10.1.2009

Millainen äiti riittää?

Mä olen muutaman kerran vuoden sisään jutellut itseni ikäisten naisten kanssa lisääntymisen kriisikierteestä. Todella hyviä keskusteluja, myös kyynelten lomasta käytyjä. Tää blogi on kuulemma toiminut sekä varoittavana että kannustavana esimerkkinä, riippuen näkökulmasta. Aihe on toki hedelmällinen (no pun intended); ensin ei osaa päättää haluaako lapsia (pitäisikö, miksi pitäisi, onko musta äidiksi, riittääkö rahat, kestääkö parisuhde?), sitten kun päättää haluta, ei tärppää tai sitten kun tärppää, alkaa panikoida siitä, mitä helvettiä on mennyt tekemään. Kirjoitan tämän nyt kaikille, jotka ovat vähän hukassa.

Mä olen edelleen vakuuttunut, että ihminen voi elää ihan täyspainoisen elämän ilman lapsia. Lapseton elämä ei ole yhtään sen itsekkäämpää tai laadullisesti köyhempää kuin lapsiperheidenkään elämä. Riittää, että itse viihdyt. Kaikille ei tule vauvakuumetta, jolloin hommassa on kyse puhtaasti sosiaalisen kaavan ja/tai puolison tahdon toteuttamisenhalusta. Kyllä niinkin syntyy lapsia ja vanhempia. Lisäntymispaniikin saa toki kuka tahansa kilpailuviettinen ihminen lietsottua ilman biologista kelloakin, se ei ole sama asia kuin vauvakuume. Älä siis ainakaan kysy pitäisikö. Jos joudut kysymään, kannatta todennäköisesti vielä odotella. Eikä kukaan osaa neuvoa. Jos kumpikaan potentiaalisista vanhemmista ei näe hommassa mitään pointtia, olisi suorastaan traagista lähteä kokeilemaan. Aika harva suorilta allekirjoittaisi ikuisen työsopimuksen, jossa työtehtävät ovat määritelty vain ylimalkaisesti ylätasolla ja vaikeusaste vaihtelee. Siihen tarvitaan jonkinlaista kutsumusta ja edes sitoutumista, molemmilta osapuolilta. Tarkista siis, että kumppanisi on mukana hankkeessa, ei ole nimittäin lainkaan sanottua, että olette samalla viivalla.

No sitten kun molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että lapsi ei ehkä-kai-mahdollisesti olisi pahitteeksi, alkaa todennäköisesti hetkeksi elämänne paras seksielämäkausi. Varaudu siihen, että se hiipuu, kun a) tulet raskaaksi (myös toisenlaisia tarinoita, joita urbaanilegendoiksi kutsun, on liikkeellä) tai b) et tule raskaaksi.

Ensimmäinen raskaus aiheuttaa yleensä tilan, jolla pitäisi olla diagnoosi. Alat puoliksi innon ja puoliksi pakokauhun vallassa etsiä tiedonjyväsiä siitä mitä NYT pitää tehdä. Parissa viikossa tajuat, että olet ekaa kertaa elämässäsi hypännyt junaan, jonka suunnasta ei ole tietoa. Joku viihtyy matkustajan roolissa paremmin kuin toinen. Ei hätää, kaikilta pysäkeiltä pääsee perille jonnekin. Ja siellä on ollut muitakin ennen sinua.

Jos taas joudutte kaivamaan bilsan kirjan, ovulaatiotestit ja kalenterit esille ja toteamaan, miten onneton sauma sillä munasolulla kerran kuussa oikeastaan onkaan, iskee masennus. Miksi hitossa on syönyt pillereitä koko elämänsä jos tämä on näin vaikeaa. Miksi emme aloittaneet aikaisemmin? En lähde arvailemaan, mitä kaikkea tahattomasti lapseton käy läpi. Mutta sen tiedän, että kun aihetta lähtee tutkimaan, löytää muitakin. Enemmän kuin uskoikaan.

