Tietoa mainostajalle ›

16.10.2009

Toinen kierros - part 2

Vaihteeksi vanhemmuuspohdintaa.

Tämä perheen lopullisen koon arpominen on kyllä kinkkistä - ja tietysti tässä satavuotiaana lisääntymisessä on myös se yllätysmomentti, että voihan se jäädä pelkäksi yritykseksikin. Jos biologista lisääntymistarvetta / vauvakuumetta ei ole, motivoituminen on todella vaikeaa. Olen päässyt edellisestä pohdinnasta hiukan eteenpäin ja löytänyt jo aika monta puoltavaa seikkaa.

1. Radikaaleimmat elämänmuutokset on jo tehty.
Koko setti on jo kalibroitu lapsiperhe-elämään: unirytmi, harrastukset, sisustus, työ ja vapaa-aika. Suuria shokkeja tuskin enää voi tulla.

2. Olen tottunut olemaan äiti
En ahdistu enää puntissa roikkumisesta ja jatkuvasta palveluvalmiudessa olemisesta. En edelleenkään erityisesti motivoidu tästä roolista, mutta olen hyväksynyt sen osana identiteettiäni. Enkä enää unohtaisi sitä.

3. En ole enää lapsenhoitonoviisi.
Olen oppinut ymmärtämään lapsen tarpeita ja viestintää. En jaksaisi enää stressata  päiväunista, pukemisesta, sammaksesta, imetyksestä, kiinteiden ruokien aloituksesta tai juuri mistään - kaikki järjestyy jotenkin ja vauva-aika loppuu kyllä. Aivotoimintakin palautuu heti imetyksen lopettamisen jälkeen.

4. Lapsen isä ei ole enää lapsenhoitonoviisi.
Meillä oli itsestäänselvää, että lapsenhoito on kotityö siinä missä tiskauskin, joten molempien tulee se hallita. Puoli vuotta kotivastuuta piti huolen siitä, ettei iskän yleissivistykseen jäänyt aukkoja.

5. Kontrollifriikkiä ei enää ole - eikä se palaa.
Olen hyväksynyt elämän uudet standardit: ainoa varma asia on jatkuva muutos. Vaiheet alkavat ja loppuvat, vaihtuvat ja tulevat uudestaan.

6. Tukiverkostot on testattu.
Ja havaittu toimiviksi. Tarvitsemme apua siivoojalta, isovanhemmilta ja kummeilta sekä joustoa työnantajalta, ystäviltä ja naapureilta. So what.

7. Toisen lapsen osa on väkisinkin pienempi kuin ensimmäisen.
Aikaa jaetaan samasta laarista kaikille perheenjäsenille vaikka väkimäärä kasvaa. Samanlaisen 200% huomion antaminen toiselle lapselle ei enää ole mahdollista.

8. Se olisi sitten siinä.
Arvonta olisi ohi, koska kolmatta ei tule missään tapauksessa. Haluan nelikymppisenä nukkua yöni.

Mikäs tässä sitten tökkii?

On kai myönnettävä, että en vain uskalla. Koska tiedän, että en tiedä. En osaa varmasti määritellä, millaista elämä kahden lapsen kanssa olisi. Tuskin ainakaan helpompaa. En voi olla varma, että tajuaisin toisesta yhtään sen enempää kuin ekastakaan, vauva ja ongelmat voivat olla täysin erilaiset. Riski, että olisin taas ihan burn-outissa koko äitiysloman, on olemassa. Ja täten liian suuri.

Ei helvetti. Onks tälle fobialle joku nimi? Tai tukiryhmä? Ja miks mä edes pohdin tätä? Mä vihaan asioita, joissa ei ole mitään järkeä.

44 kommenttia:

  1. Toinen lapsi takaisi (no ei kyllä 100%) ettei ainoasta lapsesta tule liian lellittyä. Siitä voi olla haittaa tulevauisuudessa :(

    VastaaPoista
  2. Minulle kakkosen tekeminen oli palkitsevaa, kun sai vain nauttia siitä vauvasta ilman suurempaa stressiä, ks. kohdat 1-4,7. Kakkonen on myös aika hyvä tyyppi, kun ykkönen itkettää minua niin kakkonen tuo pyyhkeen että voin kuivata kyyneleet :)

    Mutta ei kenenkään ole pakko lisääntyä, tai lisääntyä lisää.

    VastaaPoista
  3. Meillä toinen on ollut paljon helpompi kuin ensimmäinen ja muutenkin meno rennompaa.

    Isompana niistä on kaverit toisilleen. Iiiso plussa jo nyt, vaikka kaikki leikit ei 4,5 v:n ja 1,5 v:n kesken ihan vielä sujukaan.

    VastaaPoista
  4. Itse olen miettinyt asiaa niinkin pitkälle, että sisarus olisi tärkeä siitäkin syystä, että aikuisena olisi omaa lähisukua. Ja hänen lapsillaan mahdollisesti serkkuja.

    Se että ollaanko näiden kanssa läheisiä tai tekemisissä, on tetenkin toinen juttu, mutta se ei ole enää minun vastuullani. :)

    VastaaPoista
  5. Haluaisin teoriassa lisää lapsia. Saatan jopa sortua ajattelemaan että tenavia voisi olla vaikkapa kolme tai jopa neljä. Käytännössä tuskin jaksaisin, se olisi minulle liian uuvuttavaa. Meillä on lapsi, valloittava mutta myös vaativa. Välillä väsyttää niin helvetisti. Olen myös miettinyt että toinen lapsi olisi pakostakin helpompi mutta entä ellei olisikaan.

    Ikä tulee väkisinkin vastaan jos lapsia lisää haluaa. Montaa vuotta en ehdi arpomaan.

    Sellaisina hetkinä kun onni siitä lapsesta pakahduttaa rintaa sitä olisi valmis. Kyllä! Tänne heti moninkertaisena tämä onni. Mutta entäs se murhe ja huoli ja stressi, tuleeko se myös moninkertaisena...?

    Ehkä, ehkä toiselle lapselle, ehkä sille että joskus osaan ottaa rennommin...

    -Viola-

    VastaaPoista
  6. Älä mieti, just do it. Sisaruus on usein ihmisen pisin ihmissuhde. Sen miettiminen auttaa jaksamaan hiukan paremmin silloin, kun väsyttää.

    Jos me oltais mietitty ja jääty odottamaan sopivaa hetkeä, se hetki olis mennyt. 5 kk ja 2 v 3 kk ikäisistäkin on jo ihmeesti seuraa toisilleen.

