Ville Vihreä II

Aloin välittömästi fanittaa Ville Niinistöä hänen ilmoitettuaan ratkaisustaan olla haastamatta Anni Sinnemäkeä Vihreiden puheenjohtajaskabassa perhesyihin vedoten. En todellakaan ihmettele. Hänen vaimonsa sattuu olemaan Ruotsin Vihreiden pj, jolle povataan ministerin salkkua, ja perheellä on kolme kotia kahdessa eri maassa. Eiköhän siinä ole jo ihan riittävästi aikayhtälöä ratkaistavaksi.

Koen jostain syystä tarvetta puolustaa ihailuani. Olen otollista maaperää tällaisille liikuttaville lausunnoille vedettyäni itse viime viikon 10-tuntisia työpäiviä (= syy myös blogin hiljaiseloon*), mikä tarkoittaa, että ehdin hikisesti viettää lapsen kanssa tunnin laatuaikaa ennen iltatoimia. Poden tästä helvetin huonoa omaatuntoa. Lisäksi olen todella iloinen siitä, että joku uransa nousukiidossa oleva mies uskaltaa jättää tilaisuuden käyttämättä. Epäitsekkäät (silmälasipäiset) miehet vetoavat minuun.

Tietenkin: jos laittaa salaliittoteorialasit päähän, näkee helposti, että kyseessä voi olla taidokkaasti rakennettu imagokampanja, jolla pedataan tulevien vuosien suosio ja kehitetään samalla nimelle nostetta ja tunnettuutta. Lisäksi Ville Niinistö on nuori. Hänellä on nyt mainiosti aikaa muotoilla teemansa ja nostaa itsensä puolueen henkiseksi johtajaksi ja haastaa oudosti artikuloiva ja poukkoileva Sinnemäki parin vuoden päästä ihan tosissaan. Kulkee vissiin suvussa.

Anyway. Vihreiden kannattaisikin nyt miettiä, miksi heillä ei ole tarjota kansalaisille kunnon sirkushuvit puheenjohtajataistelun tiimoilta. Puolueen suosio on huipussaan ja teemojen näkyvyydelle olisi mahtavat edellytykset, mutta missä ovat gladiaattorit? Miksi puolue ei kiinnosta edes omiaan? Eikö puunhalaamisesta saa irti näkökulmia? Kunnon kisasta saisi nimittäin irti ilmaista mediatilaa, jota semipienellä puolueella ei ole varaa jättää käyttämättä.

Ville, harkitse vielä? Voithan aina tehdä soinit ja asettua ehdokkaaksi vailla minkään valtakunnan aikomusta oikeasti ryhtyä tehtävään. Perhe se on puoluekin.

* Toinen syy blogaamattomuuteeni on se, että MTV3 Maxilla pyörii 24:n eka tuotantokausi. Joka nyt vaan on parasta mitä tv:tä on koskaan tullut. Kiefer on niin päällikkö.

Stewart+Brown ja muita ystäviä

Alan uskoa selviäväni uuden vuoden lupauksestani ostaa vain kierrätettyä ja eettisesti tuotettua. Tuskaani helpotti suuresti se, että sain vihdoin luotua asiakassuhteen Adilin kanssa. Luonnollisesti myös Greendress lievittää paineitani Del forten farkkuvalikoimalla ja Bllack Noir -edustuksella.

Yhteistyö ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Ensimmäinen tilaukseni ei koskaan tullut perille. Odotettuani kolme viikkoa kysäisin varovaisesti helpistä, että milläköhän pullopostilla pakettini on lähetetty. Ystävällinen, mutta hiukan todellisuuspakoinen Lucy oli parin viikon päästä valmis myöntämään, että 1,5 kuukaudessa pitäisi jopa Royal Mailin pystyä toimittamaan pienehkö paketti Euroopan sisälle. Sain täyden korvauksen tilauksestani, syvät pahoittelut sekä tiedon, että he ovat vaihtaneet kuriiripalvelua. Tein siis kiireenvilkkaa toisen tilauksen, joka saapuikin valonnopeudella - tosin kyydistä puuttui vyö ja sukat, jotka oli ilmeisesti myyty loppuun, mutta Lucy varmaan ottaa asian taas hoitaakseen.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen saamiini tuotteisiin. Ihania materiaaleja ja leikkauksia, myös lastenvaatteissa. Olin yllättäen saanut kootkin arvioitua oikein (saitilla on erittäin hyvät kokotiedot ja koko verkkokauppa on erinomainen benchmarkki tuotteiden esittelystä) vaikka yleensä harhaannun pitämään itseäni XS kokoisena. People Treen rinnalle nousi uudeksi suosikiksi Stewart+Brown (kuvissa alla), joka on mainio yhdistelmä bisnestä ja rentoutta.

