. Siis että Vanhempainliitto ehdottaa, että vanhempien pitäisi alkaa päivystää poliiseina koulussa, että järjestys pysyy! Huoh.

    Ei OAJ:kaan tosin kovin johdonmukainen ole, välillä valitetaan, ettei vanhemmat osallistu kasvatukseen (Luukkainen: "Kodit odottavat koulujen hoitavan tehtäviä, jotka eivät kouluille kuulu."), toisinaan taas vanhemmat osallistuu "liikaa".
    Ydinongelma näyttääkin olevan just se, että niitä pelisääntöjä koulun ja kotien kesken ei ole selkeästi määritetty.

    VastaaPoista
  27. Muistan kuulleeni joskus Jari Sinkkosen teesin, jonka mukaan lapsen ei pidä antaa päättää ennen kouluikää muusta kuin jogurtin mausta. Uskon tähän vahvasti. Päätöksentekoon liittyy aina vastuu, jota ei mielestäni pienelle lapselle voi antaa.

    Uskon myös, että kyky kestää pettymyksiä on yksi ihmisen elämän sujumisen kannalta välttämättömimmistä taidoista. Koen siksi velvollisuudekseni vanhempana opettaa lasta selviämään pettymyksistä, joita välillä myös minä aiheutan.

    VastaaPoista
  28. No mun on tänne vielä pakko laittaa yksi asia. Kaikki lapset ei ole samanlaisia ja samat keinot ei vaan päde kaikkiin lapsiin. Ja piste. Sen kyllä sitten tajuaa, kun saa monta lasta ja huomaa kuinka erilaisia ne voikaan olla. Hyvä sanonta jostain(en muista mistä): Ennen minulla oli kymmenen periaatetta eikä yhtään lasta. Nyt minulla on kymmenen lasta eikä yhtään periaatetta ;) Ekan lapsen kohdalla me monesti opitaan osin kantapään kautta sitä kasvatusta ;D
    -San- toisen kerran

    VastaaPoista
  29. Juille:

    Jos luit tuon hieman aiemman kommenttini, huomaat, että ennemmin olen kyllä kallellaan tiukan linjan suuntaan, ehdottomasti - mutta inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti.

    Se ei kuitenkaan mielestäni sulje pois lapsen kanssa keskustelua asioista.

    Kun lapsi tietää itse, mitä häneltä odotetaan ja mitkä ovat käyttäytymissäännöt, ei tiukkaa sävyä tai kovaa äänenkäyttöä edes usein tarvitse.

    VastaaPoista
  30. Pakko oli käydä lukemassa kommentit vielä ja musta ainoa järkevä kommentoija on -san-. Ihan vain sen verran vielä, että erityisluokalla ei 'uhkailla', vaan erityisopettajan kanssa voi syventyä niihin ongelmiin, joita oppilailla on. Pienessä ryhmässä tai erkkaopen kanssa kahden voi miettiä, mikä on ongelma, samoin terveydenhoitajan. Opettaja ei todellakaan luokassa näe kuin seurauksen, syytä opettaja ei voi tietää, eikä nähdä ja usein opettajalle syytä ei edes kerrota, vaikka kysyisi. Opettaja siis voi ohjata oppilasta erkalle, terkkarille tai reagoida häiriöihin, tai keskustella vanhempien kanssa.

    Olen ihan sama mieltä, että koulu ei vain voi tulla toimeen nykyisellään, koska nykyinen maailma ei ole sama kuin se, jolloin peruskoulu synnytettiin.

    Ja aiempia kirjoituksia kyllä perustelen sillä, että kaikilta julkisilla paikoilla asionti ei vain suju niin normaalisti kuin toisen 3-vuotiaalta vaikka kaikkensa tekisi sen eteen. Vaikka kirjoitustyyliisi se sopiikin, niin se kuitenkin pahoittaa sellais(t)en äiti(e)n mielen, jotka jo ihan tarpeeksi miettivät, että miksi lapsi ei voi olla niin kuin se 'normaali' lapsi.

