Something's got to give

Olen edelleen vähän tiloissa perjantain jäljiltä. Pääsin himaan vasta viideltä kahden tunnin (tää ei ole sivistysvaltio!) taksijonon takia ja kolmen tunnin unet nyt vaan ei riitä mihinkään. Tosi fiksu olisi katsonut yödösien (!) aikataulut (!!) ja lähtöpaikan (!!!) etukäteen eikä tihrustanut niitä kolmen aikaan pikkuhiprakassa mobiililaitteen näytöltä. Tämä vinkkinä kaikille espoolaisille, joilla vielä kyseinen koitos on edessä.

Ilta oli kuitenkin varsin hulvaton ja taksijonossa oli hauskaa seuraa. Siinä mun kanssa paleli ja kulutti kallista uniaikaa kolme muutakin firman perheellistä (ja neljäskin oikeastaan voidaan laskea mukaan, sillä puolivuotias tanskandoggi menee kevyesti yhdestä taaperosta). En ollut ainoa, joka katsoi koko rahan edestä juhlimisen seuraavan päivän kidutuksen arvoiseksi. Something's got to give.

Ps. Tutustuin myös Fisuun. Astmalääke vailla vertaa ja ehdottomasti enemmän kuin osiensa summa. Ei ihme että tälle juomalle löytyy facebookista about kymmenen kannatusryhmää.

Krapulakeiju

Eilen firman pikkujouluissa puhuttiin tästä legendaarisesta krapulakeiju-stripistä ja löysin sen ilokseni digimuodossa. For your convenience ja koska en muutakaan pysty tänään kirjoittamaan.

ÄOM

Huomenna on marraskuun viimeinen perjantai. Palkkapäivä. Pikkujoulut. Ja tietenkin Älä osta mitään -päivä, jolloin pitäisi viettää vuorokausi hankkimatta tavaraa ja käyttämättä rahaa. Kiva. Kyseistä päivää on vietetty Suomessa jo viitenätoista vuotena, mutta mä edelleen odotan sitä kertaa, jolloin mulla olisi aidosti mahdollisuus olla polttamatta yhtään käteistä 24 tuntiin. Tässä lienee sama ajatuksenjuoksu kuin siinä Hesarin hiilijalanjälkitestissä, herättää tarkkailemaan ostoskäyttäytymistään. Ja osoittaa, miten vaikeaa on suoda mister masterille yksi lepopäivä vuodessa.

Tämän vuoden teema on Pääsy sallittu.

Kaupunkia voisikin kutsua yhteiseksi olohuoneeksi, jonne kaikilla on pääsy sallittu, eikä kukaan ole kutsumaton vieras. Kaikilla on oikeus olla kaupungissa tai tulla kaupunkiin katsomatta ikään, sukupuoleen tai varallisuuteen. Onkin toinen asia, mitä kaupunki voi tarjota asukkailleen ja vierailijoilleen, joilla ei ole ostovoimaa tai -halua.

Tämä on ihan validi pointti, täysin maksuttomia, yhteisiä tiloja on varsinkin talvella todella vähän. Heti tulee mieleen nuorten, eläkeläisten ja lapsiperheiden kokoontumistarpeet. Itse voin hyvin istua kahvilassa, kun on varaa maksaa teepussista ja kupista kuumaa vettä neljä euroa ja paakkelssit päälle.

Huomiselle on jo nyt rahankäyttöpaineita. Ostan työmatkan varrelta yleensä aamiassämpylän. Saisin hakea suutarista korjatut saappaani. Huuto.netissä sulkeutuu yksi ihana neuletakki. Tarvitsisin bussilippuun lisää kautta. Lounassetelillä ostettu lounas on varmaan myös laskuissa mukana. Lisäksi aion ostaa yöllä taksin kotiin, tosin se saattaa mennä jo seuraavan vuorokauden puolelle. Mutta sovitaanko, että tingin vaikka snagarista.

