3.10.2009

Sinkku vastoin tahtoaan

Me Naisissa oli juttu naisista, joille sinkkuus ja lapsettomuus ei ole valitsemalla valittu elämäntapa vaan totaalinen musta pekka. Biologinen kello tikittäisi, mutta miestä ei löydy. Mitä pahemmin ikä alkaa painaa, sitä enemmän joutuu miettimään vaihtoehtoja: pitäisikö yrittää laittaa lapsi alulle yksin vai edelleen uskoa siihen, että vapaiden miesten harvenevassa joukossa on todella vielä se helmi odottamassa. Äidiksi tahtovalla naisella alkaa jo 35 jälkeen olla ainakin tilastollisesti kiire, miehellä armonaikaa on ainakin teoriassa paljon pitempään. Voisin kuvitella, että kyseessä on tahattomaan lapsettomuuteen verrattavissa oleva ahdistus.

Olisin kaivannut juttuun vähän tilastoja ja pohdintaa. Mistä sitten kiikastaa? Hyvin usein näitä naisia pidetään vain liian kranttuina. Pitäisi laskea rimaa, unohtaa haaveilu unelmien prinssistä ja vähentää kusen määrä päässä. Tällaiset väitteet ovat tietenkin absurdeja, sillä kukaan ei voi määritellä minkälaiseen kompromissiin kenenkin pitäisi tyytyä. Syitä yksinäisyyteen on sitäpaitsi useita. Markkinatermejä käyttääkseni tarjonta on heikkoa sekä määrällisesti että laadullisesti, sillä nelikymppiset sinkkumiehet ovat törkeän subjektiivisen näkemykseni mukaan hyvin usein tietoisesti valinneet uran, harrastukset ja perheettömyyden. Sen lisäksi, että mahdolliset tapaamispaikat ovat siirtyneet baareista paljon hajanaisemmalle kentälle, yhä useammalla on menneisyyden painolastia - exiä, lapsia ja muita tilannetekijöitä, joita ei parikymppisenä tarvinnut pohtia.

Tärkein syy aikuisiän sinkkuuteen on tietenkin universaali kemia: jos ei sytytä, niin ei sytytä - ja toisaalta jos sytyttää, se saattaa jäädä yksipuoliseksi - eikä siihen voi vaikuttaa millään. Vaikka jonkinlaisesta kompromissista on parisuhteessa aina kysymys, kompromissia ei koskaan voi tehdä sen välillä mitä tuntee, valinta koskee ainoastaan sitä, millaisen suhteen on valmis hyväksymään. Teoriassa olisi tietenkin mahdollista luoda perhe pelkästään lisääntymisen tarpeen perusteella (ja tästähän on tietenkin tulossa tv-ohjelma), mutta en ole vakuuttunut, että tämä ratkaisu vastaisi perimmäiseen tarpeeseen tuntea olevansa hyväksytty. Ihan ilman munasoluja.

Onneksi on internet. Jotkut amerikkalaiset deittipalvelut matchaavat ihmisiä dna:n avulla, jolloin kahden ihmisen välinen kemia olisi todennäköisesti toimiva, nykyään kun naisten syömät hormonit ja ihmisten räjähdysmäisesti lisääntynyt hajusteiden käyttö estävät luonnollisen parinvalinnallisen optimoinnin.

Te olette keskustelutaitoista porukkaa. Kertokaapa mielipiteenne: ratkaistaanko tieteellä tunneasioita? Voiko perheen perustaa lapsen ympärille? Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa ?

15 kommenttia:

  1. Minulla on ikää melkein kolmekymmentä, olen fiksu ja filmaattinen, on akateeminen tutkinto ja usko parempaan tulevaisuuteen, oon oikeasti ihan hyvännäköinen eikä edes selluliittia missään :). Puolisoa ei kuitenkaan löydy, ei sitten millään. Toki minulla on vielä "lisääntymisvuosia" jäljellä, mutta siinähän se onkin - en haluaisi kolmevitosena tavata jotakuta ja ryhtyä heti hommiin. Olisi ihanaa tutustua ensin rauhassa, rakentaa yhteistä elämää ihan kadestaan.

