Tietoa mainostajalle ›

17.2.2009

Auta lasta jos osaat

Pidän yleisesti ottaen iltapäivälehtien sisältöä pelkkänä roskana, mutta tämän päivän Ilta-Sanomien Auta lasta -juttu oli kokonaisuudessaan koskettava. Kuten olen jo aiemmin todennut, lasten hätä tuntuu tätä nykyä paljon pahemmalta kuin ennen, jotenkin henkilökohtaisemmalta. Järkyttäville uutisille antaa tahtomattaankin oman lapsensa kasvot.

Tavallinen ihminen ei voi edes kuvitella, minkälaista lapsen elämä voi olla perheissä, jotka elävät kriminaalimaailmassa ja joilla on huumeongelma, Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland kertoo.

Naulan kantaan. Minä tunnen vain itseäni parempia äitejä ja luottavaisia lapsia, perheitä, joissa on hyvä olla. Muunlaisiin perheisiin minulla ei ole mitään kontaktia. Ei heitä näe neuvoloissa, leikkipuistoissa tai Muumimaailmassa - eivätkä he välttämättä tahdo tai osaa pyytää apua. Näkymätöntä on vaikea uskoa todeksi, sosiaalihuoltokin puuttuu vain niihin kohtaloihin, jotka tulevat ilmi. Aiheesta syntynyt keskustelukin on otsikoitu "Kohdellaanko lapsia Suomessa tosiaan näin?". Kyllä. Lapsia saavat nekin, joilla ei syystä tai toisesta ole minkäänlaisia edellytyksiä olla vanhempia.

Olen itse ruvennut miettimään, onko minulla oikeastaan tarvetta saada lisää biologisia lapsia, mutta jostain syystä yhden lapsen politiikka tuntuu lintsaamiselta. Olen pohtinut jopa adoptiota. Tästä jutusta heräsi ajatus, voisinko oikeasti auttaa jonkun toisen lasta?
Mitään kasvatusalan ammattilaisen papereita ei tarvita. Tukiperheeksi kaivataan ihan tavallisia perheitä, joilla on vakaa elämäntilanne, halu auttaa ja halu sitoutua toimintaan vähintään vuodeksi.

Yksikin viikonloppu kuukaudessa voi riittää tukiperheenä toimimiseen. Suurin osa tukiperhettä kaipaavista lapsista tulee yksinhuoltajaperheistä, joilla ei ole ketään, joka voisi välillä hoitaa lasta.

Kuulostaa käytännön tasolla liian helpolta. Onko viikonloppuperheestä jollekin tosiaan apua? Miten voisin lähettää lapsen takaisin kotiinsa? Kuinka lapseen ylipäätään pitäisi suhtautua? Entä ylittääkö tarpeeni auttaa kykyni ajatella rationaalisesti? Onko tämän ajattelun taustalla vain joku itsekäs missio nostaa itseäni jotenkin jalommaksi ihmiseksi kuin todellisuudessa olen?

Jotenkin tuntuu, että tällainen auttamismuoto on tarkoitettu vain vakavasti otettaville vanhemmille. Mistä sitä tietää onko itse sellainen?

Vastauksia: Pelastakaa Lapset ry

19 kommenttia:

  1. Mä oon miettinyt tätä samaa viikonloppuperheasiaa jo monta kuukautta. En tiä, vaikea juttu. Samoja kysymyksiä olen päässäni pohtinut kuin sinäkin.

    VastaaPoista
  2. Oih, onpa ajankohtaista, aivan samoja ajatuksia täälläkin. Kerro, kun tiedät varmat ja vakuuttavat vastaukset!

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Luin itse just samaisen liitteen, ja se oli kyllä hyvä. Toivottavasti mahdollisimman moni sen lukee! Itselle luvut eivät tulleet yllätyksenä, lastensuojelutapaukset ovat jokaviikkoista työtä. Mutta riipaisee se silti.

    Jäi mieleen se jonkun 7-vuotiaan tytön kertomus siitä, että kun kotona ei ollut ruokaa, niin pikkuveljen kanssa kastettiin vessapaperia haaleaan veteen ja syötiin sitä.

    Sijais- tai tukiperheenä toimimista jäin itsekin miettimään. Se on homma johon ei vaan voi ykskaks kyllästyä ja päättää jonain viikonloppuna, että emmä haluukkaan... jaksaisiko sitä? Osaisiko olla avuksi? Pitää jäädä itsekin hautomaan vastauksia.

