Paskalett

Mä olen saanut tässä kuussa vain yhden ankean kilon veke, ja koskapa deadline lähestyy, pistin kovat piippuun ja marssin apteekkiin Nutrilett-ostoksille.

Ajattelin ensin ottaa Quick Start -paketin, joka tarjoilee viitenä päivänä 830 kcalia. Tuloksia tulisi varmasti! Päätin kuitenkin ensin lukea ohjeet. Järkytys!

• 1. Aamiaisvaihtoehdot: suklaapirtelö (3 pussia) ja mansikkapirtelö (2 pussia).
• 2. Lounasvaihtoehdot: karamelli/toffee -patukka (2 kpl), pähkinä/suklaa -patukka (2 kpl) ja Brownie-patukka (1 kpl).
• 3. Päivällisvaihtoehdot: tomaattipasta (2 pussia), juustopasta (2 pussia) ja kananuudelikeitto (1 pussi).
• 4. Jälkiruokavaihtoehdot: vaniljavanukas (3 pussia) ja suklaavanukas (2 pussia).
• 5 & 6. Välipalavaihtoehdot: kasvisliemi (5 pussia) ja tomaattiliemi (5 pussia).

Mansikkapirtelö aamupalaksi? Kasvisliemi välipalaksi? Joku helvetin patukka LOUNAAKSI? My ass. Mähän tappaisin jonkun iltapäivästä, ei tule mitään. Päätin helpottaa vaikeusastetta ja korvata vain yhden aterian päivässä jollain pussilla. Päädyin perushyvään kanakeittopakettiin - kunnes erehdyin tarkastelemaan koostumusta. Se oli täynnä lisäaineita: väriaineita, aromivahventeita (kuten natriumglutamaattia), paakkuuntumisenesto-, sakeuttamis, emulgointi- ja hapettumisenestoaineita. Voi yrjö. Ei todellakaan vastaa mun kuvaa uudesta raikkaasta elämäntyylistä.

Sisäinen sankarini näki tässä kuvotuksessa kuitenkin mahdollisuuden ja marssiin kotiin suklaapirtelöpaketin kanssa. Strategiani on yksinkertainen. Heti, kun aivot antavat nälkäsignaalin, luen paketin kyljestä sisällysluettelon. Jos edelleen on nälkä, teen sen pirtelön lasiin ja haistan sitä. Jos löysä, ruskeanharmaa visuaalinen ilme ja maltodekstriinin tympeä löyhkä eivät riitä karkoittamaan ruokahalua, juon sen. Mutta vain äärimmäisessä hätätilanteessa ja saniteettitilojen läheisyydessä.

Helmikuussa, kun vähätippainen tammikuuni on ohi, aloitan vanhan kunnon hyväksihavaitun beer dietin (korvaan yhdellä keskioluella ilta-aterian). Helppoa ja edullista. Ja B-vitamiinit kaupan päälle.

Mites teidän laihikset?

Päiväkäsky

Matildan puheen kehitys otti jo jouluna selkeästi havaittavan askeleen eteenpäin ja nyt olemme sitten kuulleet ensimmäisen aika kompleksisen lauseen. Olimme ruokailemassa kun ipanalle iski annoskateus. Tuli päättäväiset ohjeet:

Matilda maistaa. Oma lautanen. Titi hakee.

Kun sain suuni taas kiinni, katsoin kysyvästi koti-insinööriä, joka nousi konemaisesti suorittamaan annettua käskyä. Isin silmäkulmassa kimmelsi liikutuksen kyynel. Epäilemättä hän ymmärsi elävänsä loppuelämänsä pikkutytön tossun alla - eikä ollut yhtään pahoillaan.

Toivon itu

Madden mummi oli tehnyt pojantyttärelleen tällaisen kaulaliinan. Aivan ihana, mutta jotenkin työlään näköinen. Kun kyselin, että millä tekniikalla tämä oli kudottu/neulottu/ommeltu, että noi kaikki värit sai tolleen tasaisesti näkyviin, niin se totesi, että langat on muuttuneet sitten vuoden -85.


Oisinkohan mäkin?

Tädille töihin

Johtaja-tittelin varauksetta paras puoli on se, että pääsee rekrytoimaan. Saa siis itse valita omat duunikaverinsa. Olen lukenut viime viikon työhakemuksia, mielenkiintoisia ja tylsiä, kummallisia ja tavallisia. HR-päällikön kanssa käytiin CV-pinoa läpi ja mietittiin kokemuksen riittävyyttä, soveltuvuutta ja vaikuttimia. Nyt lupaavimmat on valikoitu ja päästään haastattelemaan, millainen tyyppi ilmoituksen takana oikeasti on. Tiimityössähän on ennen kaikkea kyse siitä, miten henkilökemia toimii. Mä uskon siihen, että ensivaikutelma on aina oikea.

Hakemuksista oli huomattavissa kaksi asiaa.

Kansainvälinen koulutus ja työkokemus ulkomailta ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Lähes jokaisella hakijalla on osoittaa jonkinlaista referenssiä, kurssia tai vaihto-oppilasvuotta Suomenniemen ulkopuolelta. On kiva huomata, että nämä kokemukset ovat yhä useamman ulottuvilla, mutta onko kääntöpuolena se, että koko kansainvälisyys kokee inflaation. Internet ja matkailu ovat lisänneet niin paljon kulttuurienvälistä kanssakäyntiä, että puolen vuoden työkokemus jostain saksalaisesta nakkiputkasta ei enää itseisarvollisesti lisää henkilön kiinnostavuutta.

Toiseksi joka ikinen iikka on nykyään täysin sinut informaatiotekniikan peruskäsitteiden, ohjelmistojen käytön ja internetin kanssa. Se on itsestäänselvää. Niillä on kaikki verkkotutkinnot, mediakoulutukset ja flash-kurssit käytynä jo peruskoulusta tai vähintään pakollisena sivuaineena. 80-luvulla syntyneille internet on täysin arkipäiväistynyt työ- ja leikkikalu, puhumattakaan Madden sukupolvesta, joka kasvaa suoraan web 2.0:aan.