Huomasin myös juuri että Adilissa on taas 20% mid-season-ale. Kids-osastolla olivat salessa mm. nämä ihastukset. Ostakaa joku pois, mun täytyy eka maksaa tää luottokorttilasku.

Tilaa luomutilaa

Sorry, en voinut vastustaa tuota naurettavaa sanaleikkiä. On pitänyt kirjoittaa tästä jo pidemmän aikaa: Svarfvarsin luomutilalta Karjaalta saa tilattua luomutuotteita himaan - edellyttäen, että sijaitset jokseenkin toimitusreitin varrella (Etelä-Espooseen ainakin toimittavat).

Svarfvarsin tila ja siihen kuuluva Hyvän Elämän Ruokakauppa Oy Raaseporissa tuottavat ja toimittavat luomu- ja biodynaamisia elintarvikkeita koteihin, kouluihin, päiväkoteihin ja ravintoloihin pääkaupunkiseudulla ja läntisellä Uudellamaalla.
Myymme sekä itse kasvattamiamme että muiden kotimaisten luomutuottajien tuotteita, ja tuomme maahan erilaisia luomutuotteita.

Listalta löytyy ennen kaikkea kasviksia (kesällä oman tilan) ja vihanneksia, mutta valikoimissa on myös lakua, hilloja, hunajaa, jauhoja, gluteenittomia luomutuotteita sekä huippuharvinaista luomulihaa. Lastenruokalinkkikin löytyy, mutta sivu on ainakin tällä hetkellä tyhjä. Elintarvikkeiden lisäksi valikoimassa on myös muutama luomukosmetiikkatuote ja -pesuaineita, jos Ruohonjuureen on pitkä matka.

Laatu on testattu, anoppi on ollut vakiotilaaja jo pitkään. En liioittele yhtään sanoessani, että en ole koskaan maistanut parempia tomaatteja, porkkanoita, avocadoja ja kaalia kuin Svarfarsin toimittamat olivat. Jos siis nämä uutiset alkavat tympiä, kannattaa kokeilla suomalaista luomua.

Kultakutri

Jos saisin muuttaa jotain ulkonäössäni, muuttaisin hiukset. About tällaisiksi kuin Maddella on. Tytöstä polvi paranee, vaikka se vähän epistä onkin. Onnea kuitenkin geeniarvonnan voittajalle.

Kas, tissimainos

Ehdin tänä aamuna bussipysäkillä seisoskellessani perehtyä tähän Fisherman's Friend mainokseen. Kamppiksessa promotaan tuoteperheen uutta sokeritonta lakritsanmakuista pastillia. Sloganiksi on väännetty "Se on lakuasia" (kylläpä on oivaltavaa) ja kuvassa on iloinen nainen, joka on sonnustautanut pelkkään tummaan puvuntakkiin ja kravattiin.

Uudessa makuvaihtoehdossa maistuu vahvasti lakritsin pehmeys ja pohjoisen puhurin raikkaus. Luonnetta antaa aavistus anista ja rahtunen mentholia.

Kertokaapa nyt mulle että mitä helvettiä tästä lakuasiasta pitäisi päätellä? Että pastillit pistävät naisihmisen unohtamaan rintsikkansa ja pukeutumaan kummallisesti? Tai ehkä tällainen tissien vilauttelu kuvastaa "luonnetta". Voi myös olla, että tällä makuasia-teemalla halutaan tavoitella kuluttajasegmenttiä, joka pitää sekä lakun ja puolialastoman naisen yhdistelmästä. Vai muuttuuko pehmeä nainen kovaksi pohjoisen puhuriksi miesten vaatteissa? Ellei tämä "laku" sitten ole joku fallossymboli, josta päästäisiin etten sanoisi vähintäänkin uudenlaiseen viestiin.