    Jos olen vielä 35-vuotiaana samassa tilanteessa, en lähde lasta yksin hankkimaan. Olen tämän jo kauan sitten hyväksynyt omalle kohdalleni: en välttämättä saa omaa lasta. Mielestäni minun oikeuteni lapseen on pienempi kuin lapsen oikeus isään, äitiin - ja ennen kaikkea isän ja äidin tasapainoiseen, terveeseen suhteeseen perustuvaan turvallisuuteen. Toki elämä heittelee ja näin, mutta tietentahtoen en yyhooksi halua.

    Tämä siis oma mielipiteeni omasta elämästäni.

    VastaaPoista
  2. Komppaan Anonyymiä ihan 100% ja noin ajattelin itsekin kolmekympin kynnyksellä ja ajattelen asiasta tietysti vieläkin. En ole myöskään koskaan kokenut mitään sydäntäraastavaa vauvakuumetta. Ajattelin, että ympärillä on paljon lapsia, joiden kanssa voin viettää aikaa ja sitten vanhana voin alkaa mummoilemaankin omaa mummoa vailla oleville. Omalla kohdalla se sopiva mies kuitenkin käveli vastaan silloin kuin sitä vähiten odotti ja kun olin sinkkuelämääni hyvin tyytyväinen ja melkein 36v. Lasta yritettiin 1/2v tapaamisesta ja heti nappasi. Lapsen tulo oli totaali shokki enkä suosittele kenellekään näin nopeeta toimintaa. Lapseen ja lapsen isään tutustuminen samaan aikaa on aika rankkaa;). Olen kuitenkin omaan valintaani enemmän kuin tyytyväinen ja nipistelen itseäni vieläkin melkein päivittäin kun pohdin, että miten noin hyvä mies ja lapselleni isä kohdalleni sattui. Usein olen ajatellut, että lapset olisi hyvä tehdä nuorena. Perhe-elämään saatika parisuhteeseen sopeutuminen pitkän sinkkukauden (omalla kohdalla yli 10v) ei ole helppoa. Ainakin siinä mun mielestä tarvitaan sitä voimakasta tunnetta, jotta ne huonotkin päivät jaksaa uskoa tähän juttuun. Minun kohdalla myös rauhallisesta, mutta jämäkästä miehestä on ollut suuri apu, että parisuhde ja perhe-elämä toimii.

    VastaaPoista
  3. DNA-deittipalvelu nyt ainakin on ihan selvää huuhaata. Ajatteleekohan siellä joku että ribonukleiinihappoihini on söpösti kirjattu tulevan puolisoni nimi? Itselle tulee mieleen heti kaksi täysin vastakkaista DNA-matchausperiaatetta - mahdollisimman samanlainen perimä (nait identtisen kaksosesi, ja jälkeläisillänne ei ole biologisessa mielessä toivoa ja juridisestikin kuulostaa sukurutsaiselta) ja mahdollisimman erilainen DNA (biologisesti olisi jälkeläisten kannalta hyvä juttu, mutta mitä se tarkoittaisi sinulle ja parisuhteellesi - mulle olisi ainakin luvassa 150-senttinen peniskurpitsaa käyttävä Papua-Uusi-Guinean aboriginaali-ihmissyöjä). Varmaan firmassa on hienosti pohdittu matchata jotain harvinaisia periytyviä tauteja, mutta kun sekä persoonallisuudenpiirteiden, useimpien yleisten sairauksien että arjen vitaalien tosiasioiden (jätätkö hammastahnapurkin korkin auki? saako maitoa juoda suoraan tölkistä?) perintötekijät ovat suurelta osalta vielä aukikoodaamatta, astrologisilla kartoilla, teelehdillä ja tarotkorteilla pääsee varmaan luotettavampaan lopputulokseen.

    VastaaPoista
  4. Hyvä kysymys, joka itseni pitäisi ratkaista seuraavan viiden vuoden sisään. (jonka jälkeen on vielä parin vuoden mahdollinen optio, jos siis käy siinä mielessä hyvä tuuri, että on hedelmällinen vielä neljänkympin jälkeenkin)

    Samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa siitä, että DNA-matchaus kuulostaa täydeltä höpö-höpöltä. Sinänsä ajatus järjestetyistä avioliitoista ei itselleni kuulosta ollenkaan pöllömmältä. Sellaiseenkin tutkimustulokseen oli päädytty, että kahden vuoden kuluttua avioliiton solmimisesta järjestetyt ja ns. rakkausavioliitot olivat keskimäärin yhtä onnellisia.