    Ja todellakin: pikkukakkosen kanssa ei stressaa. Se hoituu ihan vasurilla, koska sun oikeas duunaa edelleenkin sitä esikoista. :P

    Sanna + T & T

    VastaaPoista
  7. Esikoinen terve ja herkkä vesseli, pikkukakkonen hemmetin omapäinen ja temperamentikas korvatulehduskierrepoika. Että joo, ihan erilaiset tosiaan. :)

    Mulle kotonaolon loppuvaihe oli liian raskas, luojan kiitos pääsin töihin lepäämään. Ei tosiaan mennyt kuopus vasemmalla kädellä, ei. Vähintään sen verran pitää olla ikäeroa, ettei ole kahta vaippahousua kotona yhtä aikaa.

    VastaaPoista
  8. Pidin argumenteistasi ja pohdinnoistasi. Tutulta kuulostaa. Itse olen jo arpani heittänyt, kakkonen syntyy helmikuun lopussa. Mulle yllättäen painavin peruste oli että ykkönen on osoittautunut niin mahtavaksi tyypiksi, ja tuonut (kaikista krempoista, elämänmuutoksista ja vanhempiensa hyppyyttämisestä huolimatta) elämäämme enemmän iloa kuin mikään muu asia. Ja koin kyllä saavani itseni ja oman miellyttävän elämäni takaisin heti kun äitiysloma meni ohi (äitiysloma ei ole mun juttu selvästikään). Mies siteerasi kollegaansa, joka totesi: "Your children are the most delightful people you'll ever meet."

    VastaaPoista
  9. Mä en koe mitään halua tai velvollisuutta saada toista lasta. En aio.
    Mulla on fantastinen tytär. En usko kenenkään toisen voivan olla yhtä kiva.

    VastaaPoista
  10. Nyt kun E on 2v3kk, tämä on siedettävää. Ensimmäiset 1,5 vuotta oli yhtä paskaa. Mä en kestä edes ajatella, että se toinen lapsi voisi olla vielä hankalampi.

    Huomenna voin ajatella toisin.

    VastaaPoista
  11. Anonyymi, ei ole meillä pelkoa. Ja olen tästä varma. :)

    arkitehti, se olisikin uusi kokemus että voisi nauttia vauva-ajasta.. Mutta joo, tiedän että ei ole pakko. Siksi ihmetyttääkin että miksi on niin syyllinen olo.

    PikkuSanna, olen kuullut tuosta "niistä on seuraa toisilleen" myös täysin päinvastaisen mielipiteen. :) En osaa päättää kumpaa uskon.

    Johanna, mahdollistamisstrategia on hyvä perustelu kyllä. :)

    -Viola-, mä olen myös miettinyt että jos lapset syntyisivät kaksivuotiaina, voisin ehkä hanskata kolmekin. Jos ja ehkä. Mä jo kesällä sanoinkin jonain hämäränä hetkenä että joo, kai se käy, mutta sitten jänistin. Rimakauhu.

    Sanna, valitettavasti mua ei kyllä väsyneenä lohduta mikään. Pakko siis miettiä millaiseen uhraukseen on valmis ettei voi syyttää kuin itseään.

    Nina, niin, se toinen voi tosiaan olla huomattavasti "vaikeampi". Yksi tuttu äiti sanoikin että jos hänen lapsensa olisivat syntyneet toisessa järjestyksessä, olisi toinen jäänyt tekemättä. Ja mun ihan ensimmäisiä ehtoja toiselle oli tosiaan se, että sitten kun Madde on yökuiva. Sehän on nyt ollut sitä jo kesästä..

    Dona, ok. Mä olen niin vähän tunneihminen, että pelkkä rakkaus ensimmäistä kohtaan ei riitä perusteluksi. Mainio tyyppi Madde on kyllä ja olen hyvin kiinnostunut näkemään millainen ihminen siitä tulee, mutta silti se ei paina vaakakupissa riittävästi. Millainen ikäero teidän skideille tulee?

    Kassinen, kiva kuulla tätäkin puolta. Tämähän on täysin päinvastainen johtopäätös samasta asiasta kuin edellä.

    Anu, jos ajattelet huomenna toisin, tuu kertomaan mikä mielen muutti. Haluaako isä toisen? Meillä nimittäin haluaa.

    VastaaPoista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  13. Niin tuttua, Katja.

    Meillä esikoinen on pian 3 v. ja kakkonen kohta 4kk. Esikoisen kanssa oli tosi rankaa. Tyttö syntyi ihan ylättäin keskosena, kaikki oli ihan perseestä vaikka tyttö terve olikin. Eihän mun pää sitä kestänyt. Äitiyden alkutaval ei siis totisesti mennyt hyvän äidin oppikirjan mukaisesti.

    Kakkosen halusin lähinnä siksi, ettei ykkönen olisi ainut lapsi. Oman vanhempani suht nuorea menettäneenä tiedän, millainen tuki sisaruksista voi tiukan paikan tullen olla.

    Nyt kakkosen kanssa vauva-arki on huomattavasti helpompaa. Mutta kyllä mua välillä ahdistaa niin perkeleesti. Vauvat ei vaan oo mun juttu. Olisi tosiaan mahtavaa jos voisi synnyttää kaksivuotiaan ja mielummin vielä ilman raskausaikaa joka sekin oli molemmilla kerroilla aika hanurista.

    Kakkosen kohdalla eniten pelotti, kestääkö oma pää tällä kertaa. Ja se, että entäs jos lapsi taas syntyy keskosena tai tulee muista spesiaaliongelmia. Onneksi meillä on nyt ihan normivauva.

    Kahden kanssa olen siis väsynyt, hajallakin ja ahdistunut. Ja silti niin onnellinen noista tenavista.

    Kai se on just toi äitiyteen liittyvä ambivalenssi, joka tekee koko hommasta niin omituista. Yhtä aikaa niin ihanaa ja niin kamalaa.

    Silti Katja toivon että hankitte sen kakkosenkin. Madde sais siskon.

    VastaaPoista
  14. Itse oon aina halunnut useamman lapsen, lähinnä siksi, että ensimmäisellä olisi sisaruksia. Mulla on kaksi veljeä, ja niin huippuja kun ne onkin, niin halusin aina vielä siskonkin..

    Minä voisin kasvattaa suurperheen - isäntä on aina sitä mieltä että yksi kerrallaan..

    VastaaPoista
  15. Moi Katja,

    Mulla on esikoinen 2,5 vee ja vauva 4kk. Esikoisen kanssa eka vuos oli aika lailla helvettiä. Koliikki, imetys, väsykiukku,parisuhde kuralla, kaikki oli kamalaa. Dumppasin lapsiparan hoitoon 1-vuotiaana, että pääsisin töihin lepäämään. Ja vasta sen jälkeen parisuhde palasi taas paremmaksi. Lapsesta aloin nauttia todenteolla vasta n 1,5 -vuotiaana.

