Epäusko. Viha. Pelko. Syyttely.
Mä en ole oikein tuntenut mitään näistä. Olen ilmeisesti aika hyvä asioiden hyväksymisessä. Että tässä nyt kävi näin, vaikka ei pitänyt. Että nyt mennään päivä kerrallaan, vaikka kuinka vituttaa. Että otetaan mitä vastaan tulee ja mietitään seuraavat stepit sen mukaan. Että vastaantappelu ei auta.
Asioilla on taipumus järjestyä, tavalla tai toisella.
Toki nyt mitataan stressinsietokykyä isolla asteikolla. Duunissa on hektinen hetki, kun Noora jäi äitiyslomalle: pitää perehdyttää uudet tyyypit ja raapia kasaan kuusi tuntia suoraa radio-ohjelmaa, vaikka keskittyminen ei ole ihan 100%:sta. Toisaalta, jos selviän hengissä tästä kesäkuusta, selviän mistä vaan.
Ehkä ihminen, jolla ei ole jumalaa, joutuu vain luottamaan siihen, että elämä kuluttaa aina uudet uomat. Ja jossain vaiheessa sitä huomaa, että paluu entiseen olisi kummallinen muutos. Mistä sitä tietää.
Ei kai kenenkään äitiyslomalle jääminen nyt järkyttävää edes ole ;) Se on kuitenkin ollut tiedossa.
VastaaPoistaEsitteessä todennäköisesti tarkoitettiin oikeasti järkyttäviä asioita, kuten nuoren ihmisen kuolema. Vaikka oman lapsen. Tuskin sellaiseen ihan ensimmäisenä suhtautuu vaan kevyesti, että tässä nyt pitikin käydä näin.
Asioilla on taipumus järjestyä. Niin minunkin mielestäni. Mutta läheisen äkillisen kuoleman jälkeen ei kyllä aivan ensimmäisenä siltä tunnu. Juuri tuo epäusko, viha ja syyllistäminen minulle ainakin tuli.
Samat fiilikset myös, raiskaamisen jälkeen, ja puolison pettäessä. Haluan nähdä ihmisen joka oikeasti suhtautuu noin kevyesti tuollaisen järkytyksen kohdalla :P
Sori, luinkin tuolta alempaa äidistäsi. Joten otan takaisin äitiysloma puheet. Hetken jo mietin, että oletko kohdannut mitään järkyttävää koskaan, kun otat niin lunkisti asiat. Mutta tuokin voi olla yksi tapa selviytyä kriisistä/järkytyksestä voittajana. Siis että ajattelee, jotta näin tässä pitikin käydä.
VastaaPoistaTietysti, kun nyt otin puheeksi raiskaamisen, niin he jotka sen ovat joutuneet kokemaan, tuskin ikinä ajattelevat, että näin sen kuuluikin mennä.
Mutta juuri enempää en nyt voi sanoa, sillä minun vanhempani vielä elävät, joten en mitenkään voi vertailla mikä on pahempaa kuin jokin toinen asia. Nyt on helppo sanoa, että omien vanhempien kuoleman tiedostaa koko ajan, joten se ei tule niin järkyttävänä. No ei ehkä tulekaan, mutta järkyttävän suuri suru varmasti ainakin.
Ainakin uskoisin, että nuoremman ihmisen äkillinen lähteminen vaikka kolarin yhteydessä järkyttäisi enemmän, kuin vanhemman ihmisen pois meno. Mutta sekään ei ole uskon, vaan tiedon asia. Ja jokainen käsittelee surulliset asiat eritavalla.
Toiselle iso juttu, onkin toiselle pieni. Ja niin poispäin.
Anteeksi että sekaannuin, eihän asia minulle kuulunut.. voisin ottaa ensi kerralla asioista paremmin selvän ennenkä alan huutelemaan :P
Tähän kohtaan tekisi mieli toivottaa "voimia" , muttakun sitä toivotetaan nyt jokapaikassa ja kaikille, niin sanon vaan että sä vaikutat vahvalta tyypiltä! Jatka samaan malliin :)
Sanoisin, että sun suhtautumistapa ainakin vie elämää eteenpäin. Muiden, olosuhteiden, Jumalan yms. syyttely tapahtuneista asioista pitää ihmistä vaan kiinni siinä paskassa missä se syyttelijä yleensäkin elää. Musta sun suhtautumistapa on terve ja kertoo, että kannat vastuun omasta elämästä.