Sitten voi tietenkin olla, että kyseistä tissipastillia mainostetaan miehille. Ja maku se on mauttomuuskin.

Ps. Lisäksi kamppiksessa kehotetaan: "Kysy sokeritonta lakua. Kaupasta." En tosiaan ajatellut niitä kirjastostakaan kysellä, mutta kiitos kuitenkin täsmennyksestä.

Asiallinen päivähoitopuheenvuoro

Liisa Keltikangas-Järvinen piti hyvän puheenvuoron YLE Areenassa päivähoidosta ja sen laadusta sekä lapsen kehitysvaiheista. Tiukkaa asiaa ja tutkimusanalyysia, ei tosin mitään mullistavan uutta: kritiikkiä satoi lähinnä yhteiskunnan mallille, ei vanhemmille, jotka vain yrittävät ratkaista asian parhaalla mahdollisella tavalla. Hänellä oli hyvä pointti myös siitä, että tällaiset tutkimukset kartoittavat aina riskejä, eivät vääjäämättömiä seurauksia.

Kuunnelkaapa, jos aihe kiinnostaa - on nimittäin vähän eri luokan kommentaattori kuin N. Mikkonen.

Auta lasta jos osaat

Pidän yleisesti ottaen iltapäivälehtien sisältöä pelkkänä roskana, mutta tämän päivän Ilta-Sanomien Auta lasta -juttu oli kokonaisuudessaan koskettava. Kuten olen jo aiemmin todennut, lasten hätä tuntuu tätä nykyä paljon pahemmalta kuin ennen, jotenkin henkilökohtaisemmalta. Järkyttäville uutisille antaa tahtomattaankin oman lapsensa kasvot.

Tavallinen ihminen ei voi edes kuvitella, minkälaista lapsen elämä voi olla perheissä, jotka elävät kriminaalimaailmassa ja joilla on huumeongelma, Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland kertoo.

Naulan kantaan. Minä tunnen vain itseäni parempia äitejä ja luottavaisia lapsia, perheitä, joissa on hyvä olla. Muunlaisiin perheisiin minulla ei ole mitään kontaktia. Ei heitä näe neuvoloissa, leikkipuistoissa tai Muumimaailmassa - eivätkä he välttämättä tahdo tai osaa pyytää apua. Näkymätöntä on vaikea uskoa todeksi, sosiaalihuoltokin puuttuu vain niihin kohtaloihin, jotka tulevat ilmi. Aiheesta syntynyt keskustelukin on otsikoitu "Kohdellaanko lapsia Suomessa tosiaan näin?". Kyllä. Lapsia saavat nekin, joilla ei syystä tai toisesta ole minkäänlaisia edellytyksiä olla vanhempia.

Olen itse ruvennut miettimään, onko minulla oikeastaan tarvetta saada lisää biologisia lapsia, mutta jostain syystä yhden lapsen politiikka tuntuu lintsaamiselta. Olen pohtinut jopa adoptiota. Tästä jutusta heräsi ajatus, voisinko oikeasti auttaa jonkun toisen lasta?

Mitään kasvatusalan ammattilaisen papereita ei tarvita. Tukiperheeksi kaivataan ihan tavallisia perheitä, joilla on vakaa elämäntilanne, halu auttaa ja halu sitoutua toimintaan vähintään vuodeksi.

Yksikin viikonloppu kuukaudessa voi riittää tukiperheenä toimimiseen. Suurin osa tukiperhettä kaipaavista lapsista tulee yksinhuoltajaperheistä, joilla ei ole ketään, joka voisi välillä hoitaa lasta.

Kuulostaa käytännön tasolla liian helpolta. Onko viikonloppuperheestä jollekin tosiaan apua? Miten voisin lähettää lapsen takaisin kotiinsa? Kuinka lapseen ylipäätään pitäisi suhtautua? Entä ylittääkö tarpeeni auttaa kykyni ajatella rationaalisesti? Onko tämän ajattelun taustalla vain joku itsekäs missio nostaa itseäni jotenkin jalommaksi ihmiseksi kuin todellisuudessa olen?