Olen vähän kade noille junnuille. Oma kulttuurivaihtokokemukseni rajoittuu äitikustanteiseen ja bilehenkiseen au pair -vuoteen Lontoossa back in 1993. Suoritin kyllä kielikurssin ja yritin saada ajokortin (ei onnistunut), mutta pääasiallisesti opettelin pubielämää ja tunnen muutaman animaation paremmin englanninkielisiltä nimiltään. Mitä internetiin tulee, aloitin vuonna 2001 internet-tuotannon projektipäällikkönä, suoraan ATK:n pystymetsästä. Nykyään mä osaan jo koodata linkin ja boldauksen.

Niin se maailma muuttuu. Palkkaan siis väistämättä itseäni teoriassa paljon pätevämmän tyypin kuin mitä itse olin aloittaessani. Ei kerrota sille.

Täydellinen lauantai

Persusta ja reisiä kivistää eilisen talviurheilupäivän ansiosta. Nimittäin sinä viikonlopun päivänä, kun pk-seudulla on kerrankin pakkasta ja yli 5cm lunta yhtä aikaa, ei kannata jahkailla.

Ensin testattiin optimistipulkka viereisessä mäessä. Mulle tuli vähän yllätyksenä se, että puolitoistavuotias pitää vetää myös alaspäin. Koska se ei osaa ohjata, jarruttaa tai pitää kiinni. Olin jo työntämässä Maddelle kunnon vauhteja, kunnes näin naapurin valveutuneen isän juoksevan rinnettä alas pulkannaru kädessään. Perskeles, mitä pelleilyä. Pulkalla kuuluu laskea pahimmasta hyndästä ja vetää lopuksi kunnon keilat, sehän on koko homman juju! Lunta pitääkin tulla kauluksesta sisään, vähintään yhden hanskan kuuluu pudota (eikä sitä jäädä etsimään) ja koko punaisen naaman pitää pisaroida pöllynneestä lumesta. Sosiaalinen paine pakotti kuitenkin ramppaamaan kymmenen kilon pulkan kanssa sitä hemmetin rinnettä ylös alas, hiki päässä. Haluan kuitenkin painottaa, että ainoa kerta, kun Madde hihkui kunnolla, oli siinä kun me mentiin kahdestaan alas isolla pulkalla eikä todellakaan jarruteltu. Koti-insinöörikin hihkui, mutta jälkeenpäin kuulin, että se oli ollut kauhua.

Tämän jälkeen tuupattiin ipana mummilaan, pakattiin sukset autoon ja painuttiin ladulle. Murtomaahiihto on polvensa tuhonneelle keski-ikäiselle aivan parasta liikuntaa - ja nimenomaan hyvävauhtinen pertsa, ne kuuttakymppiä paahtavat sukkahousumyllylät vois mun puolesta sauvoa vaikka motarilla. Tunnin lenkki meni yllättävän kevyesti, tosin kaikki muutkin espoolaiset olivat tajunneet tämän nyt tai ei koskaan -tilanteen ja ohitettavia riitti. Myös niitä kaatuilevia hukkapätkiä, jotka oli korkeintaan tokaa kertaa monot jalassa. Tunsin syvää sympatiaa niitä vanhempia kohtaan, jotka kerta toisensa jälkeen nostivat ulvovan skidin kinoksesta takaisin ladulle, putsasivat naaman lumesta ja selittivät että jalat pitää pitää eri latu-urassa.

Päivän kruunasi se, että anoppi oli lämmittänyt niiden puusaunan, hakenut meille makkaraa ja kaljaa (!) ja tehnyt vielä ruoankin. Ei perheelliselle voi tän parempaa settiä lauantaina tarjoilla.

Ps. Uuden vuoden ekolupaukseni joutui heti testiin: tajusin tarvitsevani Kuusamon hiihtoreissua varten uuden teknisen kerraston ja jonkun fleece-poolon. Vanha on nimittäin pesty seitinohueksi eikä varsinaisesti enää lämmitä. Nice.

Taide syntyy tuskasta

Tämä käy -videon saavuttaman suosion innostamana laitan teille lisää huumoria. Oikeastaan vastaan vain markkinatalouden huutoon, sillä lama-aikan viihteen kulutus kasvaa (en löytänyt lähdeviitettä, pahoittelut).

Viikonloppuja!

Ps. Etolan ikkunassa oli joskus viitisen vuotta sitten mainos puolimetrisistä muovisista pöntöistä otsikolla "Astumista ja polkemista hyvin kestävät pallit". Kauan eläköön copywriting!

Eläkeputki

Vaikka mä tykkäänkin työelämästä kohtuullisen vilpittömästi, olen silti kauhistunut siitä, että eläkeiän nostamisesta käydään keskustelua säännöllisin väliajoin. Lisäksi työmarkkinajärjestöjen tekemässä ehdotuksessa suositellaan osa-aikaeläkkeen ikärajan nostamista 60 vuoteen. Samaan aikaa, kun houritaan tästä työelämässä pysymisestä, yritysmaailma tarjoaa lähtöpaketteja juuri vanhemmalle työntekijäpolvelle. Ööö. Miten voi olla töissä, jos kukaan ei halua maksaa siitä palkkaa?

Mitä seuraavaksi? Pitäiskö jengin mennä duuniin heti peruskoulun jälkeen? Mitä hittoa siellä lukiossa ja korkeakoulussakaan biletetään vuositolkulla, kun kortistoon valmistutaan kuitenkin. Vai puututaanko kenties siihen, että suomalaiset elävät liian vanhoiksi. Varsinkin naiset porskuttavat taakkana satavuotiaiksi. Ettäs kehtaavat.