Jos sitten lapsi putkahtaa maailmaan tuomisinaan uusi Äiti, uusi Isä ja uusi Järjestys (incl. uusi Parisuhde, uudet Harrastukset ja uusi Koti), mitataan ihmisen sopeutumiskykyä, joka on eläinmaailman huippua. Ei tarvitse tuntea huonommuutta siitä, jos synnytyslaitoksella ei heti ole täynnä helliä tunteita ja pullantuoksua, unohda ylipäätään kaikki odotukset. Jotkut räpiköivät aallokossa pettyneinä, järkyttyneinä ja epätoivoisinakin, jotkut osaavat heti heittäytyä kellumaan virran mukana. Jos et kuulu jälkimmäiseen, pidä mielessä, että ensimmäinen vuosi on pahin. Tee itsellesi helppoja tavoitteita jokaiselle kuulle: tapaa ystäviäsi ja hoida itseäsi (ihmisen on pakko nukkua ja liikkua). Saat hiljalleen ainakin osan elämästäsi takaisin, osa jää väkisinkin matkalle ja korvautuu muilla asioilla. Ota kriisi kerrallaan. Sinä sopeudut kyllä ja sinä osaat kyllä. Anna itsellesi vapaat kädet. Hyväksi (ja ainakin kohtuulliseksi) äidiksi voi kasvaa lapsen myötä. Juicemaisesti voisi todeta, että siihen menee vähemmän kuin elinikä.

Auttoiko tämä?

19 kommenttia:

  1. Olen juuri hypännyt junaan, siis suunnilleen puolivälissä raskautta - ja huolimatta (hormonipöllystä) siitä että olen asiasta aika onnellinen, toisinaan ehdottoman paniikissa.

    Yleensä netissä harhailu lisää hätäilyä eikä vähennä sitä. Tämän tekstin kanssa kävi kerrankin päinvastoin. Tämä jotenkin rauhoitti. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
  2. Tämäpä oli (taas) kertakaikkiaan hyvä kirjoitus.

    Täällä aiheen kanssa vähän painiskellaan. Ehkä jo haluaisi, mutta onko järkeä juuri nyt, entäs jos ei onnaakaan, olenko itsekäs jos venytän aikataulua, kestääkö oma pää, olisiko työpaikka kaiken jälkeen vielä olemassa, olisiko ammattitaito kaiken jälkeen vielä olemassa, miksi en pode silti pakahduttavaa vauvakuumetta, miksi näen mieheni parempana vanhempana kuin itseni, osaisinko olla toistamatta omien vanhempieni virheitä, onko minusta ylipäätään siihen.. Tällaisia kevyitä pohdintoja...

    Blogistasi saa hyvää perspektiiviä siihen, kuinka kuitenkin duunikuviot voi jatkua, pää voi toimia, voi olla uskottava monessa roolissa, mitä kaikkea vielä. Kiitos! :)

    VastaaPoista
  3. Jees. Eläkeikää lähestyvältä kollegaltani kuulin, että äitiydessä ekat 40 vuotta on rankimmat. Ajankulumista odotellessa, koetetaan relata ja sopeutua, tsiljoona muutakin mammaa on pärjännyt tässä duunissa, joten kai itsekin jotenkuten.

    VastaaPoista
  4. Kiteytät taas tässäkin kirjoituksessasi erittäin hienosti koko ongelmakentän..

    Oon jo pitkään seurannut ja nyt oli pakko vihdoin kommentoida. Oot ihan huippu.

    VastaaPoista
  5. Oh, tämä loistava kirjoitus auttoi minua huomaamaan, että joku ajattelee asioista samoin. Meillä on yksi (tieten tehty ja haluttu) lapsi ja olemme välillä painineet toisen lapsen hankkimispaineiden kanssa. Paineet tulevat pääasiassa kotimme ulkopuolelta(joskus varsin epärealistisia sisarustoiveita esittää neli-vuotias, joka haluaisi milloin isoveljen milloin minkäkin). Joskus tekisi mieli sanoa, että suksikaa kuule.... Kaikkia ei ole tarkoitettu suurperheen vanhemmiksi tai suuren sisaruslauman jäseniksi. Kovasti kuitenkin tuntuvat ihmiset epäilevän kykyäni kasvattaa täyspäistä lasta ilman sisaruksia. Ha, niinkuin se mitään takaisi. Esimerkkejä kyllä piisaa.

