Tietoa mainostajalle ›

2.9.2009

Mustavalkoisesta maailmasta

Suomessa on yleensä ollut tapana kärsiä hiljaa, mutta blogien kautta on julkiseen käsittelyyn otettu hyvinkin arkoja ja tunnelatautuneita asioita. Mä aloinkin Kuukausiliitteessä olleen jutun jälkeen seuraamaan tätä lapsettomuudesta kertovaa sarjakuvablogia. Mä mietin pitkään, kirjoitanko tästä mitään vai en, ja sitten kun päätin kirjoittaa, jäin miettimään, mitä oikein kirjoittaisin. Mikä vain alleviivaa sitä varpaillaanolon määrää, mikä aiheeseen liittyy - vaikka ongelma on jo kohtuullisen yleinen. Lisäksi lapsettomuudesta puhuminen on samanlaista referenssipeliä kuin äitiyskin: ei ole lupa kommentoida ellei itse ole kokenut samaa. En ole koskaan uskonut siihen mantraan.

Sen lisäksi, että mä pidän näiden strippien kuvitustyylistä, kirjoittaja onnistuu kiteytyksissään puhuttelemaan myös ihmistä, jolle teema ei ole ajankohtainen. Se voisi olla. Tajusin myös tämän blogin myötä, että vaikka olen hyvin tietoinen lapsettomuuden yleisyydestä ja tiesin kuuluvani riskiryhmään, en kuitenkaan koskaan tosissani epäillyt, että en saisi lasta. Pidin sitä todellakin jossain määrin itsestäänselvyytenä, vaikka järki sanoikin muuta. Vaikka mulla on ihan lähipiirissä ainakin yksi tahattomasti lapseton pariskunta puhumattakaan kaikista keskenmenon saaneista, hätäsektion kokeneista ja adoptiota odottavista. Vasta Madden epävarma alkutaival muistutti realiteeteista. Verenvuoto alkoi viikolla 7. Lääkäri totesi, että ei hyvältä näytä ja antoi lähetteen sairaalaan, jos kivut pahenevat, ja käski kontrolliin parin viikon päähän. Kun olin sitten kaksi viikkoa valmistautunut laittamaan pisteen tälle episodille, löytyi syke. Mitään syytä vuodolle sen sijaan ei löytynyt. Lääketiede on ihmisen lisääntymisprosessin edessä täysin polvillaan. Mekanismeja ei tunneta, hoidot ovat epävarmoja ja ennusteet pelkkiä poikkeuksen poikkeuksia. Mistä tietää, milloin pitää luovuttaa?

Tässä blogissa kuvataan hyvin pistävästi, miten toivon ja epätoivon kanssa tasapainoilu syö itsetuntoa, parisuhdetta ja jopa koko sosiaalista verkostoa. Lapsettomuudesta tulee kaikkea tekemistä hallitseva ahdistava rooli, jota ei riisu edes ystävyys. Toinen häpeää onneaan, toinen epäonneaan. Se jos mikä on surullista.

Vanhemmuutta jaetaan hyvin epäreilusti. Toivottavasti piirtäjä jonain päivänä näkisi taas harmaan sävyjä.

17 kommenttia:

  1. Hyvä että kirjoitit epäröinnin jälkeen, ja hyvin kirjoititkin, tärkeästä aiheesta. Itselläni oli ennen pojan (nyt 2v2kk) syntymää "myöhäisvaiheen" keskenmeno, viikkoja oli silloin kasassa 19+1, ja olin juuri alkanut tuntea lapsen liikkeitä. Silloin mielessä pyöri moniakin asioita, mutta muun muassa se, että saammeko koskaan lasta, vai käykö seuraavankin raskauden kanssa samalla tavalla, jos nyt edes raskaaksi tulisin. En tiedä miten olisin toisesta vastaavasti selviytynyt, onneksi ei tarvinnut, ja onneksi uskalsimme yrittää vielä uudelleen. Mietin vieläkin toisinaan sitä vauvaa, joka ei koskaan päässyt syntymään, ja tunnen suunnatonta sympatiaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tahtomattaan lapsettomia, tai kokeneet keskenmenon. Hyvä että näistäkin asioista puhutaan!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Mama kun laitoit tän sarjakuvablogin linkin taas tänne, olin unohtanut sen - se on musta mielettömän hyvin tehty ja koskettava kaikin puolin! Ja hyvä pointti: aika paljon on läheisten kanssa näitä aiheita jouduttu käsittelemään, mutta aika sanattomaksi niissä jää silti - omat kommentit ja lohdutukset tuntuu omaankin korvaan latteilta.