    VastaaPoista
  5. Minun pikkusiskollani oli tukiperhe. Sosiaalihuollon kautta sellainen "järjestyi". Äitini on alkoholisti, ei onneksi niitä kotona ryyppääjiä, eikä jätä lasta hoitamatta, mutta silti ravaa liian usein baarissa. Äiti on myös yksinhuoltaja, eikä kauheasti tukiverkostoa ympärillä. Me isommat siskotkin asuimme tuolloin kauempana. Pikkusisko oli alle kouluikäinen kun tukiperhe tuli kuvioon mukaan.

    Minulla ei ole kuin pelkkää hyvää sanottavaa tuosta perheestä ja toiminnasta. Siskon tukiperhe oli tukena paljon pidempään kuin normaalisti on tarkoitus ja kun sopimus sitten virallisesti päättyi jatkoi sisko edelleen perheessä käymistä. Vielä 15v sisko siellä kävi silloin tällöin viikonloppuisin. Perhe vieraili myös meidän perheen omissa juhlissa, äidin syntymäpäivillä jne. Tämä tosin oli perheen oma päätös, sitähän ei vaadita tukiperheeltä.

    Ei siellä perheessä koskaan mitään kummallista tehty, elettiin ihan normaalia arkea. Joskus kesällä kävivät huvipuistoissa, joskus mökillä, pääasiassa ne ajat joita sisko siellä oli vietettiin kuitenkin tukiperheen kotona. Samat retket ja saman arjen perhe olisi elänyt myös ilman siskoa, nyt heillä vain oli yksi "varalapsi" mukana, omien lasten lisäksi.

    Meille tuosta tukiperheestä oli kyllä apua. Sisko sai kokea elämää myös tavallisessa perheessä, perheessä jossa on muitakin saman ikäisiä lapsia ja jossa on molemmat vanhemmat. Äiti taas sai hieman omaa aikaa ja sitä kautta voimia jaksaa.

    Tukiperheethän valitaan lapsen tarpeiden mukaan. Perheillä/lapsilla on nykyisin niin monenlaista tarvetta, ei ole omassa perheessä isää tai äiti, ei ole isovanhempia, ei ole sisaruksia, ei ole vanhemmalla tukiverkostoa tukena. Useinhan tukitoiminta kuvitellaan vain perheellisten ihmisten toiminnaksi, mikä on kuitenkin aivan väärä kuvitelma. On paljon lapsia jotka tarvitsevat muutakin tukea kuin perheellisen tukea. Tukiperhe sanakin itseasiassa hieman vääristää todellista toiminnan kuvaa.

    Tukiperheen tarkoitushan on käsittääkseeni olla lapsen oman perheen tukena. Usein yksihuoltajien arkea keventämään, tuomalla vanhemmalle hieman omaa aikaa. Samalla lapsi pääsee viettämään aikaa tavallisen ja mukavan aikuisen seurassa, usein jonkin perheen kanssa.

    Lapseen pitää suhtautua aivan normaalisti. Ei se lapsi ole mikään kummajainen, eikä sitä tarvitse mitenkään silkkihanskoin käsitellä. Lapsi otetaan mukaan arkeen ja tehdään sen kanssa samoja asioita kuin tehtäisiin muutenkin.

    Pelastakaa Lapset järjestöhän järjestää valmennusta tukiperheille vaikka et olisi vielä päätöstä tukiperheeksi ryhtymisestä tehnytkään. Joten voihan sitä aina mennä katsomaan sinne olisiko tämä se meidän perheen juttu. Eikä nuo jätä tukiperhettä alku valmennuksenkaan jälkeen yksin, aina saa apua ja tukea.

    Ei se suuria vaadi.
    Voi antaa sitäkin enemmän.

    Kuulostipa mainospuheelta :) No, minulla kun ei kuitenkaan ole mitään pahaa sanottavaa asiasta niin miksi sitä mollaamaan. Vain hyviä kokemuksia.

    Itse olen myös miettinyt erillaisia lasten tukimuotoja, ehkä se oma tukimuoto joskus löytyy. Ja ehkä se oma elämä/arki on joskus siinä kunnossa, että tukitoimintaan mukaan lähteminen voisi olla mahdollista :)

    VastaaPoista
  6. Meillä on kokemusta tukiperheenä toimimisesta. Todellisuus on aika raakaa, mitä hyvää tarkoittava perhe ei välttämättä tule ajatelleeksi.

    Asiaa harkitsevan kannattaa ihan ensimmäiseksi jutella tukiperheenä toimivan perheen kaikkien jäsenten kanssa. Myös perheen lasten.