Mä olen eläkesäästäjä - vaikka sitä Sampon sijoitusrahastoa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua kultakaivokseksi - ja ajattelin taas hiukan nostaa talletussummaa. Mä en todellakaan aio tehdä duunia kuudenkympin jälkeen enää päivääkään. Mä haluan istuskella takapihalla (etelä-Ranskakin käy) viltin, punkkupullon ja kirjan kanssa dementoitumassa, jos ilmastomuutos sallii. Jos se koti-insinöörin levy (levytyssopimus varmistui jo) ei myy, elatuspaineet siirtyvät Maddelle. Olipa hyvä, että tuli tehtyä.

Mikä miestä kiinnostaa?

Yritän tiristää kommentin mieslukijoista (if any) vaikka Nykänenhän tuohon otsikkoon on jo vastannut.

Kaikki, jotka tätä blogia on seuranneet, tietää mun syvän inhon naisille räätälöityä sisältöä kohtaan. Mä kieltäydyn kategorisesti kaikista äiti-lapsi -yhteisöistä, huulikiillevertailuista, parisuhteen seksivinkeistä ja kesäkunto-ohjelmista. Noh. Ilokseni huomasin, että nyt miehillekin yritetään tarjota vähän samanlaista kattausta. Tervemedian uusin lanseeraus Huoltamo esittäytyy näin:

Huoltamo.com on uusi suomalainen palvelu hyvinvoinnistaan kiinnostuneelle miehelle. Huoltamossa asioita käsitellään miesten ehdoilla, suoraan ja rehellisesti. Kehitämme keskusteluryhmiä ja blogeja beta-vaiheen aikana, joten osallistuthan aktiivisesti keskusteluihin tai oman blogin pitämiseen.

Siis miesten hyvinvointiyhteisö. Kuulostaa väkisinkin vähän gaylta, vaikka leiskassa kuinka on harmaan eri sävyjä ja jonkinlaisia hammasrattaita taustatapetissa. Artikkeleista löytyy asiaa testosteronista (but of course!), bodauksesta ja siitä mitä mieltä suomalainen nainen on seksistä suomalaisen miehen kanssa, on hiihtopummin blogia ja terveystestejä. Jippii. Keskustelujen 10 ensimmäistä kommentoijaa tuntuivat olevan ihan aidosti ilahtuneita siitä, että tällainen palvelu on avattu, mutta kertokaas nyt, että lentääkö tää? Onko tämä kiinnostavaa sisältöä? Kohtavaatko maratoonari ja Pertti Perusinsinööri täällä? Pääseekö markkinoija miehen silmiin koskaan minkään muun kuin MikroBitin kautta?

Mä en usko. Miehille suunnatut lifestyle-lehdet ovat ainakin hiipuneet yksi toisensa jälkeen kannattamattomina, tilaajia on mutta ei riittävästi. Mukavaa kuitenkin, että yritystä löytyy. Ehkä joku päivä aika - ja mies - on kypsä.

Mini- ja maksiäiti

Äidit ovat taas tapetilla. Nina Mikkonen on onnistunut näyttämään kotiäitiyden todella fanaattisessa valossa ja Ranskan oikeusministeri Rachida Dati taas profiloitui rautaiseksi uranaiseksi pitämällä viiden päivän "miniäitiysloman".

Nyt tulisi pitää mielessä, että ääripäitä nostetaan mediaan juuri siksi, että ne synnyttävät debattia. Jos Mikkonen olisi oikeasti kotiäitiyden ja lasten asialla, hän ei tietenkään olisi esittänyt asiaansa infantiilisti vauhkoamalla. Mikkonen edustaakin haastattelussa vain itseään, ehkä vähän myös Timo T. A:ta. Samalla tavalla Datin esiintyminen uranaisten lipunkantajana on pelkkä median keksintö. Oikeusministeriä tituleerattiin sekä supernaiseksi että paskaksi äidiksi, vaikka yksinkertainen syy töihinpaluuseen oli Sarkozyn tarve esitellä joku oikeusuudistus juuri kyseisenä ajankohtana. Superia olisi ollut se, että Dati olisi ilmoittanut, että se fucking uudistus esitellään vasta kuukauden päästä, kun ei tikit enää hankaa housunkaulusta. Työpaineissa ei ole gloriaa sen enempää kuin siinä, että on laiha (vetoan korsettiteoriaan) ja hyvinvoiva kirurgisen operaation jälkeen.

Kyllästyttää tällainen pelleily.

Kiire osa 1

Summaan viikonlopun päivähoitopohdinnat. Yhden viikon kokemuksen mukaan päivähoidossa on kaksi hyvää puolta: talouteen tulevan rahan määrä on kaksinkertaistunut ja kämppä säilyy yllättävän siistinä kun se on käytössä vain iltaisin. Huono puoli onkin sitten lisääntynyt kiire. (Ja se, että ipana on alkanut puhua unissaan.)

Olen saanut taas muistutuksen siitä, että tämä maailma on suunniteltu hyvissä ajoin -ihmisille. Niille, jotka tarvitsevat unta vain muutaman tunnin, jotka heräävät pirteinä kukonlauluun, jotka syövät täydellisen aamupalan ja joiden jumppakassi on pakattu jo edellisenä iltana. Kiire nimittäin alkaa siitä, että meidän perhe ei herää hyvissä ajoin. Me nousemme kaikki väkisin ylös 7.30, joka on ensimmäinen kellonaika mikä vuorokaudessa on. Toinen lähtee saman tien töihin, jotta ehtisi hakemaan lapsen pois hyvissä ajoin (deadline on viideltä) ja vientivuorolainen jää hoitamaan aamuvelvollisuudet, joihin menee nopeimmillaankin tunti. Hakuvuorolaisenkin täytyy toki lähteä töistä hyvissä ajoin, ettei vaan juutu ruuhkaan, mikä on puoli viiden maissa aika mahdotonta.