Jotenkin tuntuu, että tällainen auttamismuoto on tarkoitettu vain vakavasti otettaville vanhemmille. Mistä sitä tietää onko itse sellainen?

Vastauksia: Pelastakaa Lapset ry

Ajojahti

Jouduin systemaattisen ajojahdin uhriksi. Olin lanseerannut viikonlopulle vaatekaappien läpikäynnin tarkoituksena siirtää UFF:n huomiin henkareilta ja hyllyiltä ne tuotteet, jotka ovat liian kauan maanneet käyttämättöminä. Ahdistava selkkaus alkoi ihan hyvää tarkoittavasta kysymyksestä.

- Viitsitkö katsoa myös ton sun kenkähyllyn läpi? Siellä on varmasti paljon kenkiä, joita et käytä. Saadaan vähän tilaa sinne kappiin.
- Eh. Anteeksi nyt, mutta pitäisköhän SUN ihan ensiksi katsoa se tilanne niiden kenkien osalta.
- Ai siis miten niin, mähän käytän kyllä kaikkia mun kenkiä.
- Niinkö?!
- Tottakai, kenkiähän tarvitaan eri vuodenajoille ja erilaiseen käyttöön. Täytyyhän nyt naisihmisellä olla muutama pari hyviä kävelykenkiä...
- Muutama!? Hyviä kävelykenkiä?! (tämä oli hyvin sarkastisella äänensävyllä tuotettu lause) Sulla on ainakin 30 paria kenkiä, joista suurinta osaa et käytä koskaan.
- Tuo on vahvasti liioiteltua. Ja sitäpaitsi se on ihan normaali määrä!
- Lasketaanpa! (tässä kohdin huomasin jo avanneeni Pandoran lippaan)
- Miten pikkumaista, en mäkään koskaan laske sun juomia oluita muuta kuin demomielessä..

Seurasi viitisen minuuttia raivokasta penkomista.

- Täällä yläkerrassa on 30 paria plus aamutossut ja nyt siirryn alakertaan.
- Tjaah, no onpas niitä kertynyt. [Etkä muuten näköjään huomannut katsoa mun vaatekaapista, siellä on mun kaikki yli 7cm korkokengät..]
- Täällä alakerrassa on kahdeksan paria erilaisia talvikenkiä.
- No joo, kaikki käytössä. [Ai, se missasi ne eteisen uudessa kaapissa olevat kolmet saappaat]
- Kenkäkaapissa näyttäisi olevan kuusi paria.
- Niin no, siellä tietty kevätkengät. [Urheilukaapissa sijaitsevia kaksia jumppatossuja, yksiä monoja ja yksiä juoksukenkiä ei nyt ainakaan lasketa.]
- Täällä on siis kolmet varvassandaalit, joita en kutsuisi kevätkengiksi. Vertailun vuoksi mulla näyttäis olevan 10 paria, jos lakerit luetaan mukaan.
- No sulla onkin liian vähän kenkiä! Ja kuten hyvin tiedät mun jalka kasvoi raskauden aikana ja olen nyt joutunut ostamaan muutamia uusia kenkiä, jotta ylipäätään kehtaan näyttäytyä kaupungilla. [Ja just tuli mieleen että mulla on tosiaan toimistollakin kolmet kengät]
- Sen lisäksi, että voisit elää kaksi kuukautta laittamalla joka päivä jalkaan uudet kengät, sulla on siis täällä kenkiä, jotka ei edes mahdu sulle? Ja sä pyydät mua tyhjentämään kenkähyllyn? Jossa on siis jo lähtökohtaisesti liian vähän kenkiä?

Perkele, mä sanon.

Älkää koskaan, korostan sanaa koskaan, ottako tätä kenkäasiaa puheeksi miehen kanssa, ellette halua kuolla marttyyreina. Ja kengättöminä (= alle 30 paria).

Muoviahdistus

Noni. Viitaten tuohon ekopoliisi-postaukseeni: Noora olikin juuri käsitellyt muovista irtoavia kemikaaleja. Suosittelen, että tutustutte. On nimittäin aika häiritsevä tietopaketti, varsinkin vanhemmalle.