    Nautin kovasti tämän blogin lukemisesta :) Profiilissasi lukevat määreet voisivat lukea myös omassani. Mukavaa sunnuntaita!

    VastaaPoista
  6. Mä oon monta kertaa yrittänyt muutamalle kaverille selittää yhtä asiaa, jonka toiset ymmärtää toiset ei. Nyt kun mulla on lapsi, jota olin pitkään toivonut ja vauvakuumeessa elänyt, ymmärrän myös, että lapseton elämä on hyvää elämää. En suinkaan halua lapsestani eroon, vaan todellakin pitää hänet elämässäni ikuisesti, mutta jotenkin tämä elämä lapsen kanssa ei kuitenkaan oli niiiiiiin valaistunutta ja niiiiiiin paljon parempaa kuin lapsetonkaan. You know what I mean? Jos joku olisi osannut raottaa tätä verhoa silloin kun panikoin vauvakuumeessani, niin olisin ehkä osannut ottaa relammin. Tai sitten en ;) Mutta anyway, allekirjoitan täysin sen, että ihminen voi elää täysipainoisen elämän ilman lapsia, varsinkin jos ei lapsia sen kummemmin halua.
    Itse kuulun niihin, joille lapsen saaminen oli hyvin luonnollinen asia, ja lapsen hoito oli kuin "second skin". Olen kokenut, että tämä toinen vuosi, varsinkin sen eka puolisko, oli vaikeampi. Nyt kun lapsi on itsenäisempi olento, on elämä pikkuhiljaa asettumassa niihin uomiin, jollaisia lapsiperhe-elämästä odotinkin. Vauva-aika oli siksi helppo, kun se nukkui koko ajan ;)

    VastaaPoista
  7. Auttoi! Samoja asioita on pohdittu. Sekä selitetty ystäville (30 kieppeeseen tuleville). Viimeksi uutena vuotena selitin. Ettei mun lapsi ainakaan muuttanu paremmaksi elämääni, erilaiseksi, mutta olisi mun elämä ihan ihanaa ilmankin (ainakin kuvittelisin).Mutta nyt se on täydempää eikä niin kauhean itsekästä. Ja tietenkin se on ihanaakin.
    Sun blogia olen selaillut vanhojakin juttuja, etsien noita kehitysvaihe merkintöjä. Saaden vertaistukea. Kiitos. Ja aurinkoa kevääseen.

    VastaaPoista
  8. Valpuri, olen internetin tarjonnasta vähän samaa mieltä, mutta kiva kulla että tästä oli hyötyä. :)

    Hana, kiitos kehuista! :) Matkustaminen oli mun lempiharrastus ennen lasta mutta tein päätöksen kun tajusin että se "vielä yks" -fiilis ei katoa koskaan joten ryhdyimme toimiin. Toivotan onnea päätöksenteossa, se on kuitenkin oikea.

    äiti-puffa, huh, voihan se olla niinkin. Mä voin ihan rehellisesti sanoa viihtyväni puolitoistavuotiaan kanssa joten on aihetta optimismiin. ;)

    wannabe-mama, no kiitos ja kumarrus! :) Kommentoi toki useamminkin.

    Sanni, meillä on sama pohdinta menossa. Mä vastaan kyselijöille että tehkää itte jos kerta lapsista tykkäätte, harvemmin tulevat kysymään toista kertaa. Kiva kuulla että blogi maistuu, mukavaa sunnuntaita sinnekin.