    VastaaPoista
  7. Musta sä olet loistava äiti - turhaan vähättelet itseäsi. Vaikeissa oloissa elävä lapsi tarvitsisi juuri sun, koti-insinöörin ja Madden kaltaista huumorintajua, rentoutta ja "tavallista arkea" vastapainoksi, joten jos sulla on kutsumusta tähän hommaan, tee ihmeessä asialle jotain! Ei lapsi halua lakanakaappiaan aakkostavaa bambuturveharsovaippoja ompelevaa kireää perfektionistiäitiä, vaan mukavaa lauman jäsenyyttä, jota musta teidän perhe tuntuu henkivän. Tein paljon töitä huostaanotettujen perheiden parissa, joten mulla on vähän perspektiiviä.

    Mä en ymmärrä miksi "hyvä äiti" on muuten nostettu aivan tarpeettoman korkealle jalustalle. Musta hyvään äitiyteen riittää että rakastaa lastaan, haluaa tämän parasta ja pidättäytyy henkisestä ja fyysisestä väkivallasta eikä sekoile päihteiden kanssa kun on lapsenhoitovastuussa. Kaikki mitä sen päälle jaksaa on vielä plussaa, mutta ei lapsi oikeasti niin ihmeitä vaadi!

    Mutta suosittelen tosiaan edellisen kommentaattorin tavoin ajatusten vaihtoa muiden tukiperheiden kanssa - surullinen tosiasia on että häiriintyneet vanhemmat usein sotkevat lapsensakin elämän, ja tukiperhe tarvitsee tästä syystä taustatietoa ja ekstrapitkää pinnaa. Mutta korjaavat kokemukset voivat muuttaa lapsen elämän suunnan - siitä on paljon näyttöä - joten ehdottomasti vaivannäkö kannattaa!!!

    VastaaPoista
  8. Minullakin serkkuni lapsi sai itselleen tukiperheen, kun yksinhuoltajaäiti taisteli itseään irti päihteistä.

    Parasta, mitä kuulemma tämä tukiperhe tarjosi oli syli - ei mitään sen enempää (toki tekivät yhdessä kaikenlaista, mutta tuota syliä arvosti sekä poika että äiti). Siihen ei vielä kummoista tukiperhettä tarvita, että voi pitää lasta sylissä, joten kaikki rohkeasti vaan mukaan. Itsekin harkitsin jutun luettuani asiaa uudelleen.

    VastaaPoista
  9. Kirjapajalta tuli viime syksynä aiheesta kirjakin, Terveisiä sijaisperheestä oli muistaakseni sen nimi. Siihen on koottu perheiden ja tukiperheessä olleiden kommentteja. Enemmän kai sijaisperheiden, mutta tukiperheitäkin sivuttiin.

    VastaaPoista
  10. Komppaan Annaa, kyllä sä taidat sinne loistavien äitien joukkoon kuulua :). Ja loistavat on mun mielestä niitä, jotka välittää lapsestaan, kuuntelee (ja kuulee) ja rakastaen asettaa rajat.

    Itse aikuisena ja tulevana opettaja oon yrittäny pitää mielessä, että lapselle ja nuorelle on tärkeää, että edes yksi aikuinen todella on kiinnostunut ja välittää. Joskus jopa vieraan aikuisen rohkaiseva kommentti tai hyväksyntä saattaa olla nuoren elämässä ratkaiseva asia toiminnan ja tulevaisuuden kannalta.

    VastaaPoista
  11. >> Onko tämän ajattelun taustalla
    >> vain joku itsekäs missio nostaa
    >> itseäni jotenkin jalommaksi
    >> ihmiseksi kuin todellisuudessa
    >> olen?
    Mitä hiton väliä vaikka olisikin? Jos lähdet tuollaiseen toimintaan mukaan, joku lapsi hyötyy siitä, vaikka vaikuttimesi ovat mitkä. Minen ylipäätään usko altruismiin, kaikki mitä teemme on aina jollain tasolla itsekästä. Se on se evoluutio. ;)

    VastaaPoista
  12. Yleisesti kaikille: kiitos hyvästä dialogista. :) Hyviä pointteja ja mielenkiintoisia tarinoita.

    Anu, Laila ja Anniina, kiva kuulla että tilanne huolettaa teitäkin siinä määrin että ainakin harkitsette näinkin vastuullista ratkaisua. Kaipa se lopullinen vastaus on siinä että löytyykö rohkeutta yrittää vai ovatko panokset on liian isot. Tuntuu että tällaisen päätöksen tekijän on oltava jotenkin todella varma onnistumisestaan, kun ei ainakan halua olla taas yksi pettymys sille lapselle.