Tämä on juuri sellainen asia, josta en haluaisi lukea blogista vaan joltain julkishallinnon viralliselta kanavalta. Että joku taho ottaisi selkeän kannan ja antaisi suosituksia sen sijaan että joudun nyt itse arvailemaan, liukeneeko muoviseen tuttipulloon 30 sekunnissa jotain ftalaatteja. Fuck! Eläisin mieluummin maailmassa, jossa tällaisissa kysymyksissä ei oltaisi syyttömiä kunnes toisin todistetaan.

[EDIT] Ja katsokaa ehdottomasti tämä Prisman jakso Areenasta: "Ihminen keksi muovin ja sen monet käyttömahdollisuudet. Nyt yrittävät toiset kekseliäät ihmiset päästä eroon myrkyllisistä ja roskaavista muovijätteistä, jotka täyttävät mantereet ja meret." Siinä oli ihan hyviäkin uutisia.

Look who's stupid now

Madde on oppinut nyt sisäsiistiksi. Se sanoo, että sillä on pissahätä ja se menee potalle istumaan. Tämä edistysaskel tapahtui tyyliin kahdessa päivässä, kun tajusimme siirtää potan vessaan.

Minä kun luulin, että tyttäreni ei pidä potasta. Tai kylmästä muovista. Että olin aiheuttanut sille jonkun trauman kun se väänsi itsensä huutokaarelle yrittäessäni laittaa sitä potalle olohuoneessa. Että se ei vielä tajua. Kun se on niin kehittymätön vielä.

Todellisuudessa sillä oli vain mielipide. Se ei pitänyt olohuoneessa pissaamisesta. Eihän siellä kukaan muukaan pissaa.

My bad.

Mahtoi se olla helpottunut kun mulle meni vihdoin jakeluun.

Haluan ekopoliisin

Mua alkoi rankasti vituttaa tämän järkyttävän untuvauutisen jälkeen se, miksi aina tarvitaan joku hemmetin sissiryhmä näitä asioita selvittämään. Näillä asioilla viittaan siis eläinten oikeuksiin, kierrätykseen, luomutuotteiden aitouteen, raaka-aineiden alkuperään ja tuotantotapoihin, tuotteiden sisältämiin kemikaaleihin, yritysten etiikkaan - you name it. Miksi kaikki tiedon hankinta on aina kuluttajan vastuulla?! Miksi aina luotetaan ihmisten viitseliäisyyteen? Pitääkö aina pelätä pahinta? Voiko sertifikaatteihin ja sopimuksiin luottaa? Jos kerran suurin osa maailman untuvatuotannosta tulee elävistä hanhista niin miten ihmeesä kaikki yritykset pystyivät heti vakuuttamaan, että tämä kohu ei koske heidän tuotteitaan. Noista lausunnoista pitäisi antaa sakot kuluttajan harhaanjohtamisesta! Ikea joutuikin jo perumaan puhtaat paperinsa.

Jäin pohtimaan, miksei reiluille kuluttajille ole jotain verovaroin kustannettua virastoa? Siis sellaista tahoa, jonka nimenomainen tehtävä olisi tutkia taustoja, paljastaa epäkohtia ja pitää yllä sekä mustaa että valkoista listaa mieluiten Kauppalehdessä heti protestilistan alla. Ja oh, se voisi myös sakottaa noita leväperäisesti sopimustensa todenperäisyyttä valvovia firmoja! Lisäksi se voisi aktiivisesti levittää tietoa ekologisista valinnoista sekä yksilö- että yritystasolla. Ettei aina tarvitsisi itse pähkäillä inci-listojen ja alkuperämaaleimojen kanssa.

Mikä älyttömintä, meillä on jopa hallituspuolueena yksi ekoteemalla ratsastava puolue, joka ei saa mitään aikaan. Kuulkaas Vihreät - de Gröna. Teillä olisi nyt täydellinen paikka profiloitua oikeasti vihreiksi ja ottaa tässä asiassa kansallinen leadershippi. Aloittakaa vaikka sillä, että teette lakiehdotuksen jätteiden kierrätyksen pakollisuudesta. Nössöt.