    Kyllä toisen tekeminen pelotti, pelotti ihan saatanasti. Ajattelin, että vedetään se 1,5 vuotta taas huppu korvilla ja palataan sitten Elämään. Toisin kävi. Tää kakkonen on antanut mulle kliseisen toisen mahdollisuuden: mulla on vauva, joka syö, nukkuu, hymyilee. Sellaisia siis on olemassa!! Mä luulin, että se on naistenlehtilässytyslegendaa. Mä siis olen nauttinut vauvastani. Sitä on ihanan paijata, nuuhkutella, pussailla ja kutitella. Se ei itke, vaan nauraa. Rosvosektorin jälkeen sainkin lottovoiton. Sellainen riski on siis olemassa, että yhtäkkiä pienen vauvan äitiys palkitsee! Ja kas kummaa, olin jo vannonut, että toka lapsi saa pulloa, koska ekan kanssa imetys oli niin perseestä, mutta: tämä vaavi ei sitten puklaakaan. Imetys ei ole edelleenkään lempipuuhaa, mutta on ihan jees (ja se on multa paljon sanottu!). Lisäksi pakkaa tasaa se, että kun mä imetän, mä pääsen lepäämään. Isukki joutuu sillä aikaa viihdyttämään esikoista, eikä pakene kirjaa lukemaan tai muuta hauskaa tekemään, kuten esikoisen kohdalla imettämissessioiden aikaan oli.

    Mulla on siis ihana vauva, ja jos se olisi ollut ensimmäiseni, mun maailma olisi näyttänyt aivan toisenlaiselta. Olisin ollut tod.näk. äiti-lapsikerhoissa niiden muiden kanssa hymistelemässä "miten tää on niin ihanaa". Sen sijaan kävin avautumassa, että mä hyppään kohta parvekkeelta ja totesin etten enää palaa ko. kerhoon.

    Olen todenut, että vähällä oli, ettei esikoinen jäänyt ainoaksi ihan vain sen takia, että vauvavaihe oli musta niin kamala. Mä voin nyt siis olla edes yksi esimerkki siitä, että toka voi antaa sitä, mitä esikoisessa jäi puuttumaan.

    Ja lopuksi voin vielä todeta, että kyllä, esikoiseni on 3-4 pv hoidossa vauva-arjen helpottamiseksi ja kyllä, palaan jatkossakin töihin toisen lapsen ollessa reilu 1-vuotias. Jotkut asiat eivät muutu.

    Pingu

    VastaaPoista
  16. Tuota samaa asiaa mietin itse koko edellisen kesän. Joka toinen päivä oli vauvakuume, mutta kun mietin yöheräämisiä niin kuume meni ohi. Mielelläni ottaisin toisen 2-vuotiaan tähän toisen rinnalle. Mutta kun 40v on taulussa ensi vuonna niin on ihan pakko myöntää, että en enää jaksa vauva-aikaa. Mieheni, vaikka lapsirakas onkin, ei myöskään ole onneksi innostunut toisen lapsen hankkimisesta. Niin ja se on ihan tutkittu juttu, että jos pariskunta itse päättää, että lapsia hankitaan vaan yksi niin sen lapsen kasvatus ei kovinkaan paljoa poikkea monilapsisen perheen lasten kasvatuksesta. Tottakai yksi saa enemmän huomiota, kuin jos lapsia olisi kaksi tai enemmän. Musta on ihanaa, että ihmiset tekee lapsia, mutta omalta kohdalta tämä on nyt tässä ja yritämme kasvattaa tuosta ainokaisesta yhteiskuntakelpoisen kansalaisen ja nauttia itsekin tästä alkavasta keski-iästä ilman yövalvomisia

    VastaaPoista
  17. ^ Mulla on yksi lukioaikainen kaveri joka sai ekan lapsensa niin nuorena, että se lapsi on nyt jo lukiossa, kun mulla (ensi vuonna myöskin 40 v) on siis viisi- ja kolmevuotiaat. Nyt ymmärrän, miksi sanotaan, että kaikkea muuta katuu muttei nuorena lapsen saamista. Harmi ettei aikakonetta ole keksitty. :)

    VastaaPoista
  18. Ja sitten vielä listaan ne epämukavuusalueet toisen lapsen kanssa:

    1. Jos vapaa-aikaa oli ennen harvoin, nyt sitä on vielä harvemmin. Kuka ottaisi hoitoon paketin, johon kuuluu 1 kpl uhmaikäistä ja 1 kpl vauvoja. Voiko kuntosalin lapsiparkkiin dumpata kahta lasta, joista toinen on vauva? En ole itse ainakaan kehdannut edes yrittää.

    2. Ennen kuin lapsista on seuraa toisilleen, seuraa härdellin tuplaantuminen. Ennen pystyi puolison kanssa vuorottelemaan, jolloin sai itse breikkiä. Nyt kummallakin vanhemmalla on vähintään yksi lapsi paapottavana ja nolla vapaata kättä.

    3. Matkustaminen kahden pienen lapsen kanssa muistuttaa muuttoa.

    4. Kahden pienen pukeminen talvipakkasilla: uloslähtöön menee 30 min.

    Mutta: tiedossa tuplahupia! Kahden pienen koheltaminen keskenään käy viihde-tosi-tv:stä parhaimmillaan. Tänään viimeksi kaikki nauroivat katketakseen, kun kaksi pientä yritti ratsastaa isin masulla yhtä aikaa.

    Pingu

    VastaaPoista
  19. hienoja kommenttja kaikki, mitäpä noihin lisättävää. Olisi mielenkiintoista lukea myös sisarusta toivovien isien ajatuksia siltä ajalta, jolloin vaimot käyvät läpi lisälapsen hankkimiseen liittyvää pohdintaa.

    VastaaPoista
  20. As you know, elän eri todellisuudessa. Tahtoa ja uskallusta kakkoseen olisi, mutta pian 3 v. yritys ei ole tuonut toivottua tulosta. Siksi inhoan noita "sisaruksista on toisilleen seuraa, tukea ja turvaa", "suo lapsellesi rakas sisko tai veli" -perusteluja. Perimmäinen syy tässä tapauksessa on tietysti se, että ne kääntävät puukkoa haavassa. En kuitenkaan aio sen takia vetää ranteita auki, etten pysty lapselleni tarjoamaan sisarusta.