    Toisaalta kyllä sitä jotain kemiaa pitää olla, ei vaan pysty lisääntymään ihmisen kanssa, joka ei yhtään kiinnostaisi romanttisessa mielessä!
    Eikä sitä paitsi ole mitenkään pelkästään naisen päätettävissä tuleeko suhteesta mitään, myös miehen pitää oikeasti haluta sitoutua (jos siis haluaa miehen kanssa suhteen, ei pelkästään jälkeläistä) Ja jos ongelma meillä lapsia haluavilla sinkkunaisilla on, ettei ole löytynyt miestä, joka haluaisi oikeasti sitoutua, niin monen tarjoama hyvää tarkoittava neuvo: "Älä ole niin kranttu, ota nyt joku vaan." ei ehkä todellisuudessa olekaan niin helposti toteutettavissa. Miten sen jonkun vaan ottaa, jos ei tähänkään asti ole tavannut miestä, joka haluaisi sitoutua suhteeseen ja perheeseen minun kanssani?!

    Omalle kohdalleni toivon tapaavani sen hyvän miehen, joka oikeasti haluaisi sitoutua parisuhteeseen ja perheeseen kanssani. Jos ei löydy, niin toivoisin tulevani jostain lyhyemmästä kivasta suhteesta (ja mistähän sellaisen saisi ;-) raskaaksi, koska haluaisin kuitenkin lapsen (ja mieluummin lapsia) vaikka hyvää suhdetta minun kohdalleni ei osuisikaan.

    Henkalle kyssäri, missä tapasit miehesi? :)

    -Elli

    VastaaPoista
  5. Anonyymi, I hear you. Itse tapasin koti-insinöörin kolmekymppisenä ja olen usein miettinyt miten mahtavaa olisi ollut - hmh, mikähän oieka sanavalinta olisi - kyllästyä parisuhteeseen siinä määrin että lapsen olisi voinut ottaa paremmin vastaan. Nyt meni helvetisti aikaa siihen että vaan vitutti elämän rajautuminen hyvin kapealle ja muiden sanelemalle alueelle. Elämässä luonnollisesti on parasta se, että koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää: ehkä kolmevitosena löydät kumppanin ja olet toisaalta myös valmis saman tien perheen perustamiseen.

    Henkka, mä näkisin kanssa että parisuhteen ja keskinäisen luottamuksen täytyy olla todella luja - jopa kestää toisen totaalinen romahtaminen - jos lapsia haluaa tehdä. En sen takia oikein usko "perhesopimuksiin", joskin myönnän että onhan meitä moneen junaan.

    Dona, :) Ymmärtääkseni sopiva perimä on nimenomaan erilainen (e-pillerit saavat naisen preferoimaan miehiä, joiden perimä on lähellä hänen omaa isäänsä!), mutta valinta tehdään tietenkin saman mantereen sisällä, jolloin kyseessä on tyyppi joka puhuu samaa kieltä. ;) Minusta tämä on kuitenkin kiinnostavaa ja jään kyllä odottamaan tuloksia tästä tieteellisestä parinvalinnasta.

    VastaaPoista
  6. Elli, onko todella joku kehottanut että "ota joku vaan"? Ottais ite! Käsittämätöntä. Ihan kuin ovella olisi aina kymmenittäin "joitain vaan", jotka kuitenkin ovat valmiita perheen perustamiseen kanssasi. O_o

    VastaaPoista
  7. Katja, kyllä näitä kommentteja ihan oikeasti kuulee. Yllättävimmät tahot, joilta itse olen tätä verratonta neuvoa kuullut ovat pitkään sinkkuna olleet naiset ja perheterapiaan erikoistunut psykoterapeutti. Ja my words exactly, että a) ottakaa ite! b) mistä h***tistä mä sen "jonkun otan"?

    Eniten ymmärrystä sitä kohtaan, että suhtaudun nihkeästi ajatukseen "jonkun ottamista" olen saanut hyvässä parisuhteeessa olevilta fiksuilta perheellisiltä naisilta, juuri kuten Sinunkin kommenttisi osoittaa :) Uskoakseni jaatte kanssani ajatuksen, että jos ei perhe-elämä aina ole helppoa ja pelkkää autuutta sen hyvänkään kumppanin kanssa, niin taivas sentään, millaista h***ttiä se olisi kun olisi "ottanut vaan sen jonkun" huh huh.