    Toivottavasti tästä sarjakuvasta on tukea lapsettomuuden kanssa taisteleville.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Mama tästä linkistä. En tiennyt blogin olemassaolosta ennen tätä. Osui ja upposi, lujaa.

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä kirjoituksesta.
    Lapsettomuus tosiaan vaikuttaa niin paljon elämässä. Se vaikuttaa nykyhetken, tulevaisuuteen, siihen, että ei uskalla suunnitella asioita ja että ihan vain yksinkertaisesti pelottaa. Ei tiedä, pitäisikö yrittää olla yltiöoptimisti vai varautua pahimpaan, kun kuitenkaan ei osaa eikä halua hyväksyä tilannetta eikä varsinkaan nähdä tätä tilaa lopullisena. Ei ihme, että itselläkin on välillä sellainen olo, että on vaikea ihminen, ja kaikista tämän tuomista lieveilmiöistä en todellakaan itsessäni pidä.

    Tänään ärsyynnyin, kun työkaveri taas ystävällisesti totesi, että nauti elämästä, kun sulla ei ole lapsia. Niin, eihän se voi tietää, että tilanteeni ei mitenkään erityisen nautittava ole ja ei ole yhtään päivää, ettenkö kaipaisi omaa lasta, mutta silti mua suorastaan **tuttaa tuollaiset elämänohjeet, kun itse kai se on oman lapsensa päättänyt tehdä.

    Kaiken kaikkiaan musta on siis hyvä, että asioista puhutaan ääneen. Että se joku tahattomasti lapseton voi juuri olla oma työkaveri/naapuri/ystävä/serkku, kuka tahansa.

    VastaaPoista
  5. Itse havahduin tässä taannoin siihen, että esim. seurakunta järjestää vertaiskeskusteluryhmiä eronneille, sinkuille, leskille, yksinhuoltajille ja ties kenelle. Mutta ei lapsettomille. Liitot ja järjestöt järjestävät vertaistukea syöpäpotilaille, epileptikoille ja puheongelmaisille. Missä on lapsettomien liitto?

    Lapsettomuudesta kärsiville en ole yhtään livenä tapahtuvaa keskustelutilaisuutta nähnyt järjestettävän. Onko se edelleen niin tabu, että ajatellaan, että on parempi vaan pysyä omissa koloissa nuolemassa haavojaan? Mitä, häh? Vaikka siis 20% pariskunnista kärsii siitä jossain vaiheessa elämäänsä!

    Minä laitoin netin kautta tästä palautetta omalle seurakunnalleni, kun muitakaan instansseja en keksinyt. Vinkkejä sopivista tahoista otetaan vastaan. Niin, ja voisko joku muu levittää ideaa muualla?

    Olen myös sitä mieltä, että jos lapsettomuudesta tulis edes vähän "normaalimpi" asia, niin se vähentäisi myös pahimpia kommunikaatio-ongelmia. Ihmiset ehkä tajuaisivat, ettei ole fiksua udella lisääntymissuunnitelmista, ainakaan puolitutuilta tuosta vaan ohimennen kahvipöydässä. I wish.

    -Annis-

    VastaaPoista
  6. Eija, niin, missään ei oikein varoiteta että joudut sitten aika uusien tunteiden kanssa pelaamaan, kävi miten kävi!

    Anonyymi, ei siihen tosiaan ole mitään järkevää sanottavaa. Mä olen yleensä vain sanonut että olen olemassa jos haluat puhua.

    Anonyymi, eipä kestä. :)

    Nuuti, mä oon varmaan just tota pahinta laatua laukoja tässä asiassa kun en ole erityisesti tästä äitiydestä riemuinnut (ja tiesin sen jopa etukäteen), mutta tuli hyvä muistutus siitä että asia saattaa olla jollekin hyvin tuskallinen.

    VastaaPoista
  7. Annis, todellako? Luulisi että vähintään hedelmöityshoitoklinikoilla olisi jonkinlaista tukiryhmää tarjolla. Mä myös uskon, että toi aiheen tuominen laajemmin julkisuuteen hälventäisi sitä häpeää ja sitä kautta salailua mitä lapsettomuuteen liittyy. Eihän se tietenkään tuskaa lievennä mutta auttaisi asennoitumisessa.