    Ja pointtini on, ettei sunkaan täydy sen takia kakkosta vääntää. Se olisi ehkä (joskus sisarukset oikeasti myös inhoavat toisiaan) extraplussaa Maddelle, mutta toisaalta jos kakkosen vauva-aika on sulle ihan from the hell, niin vahva oletus on, että negatiivinen vaikutus ulottuu myös Maddeen.

    En sitä paitsi usko, että ainoasta lapsestakaan ihan paska kasvaa. Voihan vanhemmat pilata kaksi tai useammankin muksun.

    Riski on siis kaikessa fifty-sixty.

    Koti-insinöörin 100% supportti kuitenkin puoltaa asiaa. Jos paskaskenaariot toteutuu, niin ainakin itse käyttäisin sitä säälimättä hyväkseni. (No joo, ei ehkä parasta parisuhteelle, mutta oma mielenterveyskin on aika korkeella prioriteetilla....)

    Ja vaikka ikämittari tikuttaakin, niin päätöstä ei ole pakko tehdä juuri nyt. Edellisen pohdinnan ja nykyisyyden välilläkin on tapahtunut paljon. Who knows, ehkä seuraavaksi päätös on jo helppo?

    -Annis-

    VastaaPoista
  21. Jos haluat testata kaksilapsisen arkea ihan käytännössä, niin mä voin lainata Vauva-K:n teille ihan minä viikonloppuna tahansa. Se ei herääkään enää kun 2-3 kertaa yössä ja istuu jo ehkä 5min syöttärissäkin.

    Lähetä vaan Koti-Insinööri tänne Yläkertaan ennen Passattiin hyppäämistä. Vaikka ens pe, ennen kun se pinnis ja ne vaunut menee kaupaksi?!

    VastaaPoista
  22. Tuokin on hyvä muistaa, että ei sitä kakkosta välttämättä saa, vaikka sitä päätyisi lopulta haluamaan.

    Ensimmäisen saimme yllättäen heti kun päätimme, että yritetään, mutta toista jouduttiin yrittämään yli vuosi.

    Kolmannenkin haluaisimme (kai), mutta ei sekään niin suoraviivaista ole. Ja kolmannen kohdalla jaksaminen mietityttää vielä enemmän. Kaksilapsisessa perheessä on kuitenkin aikuinen kutakin lasta kohti.

    VastaaPoista
  23. Todella hyvä pointti tosiaan, ettei se toisen lapsen saaminen jo pelkästään ole välttämättä hirvittävän helppoa. Meilläkin ensimmäinen (2v 3kk) ilmoitti tulostaan heti, kun ajatusmaailma itsellä oli, että tulee kun on tullakseen. Nyt ollaan yritetty toista jo 11kk, ja viimeisen 3kk sisällä on ollut yksi keskenmeno ja yksi kohdunulkoinen raskaus. Ja ikää minulla on nyt 22v, eli ikäkään ei ihan nopeasti tule vastaan. Mutta itse olen aina halunnutkin saada lapset nuorena.

    Katja, päätittepä siis mitä tahansa, niin se on teidän perhe johon se vaikuttaa. Elämästä voi tulla vähän monimutkaisempaa taas hetkeksi, mutta todennäköisesti jossain vaiheessa muuttuu taas iloksi ja ehkä helpommaksi. Mutta siihen että se vauva itsessään olisi sylissä voi olla pitkä pitkä matka.

    VastaaPoista
  24. Mulla on ystäväpiirissä laaja otos kahden ja useamman lapsen vanhempia, ja konsensus tuntuu olevan, että eka vuosi on yhtä helvettiä (etenkin jos lasten ikäero on kohtuupieni, kuten meillä 2v), ja sen jälkeen kahden lapsen kanssa on jopa helpompaa kuin yhden kanssa, koska lapset leikkivät myös keskenään (vaikka siinä välillä katkeaakin hampaita ja tarvitaan tikkejä ja erotuomareita).

    Itse aion selvitä tästä tulevasta kauhuvuodesta 2010 maksimoimalla kotiavut, koska onneksi asun ulkomailla ja mulla on kaksi kotiapulaista, jotka pyörittävät talon ja paimentavat uhmista - ilman riittäviä turvaverkkoja en tähän peliin lähtisi. Enkä lähiaikoina tarvitse mitään extreme-harrastuksia, sillä musta äitiyden unenriisto on aivan riittävä äärikokemus, samoin perheemme peruselämäntyyliin kuuluvat säännölliset mannertenväliset lennot.

    VastaaPoista
  25. Ihan älyttömän mielenkiintoista keskustelua. Kommentoin illalla pitemmin!

    VastaaPoista
  26. No siis mähän oon ite ainoa lapsi (kommentoinkohan mä samalla tavalla sillon viimeksikin... ;)) ja mulla on ollut tosi hyvä lapsuus ja nuoruus ja paljon kavereita ja serkkuja. Eikä musta tullut (kovin) lellittyä... (mies saattaa kyllä väittää toisin mutta älkää kuunnelko sitä). Nyt kun oon tätä asiaa kuitenkin ajatellut enemmänkin, niin kyllä mä oon kateellinen kavereilleni joilla on sisaruksia. Niillä on kuitenkin niin paljon yhteistä historiaa ja perhejuttuja ja ne voi jutella kaikista perhesalaisuuksista ja sellasista yhdessä, joka on kuitenkin eri juttu kun hyvänkään ystävän kanssa juttelu (ei sillä että kaikissa perheissä mitään synkkiä salaisuuksia on). Vaikka mulla onkin yhä kavereita jotka oon tuntenut ihan pikkulapsesta saakka, se ei vaan ole sama asia.
    Sitten itselle yksi syy tehdä toinen lapsi on ihan vaan se ilo mikä uuden ihmisen kasvamisesta ja kehittymisestä seuraa. Mä haluan nähdä millanen ihminen musta ja miehestä seuraavaksi tulee (mutta kaksi kyllä varmaan jo riittää munkin uteliaisuudelleni) . Tuleeko siitä samanlainen kuin Bella vai ihan erilainen, ja tuleeko siitä saman näkönen, ja saako se toinen sitten mun ruskeat silmät, kun Bellalla on isänsä siniset. :)

    VastaaPoista
  27. MammaMarsista, joo, vauvat ei ole munkaan juttu, en ole koskaan ollut mikään vauvafani. Mullahan on monta veljeä, joten tiedän kyllä että parhaimmillaan sisarus on elämän luotettavin henkilö. Tiedän myös sen, että se voi jäädä täysin tuntemattomaksi tyypiksikin, josta pitäisi olla ote, mutta ei ole. Opettavaista anyway.