Hyvin pienen ponin häntä

Tsekatkaa, sille saa ponnarin! Mikä kehityksen merkkipaalu! Sen lisäksi, että kasvatan Maddesta kenkäfriikkiä, aiheutan sille myös jonkinlaisen hiusfiksaation vääntämällä sille ponnareita, saparoita ja pantakampauksia ja muotoilemalla otsista kerran viikossa. Mä ostin jo shampoonkin (sellaisen ihanan eko-luomuversion), lähinnä siksi, että voi ei lähde tukasta pelkällä vedellä. Ennen päivähoidon aloittamista vois myös käydä yhdessä kampaajalla. Jos aikoo aiheuttaa pahennusta, on syytä tehdä se tyylikkäästi.

Ps. Kertokaa muuten, miks kaikilla lapsilla on tollanen rumppamaha, oli ne sitten kuinka luikkuja tahansa. Senkö takia, että ne saa näytettyä napaansa helpommin? Arvatkaa onko vaikea löytää housuja pikku käpylehmälle. On.

Kaikkien vaiheiden äiti

Meillä on ensi perjantaina tapaaminen uuden hoitotädin kanssa, jolloin käydään läpi Matildan päivärutiinit. Hyvä että tuli puheeksi, on nimittäin pari juttua.

Nukkuminen on out.
Etenkin iltakukkuminen on uusi suosikkiharrastus, toki aamulla herätään ihan normisti kahdeksalta. Päikkärit kestää n. 20 min parin tunnin nukuttamisen jälkeen. Siinä saa varmasti sitten muutkin kivasti nukuttua. Ei, emme anna sille spiidiä.

Syöminen on out.
Puuro on pahaa ja rusinat hyviä. Että tiedoksi, kun pikkulikka tulee karjumaan naama punaisena siihen eteen että UTINA!! Itse ei tietenkään voi enää syödä ja jos erehdyt antamaan lusikan käteen niin valmistaudu puunaamaan kaikki parin metrin säteellä. Myös katto.

Lelut on out.
Lelulaatikon kamat kyllä tyhjennetään lattialle joka aamu mutta eniten aikaa vietetään kaivelemalla keittiön laatikoita tai mitä tahansa teknisiä (kalliita) laitteita, joihin ei saa koskea. Toivottavasti sulla on kotivakuutus?

Potta on out.
Se ei ole koskaan ollutkaan in, joten ei uutta sillä saralla. Voit tietenkin unohtaa kaikki muut lapset puoleksi tunniksi ja esittää neidille stand uppia, mutta ymmärämme kyllä jos ei irtoa.

Mutta on hyviäkin uutisia!

Koska äiti on out (= tullessani kotiin minua ei todellakaan tulla halaamaan vaan osoitetaan isiä. Tulkitsen sen niin, että kaikki kommunikaatio olisi suotavaa käydä asianajajan välityksellä) ja isi on out (kunnes äiti tulee kotiin), on jonkun ehkä oltava in. Tuhannen taalan paikka hoitotädille.

Ai niin. Myös tuttipullo on in. Tuttipullon lisäksi vain Iittalan mustista grcic-viskilaseista voi juoda. Kaikki muu on lapsen henkistä pahoinpitelyä. Onhan sulla Iittalaa?

Mutta mukavaa kevättä koko ryhmälle!

Joulufloppi

Haukutaanpa vaihteeksi Stocka. Ja sen mainostoimisto. Viime viikolla postilaatikkoon ihan kahtena kappaleena putkahtanut Stockan joulukuvasto ja sen sisältö aiheutti mussa primitiivireaktion. Kannessa koreilee barokkityyliin tällätty mimmi, johon on ripustettu kilotolkulla killuttimia, myös yksi joutsen. Otsikko oli lumoava joulu.

Y-ö-k. Mä tiedän äärimmäisen hyvin, että kyseessä on tavaratalo, jonka tehtävä on myydä tavaraa. Mä tiedän myös, mitä tolla konseptilla yritettiin hakea. Mutta kyllä jokaisen mainosmaakarin pitäisi jo tajuta, että jopa Stockan kanta-asiakkaissa on niitä hiilijalanjäljestään huolestuneita kansalaisia, jotka yrittää muuttaa kulutustottumuksiaan ekologisempaan ja eettisempään suuntaan. Mitä tekee Stocka. Pistää viitosen silmään ja antaa ymmärtää, että 80-luvun huoleton kulutusjuhla on edelleen täällä, pääosassa ovat tavarat. Ihmiset, ruoat ja tuotteet poseeraavat kuvissa enimmäkseen yksinään. Tavaralle annetaan itseisarvo.