    Rintti, kiitos omakohtaisesta kommentistasi! Olipa hienoa että siskosi tapauksessa tällainen onnistui. Onko hän edelleen väleissä kyseisen perheen kanssa?

    Anonyymi 22:57, olisi hienoa kuulla lisää etenkin siitä mikä oli raakaa. Voitko laittaa mulle mailia jos et halua tällä forumilla kertoa?

    Anna, kiitos kovasti kauniista sanoista ja kannustuksesta! :) Mä olen sovinnolla keskinkertainen äiti niin ei tule positiointiongelmia ja paineita. ;)

    Anonyymi 12:16, olet varmasti aivan oikeassa. Eiköhän tukiperhettä tarvitseva lapsi kaipaa nimenomaan vain rauhallisuutta ja pysyvyyttä kuin vauhdikasta vapaa-aikaa.

    Anonyymi 15:59, kiitos vinkistä! Täytyypä etsiä teos käsiin.

    Marjaana, kiitos, tässähän ihan nolostuu. ;) On ihan totta että hyvällä opettajalla voi olla ratkaiseva rooli lapsen loppuelämän suunnassa. Iloitse palkitsevasta työstäsi!

    Sis, niinpä. Onhan biologisen lapsen hankkiminenkin aina jollain tavalla omien päämäärien täyttämistä.

    VastaaPoista
  13. Muuten hieno homma.. mutta kyllä vaan kovasti ärsytti tuo "miten voin antaa lapsen takaisin.." yms.
    Itselläni on lapsille tukiperhe haussa,ja nyt kai löytynytkin. Ja ei minulla ole mitään ongelmia,kuin ei lapsillakaan. Eletään ihan normaalia hyvää elämää ja lapset on onnellisia. Päihteitä en käytä.

    Hain tukiperhettä sen takia kun olen yksinhuoltaja heikoilla tukiverkoilla ja lasten isä ei lapsia tapaa. Eli ajattelen että saisin lisää jaksamista kun kerran kuussa saisn yhden viikonlopun tehdä omia juttujani,nukkua pitkään ja sellaista.. Myös miehenmallia toivon lapsille tukiperheen kautta.

    Eli siis en alkaisi sinuna tukiperheeksi jos kuvittelet vanhempien olevan ongelmaisia ja lasten vähintäänkin kärsivän perheessään. ja jos kuvittelet olevasi jotenkin "parempi" kuin lapsen oma vanhempi/vanhemmat.

    VastaaPoista
  14. Kiitos anonyymille myös tämän puolen kommentista! Hyvä että tuli puheeksi: tukitoimintahan voi nimenomaan kohdistua täysin ongelmattomaan perheeseen, jossa tällä tavalla etsitään vain apua vanhemman jaksamiseen. Luonnollisesti viittasin kyseisellä lauseella perhesijoitukseen mikä ymmärtääkseni edellyttää jo huostanottoa. Ja kyllä: siinä tapauksessa en todellakaan haluaisi antaa lasta enää takaisin vanhemmilleen.

    VastaaPoista
  15. Kyselin juuri siskolta ja se sanoi soittelevansa vieläkin välillä tukiperheen kanssa. Viimeisimmästä käynnistä perheen luona on nyt vuosi tai kaksi. Sisko tosin on muuttanut jo äidinkin luota pois ja asuu nyt toisen siskoni luona. Äitikin on käsittääkseeni vielä joskus yhteydessä tukiperheeseen, tosin lähinnä kai joulukorttien yms. merkeissä.

    Mutta siis siskoni kohdallahan tuo tukiperhe oli normaalia pidempään mukana kuvioissa. Aluksihan tukiperhe kirjoittaa sopimuksen vuodesta, sen jälkeen käsittääkseeni sopimus uusitaan aina noin vuoden välein ja usein se kestää muutaman vuoden kunnes tukiperhe saa uuden "lainalapsen" jos tahtoo vielä jatkaa toimintaa.

    Muistini mukaan myös kummipojallani oli joskus tukiperhe. Kummipoikani on ADHD-lapsi. Joten hänen äiti tarvitsi joskus aikaa itselleen ja kummipoikani pikkuveljille. Kummipoikani taas tuntui hyvin viihtyvän tukiperheessä ja oli selkeästi rauhallisempi aina noiden viikonloppujen jälkeen.

    Mutta, mun käsitys on, että harvoin tukiperhe lapset ovat kovin ongelmallisia. Toki niitäkin voi olla, kuten voi olla ongelmallisia lapsia aivan tavallisissa hyvinvoivissa ydinperheissäkin.