    Mutta ehkä näihin keskusteluihin voikin vapaasti osallistua vain jo annetusta näkökulmasta.

    VastaaPoista
  31. Ihan mielenkiintoisia näkökulmia. Se on niin totta, että se mikä toimii yhdellä lapsella, ei toimi toisella. Yksi (omista) ymmärtää jo katseesta, toiselle riittää "EI", kolmas kyseenalaistaa kaiken-aina-ja-jatkuvasti ja pitää perustella sen 70:llä eri tavalla ja silti riittää vasta-argumentteja.

    Noista kouluongelmista; omalla pojalla oli aika hurja luokka 4-6 luokkien ajan. Ei varmaan yhtään diagnosoitavaa erityistä, mutta muuten hyvin voimakkaita persoonia ja ehkä hieman iäkäs opettaja vanhemmilla opetustavoilla. Useaan otteeseen luokkaa yritettiin hajottaa, pidettiin palaverejä koululla ja koulun ulkopuolella, mutta kun ei ole mahdollisuutta oikein tehdä mitään. EI varoja palkata lisätyövoimaa.

    Ihan vakavasti kyllä viime vuonna mietin itsekin vanhempien"ringin" perustamista, jokainen mahdollisuuksiensa mukaan joksikin päiväksi koululle katsomaan ja auttamaan.

    Eli ilmeisesti sattui vaan niin pirun huono tuuri, että luokkaan sattui 26 huonosti kasvatettua kakaraa;D

    VastaaPoista
  32. Katja, edustanet kasvattajana autoritatiivista vanhemmuustyyppiä, joka on monissa kehityspsykologisissa tutkimuksissa todettu ehkä parhaaksi lastenkasvatusmuodoksi. Sanan hankaluuden (suomalainen vastine???) vuoksi se tuntuu ihmisiltä konseptina menevän sekaisin autoritaarisen kasvatustyylin kanssa, joka ei tuota yhtä hyvää lopputulosta - kovasti kärjistäen lapsista kasvaa tottelevaisia mutta vanhempiaan vihaavia. Autoritatiivinen vanhempi on vaativa mutta osaa vastata lapsen tarpeisiin; autoritaarinen vaativa ja etäinen. Aika kansantajuisesti näiden tyylien eroja on ruodittu täällä:
    http://en.wikipedia.org/wiki/Parenting_styles

    Itselläni oli helpompi olla jotain mieltä kasvatuksesta silloin kun lapsia ei ollut tai kun niitä oli vasta yksi. Nykyään sitä kasvattaa lähinnä miten jaksaa ja kykenee, kaikesta teoriatiedosta huolimatta, mutta autoritatiivinen tyyli on kyllä mulle luontainen ihan mitään oppikirjoja pläräämättäkin.

    VastaaPoista
  33. Tässäkin huomaa, miten ihmiset tulkitsevat asioita eri tavalla. Itse koen noudattavani auktoritatiivista mallia (siis noin niinkuin yleisluontoisesti, en toki kulje lapsen perässä kehityspsykologian kirja kädessä!) ja mielestäni taas Katjan vanhemmuustyyli hieman poikkeaa siitä. Mutta kuten olen jo aikaisemmin sanonut, kaikki omalla tyylillään, se joka itselle ja lapselle toimii on paras eikä sitä muiden auta mennä arvostelemaan! :)

    VastaaPoista
  34. Hieno keskustelu, mutta viimeisimmissä kommenteissa alkoi valitettavasti se yhden lapsen vanhempien ylenkatsominen, että mitään et mistään tiedä, kun sulla on toi yksi lapsi vaan ja lapset on niin erilaisia. Maria lainatakseni: se kuitenkin pahoittaa sellais(t)en äiti(e)n mielen, jotka jo ihan tarpeeksi miettivät, että miksi eivät voi saada enempää lapsia.