Mä raivosin himassa, että joka sivulla on aistittavissa kiinalaisten lasten 16 tuntiset työpäivät myrkkymuovitehtaassa ja varmaan tää paperi on sademetsistä ja se on painettu jossain kivihiilellä jylläävässä painotehtaassa. Ja nimesin tän vuoden mainosflopiksi.

Mikä hitto mua riivaa.

Missä on käsijarru ja turbo boost?

Meille tuli onnettomien yhteensattumien kautta uusi auto, musta Volkswagen Passat turbo diesel 2.0 vuosimallia 2008. Himmennetyt ikkunat, airbagit kaikille, vakionopeudensäädin, sadetutka. Tämä jos mikä on helmiä sioille. Emme nimittäin varsinaisesti ole autoihmisiä. Siis niitä, jotka osaa ulkoa rekisteriotteen teknisen osan, keulii värisävyn numerolla ja hevosvoimilla ja käy autopesussa säännöllisesti. Toiseksi vihaan sitä, että elämäni tärkeät tekniset käyttöliittymät muuttuvat. Olen kontrollifriikki ja täten tuomittu elämään Nokia-, windows- ja peecee-vankeudessa. Mä olen siis aina ajanut Opelia, ihan siitä ekasta lunastukseen pyöräytetystä corsasta lähtien.

Tutustumisajosta generoitui sarja järkytyksiä. Ensinnäkin auton avain ei ollut avain vaan sellainen musta muovipökäle, eka käynnistys oli ihan piilokameramatskua. Käsijarru ei ollut siinä missä käsijarru on aina ollut. Vaihteita oli kuusi. Etupaneeli muistutti Challengerin ohjaamoa. Pöyristyttävintä oli se, että Muxart joutuu jatkossa matkustamaan lattialla, koska pelkääjän penkille ei voi laittaa mitään ilman että turvavyömerkkiääni alkaa piipittää. Argh! Lastenistuimen kiinnittämisprojekti päättyi siihen, että ajoimme istuimen myyntiliikkeeseen ja pyysimme setää asentamaan sen meille. Lisäksi kosla on silmämääräisesti puoli metriä pitempi kuin astra, joten tulemme näkemään matsin Maman avaruudellinen hahmotuskyky vastaan parkkiruutu.

Jipii. Meillä on uusi auto, jota emme juurikaan tarvitse, joka tulee kalliiksi ja jolla en osaa ajaa. Koska siinä ei kytkin luista yhtään, jarrut toimii tehokkaammin kuin ajatus ja se jotenkin vaan liukuu eteenpäin äänettömästi vaikka ajais kakkosella kaheksaakymppiä. Paskaa.

Taivasvauva

Finnairin koneessa syntyi vauva.

Mun ensimmäinen ajatus oli, että siellä ei varmaan saanut epiduraalia.
Toinen ajatus oli, että onpa kiva, kun 300 ihmistä kuuntelee korvat höröllä kun sä synnytät. "Jaa nyt on varmaan alkanut ponnistusvaihe?"
Kolmas ajatus käsitteli sitä, että pitiköhän sen mamman sen jälkeen palata kiltisti istumaan omalle paikalleen turvavyöt kiinnitettyinä. "Anteeksi, saisinko uimarenkaan hanurin alle ja pari konjakkia, kiitos."

Uutinen ei kerro millä viikoilla vauva syntyi, mutta ehkä kannattaa noudattaa aika tarkkaan noita raskausajan matkustussuosituksia.

Suo, kuokka ja tuulipuku

Leena Sarvi päätti ilokseni kaivaa naftaliinista vanhan hyvän marina-aiheen: suomalaisten tyylitajuttomuuden. Tämä junttikansa arvostaa mukavuutta yli tyylikkyyden! Naiset eivät meikkaa! Tallinnassakin on ihan eri meininki! Byääh.