    VastaaPoista
  8. Lapsettomien yhdistys Simpukka ainakin järjestää keskusteluryhmiä eri tilanteessa oleville ja tuo muutenkin lapsettomuutta tunnetuksi jne.:
    http://www.simpukka-yhdistys.fi/

    Mama, siinä on kyllä hurjasti eroja, miten asian voi esittää. Kyseinen tyyppi tykkää muutenkin jaella elämänohjeitaan (esim. "nauti ku sulla ei oo miestä ja yksin on niin helppoa" --> ei ehkä paras neuvo eronneelle), ja joskus vain ne menevät yli. H

    VastaaPoista
  9. Oh my god, mitähän tää tietokone teki, kun noin monesti lähetti kommentin, sori :)

    Piti vain sanoa, että se niin vaihtelee, mitä sietää ja mitä ei, mikä on oma olotila ja kuka muutenkin mitäkin sanoo. Kunhan vain ymmärrettäisiin noin niin kuin yleensä, ettei se lisääntyminen ole aina niin yksinkertaista, niin sekin riittäisi. Siksikin siis vielä kiitän tästä kirjoituksestasi. Ajattelevaista, kaikin puolin.

    VastaaPoista
  10. Heti kärkeen kiitos nasakasta blogistasi! Tykkään tyylistä millä kirjoitat.

    Hyvä ja asiallinen kirjoitus vaikeasta asiasta. Ainut mikä pisti silmään, oli tuo viittaus hätäsektioon (tai oikeastaan useampaankin). Rinnastit sen tässä tahattomasti lapsettomiin? Ilmeisesti tarkoitit sitten niitä mitä järkyttävimpiä tapauksia kun vauva ei hätäsektiosta huolimatta ole pelastettavissa? Muuten en tätä rinnastusta ihan ymmärrä. Mutta olisiko lähipiirissäsi todella useampikin jonka hätäsektio on päättynyt pahimpaan mahdolliseen, se kuulostaa jo melko hurjalle.

    Nimimerkillä Hätäsektion kokenut ja onnellinen lopputulos tuhisee alakerrassa vielä yöunilla :) En siis näinollen rinnasta itseäni millään tavoin lapsettomaksi, vaan äärettömän onnekkaaksi ja siunatuksi, joka dramaattisista loppukäänteistä huolimatta sai masuvauvan vierelleen.

    VastaaPoista
  11. Kiitos Nuuti tiedosta! Olenhan minäkin tuosta Simpukka-yhdistyksestä kuullut ja joskus käynyt sivuillakin, mutta en silti tiennyt, että heillä on tuollaista toimintaa. Ongelma onkin siis siinä, että tuota toimintaa ei riittävän näkyvästi tuoda esille. Tai ainakin multa henkilökohtaisesti se on mennyt täysin ohi. Ja mikä hienointa, toimintakalenterin mukaan Turkuun voitaisiin perustaa ryhmä myös sekundäärisesti lapsettomille!

    -Annis-

    VastaaPoista
  12. Mun piti vielä lisätä oma kommenttini siitä, että saako äitiydestä valittaa (ainakaan lapsettomien kuullen). Näin sekundäärisenä kun siihenkin tulee ihan oma näkökulmansa. :)

    Kyllähän minä itsekin välillä valitan kuinka ärsyttävää lapsenkasvatus toisinaan on, eikä se silti poissulje sitä, että toivoisin saavani toisen välillä-niin-raivostuttavan -kasvatettavan.

    Minusta satuttavimpia on ne "sinulla on niin helppoa, kun..." -kommentit. Eihän sitä voi tietää, mikä toiselle on helppoa ja mikä ei.

    -Annis-

    VastaaPoista
  13. Jae, kiitos kehuista! Itse asiassa tuttavapiirissä on myös yksi kuolleena syntynyt lapsi, mutta rinnastuksessa viittasin kyllä kaikkiin vanhemmuuden kriiseihin joten huomiosi on kyllä ihan oikea. Hätäsektiossahan on joko äidin tai lapsen tai molempien henki vaarassa, mikä saattaa jättää aikamoisen pelon jälkeensä.

    Annis, tää mun blogihan ainakin osittain käsittelee sitä, että lapsen saaminen voi olla myös väärä ratkaisu. Kummastakin asiasta voi elämä mennä rikki: siitä että ei saa lasta vai siitä että sai. Se, mikä kenellekin on helppoa on todellakin yksilöllistä - mua ärsytti alkuun ihan sairaasti onnittelut kun kaikki oli ihan päin persettä eikä imetysrallin loppua näkynyt.