    Karina, jeps, tiedän kyllä. Mäkään en ole siirtynyt mihinkään tietoisuuden ja tunne-elämän sfääreihin lapsen myötä. Kiva että Bella on vähän enemmän hereillä nykyään! ;)

    Jeli, sitä on vaikea selittää että lapsi voi tuoda mutta myös viedä eli saldo voi jäädä plussalle lapsettomanakin. Aurinkkoista kevättä (ihanan optimistista!) myös sinulle. :)

    VastaaPoista
  9. Niin mahtava teksti ja kuin suoraan mun elämästä! Poika täyttää ens viikolla vuoden ja mun päällimmäinen ajatus on, että selvittiinpä hengissä ekasta vuodesta. Ja nimenomaan nyt vuoden jälkeen on sellanen "valaistunut" olo, ettei näitä juttuja tarvi tai voi osata ennalta, niitä opitaan tässä matkan varrella.

    Kiitos muutenki mahtavasta blogista, käyn säännöllisesti lukemassa.

    VastaaPoista
  10. Tosi hyvää tekstiä mama!

    Meillä juna tuli heti, kun sitä alettiin odottaa, mutta pakokauhu iski välittömästi, kun hyppäsin kyytiin. Mies oli (ja on) kumman rauhallinen, vaikka on varmasti maailmanhistorian osallistuvin puoliso ja isä.

    Ja kriisejä ja epätoivoa on mahtunut näihin kahdeksaan ensimmäiseen viikkoon ipanan kanssa, mutta onpa mahtunut myös monta sydäntä pakahduttavaa hetkeä.

    Äiti-puffalle tiedoksi, että repesin ääneen, kun luin sun kommentin siitä, että 40 ekaa vuotta on rankimmat. Kohta tosin valui jo kylmä hiki ohimoilta, että mitä, jos se ei ollutkaan vitsi...

    VastaaPoista
  11. Kauniin karhea teksti.
    Itselläni ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, mutta ajatus lapsettomana elostakaan ei ole tuntunut luontevalta. Joten, kun oikea mies osui kohdalle, oli asia helppo päättää. Vauhdillahan siinä mentiin, mutta päättelimme että "nyt on aivan yhtä huono aika kuin vuoden/3/5v päästä". Sinänsä olen kiitollinen, että olin niin noviisi äitiysasioissa, etten pahemmin pähkäillyt median/ympäristön antamaa äitiys(myytti)kuvaa, vaan vedettiin mieheni kanssa ihan omaa hiihtoa tuon vanhemmuuden kanssa. Tavallaan tuli kyllä yllätyksenä kuinka huono olen/olin lasten kanssa, enkä vieläkään voi varauksetta sanoa pitäväni lapsista, mutta enhän mä pidä kaikista aikuisistakaan.
    Nyt kun ystäväpiiriin on vuosien varrella tullut muillekin lapsia, olemme huomanneet menneemme vahvasti vastavirtaan. Mies/isähän tätä ei murehdi, mutta en voi olla täysi immuuni ympäristölle ja olla miettimättä mitäs jos olisin tehnyt toisin.
    Yhtä kaikki, lapsia on jo kaksi ja samalla kaavalla ollaan menty. Näyttävät olevan tasapainoisia ja onnellisia mukuloita, joten kakki hyvin. Itse olen sitä mieltä, että onnellinen äiti(+isä)=onnellinen lapsi (mut ennen kaikkea ekan vuoden aikana onnellinen äiti ;) )

    Äitien pitäisi luottaa enempi itseensä, ei äitiyteen ole manuaalia. Kriisi kerrallaan, niin kuin Mama sanoi. Muksu pinnikseen ja vessaan 5min karjumaan, kyllä se helpottaa. 1,5 v:hän on jo ihanan rasittava :) Onneksi en ole tilanteessa yksin, vaan meitä on kaksi aikuista, senkin parisuhteessa äidit joskus unohtavat.

    VastaaPoista
  12. Asiaa jälleen kerran!

    Vanhemmuus on kuin mitä tahansa vieraan asian harjoittelua: se näyttää sivusta katsottuna helpolta, mutta vaatii monta henkistä kuhmua kasvaakseen hyväksi vanhemmaksi.