    Vaikka omien lasten otos pieni onkin, niin olen silti täysin vakuuttunut, että kaikille niille erilaisille lapsillekin voi pitää kuria tai hienompaa kasvatuskieltä käyttäen asettaa rajoja. Pätee myös erityislapsiin, jotka itseasiassa niitä rajoja usein erityisesti kaipaavatkin.

    VastaaPoista
  35. Oman kommentin tarkoitus ei ainakaan ollut ylenkatsoa tai loukata yhden lapsen vanhempia. Anteeksi! Tarkoitin sitä, että välillä ne ihan hyväkäytöksiset lapset sopivassa ryhmässä muuttuvat vähän vähemmän hyväkäytöksisiksi ja 26 oppilaan ryhmään mahtuu kyllä niitä ainoita lapsia, lapsia, joilla on sisaruksia, sijaislapsia ja niin edelleen. Jos homma menee ryhmässä ranttaliksi, niin ei siellä istu kukaan 45 minuuttia paikoillaan.
    Oli sitten minkälainen kotikasvatus hyvänsä.

    VastaaPoista
  36. Meillä on samanlainen meininki kuin itse postauksessa. Jos joku (tv-ohjelma, kirja tms.) tuottaa vaikeuksia esim. kuunnella, siivota lelut pyydettäessä tai jotain, niin se menee joko jäähylle tai sitten kokonaan poispoispois. Tai telkkaohjelmia ei enää katsota. Ja meillähän katsotaan Pikku Kakkosta ja valittuja DVD:eitä. Vanhempien valitsemia.

    Meillä jaksetaan käydä keskusteluja siitä miksi asioita tehdään ja miksi ei. Yleisellä tasolla tahdomme lapsistamme sellaisia, jotka ymmärtävät, että maailma on heitä varten, muttei yksin heitä varten.

    Lapset saavat valita asioita, vaikkapa juurikin otetaanko juomaksi maitoa vai vettä, kaupassa saavat hevi-osastolla vapaasti ehdotella, mutta kassojen lähellä nevör sou nevör.

    Joka päivä sitä vain joutuu tuottamaan lapsilleen pettymyksen: ei osteta sitä eikä tätä, mennä puistoon nytnytnyt, katsota enää telkkaria, että NYT mennään pesulle tai mitä ikinä. Tai että karkkipäivä (jota meillä on vietetty nyt neljä kertaa) saattaa hyvinkin palaa alta, mikäli viikolla ei osata käyttäytyä.

    Ja esikoinen on 3-vuotta. Eikä meillä ole paha mieli joidenkin mielestä "liian kovasta linjasta". Jos käyttäytyy huonosti, niin siitä ei voi palkita.

    Meillä lapset mm. joutuvat odottaan ihan normi arkena omaa vuoroaan ruokopöydässä, koska koitti sekin päivä kun esikoinen meni taas piiiitkän ajan jälkeen päiväkotiin. Ei siellä voi aina olla ekaekaeka ja saada hetihetiheti. Lasten tulee oppia aika pian, että on vain asioita, joita ei tehdä: käyttäydytä toisia kohtaan niin, miten ei hauta että itseä kohdellaan.

    Me valitsimme pienen päiväkodin ja tulevaisuudessa suht pienen koulun. Toivottavasti siitä olisi edes se ilo, ettei katoa hurjaan massaan. Ja me yritämme muistaa, että monesti lapsi käyttäytyy eri sosiaalisessa piirissä erilailla kuin vaikkapa kotona. Siksikin juurikin tavoitetta riittää vaikka siinä, että jonain päivänä hyvinkin pian lapset jaksavat keskittyä sen 45 minuuttia opetukseen.

    Peruskouluhan on nimensä mukaan peruskoulu, jossa opitaan perusjuttuja, mutta ihan dam ääs - alkeet pitää oppia jo kotona.