Juhli, ihminen, juhli!

Huh, olihan railakkaat juhlat eilen vaikka itse sanonkin. Kuten olen jo aiemmin todennutkin, ei ole niin pientä syytä etteikö sen kunniaksi kannattaisi kilistellä ystävien seurassa. Nykyään tämä tarve on vain entisestään korostunut kun sosiaalisten tarpeiden tyydyttäminen ei ole enää yhtä spontaania kuin lapsettomana. Ystäväajan järjestämiseen täytyy nähdä vaivaa. Ja juhlien järjestäminen onkin tässä elämäntilanteessa taitolaji.

Ensinnäkin jos aikoo käyttää juhlatilana omaa kotiaan ja tehdä ruoat itse, homma täytyy aloittaa hyvissä ajoin etukäteen. Ei siis varsinaisesti mun leipäheitto. Sen virheen tekee kuitenkin vain kerran, että laskee saavansa kaikki järjestelyt hoidettua ipanan päiväunien aikaan. Juhlatilan vuokraamisessa ( jotkut ovat jopa ilmaisia) on puolensa kun astiat ovat paikan puolesta ja siivouksen hoitaa joku muu. Itse suosin myös catering-palveluja, mutta jos tykkää kokkailla niin saahan sitä tilata vaikka vain osan tarjoiluista ulkopuoliselta. Helpottaa kummasti. Saat lisäksi isot tarjoiluastiat samaan rahaan.

Toiseksi pitää varautua siihen, että vieraslista elää viimeiseen saakka. Sen näkee jo kutsuun saapuneista vastauksista: "Tullaan molemmat jos luoja suo". Niinhän se on, että aina jonkun lapsi tulee kipeäksi tai hoitaja peruuttaa, jolloin osa ottaa lapset suosiolla mukaan, osa jättää juhlat väliin tai vain toinen osallistuu. Yksi vieras sekoitti raskausdementiassaan päivämäärät ja pääsi sittenkin mukaan vastoin aikaisempaa ilmoitustaan.. Mietin viime viikon kuumeisesti miten saisin sukulaisperheen kolme skidiä (3-9v) viihtymään lasten kannalta ankeissa juhlatiloissa sen kolme tuntia niin että kaikilla olisi kivaa. Vastaus oli säkkituolit ja pehmeä sisäpallo. (Olen "lapsinero" kuten Hanna huomautti)

Pahin kompastuskivi juhlissa on tietenkin unirytmi. Kun on tottunut menemään joka päivä säännöllisesti ennen yhtätoista nukkumaan, joutuu tekemään aika paljon töitä päästäkseen sen pahimman haukotuskohtauksen yli. Onneksi suurin osa vieraista on tässä iässä yleensä samassa jamassa. Yhdellä oli jopa kofeiinitabletit mukana. That's what I call devotion.

Ystävät tekevät juhlat, oli kokoonpano mikä tahansa, ja tarjoilut ovat aina sivuseikka. Unirytmin järkkymisestäkin selviää viimeistään viikossa. Mutta elämästä ei selviä järjissään ilman ystäviä, vanhemmuus ei milläään tavalla poista sitä faktaa. Tämä mielessä ystävänpäivää kohti.

Huono omatunto

Olen törmännyt viime aikoina hyviin ekoilukampanjoihin, jotka käyttävät tyylikästä videomatskua. On rohkaisevaa huomata, että näilläkin toimijoilla löytyy jo rahaa kunnon markkinointiin, sillä niin väärin kuin se onkin, vain rahalla saa näkyvyyttä. Tsekatkaapa.

Kuinka puhtaita pöksyjä käytät?




Tästä ei tullut yhtä paha mieli, sillä juon onneksi enemmän punaviiniä, mutta pisti miettimään. Lisäksi Kivisen kilarit tossa lopussa on mainiot.

Pullovesi on turhaa

Huomenna synttärit teemalla 35 on ehkä coolein ikä koskaan. Tiedätte sitten kun pääsette tähän ikään.

The dress is greener on the other side

Oih ja voih. The Greendress (saitti aukeaa huomenna) oli juuri niin vihreä ja elegantti kuin nimi lupasi. Pelkäsin sen Talsan jutun perusteella, että kyseessä olisi joku kompromissiliike, mutta ei sinne päinkään.