    Olen myös samaa mieltä siitä, ettei lapsellisuus tai lapsettomuus laske tai nosta kenenkään arvoa. Mutta tottakai on sydäntäsärkevää nähdä pareja, jotka sen nyytin niin kovasti haluaisivat, eivätkä saa.

    Vanhemmuus ei myöskään ole niin vaikeaa, kuin helposti annetaan ymmärtää. Yksikään "ammattilainen" ei ole rakastavaa vanhempaa parempi hoitaja.

    Toki on niitäkin perheitä, joissa lapsen ei ole hyvä olla, mutta niitä on sentään vähemmistö.

    VastaaPoista
  13. Fanni80, joo, jotenkin kummassa siitä vaan selviää, muistikuvat on hatarat. ;) Eikä kestä kiitellä, kiva kun käyt.

    Aliisa, mä en pakahtunut noin alussa muuhun kuin imetykseen mutta hyvä jos sulla on löytynyt jo heti alkuun hyvä vaihde. ;)

    Anonyymi, oma hiihto, paras hiihto! Mä oon itse vähän oppinut olemaan lasten kanssa kun tajuan nyt suhteuttaa jutut niiden kokemusmaailmaan, mutta vihtyminen on kyllä kaukana.

    Susanna, juu, ei voi tätä etukäteen treenata ellei ole lähipiirissä lapsia. Tää yhteiskunnan malli on ihan väärä perheen kannalta, paljon jää oppimatta puolin ja toisin.

    VastaaPoista
  14. Hyvä kirjoitus, mama. Elämä on elämää oli lapseton tai lapsellinen. Ja kyllä sitä vanhemmaksi oppii, lapsi on tehokas opettaja ja jos ei alkuopetuksesta tahdo oikein saada selvää, tervejärkisiltä kohtalotovereilta saa vinkkejä. Itse opin paljon kun seurasin vauvani (tervejärkisten) isoäitien toimia häntä hoitaessaan. "Ai jaa, sille olis hyvä puhella."

    VastaaPoista
  15. Hyvä blogautus jälleen kerran! Kuulun itsekin siihen joukkoon, joka mietti pitkään, että pitäisikö niitä lapsia hankkia ollenkaan, kun elämä oli jo niin mukavaa (mielekäs työ ja parisuhde, ja vapaa-ajalla matkustelua ja harrastuksia vaikka millä mitalla). Miksi pilata kaikkea tätä sinappikoneella?

    Kai sitten se ajatus, että en halua nähdä itseäni 40-vuotiaana kaiken nähneenä ja kokeneena lapsettomana naisena. Mitä sitten on jäljellä, saattaisi olla aika tyhjääkin ja olisi niitä lapsenlapsiakin kiva olla sitten eläkeikäisenä ;)

    Olen samaa mieltä, että äitiyteen voi kasvaa. Tarvitsin todellakin sen 9kk sopeutua ajatukseen, että muksu todellakin tulee ja sen jälkeen opettelu vasta alkoikin. Vaikka sanotaan, että päivääkään en vaihtaisi pois, voisin kyllä vaihtaa ekoja kuukausia pois, koin koliikkiyöt niin raskaiksi.
    Nyt esikoinen on 1 vee 9 kk ja seuraavaa jo odotellaan innolla. Joku taika siinä siis on ollut, miksi yhden lapsen jälkeen haluaa niitä vielä lisääkin.

    On totta, että pieni lapsi koettelee parisuhdetta, vaikka suhde olisikin hyvällä pohjalla. Kun on elänyt helppoa elämää, tuntuu niin kovin raskaalta välillä se, ettei itse pystykään enää määräämään omasta ajastaan, vaan sen täyttää toinen olento omilla tarpeillaan.

    Sitä tunnetta, mikä syntyy oman lapsen ja itsensä välille, on ihan
    mahdotonta ennustaa. Se on aivan uskomattoman vahva side. Se täyttää sydämen jo heti aamulla,
    kun kuukasvo hymyilee pinnasängystään, vaikka ulkona on pimeää, tuulee, ja
    sataa.