Kiire jatkuu illalla. Vaikka hoitopaikka on sadan metrin päässä, olen vientipäivänä töissä vasta varttia yli yhdeksän, mikä puolestaan tarkoittaa, että normaalipituisen duunipäivän jälkeen olen kotona kuudelta. Tällöin jää kaksi tuntia tehokasta peliaikaa, sillä ipanan pitää olla unten mailla hyvissä ajoin viimeistään puoli yhdeksältä.

Onneksi meitä on kaksi. En tosiaan tiedä, mitä tekee yksinhuoltaja tai perhe, jonka toinen vanhempi matkustaa työkseen. Tai ne, joilla on useampi lapsi ja ehkä vielä eri hoitopaikoissa. Kiirettä voi hieman lievittää osittaisella hoitovapaalla mutta se taas tarkoittaa kompromissia työelämässä.

Jäin pohtimaan, miksi työnantajan järjestämä lastenhoito ei ole yleisempää kuin se on. Onko jollain kokemusta jonkinlaisesta työntekijöille tarjottavasta edusta, jota rahoitettaisiin myös valtion ja vanhempien taholta? Korjatkaa jos olen väärässä. Kustannusmielessä työnantajalle koituu kuukausittaisia kuluja hoitajan palkasta (2000€/kk?) ja sosiaalimaksuista, sekä kertaluontoisesta investoinnista tiloihin (lepopaikat, leikkitila, ruoanvalmistusmahdollisuus, saniteettitilat). Voisin kuvitella, että haasteeksi muodostuvat tilojen toteuttaminen ja ryhmän muodostaminen (koko, ikäjakauma) mutta muuten en keksi muita kuin positiivisia puolia lähtien ihan työntekijän sitouttamisesta firmaan tätä kautta. Töihin voisi lähteä ilman kaupunkitourneeta ja päivän venyminen ei olisi vartin päälle, koska lapsen voisi vaikka hakea hetkeksi työpöydän ääreen piirtämään. Yhteistä aikaa olisi paljon enemmän kun lounastauot ja työmatkat voisi laskea saldoon. Ettei koko ajan tarvitsisi olla hyvissä ajoin.

Katson vielä toisen viikon ja päätän sitten, mitä toimenpiteitä tarvitaan. To be continued.

Tämä käy!

Olen nauranut tälle duunikaverin YouTubesta onkimalle videonpätkälle koko eilisen päivän, tyrskähtelin jopa kotimatkalla dösässä ja näköjään nauran tälle vielä tänäänkin. Suosittelen lämpimästi kaikille idioottihuumorin ystäville.

Haastemiestyttö saa haluamansa

Olen blogikiusattu! Tyttö on heittänyt haasteella, vaikka hyvin tietää, että sellainen aiheuttaa paineita: nyt minun pitäisi kertoa kuusi random-asiaa itsestäni. Vaikka tämä on helpompaa kuin se erikoisuuksien listaaminen, en silti keksinyt kuin viisi teemaa (lievästi ahdistuneena).

Yksi neuroosi pitänee mainita.
En voi koskea paljain käsin suosituimmista kiinniottokohdistaan kellastuneisiin, rasvaisen liukkailta näyttäviin julkisten kulkuvälineiden tankohin, joista seisomapaikan saaneiden tai liikkuvassa bussissa kulkevien pitäisi pitää kiinni. Talvella on helpompaa, kun voi pitää käsineitä mutta kesällä mieluummin kaadun ja katkaisen ranteeni kuin hipaisen vahingossakaan basillitankoa. Hyih. Kammoni koskee ainoastaan näitä julkisia kulkuvälineitä, muuta käsienpesumaniaa/bakteerikammoa ei ole.

Pakollinen ruokajuttu.
En syö lihaa, jolla on eläessään ollut sekä silmät että ripset samassa päässä. Kala ja kana siis tulevat kyseeseen, mutta esim possut, hevoset ja lehmät ei. Joku viisasteleva, ystäväksi itseään luuleva henkilö lupasi tarjota mulle vesinokkaeläintä.

Yleensä jengi listaa jotain musiikkiasioita.
Mutta kun mä en kuuntele musiikkia. Olen tullut siihen tulokseen, että en ehkä vaan pidä musiikista. Koska kai ihminen, joka pitäisi musiikista, joskus kaipaisi musiikkia ja laittaisi jonkun levyn soimaan? Suurin osa tuotannosta on vaan kamalaa paskaa. Jos on pakko kuunnella jotain levyä, mulla on vaihtoehtoina lähinnä Kentin ja Coldplayn vanhat levyt ennen kuin nekin alko tekee paskaa. Olen yhden hyvä levyn kuullut (ohimennen, yllättäen koti-insinööri haluaa kuunnella musiikkia, koska on muusikko) viime vuonna: Vuokko Hovatan Lempieläimiä.

Joku miesjuttukin kuuluu asiaan.
Koska olen naimisissa ja tätä blogia lukevat mitä kummallisimmat tahot pidän jutun kesynä (mutsi, voit siis lukea eteenpäin). Löysin nykyisen (voiko näin sanoa ellei ole eronnut tai eroaikeissa?) mieheni Pärnusta. Kohtaamisemme ei tihkunut romantiikkaa vaan noloutta. Olimme sattumalta samalla ryhmämatkalla ja eräänä iltana lähdimme sattumalta yhtä matkaa etsimään muuta seuruetta baarista (kevyessä laitamyötäisessä). Oikaisimme (minun ehdotuksestani) rannan kautta, eksyimme kaislikkoon (molempien surkean suuntavaistion takia), yritimme päästä konekiväärein ja piikkilanka-aidalla vartioudun tivolin (?) läpi takaisin ihmisten ilmoille, jonne rämmittyämme päätimme lopen kyllästyneinä ja laskuhumalassa turvautua kumitassuun. Joka vei meidät kaupungin toiseen baaariin, koska kuski ei voinut uskoa, että kukaan daiju ottaisi taksin 50 metrin päästä etsimästämme ravintolasta ja uskoi hyvällä syyllä, että tarkoitimme sitä toista.