VastaaPoistaTerhamo, täällä nimenomaan saa huudella. :) Mun isä kuoli myös tuskallisesti syöpään viisi vuotta sitten, joten sanoisin että toi Nooran äitiysloma ei kuulu varsinaisesti järkyttävien asioiden piiriin - tarkoitinkin että tällä hetkellä on niskassa monta stressaavaa asiaa.
VastaaPoistaMä jäin itse miettimään tossa esitteessä sitä että voiko saman prujun painaa sekä uhrille että uhrin omaiselle. Toki järkytys on aina järkytys, mutta esimerkiksi juuri raiskaustapauksessa on varmasti erilaiset tunteet pinnassa kuin esim onnettomuudessa tai pitkäaikaisessa sairaudessa.
Henkka, tää on myös paljon helpompaa kuin syyttely ja katkeroituminen. Voi keskittyä siihen, mitä tänään aikoo potilasta piristää.
Aikusituminen on mm. perseestä siitä syystä, että sen (aikusitumisen) ohessa joutuu läpikäymään mm. sellaisia asioita kuin muiden vanhemtuminen ja kuolema. Mikä tietenkin tarkoittaa myös oman vanhentumisen ja lopun (mahdollista) hyväksymistä. Ne on niitä "virstanpylväitä", joiden eteen joutuu ja sitten vaan… Kuka mitäkin, mutta yleensä läjä käytännön asioita tippuu jonkun syliin plus omat tunteet ja niiden käsittely.
VastaaPoistaItsellä on enää yksi mummo jäljellä ja voi ihan rehellisesti sanoa, että aloitetaan tai jatketaan siitä tätä ikuisuuteen karsimista ja edetään ikäjärjestyksessä, vaikka niinhän se ei välttämättä menekään.
Voimia.
Vaikka uskon, että ihan aidostikin olet ihminen, joka hyväksyy tapahtuneet sellaisinaan, niin toisaalta ajattelen, että se on myös keino selvitä prässistä, jossa olet. Monelta suunnalta puristaa, ja jos sitä jäisi märehtimään, niin mistään ei tulisi mitään. Joten hoitamalla rutiinit normaalisti saat hallinnoitua edes osan elämästä. Mutta kuten toteatkin, kyllä kaikki järjestyy, aikanaan, joten jaksa sinne asti.
VastaaPoistaItse peilaan noita esitteessä lueteltuja tunteita tietysti omaan sekundääriseen lapsettomuuskriisiini, ja epäuskoa lukuunottamatta kaikki on tuttuja. Viikonloppu veljenpojan ristiäisissä taas osittain nosti noita tunteita pintaan. Olen vihainen, nyt jo harvemmin mutta ajoittain edelleen, suurelta osin asian epäoikeudenmukaisuuden takia, ja syytän ennenkaikkea jumalaa. Ristiäisissäkin olis tehny mieli huutaa papin puheen aikana, että bullshittiä... Viime aikoina pelko on kuitenkin ollut pahinta. Pelkään välillä ihan järjettömästi, että Viljamille tapahtuu jotain, että menetän hänetkin. Haluaisin kieltää kaiken potentiaalisestikin vaarallisen, kuten esim. roikkumisen pää alaspäin puiston leikkitelineissä. Mutta enhän mä voi, eikä ns. normaali minäni edes halua, pitää häntä missään pumpulissa.
Suurin osa erilaisia kriisejä kohtaavista varmaan kokee noita tunteita ennemmin tai myöhemmin, voimakkaammin tai vähemmän voimakkaasti. Se on inhimillistä, ja siksi olenkin täysin eri mieltä Henkan kanssa siitä, että näiden tunteiden läpikäynti tarkoittaisi, ettei kantaisi vastuuta omasta elämästään. Pidän suorastaan kummallisena, jos mitään tunteita ei nouse pintaan elämää muuttavissa tapahtumissa. Silloin ihminen on hukassa itseltään.
-Annis-
Tässä elämäntilassa kolahti tuo "paluu entiseen olisi kummallinen muutos". Niin se on lähes aina, kun valintoja tekee. Kuitenkin on mennyt hyvään suuntaan _melko_ usein.
VastaaPoistaLöysin uuden mainion, asiallisen ja hauskankin blogin taas :)
hna, toi käytännön asioiden hoitaminen onkin yksi iso kysymys - me siis pidettiin siitä palaveri, jossa jettiin vastuut!
VastaaPoistaAnnis, hyvä kommentti! Molemmat ääripäät, sekä surussa vellojat että surun käsittelemättä jättäjät lienevät hukassa. Näille normaalisti tunteville ihmisillehän se liparekin oli tehty: kertomaan että tämä on nimenomaan inhimillistä ja apua on tarjolla.