    Käsittääkseeni myös tukiperheellä on mahdollisuus vaikuttaa siihen millaisen lapsen he haluavat tukilapsekseen. Kyllä siinä ainankin ennen aika tarkasti määriteltiin kuka menee minnekkin ja kuka tarvitsee mitäkin, millaista tukea tukiperhe pystyy tarjoamaan jne. Minäkin jopa vierailin äidin, siskon ja sosiaalityöntekijän kanssa tukiperheen luona ennen sopimuksen tekoa. Yhdessä keskustelimme tuen tarpeesta ja laadusta. Ja vasta sen jälkeen kumpikin taho teki päätöksen onko perhe/lapsi se meidän vai ei.

    VastaaPoista
  16. Kiitos rintti selvennyksestä! Tämä tukiperhekonseptihan on oikeastaan vain asia, mikä aikaisemmin hoitui kyläyhteisössä ilman mitään sopimuksia: lapsia kasvatettiin yhdessä ja vanhemmilla oli tukenaan kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset ja tuttavat.

    VastaaPoista
  17. Lisään korteni keskustelukekoon.
    Muistan katsoneeni televieiosta jonkin keskusteluohjelman jossa todella rikkinäisestä perheestä oleva lapsi, nyt aikuinen ihminen, kertoi saaneensa lopulta apua aikuisena terapiasta. Keskeisenä ja suurimpana kulmakivenä oli se että ko. henkilöllä oli yksi positiivinen aikuiskokemus lapsena, puutyön maikka. Tälle kokemukselle henkilö rakensi elämänsä palat uudelleen. Siis, yksi positiivinen kokemus. Tämä auttoi ihmisen tervehtymään.

    Niinpä viikonloppu kerran kuussa voi tehdä oikeasti ihmeitä.

    Ystävälläni on juuri kerran kuussa pieni 'sijaispoika'. Nyt vuoden heillä oltuaan ovat uutiset mm. pojan tarhakäyttäytymisesta parantuneet hurjasti. Hän on saanut toisenlaista mallia, yhdessä tekemistä, aikuisen joka kuuntelee ja juttelee. Ei siis ihmeitä, normaalia perhe-elämää, mutta hänelle jotain aivan uutta ja hienoa.

    VastaaPoista
  18. Kiitokset anonyymillekin tiedon jakamisesta! Harkitsemme asiaa nyt joka tapauksessa ihan vakavasti. Ongelmana on vaan mun työ, joka siis vie niin leijonanosan aikaa jo nyt että täytyy tarkkaan miettiä miten sen viikonloppu käytetään.

    VastaaPoista
  19. Kannatan kaikille tukiperhetoimintaa, jos vain aikaa ja tahtoa löytyy :)
    Olemme toimineet tukiperheenä mieheni kanssa jo pitkään, taisimme olla molemmat 20-vuotiaita kun aloitimme. (Ja ei meillä silloin ollut omia lapsia).

    Olemme edelleenkin samojen lasten tukiperheinä. Aikaa menee noin viikonloppu kuukaudessa, riippuen lapsen perheen menoista.

    Meille on sattunut hyvinkin traumaattisia kokemuksia kokeneita lapsia. Rankkana itse pidin alkuvaiheessa sitä, miten toimia kun pieni lapsi menee täysin sekaisin ja vain haluaa satuttaa itseään tai muita. Lopulta kuitenkin näistä on päästy yli ja luottamus on molemminpuolista. Oikeasti näin "sekaisin" olevia lapsia on vähän tukiperhetoiminnassa mukana.

    Parasta mitä tukiperhe voi antaa, on normaalin elämän malli. Ei me tehdä lasten kanssa mitään sen kummallisempaa, vietetään usein viikonloppua kotona. Kaikki lintsireissut sun muut ollaan suosiolla jätetty vanhemmille, mielestäni on väärin jos tukiperhe toimii vain ns. viihdyttäjänä ja tekee vain kaikkea kivaa. Miksei sitä iloa voi jättää oikeille vanhemmille? Siitä huolimatta lapset oikeasti tulevat innolla meille!

    Usein viikonloppu meillä on lapsille mahdollisuus oikeasti rauhoittua. Ja kerrankin on joku lähellä, joka jaksaa ja ehtii kuunnella viikon tapahtumia. Meillä ei tarvitse pelätä päihteitä eikä väkivaltaa. Eikä sitä, että joku tuntematon tulee kylään ja "äidistä tulee outo".

    Pieni varoituksen sana kuitenkin: niistä lapsista tulee itselle todella rakkaita :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...