Sitten ehkä joku Melkein itsekin julkkis -juttu.
Heli Laaksonen on kommentoinut mun blogia. Nolon asiavirheen takia, mutta kuitenkin. Ja se kommenttikin on niin ihana.

Tämän haasteen laitan luonnollisesti eteenpäin Inahtajalle, joka oli vähintäänkin yhtä ahdistunut edellisestä haasteesta kuin minäkin. Toinen uhri voisi olla B. Sharp, joka kirjoittaa aivan liian harvoin.

Ei kestä kiittää.

Kalapuikkogate

En voi uskoa tätä todeksi: johonkin vantaalaiskouluun on todella jouduttu kutsumaan poliisi, koska poika oli ruokalassa ottanut kolmen kalapuikon sijasta neljä.

Tässä on todella monta asiaa vialla.

1. Jos niitä kalapuikkoja saa ottaa vain kolme, olisi syytä annostella ne suoraan lautaselle. Etenkin jos keittäjällä ei ole muuta tekemistä kuin vahdata puikkoannoksia.

2. "Olkoon nyt tämän kerran, mutta ymmärräthän, että kalapuikkoja pitää riittää kaikille ja siksi on nämä rajoitukset?" Ihan varmasti joku kalapuikkojaolle budjetoitu koululainen oli kipeänä, lintsasi, skippasi ruokailun tai otti alle kolme kalapuikkoa.

3. Jos keittäjä, useampi opettaja ja kuraattori eivät saa kalapuikkokriisiä talttumaan vaan todella joutuvat turvautumaan virkavallan apuun, he eivät ole päteviä toimimaan 13-vuotiaiden nuorten kanssa.

4. Miksi poliisi vaivautuu paikalle tällaisessa tilanteessa? Oliko kyseessä joku rikosnimike? Luvaton käyttöönotto? Kiitokset vain opettajainhuoneelle veromarkkojeni tuhlauksesta.

5. Kolme kalapuikkoa on ihan vitun vähän.

Kuusi ulos, tulppaanit sisään

On mahtavaa, kun ihmiset alkavat tammikuussa toivotella hyvää kevättä. Se on niin ihanan kevytkenkäistä, haistattelua kaikille pahanilmanlinnuille, jotka väittävät että vielä huhtikuussa on pakkasta. Ei ole.

Kevääseen osuu vuoden juhlavimmat päivät. Ne merkinnevät minulle samaa kuin Beaujolais Nouveau -faneille marraskuun kolmas torstai.

Aloitan aina loppiaisen jälkeen tulppaanikauden. Ensimmäinen kimppu on kevään virallinen aloitus. Huom! Vaikka niitä on tarjolla jo marraskuussa, ne pitää ehdottomasti ostaa vasta juhlapyhien jälkeen, paikkaamaan joulukuusen jättämää tunnelma-aukkoa. Mä en ole mikään leikkokukkafriikki, mutta tulppaaneja on saatava uusi väri joka viikko. Aloitin oranssista, anoppi toi vaaleanpunaisia.

Seuraava juhlallinen hetki on se kevään aamu, jolloin verhoja raottaessa ensimmäistä kertaa huomaa että lehtipuut vihertävät, etenkin jos silmiä vähän siristää. Sen päivän aikana tulee katsottua ikkunasta ulos useammin kuin muulloin ihan kuin varmistaakseen, että ei aamulla erehtynyt.

Toukokuun lopussa koittaakin hääpäiväreissu. Se on aina ollut loistava, jopa lapsen kanssa. Matkaneuvottelut on jo aloitettu, mä haluaisin Islantiin, sattuneesta syystä edullistunut paikka. (Lapsiperhe)kokemuksia? Kuin kohtalon sormen osoituksena sain tänään bussissa kaksi lippua matkamessuille. Pari lipuntarkastajiksi pukeutunutta iloista tyttöä jakoi niille matkustajille, jotka eivät ennättäneet rynnätä ovesta ulos, ilmaiset liput viikonlopun messuille. Kannattaa käyttää julkisia. Ja pieni vinkki: oikeat tarkastajat ei ikinä hymyile.

Olen saanut myös lupauksiani pidettyä. Kuvassa näkyy uudistettu eteinen, ensimmäinen check mun remonttiexceliin. Sitten olen varannut sen hiihtoreissun koti-insinöörin kanssa. Onhan teidän lupausten implementointi jo aloitettu?

Millainen äiti riittää?

Mä olen muutaman kerran vuoden sisään jutellut itseni ikäisten naisten kanssa lisääntymisen kriisikierteestä. Todella hyviä keskusteluja, myös kyynelten lomasta käytyjä. Tää blogi on kuulemma toiminut sekä varoittavana että kannustavana esimerkkinä, riippuen näkökulmasta. Aihe on toki hedelmällinen (no pun intended); ensin ei osaa päättää haluaako lapsia (pitäisikö, miksi pitäisi, onko musta äidiksi, riittääkö rahat, kestääkö parisuhde?), sitten kun päättää haluta, ei tärppää tai sitten kun tärppää, alkaa panikoida siitä, mitä helvettiä on mennyt tekemään. Kirjoitan tämän nyt kaikille, jotka ovat vähän hukassa.

Mä olen edelleen vakuuttunut, että ihminen voi elää ihan täyspainoisen elämän ilman lapsia. Lapseton elämä ei ole yhtään sen itsekkäämpää tai laadullisesti köyhempää kuin lapsiperheidenkään elämä. Riittää, että itse viihdyt. Kaikille ei tule vauvakuumetta, jolloin hommassa on kyse puhtaasti sosiaalisen kaavan ja/tai puolison tahdon toteuttamisenhalusta. Kyllä niinkin syntyy lapsia ja vanhempia. Lisäntymispaniikin saa toki kuka tahansa kilpailuviettinen ihminen lietsottua ilman biologista kelloakin, se ei ole sama asia kuin vauvakuume. Älä siis ainakaan kysy pitäisikö. Jos joudut kysymään, kannatta todennäköisesti vielä odotella. Eikä kukaan osaa neuvoa. Jos kumpikaan potentiaalisista vanhemmista ei näe hommassa mitään pointtia, olisi suorastaan traagista lähteä kokeilemaan. Aika harva suorilta allekirjoittaisi ikuisen työsopimuksen, jossa työtehtävät ovat määritelty vain ylimalkaisesti ylätasolla ja vaikeusaste vaihtelee. Siihen tarvitaan jonkinlaista kutsumusta ja edes sitoutumista, molemmilta osapuolilta. Tarkista siis, että kumppanisi on mukana hankkeessa, ei ole nimittäin lainkaan sanottua, että olette samalla viivalla.