    Mrs Marple, meillä taas koti-insinööri olisi valmis useamman lapsen hankintaan. Kuinkahan monella on tilanne, jossa nainen ei halua enempää.

    Pingu, ihan mahtava kirjoitus! Mutta ethän sä sitten kovin kauaa taivastellut sen toisen hankintaa, toihan on mun mielestä ihan tosi pieni ikäero. Mä ehkä pelkään sen toisen hankkimista juuri siksi että havaitsen äitiyden olevan asennekysymys eikä lapsesta kiinni, että en vaan saatana osaa. Mutta voi se siis ainakin sun tapauksessa olla mahdollista.

    Henkka, mä en usko että ainoat lapset ovat yhtään sen lellitympiä vaikka saavatkin enemmän huomiota. Sehän saattaa vain johtaa siihen, että eivät kaikin keinoin opettele sitä hakemaan. Mutta teillä on siis aika kiva tilanne jos molemmat sujut asian kanssa.

    Nina, mä en jostain syystä ole yhtään kade niille, jotka saivat lapset nuorena - mä olen juuri 20-30v riehunut sydämeni kyllyydestä ja luulen että se oli mulle pakollinen kehitysvaihe ennen kuin edes pystyin harkitsemaan perheasioita. Toiseksi, tapasin koti-insinöörin vasta kolmikymppisenä. Kaikella kunnioituksella exiäni kohtaan, mutta niissä suhteissa oli kyllä perheainekset vähissä.

    Pingu, ihan varmasti! Mut onks sitä tuplahupia enemmän kuin tuplaraivoa..?

    Anonyymi, on the spot. Niinhän se on, että isiä näissä keskusteluissa harvoin kuulee. Täytyy yrittä etsiä joku isyysblogi.

    T, hyvä yritys, mutta ei helvetissä. :D

    PikkuSanna, niinpä. Kun ei tämä ekakaan mitenkään tosta noin vaan tupsahtanut. En osaa sanoa olisinko jopa helpottunut jos niin kävisi.

    Hanski, voi ei, onpa kurjaa! :( Ei tässä tosiaan ole mitään varmoja valintoja vaan ihan tuulen vietävänä. Ja olet ihan oikeassa, että totuinhan mä tähänkin - miksen sitten taas uuteen muutokseenkin. Tsemppiä teille!

    Dona, anteeks mutta mua hiukan naurattaa toi "kauhuvuosi 2010". :)Ja tiedätkö, mä olen pohtinut jopa sitä että pitäiskö meidän ottaa joku au pair, mahtuishan tänne. Pari hittiä täytyy K-I:n vielä vääntää ennen kuin siihen on varaa.

    Karina, siis hetkinen.. ootko raskaana?

    Ehkä mä venailen vielä vähän aikaa. Koska meillä on nyt ihan kivaa ja rauhallista enkä muutakaan kaipaa. Vakuudeksi kävin laittamassa Gessleinit Huutoon, käykää poistamassa ne etten ala katua. :)

    VastaaPoista
  28. Annis, sorry, mä unohdin sut välistä kun oli niin pitkiä vastauksia! Mä aattelinkin että sulle tällainen kauhistelu on varmaan tosi leipäännyttävää luettavaa. Saako kysyä onko teille löydetty mitään syytä? Ei ole pakko vastata. Kuten jo Henkalle vastasin, mä en usko että yksi lapsi itsessään on yhtään sen suurempi syy itsekeskeisyyteen tms adjektiiveihin mitä ainokaisiin liitetään, mä tiedän myös helvetisti lellittyjä sisarusparven nuorimmaisia! Mutta joo, annan ajan kulua taas hetken ja pohdin asiaa sitten uudestaan. Yleensä ratkaisu tulee päähän kun viimeksi sitä odottaa.

    VastaaPoista
  29. Mama/Katja, kertoisitko, miten alun perin uskaltauduit tekemään sen ykkösen? Mä olen pohtinut pääni kipeäksi, miten semmoinen ratkaisu oikein syntyy. Kun ei sitä voi "vain päättää", vaikka jotkut niin väittääkin. Tarkoittaako se, etten osaa päättää sitä, etten oikeasti halua?

    VastaaPoista
  30. Katja en ole raskaana vielä, mutta ollaan annettu kakkoselle lupa tulla jos haluaa :)

    VastaaPoista
  31. Katja, ei tämä pohdinta ole missään nimessä leipäännyttävää, vaan jotenkin silmiä avaavaa. Vaikka omassa kaveripiirissä on yksi tahallisesti lapseton, jonka kanssa ollaan näitä ajatuksia palloteltu, niin laajempi keskustelu on aina mielenkiintoista.

    Siis hei, on hyvä todeta, että joku on erinomaisen tyytyväinen yhteen lapseen eikä edes välttämättä halua lisää. Miksen siis minäkin vois olla? Oikeastihan muutamina kirkkaina hetkinä olenkin sitä mieltä, ettei todellakaan ole mitään järkeä enää lähteä sitomaan itseään moneks vuodeks vauvaan/pieneen lapseen. Viljamihan täyttää seuraavaksi 6. Mä saan nukkua vkl aamuisin joskus jopa kymmeneen, kun se katsoo itsekseen lastenohjelmia, runsaan vuoden päästä voin jättää sen yksin kotiin puoleks tunniks ja mennä lenkille, ja pian se kulkee kavereidensa kanssa eikä mun tarvi enää leikkiä. Eli mitä hittoa mun päässä liikkuu, kun mä haluun sekottaa pakan ja hankaloittaa käytännön elämää? Niin, ettei tässä kakkosen haluamisessakaan mitään järkeä ole. :)

    Ja ei, meistä kummastakaan ei oo löytynyt mitään varsinaisesti selittävää syytä tähän sekundääriseen lapsettomuuteen. Mulla on PCO-tyyppiset munasarjat, mutta lääkkeillä ovulaatio saadaan säännöllisesti ja miehellä on priimatavaraa. Kauan tätä yritystä ei enää jatketa, monestakin syystä, mutta yksi niistä on, että meillä taas mies on ihan tyytyväinen tähänkin perhekokoon.