    Samoin perheelliset ystäväni ovat omasta kokemuksestaan sanoneet, että ovat todella onnellisia kun heillä on mies, jonka kanssa jakaa vauva- ja lapsiperhearki. Eivät tietenkään ole tuominneet tuhoon mahdollisuutta, että ryhtyisin yksinhuoltajaksi, mutta osoittaneet ymmärrystä siihen kuinka rankkaa se voi olla.

    -Elli

    VastaaPoista
  8. Ellille, minä löysin oman mieheni nettitreffeillä :). Olin käynyt treffeillä alle kolmekympin molemmin puolin jonkun verran ja muutaman kivan tyypinkin tapasin, mutta niistä ei sitten vaan tullut mitään kestävämpää. Pari vuotta meni treffeilemättä ja sitten hetken mielijohteesta laitoin muutaman virkkeen deittinettiin ja sain muutaman vastauksen joista valitsin mieheni vastauksen. Me kirjoiteltiin aika pitkään n. 1kk ennen tapaamista ja parin ekan tapaamisen jälkeen lähdin itsekseni ulkomaille 4 viikoksi. Mies oli sitten lentokentällä vastassa ja juttu oli sitä myöden selvä :)

    VastaaPoista
  9. Minä olen kohta kolmissakymmenissä oleva sinkku ja melkeinpä luulen, että sinkkuus on minun kohdallani kiinni omasta yrityksestä: jos olisin ulospäinsuuntautunut, kävisin paljon (useita kertoja viikossa) paikoissa joissa tapaisi muita ihmisiä ja olisin vielä netti-ilmoituksenkin väsännyt, olisin varmaan löytänyt jo jonkun. En tiedä sitten onko ihmisiä, jotka olisivat valmiita noin "ammattimaisesti" hakemaan (itselleni ainakin uusien ihmisten tapaaminen on ylipäätään väsyttävää, joten välttelen parhaani mukaan tilaisuuksia joissa niin pääsisi käymään). Varmasti on myös ihmisiä, jotka oikeasti eivät vain ole löytäneet ketään yrityksistä huolimatta.

    Eniten tuossa tekstissäsi pisti silmään ilmaus "nelikymppiset sinkkumiehet". Jos kyseessä on 35-vuotias nainen, minusta mahdollinen kumppani voisi hyvinkin olla alle kolmikymppinen, mikä ratkaisisi myös osan noista mainitsemistasi ongelmista. Jos tällaisessa parisuhteessa miehen on välttämättä oltava naista vanhempi, niin se tietysti rajoittaa etsintää.

    VastaaPoista
  10. Elli, todellakin jaan ajatuksen että elämä pitäisi viettää seurassa sietää. Kuinka nopeasti ja paljon toisen huonot puolet alkavat nyppiä jos ei ole rakkautta pehmittämässä vitutusta. Kyllä yksinhuoltajana pärjää (olen itse ns. avioeroperheestä) mutta toisaalta jotkut naiset ovat yksinhuoltajia ihan parisuhteessakin..

    Henkka, :D

    Buuri, ei se avoimuus välttämättä tee autuaaksi tässäkään mielessä, kun ei löydy niin ei löydy, mutta toki aktiivisuus auttaa. Voihan olla että ilmeisenä erakkoluonteena et parisuhdetta edes kovasti kaipaa? Viittasin nelikymppisillä miehillä jutun naisten (38v ja 41v) kanssa samanikäisiin miehiin. Luonnollisesti mies voi olla nuorempi.

    VastaaPoista
  11. Henkka, ihana tarina :)

    Buuri, kyllä niitä "ammattimaisesti" deittaavia riittää. Jotka jaksavat yrittää ja uskoa kerta toisensa jälkeen, että _seuraavilla_ treffeillä kohtaavat miehen, joka oikeasti on kiinnostunut ja haluaa sitoutua. Itse en ole ihan valmis siihenkään. Toisaalta ehkä deittailuun tottuisi, eikä ottaisi enää 70. kerran jälkeen niin paljoa päähän, kun ei taaskaan tärpännyt... ;-)

    Ja juu, iloiten sitoutuisin itseäni nuorempaan mieheen. Tosiaan heti kun tapaan sen nuoremman miehen, joka sattuu haluamaan sitoutumista minun kanssani :) Ja tietty olen myös itse kiinnostunut hänestä.