No sitten kun molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että lapsi ei ehkä-kai-mahdollisesti olisi pahitteeksi, alkaa todennäköisesti hetkeksi elämänne paras seksielämäkausi. Varaudu siihen, että se hiipuu, kun a) tulet raskaaksi (myös toisenlaisia tarinoita, joita urbaanilegendoiksi kutsun, on liikkeellä) tai b) et tule raskaaksi.

Ensimmäinen raskaus aiheuttaa yleensä tilan, jolla pitäisi olla diagnoosi. Alat puoliksi innon ja puoliksi pakokauhun vallassa etsiä tiedonjyväsiä siitä mitä NYT pitää tehdä. Parissa viikossa tajuat, että olet ekaa kertaa elämässäsi hypännyt junaan, jonka suunnasta ei ole tietoa. Joku viihtyy matkustajan roolissa paremmin kuin toinen. Ei hätää, kaikilta pysäkeiltä pääsee perille jonnekin. Ja siellä on ollut muitakin ennen sinua.

Jos taas joudutte kaivamaan bilsan kirjan, ovulaatiotestit ja kalenterit esille ja toteamaan, miten onneton sauma sillä munasolulla kerran kuussa oikeastaan onkaan, iskee masennus. Miksi hitossa on syönyt pillereitä koko elämänsä jos tämä on näin vaikeaa. Miksi emme aloittaneet aikaisemmin? En lähde arvailemaan, mitä kaikkea tahattomasti lapseton käy läpi. Mutta sen tiedän, että kun aihetta lähtee tutkimaan, löytää muitakin. Enemmän kuin uskoikaan.

Jos sitten lapsi putkahtaa maailmaan tuomisinaan uusi Äiti, uusi Isä ja uusi Järjestys (incl. uusi Parisuhde, uudet Harrastukset ja uusi Koti), mitataan ihmisen sopeutumiskykyä, joka on eläinmaailman huippua. Ei tarvitse tuntea huonommuutta siitä, jos synnytyslaitoksella ei heti ole täynnä helliä tunteita ja pullantuoksua, unohda ylipäätään kaikki odotukset. Jotkut räpiköivät aallokossa pettyneinä, järkyttyneinä ja epätoivoisinakin, jotkut osaavat heti heittäytyä kellumaan virran mukana. Jos et kuulu jälkimmäiseen, pidä mielessä, että ensimmäinen vuosi on pahin. Tee itsellesi helppoja tavoitteita jokaiselle kuulle: tapaa ystäviäsi ja hoida itseäsi (ihmisen on pakko nukkua ja liikkua). Saat hiljalleen ainakin osan elämästäsi takaisin, osa jää väkisinkin matkalle ja korvautuu muilla asioilla. Ota kriisi kerrallaan. Sinä sopeudut kyllä ja sinä osaat kyllä. Anna itsellesi vapaat kädet. Hyväksi (ja ainakin kohtuulliseksi) äidiksi voi kasvaa lapsen myötä. Juicemaisesti voisi todeta, että siihen menee vähemmän kuin elinikä.

Auttoiko tämä?

Kuokkavieraan paluu asukaspuiston portille

Tänään oli vähän parempi päivä. Ehkä siksi, että vaihdoin äänensävyni asteen verran äreämmäksi (koska olin aika perkeleen äreellä tuulella herättyäni viideltä pohtimaan tätä kuviota). Ja osaksi siksi, että mä tajusin, mikä mua eniten korpeaa: paska palvelu. Mä koen itseni asiakkaaksi, vaikka olenkin vain kuokkavieras Matildan asiakkuudessa. Laatu merkitsee mulle palveluhalukkuuden määrää, siis aktiivisuutta, kontaktointia ja huomiointia. Nyt tuntuu, että huutelen kysymyksiäni flegmaattisille kuukkeleille. Päivän hyvä työ oli se, että bongasin ryhmän ystävällisimmän näköisen pojan ja huijasin sen leikkimään Madden kanssa, jotta edes yksi kohtalotoveri tietäisi sen lyhyen (ulvovan) tyypin nimen.

Kai mä naiivisti odotin jotain synnytysvalmennuksen tapaista otetta tähän tiedotukseen. Että joku päivähoitoviranomainen olisi jollain juhlavalla vastaanotolla kätellyt meitä reippaasti ja kertonut meille, miten koko systeemi toimii perehdytyksestä lopettamiseen. Mä olisin pyytänyt nähtäväkseni voimassaolevan laatustandardi- ja best practices -kansion ja myhäillyt tyytyväisenä kun auditoinnit olisivat olleet moitteettomat. Sitten oltaisiin käyty läpi hoitajan sertifioinnit ja cv. Lopuksi oltaisiin vielä katsottu prosessikuvausta, josta näkyy miten hyvin eri-ikäisten lasten tarpeet on otettu huomioon. Käynti olisi dokumentoitu ja sovittu seuraava palaveri, jossa olisivat olleet paikalla kaikkien ryhmän lasten vanhemmat.

Mä olen varmaan elänyt projektimaailmassa liian pitkään. Ehkä kaikki toimintamallit eivät ole kuvattavissa laatikoina (mitä en kylläkään usko) ja jokut asiat vaan pitää hoitaa niin kuin ne on kautta aikojen hoidettu (mitä en myöskään usko). Tai sit mun pitää ruveta päiväkotiyrittäjäksi. Rahoitusta, anyone?