    -Annis-

    VastaaPoista
  32. Vielä kommentoisin, että mulla on 2 ystävää, jotka ovat tehneet sen toisen, kun mies on sitä halunnut ja ovat kummatkin aikasen kypsiä ratkaisuunsa jälkeenpäin. Lapsi on tietysti äidille aina rakas, mutta pikkulapsivaiheessa (ja kuulemma murrosikä on vielä pahempi) ei 2 mene samalla kuin yksi. Itse ajattelin jossain vaiheessa, että pakko tehdä toinen, että jos jommankumman menettää niin on sitten ainakin yksi lapsi. Mutta tuollainen ajattelu on tietysti pelkkää itsepetosta. Vaikka lapsia olisi 10 ja jos niistä yhden menettää, niin se on varmasti yhtä rankkaa kuin sen ainoan menettäminen.

    VastaaPoista
  33. Spot on Anonyymi --"Tarkoittaako se, etten osaa päättää sitä, etten oikeasti halua?"

    Mulle oli tosi vaikea hyväksyä omien voimavarojen rajallisuus ja mukavuudenhalu ja oikeasti tehdä se lopullinen päätös, että kakkosta ei tule vaan pyrimme vaalimaan pienen perheemme hyvinvointia yhden lapsen kanssa.

    Kun päätös oli tehty niin helpotti. Mutta siinä olimme Katja eri tilateessa, että meistä siis ei kumpikaan ollut varauksetta haluamassa toista lasta ja se sitten painoi vaa'assa loppujen lopuksi eniten. Eihän voi ryhtyä tähän puuhaan jos siihen ei ole todellista intoa ja halua, on se vauva-aika vaan sellaista tarpomista. Näkyyhän se näistä kommenteista :)

    Nostan hattua teille kaikille rohkeille, jotka olette päättäneet kasvattaa perhettä. Ja niille, jotka olette saaneet päätettyä toisin. Ja niille, jotka miettivät ja miettivät - tieto lisää tuskaa ;)

    VastaaPoista
  34. Meillä on kaksi lasta, ikäeroa noin kaksi vuotta ja ei olla kyllä kaduttu. Mekään ei uskallettua tehdä päätöstä toisesta, mutta onneksi luonto yllätti meidät mukavalla tavalla.

    Tietenkään emme tiedä, miltä olisi tuntunut saada kakkonen ennemmin tai myöhemmin tai ei koskaan, mutta tässä meidän plussat tälle kokoonpanolle:

    +esikoinen pärjäsi jo ilman vaippoja, selvisi ilman kantoapua ja osasi suoriutua monista tehtävistä (ja aputehtävistä) suullisen selityksen avulla. Asioita voi selittää ja hän (halutessaan) ymmärtää, että nyt odotettava tai nyt ei voi tehdä jotain.

    +sisarusrakkaus <3 Ekoina viikkoina kiinnostus ei ollut suurta, mutta hyvin pian tuli veikasta tosi rakas. Tietenkään tämä ei synny itsestään ja olemme ekan vuoden eläneet esikoisen rytmin ja leikkien mukaan, pieni on saanut rintaa, läheisyyttä ja huomioita siinä sivussa. Esikoisellehan järkytys on tosi suuri ja vaikka meillä meni kaikki alusta asti hyvin (ei ole tullut vauvan päähän vasarasta tms.), niin olemme tietoisesti panostaneet edelleen esikoiseen. Vieläkin kun pienempi oppii uutta ja kehumme häntä siitä, annamme myös kunniaa isoveikalle, jolta pikkuinen on tämän taidon oppinut. Hyvin varhain he alkoivat leikkiä vieretysten ja on ihanaa seurata heidän yhteisiä hihittelyjä ja juonimisia.

    +Esikoinenkin on vielä sen verran pieni, ettei häntä hirveästi voi jättää yksin yökyläilemään -> samalla menee toisenkin hoito. Tämä tosin on johtanut siihen, että vaikka aiemmin haaveiltiin kolmesta lapsesta, ollaan nyt ajateltu, että kun saadaan nämä kaksi vähän vanhemmiksi, niin nautitaan rauhasta ainakin hetki ja kerätään voimia mahdollista kolmatta varten.

    +Päikkärit, joista tosin nyt esikoisen kanssa luovuttiin. Oli ihanaa, kun oli lasten päikkäriaika omaa aikaa. Nyt ei enää olisi mahdollista.

    +Esikoisesta on seuraa kotona. Vaikka kahdesta lapsesta on tietenkin enemmän duunia, niin ainakin itse nautin ihan suunnattomasti ajasta esikoisen kanssa. Kaikki ne ihanat pohdinnat ja havainnot! Tietenkin erona yhden lapsen kanssa olemiseen on se, että keskustan kahviloissa ei tule pahemmin istuskeltua, vaan aika kuluu leikkipuistossa isompaa vahtien ja vauvanvaunuja heijaten. Meillä tämä ajoittui mukavasti kesään, joten ei valittamista siinäkään mielessä. ;)

    +Esikoinen oli tarpeeksi nuori, joten hän ei enää muista aikaa ennen pikkuveljeä. Jos esikoinen on vanhempi, hän saattaa olla pitkäänkin harmissaan oman asemansa muutoksesta.

    Huonoja puolia ei oikeastaan tule mieleen. Ehkä olisi vieläkin aikaisemmin voinut ryhtyä toimeen, mutta toisaalta akut ei ehkä silloin olleet täysin latautuneet.

    Väsyneitä toki ollaan edelleen, kun yleensä jompikumpi herättää öisin, mutta muuten ei kaduta yhtään!

    VastaaPoista
  35. Anonyymi, totta puhuen mä en oikein muista. :) Oltiin me puhuttu siitä jo jonkin aikaa, mutta kai se, että ystäväpiiristä yksi toinenkin oli päättänyt yrittää, oli vahva sysäys. Ja sitten oli vähän sellainen nyt tai ei koskaan fiilis, duunissa oli seesteistä, oltiin saatu unelmien kämppä jne - parempaa saumaa ei olisi voinut olla. Mä sanoisin että empiminen ei tarkoita sitä, että sä et voisi ihastua äitiyteen, mutta toki riski on isompi kuin sillä, joka on aina halunnut äidiksi. Tärkeintä on kuitenkin että parisuhde on sen verran vakaalla pohjalla että sulla on varaa romahtaa henkisesti ja toinen ottaa kopin.

    Karina, :D Toivottaisin plussatuulia ellei se olisi maailman ällöttävin toivotus!

    Annis, no hyvä että näet asian noin. Mä ymmärrän hyvin ton mielipiteiden vaihtelun, esimerkiksi tänään järkyttävän ruokatappelun jälkeen olen äärimmäisen tyytyväinen että ei ole kahta kiukuttelijaa.. Jäin itse miettimään tota lasten ikäeroa, kuusi vuotta loisi jo ihan toisenlaisen suhteen sisarusten välille.