Juuri ovensa avanneesta punavuorelaisesta Jani Toivosen ja Elina Järnefeltin muotiputiikista löytyy siis eettistä designia, niin vaatteita, kenkiä kuin asusteitakin. Tarjonta painottuu uniikkikappaleisiin: suomalaisten ompelijoiden tuunaamiin, laadukkaisiin kierrätysvaatteisiin, sekä vintagena että uudempana. Valikoimaa laajennetaan pikkuhiljaa myös eettisten merkkien jälleenmyyntiin ja Järnefelt lupasi, että miehetkin saavat jatkossa osansa. Uusina myytiin mm. del forten farkkuja, jotka on valmistettu luomupuuvillasta ja ilman riistotyövoimaa, sekä Afghan hands -järjestön tuotteita, kuten käsintehtyjä shaaleja, joiden myynnistä saatu tuotto menee afgaaninaisten koulutukseen. Tämä on viimeisimmän lukukokemukseni valossa erityisen tärkeää.

Lisäksi tarjolla on vihreitä palveluja: merkkikäsilaukkuvuokrausta (saa sen toki ostaakin!), tuunauspalvelua (jos Chanelisi kaipaa uutta ilmettä, tuo se pimpattavaksi Greendressiin) sekä kirppistelyä: omia hyväkuntoisia merkkikenkiään ja -vaatteitaan voi tuoda myyntiin pienellä provisiolla. Kerrassaan mainio kattaus siis, olen äärettömän iloinen siitä että tällainen liiketoiminta nostaa päätään.

Sain tehtyä eettisen ostoksenkin: shoppasin itselleni farkut. Sattui olemaan hyvä malli persjalkaiselle suomalaisugrille. Hinta oli kalliihko (180€), mutta niin sen kaiken logiikan mukaan pitääkin olla.

Pientä myymälää ja myyntiartikkeleita kannattaa käydä ihastelemassa, vaikka ei ostaisikaan mitään, ihan vain kunnioituksesta yrittäjää kohtaan. Olen muuten aika varma, että niiltä loppuu tila heti ekana vuonna. Suorastaan toivon sitä.

Sinäkö se oot?

Olen järkyttynyt. Sain kontaktin mun historiaan.

Kaikki lähti siitä, että siivosin laatikoita ja löysin kirjeen mun au pair -perheen äidiltä. Vietin Lontoossa mainion vuoden heti kirjoitusten jälkeen 1993-94 ja me erottiin ystävinä. Sue kirjoitteli mulle aina silloin tällöin kuulumisia, mutta nyt en pariin vuoteen ollut saanut postia. Tuli vähän syyllinen olo siitä, että olen niin huono kirjoittamaan mitään muuta kuin sähköposteja (oikeasti, mikä määrä kulttuuria katoaa tän digitaalistumisen myötä..) ja aattelin kokeilla löytyiskö netistä Suen nimellä jotain kontaktitietoja. Ei löytynyt. Vain yksi Facebook-linkki, joka osoittautui vääräksi henkilöksi. Kokeilin kuitenkin Facebookin hakua, vaikka en varsinaisesti pitänyt äitiä palvelun pääkohderyhmänä. Listaussivulle tulostui 15 nimeä.

Kappas tuolla on samannimiset pojat kuin niillä.
Ja nekin on näköjään Lontoosta.
Mutta noihan on yliopistossa ja high schoolissa, et eihän ne tiettykään ne oo.
Mutta toi toinen kyllä näyttääkin vähän Elliotilta.

Pikkuhiljaa alkoi raksuttaa. Mun Lontoon ajoista on 15 vuotta. Bruce on 19-vuotias. Elliott 17. Pistin viestiä. Sain jo vartin päästä Brucelta iloisen vastauksen että "Yep, that's me! Good to hear from you. " Ja selvityksen siitä että se opiskelee designia yliopistolla.

Ja ainoa, mitä mä osasin ajatella oli se, että se osaa kirjottaa. Se oli siis sittenkin oppinut ne sanakortit. Se ei ehkä ole enää yökastelija (en kysynyt) eikä todennäköisesti fanita Thunderbirdsejä. Eikä halua katsoa kolmatta kertaa putkeen Jungle Bookia. Damned. Ei se ehkä pidä sitä mun ostamaa Batman-pukuakaan.