    VastaaPoista
  37. Huippua! Paljon erilaisia näkökulmia ja jopa vanhemmuusteorioita - aplodit teille! :D Kiitti Donalle linkistä, Sinkkosen kirjoja olen lukenut kun anoppi on niitä meille roudannut - ilmeisesti skidinä vinkkinä..

    Kyllä mäkin selitän ja ohjaan, mutta mä karsastan huomion hakemista huonolla käytöksellä. Sitten täytyy vielä erottaa rättiväsyneen lapsen kiukuttelu, silloin pitää vain puhaltaa peli poikki. Jos olen superväsynyt yritän myös jäävätä itseni kurinpidosta ja siirtää kapulan isille (lue: "SUN VUORO, SAATANA!"), sillä lyhytpinnaisuus kieltämättä korostuu väsyneenä.

    Peruskoulussa on ongelmia, se on selvä: ryhmäkoot ovat varmasti yksi ongelma tyhmyyden tiivistymisessä ja tätä kautta myös opettajien jaksamisessa. Hyvä jos tästä Vanhempainliiton avauksesta saadaan jotain järkevää aikaan.

    Kuten olen aiemminkin sanonut tässä blogissa saavat mielipiteitä jakaa niin lapsettomat kuin monilapsiset ja mulle ne ovat yhtä arvokkaita. Eikä täällä erityisesti yritetä loukata ketään, mutta jos tästä mielensä pahoittaa niin voi jättää lukematta. Mulla ei ole mitään erityisiä sympatioita erityislapsille, mutta en tosiaan niistä puhunutkaan koska en sellaisia tunne - ja tämän totesin mielestäni aika selvästi. Tilannehan saattaa tietenkin muuttua, kun ipana kasvaa ja voi kehittää erityistarpeita. Jos näin käy, kuulette myös siitä.

    VastaaPoista
  38. Ehkä on rakentavampaa arvioida omaa vanhemmuustyyliään kuin arvostella naapurinsa valintoja... tai siis viime kädessä omat lapset ovat se jury jotka ratkaisevat oliko tiukka vanhemmuus tasapainotettu riittävällä lämmöllä ja rakkaudella, vaikeampi sitä on ulkopuolisen diagnosoida. Jos jotakuta kiinnostaa rakentava itsearviointi, täällä tiiviisti Baumrindin vanhemmuustyyliluokitukset (salliva, autoritaarinen, autoritatiivinen): http://www.devpsy.org/teaching/parent/baumrind_styles.htm
    Ja täällä suomalainen gradu, jonka mukaan suurin osa suomalaisvanhemmista taitaa sitten olla kuitenkin niitä autoritatiivisia keskitien kulkijoita: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/18503/URN_NBN_fi_jyu-200802121153.pdf?sequence=1

    Kasvatusoppaista voin lämpimästi suositella tätä aihetta itsekin tutkineen kehityspsykologi Laurence Steinbergin pientä kirjaa "The ten principles of good parenting". Harvoin lukee niin selkeää, tervejärkistä ja käytännönläheistä tekstiä tiukalta tiedemieheltä. Suosittelen etenkin silloin kun patterit ja ideat alkavat itseltä olla lopussa, oli kyseessä sitten esiuhmaava taapero tai puberteettinen tempoilija.

    Tyypillistä muuten on, että vanhemmuustyylien finesseistä skabaavat keskinkertaisen mukiinmenevät vanhemmat, joiden jälkeläisistä tulisi autopilotillakin ihan samanlaisia. Harvemminpa lapsilaumasa remmirankaisevat tai totaalilaiminlyövät äidit ja isät näillä foorumeilla notkuvat - vai?

    VastaaPoista
  39. Pisteet Mama kirjoituksestasi. Täällä toinen samanlainen kasvattaja!