Ps. Kuinka moni on täyttänyt sen "Tervetuloa päivähoitoon" -otsikoidun lomakkeen? Mitä olette vastanneet kysymykseen "Millaista yhteistyötä haluatte päiväkodin henkilökunnan kanssa tehdä?" Koti-insinööri olisi halunnut kirjoittaa että vuoroviikoin jalkahierontaa. En suostunut.

Muutama ajatus asukaspuiston portilta

Työyhteisön kehittämisen ja urheiluvalmennuksen yhteydessä käytetään usein mukavuusalueen (engl. comfort zone) käsitettä. Ihmiset pyrkivät ymmärrettävästi pysyttelemään oman mukavuusalueensa sisällä, hallitsemissaan tehtävissä. Mukavuusalueen laajentaminen tarkoittaa oppimista, mikä aiheuttaa stressiä ja vaatii aktiivista keskittymistä ja valvontaa. Usein aloite mukavuusalueen laajentamiseen tulee ulkopuolelta.

Äitiys veti mut radikaalisti pois omalta mukavuusalueeltani. Koko elämä meni uusiksi. Oli pakko opetella toimimaan ympäristössä, jonka merkitys muuttui (kodista tuli työpaikka), tehtävässä, joka erosi 100%:sti aikaisemmasta toimenkuvastani ja yksin, ilman tukea tai ohjausta. Alkuun en ollut yhtään varma, oliko siinä mitään hyvää i.e. olinko saanut mitään tekemäni uhrauksen vastineeksi. Nyt kun perhe-elämää on takana 1,5 vuotta, voin rehellisesti todeta, että mukavuusalueeni on laajentunut äitiyteen. Enää ei tarvitse teeskennellä äitiä. Mikä on helpotus, koska olen sairaan huono näyttelemään mitään.

Kun sitten tänään yhdeksältä aamuyöstä seisoin purevassa pakkasessa väsyneen lapsen kanssa asukaspuiston portilla hoo moilasena, huomasin yllättäen taas olevani mukavuusalueeni ulkopuolella. En osannut. Piti ihan kerrata, että mitähän vitun järkeä tässä järjestelyssä olikaan. Onko täti pätevä? Tietääkö se, mitä tältä hukkapätkältä voi odottaa? Kenen ehdoilla hoitopäivä rakennetaan? Kai te nyt katsotte vähän edes Myyrää?

Se hoitotäti on varmasti työhönsä sitoutunut. Se varmasti tietää millainen tonttu puoltioistavuotias on. Ja Madde varmasti tykkää muista lapsista. Mutta kun se täti ei ole enää pätevämpi kuin minä. Tai Titi. Eikä kukaan ollut kysynyt vielä meiltä mitään. Lohdutin itseäni sillä, että tän kriisin käy läpi varmaan kaikki vanhemmat, kun päivähoidon aika koittaa, mutta mä ymmärrän nyt, minkä takia jotkut äidit valitsee kotihoidon, vaikka se tulee tajuttoman kalliiksi monella tapaa. Ne on käyneet siellä asukaspuiston portilla pettymässä todellisuuteen.

Huomenna uus yritys.

Yks-kaks-koli-neli!

Koska olen jo leimautunut täysin keski-ikäiseksi, voin vapautuneesti esitellä uuden sunnuntaiaamun harrastukseni. Se on tv-jumppa.

Puolustus haluaa korostaa, että alunperin tämä oli vahinko. Aukaisin tv:n kesken kyseisen tuotannon, koska halusin tietää mihin aikaan Tour de Ski:n viimeinen osakilpailu tulee, ja jäin tuijottamaan epäluonnolliselta näyttävää liikesarjaa, jota kaksi timmiä tätiä toistivat hengästymättä ja hymyillen. Innostuin kokeilemaan (tässä nähdäkseni täyttyi keski-ikäisyyteen viittava rikosnimike) ja vedin alisuoriutumisestani järkyttyneenä koko tunnin setin loppuun.

Tulokset:
- minulla ei ole keskivartalon hallintaan tarvittavia lihaksia
- minulla ei ole tasapainoaistia
- kolmen kilon kadottaminen ei olisi tragedia
- olen notkea kuin aidanseiväs
- venyttelystä on tullut tuskallisempaa kuin lenkkeilystä

Vielä tänäänkin särkee kummallisia lihaksia, vaikka vastuksena oli vain kehon oma paino.

Pahennan rikostani yllyttämällä muita mukaan: suosittelen kaikille keskivartalonsa kadottaneille ja niitä halajaville. Kokeilukynnys on lähinnä henkinen, sillä tv:n lisäksi tarvitset vain jumppamaton ja pari neliötä tilaa. Ylen saitilla on myös tulostettavat jumppaohjeet, jos tv:n edessä pyllistely on liian kasaria, mutta oikeaan tahtilajiin sovitettu taustamusiikki ja ne raivoisan pirteät tädit helpottavat urakkaa. Aion tallentaa kyseisen ohjelman dvd:lle ja jumppailla sen tahdissa muulloinkin kun sunnuntaisin. Älkää kertoko kellekään.

Ps. Huhtikuussa on myös tulossa raskaus- ja perhejumppajaksot, joita kuvaillaan suosituiksi. Kas, meitä keski-ikäisiä on muitakin.

Ekoshoppailua

Olen vissiin leimautunut jonkinlaiseksi ekofashion-asiantuntijaksi ilman minkäänlaista substanssia: multa kysellään jatkuvasti kokemuksia ja linkkejä reilunverkonkauppoihin, joten listaan nyt tähän alle kaikki jotka tiedän ja joista pidän. Huomatkaa, että niitä ei ole paljon (kts selitys yllä). Laittakaa toki kommentteihin lisää, jos tästä puuttuu joku suosikkinne.

Suomalaiset:
Karma Shop
Yalo
Secco
Viiskulman The GreenDress -myymälä aukeaa webbisaitin ja julkisivuplakaatin mukaan helmikuussa 2009.