    Katja, varmasti yksinhuoltajana pärjää. Luin joitain vuosia sitten Eve Mantun loistavan Musta tulee perhe -kirjan. Ja mitä tulee aviossa oleviin yh:iin, niin Väestöliitto tms. instanssi julkaisi taannoin tutkimuksen, jonka mukaan yllättäen yksinäisimpiä eivät olleetkaan yksinhuoltajaäidit vaan pienten lasten kotona olevat äidit, joiden miehet tekevät paljon töitä... Tutkimuksessa arveltiin, että yksinhuoltajalle on ehkä pakon sanelemanakin sallitumpaa pyytää apua, kun taas ydinperheäidin ajatellaan selviytyvän ihan issessein.

    -Elli

    VastaaPoista
  12. Mama: Ai, okei, käsitin että puhuit naisista yleensä. Ja unohdin tosiaan sanoa, että minä itse en parisuhdetta etsikään. Sinkkuudesta huolimatta en kuitenkaan erakoksi tunnustaudu. :)

    Elli: Huh, sitkeyttä ja myönteistä asennetta kyllä tarvitaan, jos 70. deitti osoittautuu yhtä tuloksettomaksi kuin aiemmat! Edellistä kommenttiani kirjoittaessani ajattelin lähinnä omia tuttaviani, jotka ovat löytäneet puolisonsa (minusta) yllättävän helposti - mutta tajusin nyt, että he olivat suunnilleen 25-vuotiaita, ja tilanne olisi varmasti ollut eri, jos ikää olisi ollut kymmenisen vuotta lisää.

    VastaaPoista
  13. Buuri, olen tullut ihan samaan tulokseen, eli että kaksvitosena olis ollut syytä tavata sitoutumishaluinen mies (itse luulinkin tavanneeni, mutta ehei, parin vuoden päästä selvisi ettei näin ollutkaan) ja ihan viimeistään kolmekymppisenä. Itse onnistuin jotenkin sössimään tuonkin rajapyykin, osittain siksi että olin niiiin hajalla suhteeni päättymisestä ja tulevaisuuteni romuttumisesta (tarkoitus oli ollut mennä naimisiin ja perustaa perhe) etten pariin vuoteen eron jälkeen ollut oikein täydessä hapessa tapailemaan miehiä, lisäksi vapaiden miesten määrä oli romahdusmaisesti vähentynyt niistä ajoista, kun itse olin edellisen kerran ollut sinkku, joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Joten mieti tarkkaan, josko sittenkin haluaisit sen miehen, koska myöhemmin se voi olla tosi tosi paljon hankalampaa!!

    -Elli

    VastaaPoista
  14. Ja kuin pisteeksi i:n päälle iltis haluaa työntää lusikkansa sinkkusoppaan mainiolla neuvosetillä: http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/suhteet.asp?id=1736734

    Ihan kuin kaikki sinkkunaiset a) haluavat miehen b) ovat rumia, tylsiä, pinnallisia ja egoisteja c) eivät koskaan käy missään ja d) exässä roikkujia. Auts.

    VastaaPoista
  15. Olen ollut lapseni (nyt 11 vuotias)kanssa alusta asti yksin. Tilanne ei ollut tietoisesti valittu, vaan pakon sanelema juttu: ´Toista osapuolta ei vaan kiinnostanut ja tulosta oli jo tulossa.

    En kadu, mutta en kyllä toista kertaa haluaisi yksin hoitaa lasta alusta asti.

    Olisin halunnut ison ydin perheen, jossa olisi myös se mies ja ehkä useampiakin lapsia. Nyt alan kuitenkin olla jo lähemmäs 40 vuotias, joten taitaa olla "ne marjat poimittu". Vähitellen olen alkanut luovuttamaan haaveistani, koska tiedän, että aikaa ei enää ole.

    Aina joskus käy mielessä, mikä meni vikaan? Olen omasta mielestäni ihan kunnollinen, tavallinen jne. Ehkä ihmisiin on vain vaikea tutustua? Tai jos tämä on vain huonoa tuuria?

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...