    VastaaPoista
  14. Mama,
    Tartuit taas tärkeään aiheeseen. Eihän tuota pingviiniblogia voinut kuivin silmin lukea. Aihe on vaikea myös lapsia saaneelle silloin, kun ympäristössä on paljon tahattomasti lapsettomia.
    Itse en ollut ollenkaan varma, että haluanko edes koskaan lapsia. Sitten kun ilmoitin ystäväpiirilleni tyyliin "oho kato, heti nappas, vaikkei ees ehditty yrittää", niin sain myös katkeria kommentteja, että tiedätkö, miten vaikeaa se voi olla!
    Enhän minä tiennyt ja ehdin päästellä aika monta sammakkoa suustani, ennen kuin opin varomaan tätä puheenaihetta. Kun kaksikin ystävääni kärsi lapsettomuudesta, oli ystävyyssuhde välillä vähän off-tilassa. On vaikea puhua aiheesta, kun vauva väsyttää ("olisipa edes vauva!", toinen miettii") tai on vaikea myös kertoa, miten ihanaa oli, kun vauva alkoi hymyillä ("olisipa minullakin", toinen miettii).
    Ja kun pikkuvauvavaiheessa koko elämä pyörii sen puklukoneen ympärillä, on vähän vaikeaa keksiä loputtomiin muuta puhuttavaa, kun ei uutisistakaan mitään tiedä.
    Tässä tarinassa oli sikäli lopulta onnellinen loppu, että ystävyyssuhde lämpeni entiselleen, kun lopulta molempien ystävien kohdalla hoidot tepsivät. Mutta mitä jos ei olisi ollut näin???
    Lisäksi pyytäisin vinkkejä, mitä sanoa, kun tapaa ensi kertaa jonkun ihmisen, jolta töräyttää kysymään: "Onko teillä lapsia" Ja sitten saakin vastaukseksi: "Ei ole, vaikka ollaan yritetty". Mä en osaa sanoa oikein muuta kuin että olen pahoillani. Mutta onko se oikea tapa reagoida vastaukseen ja lopettaa puhuminen siihen?

    Toukattaja

    VastaaPoista
  15. Hyvä kysymyksiä. Kun ystäväpiirissä elää keskellä sekä lapsien saanti että lapsettomuusongelmaa niin olen päätynyt siihen, että joskus elämäntilanteet vievät eri suuntiin väliaikaisesti ja sekin täytyy voida hyväksyä. Miksi lapsettoman pitäisi jaksaa käydä katsomassa pikkuvauvoja jos se tuntuu raskaalta ja miksi pienten lasten vanhempien pitäisi vältellä puhumasta lapsista kun oma elämä pyörii sen ympärillä? Kaikenlainen teeskentely on oman kokemukseni mukaan ystävyydelle vaarallisinta. Monien ystävien kanssa ystävyys on välillä etääntynyt eri syistä mutta palannut taas myöhemmin läheisemmäksi - oikeiden ystävien kanssa käy näin.

    Itse taas toivoisin, että noita lapsikysymyksiä ei tarvitsisi vieraampien kesken esittää ollenkaan (en itse kysy koskaan), mutta jos kysyy ja vastaus on yllämainittu "ei ole vaikka on yritetty" niin olen pahoillani on siihen ihan riittävä ja hyvä vastaus. Yleensä ihmiset puhuvat lapsistaan aika pian jos niitä on.

    VastaaPoista
  16. Toukattaja, mähän jouduin muutaman kuukauden jälkeen kaivamaan bilsan kirjan esille ja tsekkaamaan miten hitossa homma toimikaan - joillain kyse on todella ihan toisenlaisesta todellisuudesta, eikä siinä ole mitään väärää - vituttaahan se kun joku joutuu näkemään helvetillisen vaivan. Mutta tuohon ei kai mitään oikeaa vastausta ole. Oletettavasti silloin kun joku oma-aloitteisesti kertoo että lasta ei tule vaikka saisi, niin keskustelua saa jatkaa sen pahoittelun ylikin, mutta jos itse menee kysymään niin eiköhän siitä toisesta sitten aika pian näe haluaako jatkaa aiheesta.

    Anonyymi, hyvä pointti. Mä olin mun kaveripiiristä ensimmäinen lapsen saanut 33v ikäisenä ja kyllä se vaikutti ystävyyssuhteisiin vaikka oli kyse tuolloin vain eri elämänvaiheesta. Sain tosin myös uusia ystäviä uuden ajanlaskun aikana joten kyllä elämänvaiheet ovat myös ystävyyssuhteista määritteleviä tekijöitä.

    VastaaPoista
  17. http://2.bp.blogspot.com/_JtIn0iosCLw/S18YtvuqgTI/AAAAAAAAAWo/6CuxwJMvdJs/s1600-h/Maailma+mustavalkoinen_kirja_PNG.jpg

    Piti tulla ihan onnittelemaan, kun sun blogia on lainattu tuossa yhteydessä :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...