Lapsille:
MiniQ:n DUNS Sweden valikoima

Ulkomaiset:
Adili (jee, eka pakettini on jo postissa!)
Berthas Ecofasion
Bourgeois Boheme -> kenkiä!

Ruotsalaisilla on muuten tietenkin jo ekoshoppa.se saitti, josta löytyy listattuna kaikki Ruotsissa toimivat webbikaupat. Joita on luonnollisesti useita kymmeniä. Självklart.

Voi Sauli, minkä teit

On asioita, jotka voi ymmärtää vaikka ei hyväksykään, ja sitten on asioita, jotka kyllä hyväksyy vaikka ei ymmärrä ollenkaan. Tähän viimeiseen kategoriaan asettuu Jenni Haukion valinta: miksi yksikään nainen ottaa puolisokseen faijansa ikäisen miehen? Ilkeämielisesti voi tietenkin haukkua Haukiota opportunistiksi, joka vain halusi presidentin vaimoksi, mutta kun ei se näytä siltä. Sitäpaitsi se on kirjoittanut runoja ja sillä on ihan hyvä duuni itelläänkin.

Koen erityistä tarvetta ymmärtää tätä käännettä, koska olen aina digannut Salea. Ja järjellähän ei mikään kahden ihmisen halukkaasti solmittu liitto - toivottavasti - ole koskaan täysin perusteltavissa. Siksi voimmekin unohtaa kaikki käytännön näkökulmat kuten sen, että noin vanha mies todennäköisesti kuolee ennen kuin nainen täyttää viittäkymmentä, lisääntyminen on epävarmaa (jep, siittiöilläkin on eräpäivä) ja toinen viettää jo eläkepäiviä kun toinen paahtaa parhaita vuosiaan töissä. Oman törkeän subjektiivisen parisuhdekatsomukseni mukaan on helpompi elää ihmisen kanssa, jolla on suhteellisen samanlainen kokemusmaailma ja elämäntilanne. Valinnat ja valintojen perustelut kumpuavat samoista syistä, kun elämää on eletty suurin piirtein samanlaisessa viitekehyksessä. Lisäksi sosiaalinen paine samanikäisen kumppanin valitsemiseen on loppujen lopuksi aika kova (miten hitossa pappaikäinen sulhanen esitellään perheelle?). Jos Niinistö ei olisi niin pidetty hahmo, ryöpytys olisi ollut valtava. Suhteessa täytyy siis olla jotain aitoa, jos vallalla olevaa suositusta vastaan haluaa toimia.

Miehen näkökulmasta perusteluja on helpompi löytää: kuusikymppisenä perhe-elämän jatkamiseen tarvitaan vääjäämättä yhtä sukupolvea nuorempi nainen. Olettaen, että eläkeikäinen vaari kokee tarvetta jatkaa vielä sukuaan. Tai sitten miehet vain tekevät niin koska voivat. Tiedä häntä. Onneksi kyseessä ei sentään ollut P. Tukiainen. Siirryn kuitenkin diggaamaan Alexander Stubbia. Sen vaimovalinnan ymmärrän paremmin.

Kautta kiven ja kannon

Hyvää ensimmäistä ensimmäistä! Mahtipontisen neitseellinen päivämäärä. Jos saisin valita uudelleen hääpäivän niin se olis ehkä toi.

Koska tina on ongelmajätettä, päädyimme tänä vuonna vain kirjoittamaan uuden vuoden lupaukset. Ne jossain määrin summaa sen missä viime vuonna epäonnistui, mutta lupauksessa on tiettyä sisäänrakennettua optimismia, vaikka kirjallisesti ja todistajien läsnäollessa tehty lupaus oikeastaan vain velvoittaa yrittämään. Ja sen enempäähän ei voi ihmiseltä vaatia. Jos ette muuta keksi niin laittakaa lupauksenne tähän mun postauksen perään. Mä kysyn teiltä kvartaaleittain ootteko tehny parhaanne.

Tässä siis mun panokset pöydälle.

1. This is big. Pyrin hankkimaan kaikki vaatteeni ja koruni kierrätettynä (kirppisshoppailu on siis ok), eettisesti valmistettuna (Adili, Yalo, Secco, Greendress etc on siis ok..) tai vanhaa tuunaamalla. En yhtään tiedä, pääsenkö tammikuuta pitemmälle, mutta kokeillaan. Toi tuunauspuoli nimittäin edellyttää kutomisneulomisompelua, jota pitäisi siis opetella. Tarvitsen siihen myös inspiraatiota. Toiseksi tämä edellyttää kohtullista mielikuvitusta: mistä hitosta saa sukkahousuja, joita tuskin kukaan myy - saati ostaa - käytettynä?! Myös tekniset urheiluvaatteet ovat kysymysmerkki. Joudun siis ehkä käyttämään sinnittelytaktiikkaa. Lisäksi kesäkuussa on hyvän ystävän häät, joista tulee epäilemättä kaikkien pukeutumiskriisien äiti. Keinovalikoimaan täytynee ottaa myös lainaaminen. Tervetuloa mukaan jos elämästä puuttuu haasteita!

2. Toteutan asioita sen sijaan, että vain puhun niiden toteuttamisesta. Lähden koti-insinöörin kanssa viikonlopuksi jonnekin hiihtämään. Alan käydä säännöllisesti uimassa. Siivoan varaston viimeistään huhtikuussa. Teen excelin kaikista kodin remonttitöistä, priorisoin, budjetoin, resursoin ja aikataulutan ne tehtäviksi. Valjastan core competenceni omaan käyttööni.

3. Täytän 35v arvokkaasti ajattelematta sitä että siitä on viiteenkymppiin vain viisitoista vuotta.

4. Edistän mun kirjaprojektia vaikka mikä olisi.

Eiköhän tämä ole jo riittävän ahdistava lista. Oispa jo toinen päivä.