    Henkka, tiedän. En suosittele kenellekään tässä asiassa toisen miellyttämistä - tosin en ole itse täysin vastaan, kyse on vaan ihan siitä pelosta että en halua viettää vuotta aivan askissa kuten viimeksi. Mutta osaatko snaoa, ovatko tuttavaperheiden isät sitten kantaneet enemmän vastuuta kuin normaalisti? Ja ei, en edes uskalla ajatella murrosikää.

    Anonyymi, varmasti selkeä päätös helpottaa, onnittelen siitä. Mua stressaa just eniten tää arpominen - ja se että joudun hakemaan tällaista päätöstä järkisyillä. Yhdyn hatunnostoihin.

    Anonyymi, mä oletan että esikoisen saaminen ja äitiys ei ollut sulle traumaattinen vaan palkitseva kokeumus? Sillä jos se oli pelkkää järkytystä toisensa perään, silloin kyllä pidetään huoli että luonto ei tosiaan yllätä.. Mun pohdinnan taustalla on identiteettikriisi, eikä sillä ole mitään tekemistä enää lapsen helppouden, sisarussuhteiden muodostumisen tai muiden vastaavien positiivisten muuttujien kanssa.

    Ehkä kyse on eniten asennoitumisesta - kuten Donan kommentissa mainittiin - eli sellaisesta "kauhuvuosi 2010" ajattelusta. Ehkä se ruljanssi on helpompi kohdata kun lähtee siitä että kaikki on taas perseestä vuoden tai kaksi. Helpottaahan se sitten, eikä vähiten siksi, että siihen tottuu.

    VastaaPoista
  36. Täällä pohditaan ihan vaan ekaa vielä. Mies haluaisi lapsen mielellään ja heti. Itse keksin aina uuden "sitte ku" -syyn. Nyt se perhanan mies meni hankkimaan itselleen vakituisen työpaikan, meni siinä sekin sitteku...

    Eniten ahdistaa se, ettei mulla ole vakituista työpaikkaa. Että jäisin jumiin kotiin. Ettei oliskaan työpaikkaa, mihin palata, jos lapsen kanssa lähtee järki kotona. En todellakaan ole mikään emotyyppi. Silti tiedän, että haluaisin lapsia. Kovin montaa vuotta ei vaan voi enää arpoa.

    Tiedän kyllä, että mies hoitais lasta ja kotia ja mua ja ottais kopin. Silti pelottaa.

    Minä en puolestani osaa pelätä teini-ikää, nehän ymmärtää puhetta. Ei teinit aina HALUA ymmärtää, mutta se on ylipäänsä mahdollista. Olen yrittänyt esittää miehelle, että se vois hoitaa lapset 12-vuotiaiksi asti ja minä siitä eteenpäin :-D

    VastaaPoista
  37. Vielä tuohon miesten osallistumiseen toisen lapsen jälkeen. Eipä ole miehet tuttavaperheissä enempää osallistuneet, toisessa ei osallistunut ensimmäisenkään kanssa ja toisessa osallistumisen määrä on suht sama kuin ensimmäisen kanssa. Mutta noissakin tapauksissa, ja onkohan meillä naisilla sitten vaan sellainen piirre, naiset kuvitteli, että nyt mies sitten tekee ja osallistuu ja että sen on ihan pakko kun lapsia on kaksi.

    Oonalle sanoisin, että joo kyllähän se murrosikäinen ehkä kuuntelee, mutta murrosikäisen ympärillä pyörii niin paljon enemmän porukkaa kuin pienen lapsen ja sen murkun pitää itse selviytyä jo monenlaisista asioista vaikka käsityskyky ei vielä olekaan huippuluokkaa. On koulukiusaamiset, vartalon muutumisen aiheuttama ahdistus, isä ja äiti on ihan paskoja yms, yms. Pieni lapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet on kuulemma ihan totista totta.

    VastaaPoista
  38. Ei ollut ekan lapsen kanssa traumaattista, mutta rankkaa kylläkin. Lapsi nukkui huonosti enkä viihtynyt kovin hyvin lapsen kanssa kotona. Ja se palkitsevuuskin oli lähinnä rakkauden tunnetta ja iloa kehityksestä. Mutta meillä on lasten isän kanssa hyvin tasa-arvoinen suhde. Kun minua lopulta ahdisti liikaa, teimme melko omalaatuisia ratkaisuja, jotta pystyimme molemmat tekemään muutakin kuin olemaan lapsen kanssa.

    Jos mies ei hoitaisi osuuttaan (en halua käyttää sanaa osallistuisi, koska minusta molemmilla on oma osuus tässä kuviossa ja lähtökohtaisesti ne osuudet ovat yhtä suuret), en olisi ikinä toista lasta hankkinut. Rakastan lapsiamme yli kaiken, enkä ole mikään kylmä uraohjus, mutta henkinen kantti ei olisi riittänyt. Molemmille on kuitenkin ollut itsestään selvää, että lapsia pidetään mahdollisimman pitkään kotona, joten olemme pyrkineet pitämään kodin ulkopuolisesta elämästä kiinni ilman että lapset siitä suuremmin kärsisivät.

    Minullekin on ollut ja on edelleen tärkää tietää, että toinen ottaa kopin, jos oma jaksaminen loppuu. Pari kertaa tälläinen tilanne on tullut eteen (raskaampi viikko) ja onneksi on ollut turvaverkko olemassa.

    Identitettiikriisiä toki poden itsekin usein. Joskus syksyllä, kun päästiin pariin kertaan viettämään enemmän aikaa ystävien kanssa ilman lapsia, tajusin, että minä voisin oikeasti olla sellainen äiti, joka lähtee kiertämään maailmaa vuodeksi ihan ittekseni. En sitä tekisi, mutta luonteeltani olisin sitä tyyppiä. Samoin voin välillä nähdä itseni toteuttamassa perinteisesti miehille annettua roolia: työmatkailla paljon ja kantaa entistäkin isompaa vastuuta töissä. Mutta en ikinä tekisi sitä lasten enkä parisuhteen kustannuksella ja samaa asennetta odotan mieheltänikin. Aina voi tehdä asioita lasten ollessa jo vanhempia, jos siltä tuntuu.

    Tämä on nyt vähän OT, mutta välillä on ollut raskasta tunnistaa itsestään se sama itsekkyys ja ne samat heikkoudet, joista aikuistumisen tai viimeistään vanhemmuuden myötä luuli pääsevänsä eroon. Ettei muuttunutkaan ihmisenä lasten myötä pyyteettömäksi, kuten oma äitini. Että tarvitsee muutakin kuin perheen. Toki jos perhettä tai sen olemassa oloa jokin uhkaisi, niin kaikki muu muuttuisi merkityksettömäksi. Ainakin uskon niin.