    Sini

    VastaaPoista
  40. Yleensä syyllistyvät ne, joiden ei tarvitsisi. Täytyy perehtyä noihin vanhemmuustyyleihin, yleensä asioiden pohtiminen kun ei ole pahitteeksi. ;)

    VastaaPoista
  41. Kokemuksesta tiedän, että on olemassa aivan erilaisiakin ongelmia. Meillä Suomessa, sivistyneessä hyvinvointi valtiossa, on myös opettajia jotka eivät osa työtään.

    Minun Pojallani on 4 vuoden aiempi kokemus, mitä on elämä koulussa, missä mikään ei toimi sääntöjen mukaan. Häntä on opettaja höykyttänyt, nöyryytänyt julkisesti sekä fyysisesti, tuhonnut siinä samalla lapsen itsetunnon kokonaan.

    Viime vuonna koulun vaihdon jälkeen, hänellä oli ensimmäinen vuosi, jolloin oli "hyvä opettaja". Opettaja, joka todella pitää lapsestani.

    Tiedän, että lapset käyttäytyvät usein huonosti kouluissa jne. Mutta en menisi aina yleistämään sitä niin, että kaikki johtuu lapsista tai vanhemmista. Vikaa saattaa löytyä myös koulusta.

    VastaaPoista
  42. Vanhemmat eivät ole läsnä päiväkodissa tai koulussa, jossa on lapsen käytös on OPETTAJIEN VASTUULLA ja sitä vastuuta he niin mielellään pakoilevat. Muistan itse ala-asteella kun jokaista tuntia häiriköi sama poikaryhmä, mutta opettaja ei välittänyt/uskaltanut tehdä mitään. Saivat häiriköidä aivan rauhassa. Sitä voisivat tiukat vanhemmat hämmästyä miten heidän hyvinkasvatetut pikeekauluspoikansa koulussa käyttäytyvät.

    VastaaPoista
  43. Edellisen anonyymin tavoin myös minulla on sellaisia muistoja koulusta, etteivät osa (erityisesti yläasteen) opettajista osannut tai uskaltanut puuttua tilanteeseen. Häiriköiden aiheuttamaa uhkaa turvallisuudelle myös vähäteltiin.

    Itse en tiedä opettajankoulutuksesta juuri mitään, mutta mielikuva siitä on se, että aineopettajiksi ovat päätyneet (hyvien lomien ja ylipäänsä työpaikan perässä?) ko. ainetta aikanaan yliopistolla innoissaan lukeneet ja luokanopettajiksi kiltit hyvin pärjänneet tytöt - eikä välttämättä muita opettajana tarvittavia taitoja tai luonnetta kaikilla kuitenkaan ole...

    VastaaPoista
  44. Reinikaisen Leimatut lapset on loistava kirja.

    Näissä keskusteluissa nyppii minuakin se, miten kerta toisensa jälkeen palataan siihen "et voi tietää kun ei ole kuin yksi/kaksi/viisitoista lasta, et voi tietää kun sun lapsella ei ole ADD/ADHD/asperger/whatnot". Argumentti on jokseenkin dissaava ja lisäksi vanha ja väsynyt.

    On olemassa lapsia (ja aikuisia), joiden kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä toimimaan arkielämässä normien edellyttämällä tavalla. Vaikeuksia voi tulla ihan kenelle tahansa oikeastaan milloin tahansa, joten tuudittautuminen omaan tai lapsen "normaaliuteen" on mielestäni hienoista itsensä pettämistä ja silmien sulkemista.

    Minä uskon rauhalliseen arkielämään, tarpeellisella joustolla höystettyihin rutiineihin, lapsen kuunteluun, kannustamiseen, johdonmukaisuuteen ja arvostukseen. Tämä koko soppa sisältää sen, että lapsi voi ikätasoonsa suhteutettuna tehdä päätöksiä (vrt. Sinkkosen jugurttivertaus), mutta määräysvalta säilyy edelleen aikuisella. Itsemääräämisoikeuteen kun kuuluu mielestäni myös vastuu tekojensa seurauksista, eikä sitä voi millään edellyttää tuolta reilun metrin mittaiselta tyypiltä.