    Se on se taika, kun oma lapsi pitää sua (vielä toistaiseksi) maailman tärkeimpänä ja ihanimpana olentona, ja haluaa äidin lähelleen, kun on
    jotain tärkeää näytettävää tai haetaan lohtua.
    Se on se onni, kun pieni lapsi luettelee innoissaan
    eläinkirjasta sen 20 eri eläintä ja kertoo miten ne ui, heiluttaa
    häntäänsä tai ääntelee.
    Pientä lasta ei vielä rajoita mitkään tämän maailman säännöt, seepra ja leijona saattavat pussata toisiaan ja kaivinkone menee sujuvasti uimaan.
    Pieni lapsi nauraa kaikille sun ilveilylle ja hölmöyksille, mikä on aika vapauttavaa.
    Kun saa oman lapsensa nauraa kikattamaan pelkän kutituksen voimalla, tuntuu, että maailma on taas hetkeksi muuttunut paremmaksi paikaksi.

    VastaaPoista
  16. Mama, kiitos tod hyvästä tekstistä! Itselläni nyt 2 lasta - olisipa joku osannut 6 vuotta sitten kirjoittaa näin osuvasti, olisin ollut parempi äiti myös esikoiselleni..

    Kertakaikkiaan
    - vain lapsi voi opettaa vanhemmaksi, ei kirjat ei netti, vaikkakin projektiin on aina hyvä valmistautua etukäteen
    - saat olla oma itsesi, tehdä vanhemmuudesta omannäköisesi, ihan sama mitä muut ajattelee/vaatii luonnollisesti hyvän maun suhteessa
    - lapset pitää oppia kohtaamaan yksilöinä
    - kasvatus yms haasteet ainakin muuttuvat ajan myötä, ehkäpä jotkut jopa helpottuvatkin

    PItäkää kiinni vanhemmuudestanne, se on maailman arvokkainta työtä - me kuitenkin kasvatetaan tämän maan toivoja!!

    Hyvää alkanutta vuotta ja hyviä kirjoituksia lisää,
    Andersson

    VastaaPoista
  17. Ansku, esimerkkejä aika monelta naiselta ja mieheltä tosiaan puuttuu, ehkä tämä perhe-elämä pelottaa osaksi senkin takia.

    Krista, mä en ole ihan vielä kokenut niin paljon taikaa että haluaisin sitä lisää. :D Mä nimittäin edelleen voisin nähdä itseni ihan tyytyväisenä lapsettomana nelikymppisenä tietäen mitä tämä elämä on.

    Andersson, kiitokset! Ja hyvää alkanutta vuotta myös sulle. :)

    VastaaPoista
  18. Iiih,tämä sun teksti pisti mut nyyhkiin. Mä sain pojan 35vuotiaana 9kk sitten. Lasta olin jo kauemmin toivonut, mutta en ollut ryhtynyt aktiivisesti toimiin (onneksi koska nykyistä parisuhdettani ei vielä silloin ollut).
    Kun tajusin että siihen junan kyytiin on nyt yht'äkkiä päästy, niin kauhea paniikki tuli kun ajattelin että kaikki mukava; matkustelut, viini-illalliset, ystävät, tanssimiset, yms lapsettoman parin menevät jutut jää elämästäni pois. Ja hormoonit hettelivät todella rajusti onnesta syvimpään vollotuksen laaksoon varsinkin synnytyksen jälkeen,,huh huh! No nyt olen onnellinen kun saan viettää aikaa pojun kanssa eikä ne ystävät mihkään viini-illallisista puhumatttakaan kadonneetkaan..järjestelyjä vaan tuli jonkin verran lisää =)

    Löysin sun blogin ihan sattumalta tänään kun mun piti etsiä tietoa turvaistuimista ja täällä mä olen surffannut sitten koko aamupäivän!!

    VastaaPoista
  19. Anonyymi, mukavaa että kosketti. :) Ja tervetuloa mukaan, sana tosiaan on vapaa myös kommentoinnin suhteen!

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...