Yleistyksissä on aina se vaara, että tulee puhuttua puutaheinää. Ensinnäkin kaikissa maailman metropoleissa näkee sekä hyvin että huonosti pukeutuvia ihmisiä, ei Tallinna ole mikään poikkeus. Toiseksi suomalaiset ovat vasta oppimassa pois pula-ajan sukupolven vaatimattomuus kaunistaa -mentaliteetista ja vaikka vaatteisiin laitetut euromäärät ovat valovuosien päässä ranskattarista, ne ovat kuitenkin nousussa. Kolmanneksi suomalainen persjalkainen vartalomalli on vähän vaikeampi pukea kuin slaavilainen gaselli. Mutta onhan Leenan haukuissa toki perääkin.

Leena kritisoi aiheellisesti sitä, että suomalaiselle käytännöllisyys jyrää estetiikan 6-0. Vaikka rakennuspalikoilleen ei voi mitään, asenteelleen voi. Kauneus on arvo sinänsä. Pukeutuminen ja tyyli pitäisikin myydä suomalaisille identiteettiarkkitehtuurina. Kyse ei nimittäin ole pelkästään pinnallisesta yltiöshoppailusta ja koreilusta, vaan sosiaalisesta viestinnästä ja itsestään huolehtimisesta. Habitus voi sekunnissa paljastaa ihmisestä statuksen, elämäntilanteen, aatemaailman ja elämäntavat. Lisäksi se on merkki rohkeudesta ja ylpeydestä kertoa, mitä viiteryhmää edustaa. Suomalaiset ovat tottuneet olemaan sitoutumattomia ja neutraaleja: tuulipuku takaa anonymiteetin. Mistä saataisiin sitä sisua pukeutumiseen?! Etenkin äitiyslomalla tapahtuva fyysinen ja henkinen verkkaroituminen on vaarallista. On selvää, että oman ruumiintemppelin huolto ja muut kotkotukset unohtuvat, kun pitää keskittyä intensiivisesti jonkun toisen ylläpitoon, mutta se täytyy nähdä vaiheena, eikä siihen moodiin pidä juuttua loppuelämäkseen. On nimittäin todella voimaannuttavaa olla taas Nainen - ja näyttää se.

Toinen täysin validi pointti, joskaan ei vain suomalaisten ongelma, on liikalihavuuden lisääntyminen. Lihavuuteen löydetään jatkuvasti uusia liitännäissairauksia, jotka vaikuttavat vähintäänkin elämänlaatuun, vaikka eivät välittömästi tapakaan. Tuskinpa kukaan haluaa siirtyä eläkkellee ihan kehäraakkina. Vaikka liikunnan määrä on uuden perheharrastuksen tieltä huomattavasti vähentynyt, pidän kiinni mun viikkojumpista ja hyötyliikun aina kun voin. Kyllä se terveellisen ruokavalion (ja punaviinin säännöllisen annostelun) kanssa riittää.

Siispä.

On totta, että hiekkalaatikolla kannattaa päivystää goretexeissa.
On totta, että korkokengät eivät ole pitkän matkan kävelyjalkineet.
On totta, että meikit ja hiukset menevät pilalle sateessa.
On totta, ettei itseään kannata palelluttaa minihameessa.

Kyllä ihmisellä silti voi olla kaupunkitakki. Korkkareissa voi kekkaloida toimistossa. Käsilaukussa pitää aina kantaa survival kitiä. Hameita ja mekkoja pidetään pitkän takin kanssa ja kesällä. Ja sitten hymyillään Leenan mieliksi, eiks jeh?

Kiitos, Espoon kaupunki!

Suokaa anteeksi. Kirjoittelen tätä punaviinihiprakassa, koska olemme hiukan juhlineet raskaan päivähoitoprojektin päätöstä. Matildalle on tänään myönnetty perhepäivähoitopaikka tuosta 100m päästä. Kaupungin luottohoitajia, asukaspuisto vieressä. Olen huojentunut.

Meillä oli verkot vesissä joka puolella: ilmoituksia ties missä forumeilla, sana kiertämässä kaveripiirissä ja haku päällä työnvälityksessä. Tulos: ei mitään. Joka ikinen lastenhoitaja on töissä. Laitoshoitajia koulutetaan lastenhoitajiksi, koska niitä ei ole.