    Mitä tulee pettymysten aiheuttamiseen, niin totta ihmeessä se kuuluu vanhempien tehtäviin! Mitä muuta se on kuin pettymysten sietämistä, kun lapsi huomaa, ettei maailma pyörikään hänen ympärillään - ettei hän voikaan heittää koiria palikoilla päähän, ei syödä pelkkää jäätelöä, ei kukkua pitkin yötä ylhäällä tai tuijottaa televisiota koko päivää. Pettymyksensiedon mukana opetellaan myös tunteenhallintaa, jotta se pettymys osataan ilmaista muutenkin kuin raivarilla tai väkivallalla.

    Niin. Edelleenkin tiedän että on olemassa lapsia ja aikuisia, joilla tämä ei toimi. Minä en vain ihan oikeasti millään voi uskoa sitä, että nuo kaikki ulkona paikkoja rikkovat, ohikulkijoille haistattelevat, päiväkodissa, koulussa, bussissa ja kaupassa häiriköivät tulevaisuudentoivot olisivat diagnosoituja tai diagnoosia kaipaavia erityislapsia. Erityisiä he toki ovat - kuten meistä kaikki.

    VastaaPoista
  45. Minä olen oppinut vasta viime aikoina, että oma kasvatusmetodini on nimeltään neuvotteleva kasvatus tai pikemminkin selittävä kasvastus. Olen vain huomannut, että omille lapsilleni se näyttää toimivan parhaiten. Tähän yhtyy myös lapseni hoitotäti, joka on todennut linjan parhaiten toimivaksi.

    Etenkin esikoiselleni persoonalle toimii kiellot vain silloin, kun kerrotaan, että miksi näin tehtiin tai tehdään. Jos huudan Ei ilman syytä, hän kapinoi MIKSI kysymyksillä loputtomiin.
    Hänelle ei riitä syyksi, että äiti tai isä määrää, mutta kun jaksaa joka kerta juurta jaksaen selittää, miksi hampaat pitää pestä joka ilta, miksi nyt ei voi laittaa lyhythihaista paitaa, miksi askartelusaksia ei voi jättää lattialle lojumaan, niin menee kaaliin. Toistoja ja kärsivällisyyttä vaan tarvitaan aika monta kertaa. Mutta ilahduksekseni nyt esikoinen kasvattaa samoilla syillä pikkuveljeään :)
    Ja olen samaa mieltä kuten muutkin. Kun on itse väsynyt, on niin helppo sortua siihen "Ei ja Ei" ja pistää muksu jäähylle ja mennä itsekin ottamaan jäähyä, kun ei pysty rauhallisesti selittelemään. Ja väsyneelle lapselle ei myöskään kannata selittää yhtään mitään. Olen sitä mieltä, että eri luonteisille lapsille erilainen kasvatus. Nuorimmaiseni on selkeästi kovapäisempi, joten sille on pakko olla enemmän autoritäärisempi ja vähemmän selittelevämpi ja sitten sitä itkua vain täytyy sietää enemmän.

    Kukaan ei ole itse vielä ottanut esiin sitä puolta kasvatuksessa, että miten rankkaa on itse aina olla mallina oikeasta käytöksestä! Tekisi itse mieli välillä kiroilla, syödä karkkia keskellä päivää, katsoa aikuisten ohjelmia telkkarista, kuunnella musaa kovalla, kävellä päin punaisia valoja, huutaa puolisolleen, heitellä tavaroita, olla korjaamatta sotkujaan, syödä voileipää sohvalla jne.
    Nyt kun on sitten kasvattanut lastaan jonkinlaisten sääntöjen mukaan, niin pikkupoliisi huomauttaa jokaisesta rikkomuksesta.

    -Krista

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...