Mental note: lapset kasvaa. Taivahan talikynttilät.

Tuhat loistavaa perspektiiviä

Jos dieetti eteneekin hieman kompastellen, niin yhden lupaukseni olen pitänyt: olen lukenut tänä vuonna jo kaksi kirjaa. Jotkut ihmiset lukevat paetakseen todellisuutta. Mä luen päästäkseni käsiksi todellisuuteen. Nimittäin kun elää omaa pientä elämäänsä, joka rajoittuu tähän Espoon ja Helsingin rajan sahaamiseen, unohtaa välillä kokonaiskuvan. Että asiat voisivat olla ihan helvetin paljon huonomminkin.

Sain yöllä yhden maissa viime yönä loppuun Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa. Mulla on ylipäätäänkin taipumus ahmia kirjoja, mutta tämän teoksen kanssa pystyin pitämään vain kaksi taukoa. Mä myös aika harvoin jännitän lukiessani niin että sydän alkaa takoa. Ja aika harvoin mä vietän unettoman yön pohtien kirjan ihmiskohtaloita. Itkin ainakin kerran. Olin yhtäaikaa raivoissani ja ihastuksissani. Bra jobbat, Khaled.

Tuhat loistavaa aurinkoa on kirjoitettu rakkaudesta Kabuliin. Se kattaa kolmekymmentä vuotta Afganistanin myrskyisää lähihistoriaa ja antaa äänen maan sorretuille naisille.

Teos nousi heti ilmestyttyään Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian bestsellerlistojen ykköseksi ja sai sekä lukijat että kriitikot polvilleen. Sen elokuvaoikeudet on ostanut Columbia Pictures.

”Väkevä ja riipaiseva kuvaus Afganistanista, mutta myös runollinen kertomus vahvojen naisten elämästä ja sammumattomasta toivosta.” – Publishers Weekly

Todellakin. Kirjasta saa perspektiiviä naiseuteen, äitiyteen, isyyteen, ystävyyteen, perheeseen ja yhteiskuntaan samalla kun se tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen Afganistanin lähihistoriaan. Suosittelen lukukokemusta ihan jokaiselle, jonka suurin ongelma on digitv:n kuvanlaatu tai Länsiväylän ruuhkat. Älkäämme myöskään unohtako, että vaikka Kabulin ihmisoikeustilanne saattaakin nykyään olla jo parempi, Afganistanin maaseuduilla sharia ja sen konservatiivinen tulkinta ovat edelleen voimissaan. Älkäämme unohtako, että kirjan tapahtumat tapahtuvat jollekin koko ajan. Ja niillä todennäköisesti ei ole yhtä semionnellinen loppu.

Kiire osa II

Ihminen on sopeutuvainen eläin. Vaikka pari viikkoa siinä meni.

Tilanne on hallussa. Olemme jakaneet vienti- ja hakupäivät (kuulostaa jonkun teollisuudenalan messuilta) tasan ja duunikaverit ovat oppineet kysymään, ehdinkö yhdeksän palaveriin. Aamurutiinit on viilattu niin viimeisen päälle että unirytmi on viikolla vain puolta tuntia aikaisempi. Madde ei jää enää parkumaan hoitopaikan ovelle ja yritä rynniä takaisin hissin. Se on jopa todennut tykkäävänsä hoitotädistä ja muista lapsista (etenkin yhdestä pojasta!!) ja hoitotätikin näyttäisi tykkäävän Matildasta. Luottamus rakentuu pikkuhiljaa.

Vaikka potta on edelleen suurimmaksi osaksi koriste-esine ja lusikkakäden hienomotoriikka on ennallaan, yksi seikka on ylitse muiden: yöt ovat rahoittuneet täysin. Ipana nukahtaa nopeasti, nukkuu syvää unta ja herää hyväntuulisena.

Lisäjoustoille ei ole näillä näkymin tarvetta. Kiire on edelleen, mutta se ei enää hallitse elämää. Status quo. (until further notice)