    VastaaPoista
  39. Henkka: Olet ihan oikeassa noiden murrosikäisten kipuilujen kanssa, niitä en ollenkaan vähättele. Itselleni ne vain ovat tutumpia ja siten helpommin käsiteltäviä kuin pikkulasten kanssa eteen tulevat asiat. Opetan yläkoulussa ja lukiossa, joten teinien maailma on kohtuullisen tuttu. Pointtini taisikin olla tämä: se mitä ei tunne, pelottaa. En ikinä uskaltaisi opettaa ekaluokkaa (ne tarvii äiti- tai isähahmon), mutta teinilaumaa en pelkää.

    VastaaPoista
  40. Onna, onhan se kiva että on työyhteisö mihin palata. Toisaalta sulle ei ehkä tule ihan yhtä pahoja vieroitusoireita kuin mulle jos et ole vielä kiinteä osa mitään työyhteisöä ja tottunut siihen että olet olemassa työn kautta. Ne sitku-perustelut ei nimittäin lopu ikinä. Mä muistan niin hyvin sen kun tajusin ettei sitä vikaa reissua tule koskaan, aina löytyy joku kolkka jonne haluaa lähteä. Täytyy vaan uskaltaa tai olla uskaltamatta. :) Paska neuvo mutta muutakaan en osaa antaa.

    Henkka, just.. Mun on pakko todeta että se nainen joka tekee miehensä mieliksi toisen lapsen vaikka isä ei ollut paikalla ensimmäisellekään ei ehkä ole penaalin terävin kynä. Mun mielestä naisille pitäis järjestää miesten kanssa kommunikoinnin koulutusta. Naiset ei osaa vaatia. Ja siitä sitten voidaan olla katkeria loppuikä.

    Anonyymi, motivoitumiseenhan riittää jos pystyy heti rakastamaan vauvaa. Mä en pystynyt, sama kuin olisi vaadittu rakastamaan puhelinpylvästä. Meidän suhde alkoi kehittyä vasta kun Madde oli 7kk ja alkoi ottaa selkeämmin kontaktia, mutta siinä vaiheessa oli kyllä vanne pään ympärillä aika kireällä. Mulle oli tärkeää päästä takaisin töihin ja tuntea olevani tarvittu.

    Samalla tavalla halusin että lapsen isä saa tiettyjä samoja tunnekokemuksia esim siitä kun päivä on todella pitkä ja kaikki menee pieleen. Se, että toinen tajuaa miltä tuntuu on koko vanhemmuuden jakamisen perusta - muuten kommunikaatio on täysin teennäistä. Sen takia kannatan myös näitä pakollisia isälle osoitettuja hoitojaksoja.

    Ja mitä tohon OT kappaleeseen tulee, olen sitä mieltä että ihmisellä, joka ei pysty olemaan muuta kuin hoivaaja on persoonallisuushäiriö. Meillä kaikilla on ollut elämä ennen lasta ja meillä tulee olemaan elämä sen jälkeen kun aktiivinen hoivavaihe on ohi. On todella vaarallista hautautua täysin äitiyteen ja unohtaa olla nainen, työntekijä, vaimo ja ystävä.

    VastaaPoista
  41. Se on tämä pätkätyöläisyys: ei uskaltaisi lähteä mukavasta työyhteisöstä, kun sinne ei välttämättä ole paluuta. Aina tulee uusi tilalle. Siis olen "valitettavasti" tilanteessa, jossa olen identifioitunut työhöni ja kiintynyt työyhteisööni. Olen ollut samassa paikassa jo yli kolme vuotta, mutta vakituista paikkaa ei siis ole. Tähän asti sellainen on ollut mahdollisuuksien rajoissa, mutta nyt näyttää huonolta. Alan tapojeni vastaisesti kallistua sille kannalle, ettei kaikkea voi varmistella etukäteen, joskus on vaan annettava mennä.

    VastaaPoista
  42. Itse olen ainoa lapsi, eikä se mitenkään kamalaa ole. Lapsena mulla oli ihan kivaa, kavereita löytyi tarhasta, naapurista ja koulusta. En pidä itseäni pilalle hemmoteltuna, kyllä aina oli (ja on edelleen, ei minulle ole esim. mitään asuntoja ostettu) joku kaveri, joka sai vanhemmiltaan enemmän tavaraa kuin minä.

    Nyt omien vanhempieni vanhetessa joskus ahdistaa olla ainoa lapsi. Äitini on sairastellut paljon, ja ahdistaa kun ei ole sisarusta jakamassa huoliani. Toisaalta, isoäitini kuollessa muistan äitini riidelleen pahastikin sisarensa kanssa, eli eipä ne sisaruksetkaan aina tue toisiaan...

    Pointtini on siis se, että ei ole mikään pakko hankkia toista lasta. Ainoan lapsen elämä ei ole niin kamalaa kuin usein väitetään. Ja niitä väitöksiähän esittävät lähinnä ihmiset, joilla on itsellään sisaruksia... Mulla on ainakin ollut mukava lapsuus ilmankin sisaruksia. :)

    VastaaPoista
  43. Mielenkiintoista keskustelua, kuvastaa hyvin aikaa jota elämme. Onneksi kuulun itse siihen porukkaan joka ei niin analysoi asioita tyyliin teenkö enkö tee vai tekisinkö sittenkin. Kolmas skidi masussa ja teidän jo, et alku tulee olemaan superhaastavaa, en nauti ä-lomasta, synnytys pelottaa edelleen, parisuhde EI kukoista ensi vuonna. Mutta mitä tuosta. Mahtavaa olla kohta kolmen ipanan mude. Tiedän et pitkällä tähtäimellä olen kiitollinen ja onnellinen näistä lahjoista. Mun filosofia on et elämää kannattaa elää ei analysoida.

    VastaaPoista
  44. Omasta kokemuksesta pakko sanoa et eka lapsi tehtiin aika lailla järkeillen, ei niinkään vauvakuumessta, mutta kaksi seuraavaa on puhtaasti vauvakuumeen tuloksia. Mulla oma lapsi laukaisee vauvakuumeen :) Ennen kolmannen vauvan yrittämistä miehen kanssa keksimme tuhansia syitä olla hankkimatta lasta, mutta kun vauvan haluaa, niin haluaa. Mutta jos ei huvita hankkia, niin ei kannata. Ei se helppoa ole, se lapsielämä aina.

    Nimimerkki, kolme omaa ja nyt vielä lyhytaikainen sijoituslapsikin :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...