Me olimme perhosefektin voittajia. Jenkkipankit antoivat holtittomasti lainaa kelle vaan. Kun tuli takaisinmaksuvaikeuksia, korttitalo alkoi romahtaa. Eurooppa vedettiin taantumaan. Suomalaiset yritykset tekivät hätäjarrutuksen. Eräs työnantaja päätti lomauttaa työntekijöitään. Eräs äiti päätti jäädä kotiin pitemmäksi aikaa. Eräs lapsi luopui päivähoitopaikastaan. Jonka eräs lapsi sai.

Olen kiitollinen Espoon kaupungille ja vähän markkinataloudelle.

Syntymäpaha

Inan kirjablogissa on tarkastelussa Lionel Shriverin kirja Poikani Kevin.

AdLibriksen kuvaus:

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Eva Khatchadourianilla oli loistelias ura ja onnellinen avioliitto, ennen kuin hän sai lapsen. Nyt heidän poikansa Kevin on vankilassa järkyttävän rikoksen takia, ja Eva käy kirjeissään läpi tragediaa edeltänyttä aikaa.

Miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko kaikki vanhempien syytä? Mitä jos Eva olisi rakastanut Keviniä enemmän? Jos Frank ei olisi aina yrittänyt nähdä asioiden valoista puolta? Jos Eva olisi halunnut lasta enemmän? Vai olisiko näistä mikään muuttanut mitään?

Olen vasta lainausjonossa, mutta kirja lienee jokaiselle vanhemmalle aika pysättävää, mutta toisaalta kiinnostavaa luettavaa, etenkin kun sitä tarkastelee koulusurmien ja eilen Ilta-Sanomissa uutisoidun Iso-Britanniassa tapahtuneen, kammottavan lapsipahoinpitelyn valossa. Voiko lapsi olla syntymäpaha? Onko lisääntyminen oikeus, johon yhteiskunta ei voi puuttua? Välillä on vaikea päättää, mihin totuuteen uskoo. Mutta se on varma, että tässä yhteiskunnassa pitää alkaa hyväksyä se, että joillekin ihmisille vastentahtoinen lapsensaanti on ihan yhtä traaginen kohtalo kuin vastentahtoinen lapsettomuus.

Levyraati

Koti-insinööri on myös rock-muusikko. Hyvin lievä tapaus, ei omista pythoninnahkatakkia, eikä heitä välittömästi saloraa hotellin ikkunasta. Kokkelin virkaa toimittaa viikonloppukeskiolut. Referenssinä Egotripin Mikki käy samalla hiekkalaatikolla. Edellinen bändiprojekti päättyi jäsenten ajanpuutteeseen: kaksi dippainssiä, väitöskirjaa vääntävä lintubiologi, lakimies ja henkilöstökonsultti eivät saaneet kommunikaattoreitaan synkronoitua ja homma pistettiin suosiolla telakalle. Oli kieltämättä hassunnäköistä, kun äijät suhasivat suoraan palaverista, puku päällä ja salkku kainalossa treenikämpälle soittamaan.

Musiikin tekoa ei kuitenkaan saa pois ihmisestä. Pöytälaatikkoon alkoi hiljalleen kertyä uusia sävellyksiä ja uusi kokoonpano pistettiin pystyyn viime vuonna. Nyt pukkaa taas levyä, suomenkielistä melodista rockia. Joulukuussa studioon ja eka livekeikka on Semissä 14.1.

Projectmaman lukijoilla onkin nyt ainutlaatuinen tilaisuus saada maistiaisia uudesta tuotannosta ja viisi innokkainta saa lipun keikalle! Kertokaa siis tän treenikämppädemon perusteella, onko meidän perheen rahahuolet ohi vai suositteletteko vielä jatkamaan palkkatyössä? Madde kyllä tykkää, mutta se on niin puolueellinen.

EDIT: Polly onnistui jo jonkun version avaamisessa, mutta omalla koneellani mikään playeri ei toiminut, joten ehdin kertaalleen poistaa koko postauksen, prkle!

Pollyn kommentti vielä: "Kauniit ja koskettavat sanat, melkein haistoin meren. Soitto soi heleästi ja herkästi. Lauloiko muuten sopivan rosoinen miesääni hiukan nenään? Vaikea sanoa bändistä paljoa yhden kipaleen perusteella. Sanat, niistä kunniamaininta. Ehdottomasti edellytykset menestyä!" Jee!

Ps2. Blogger staff: please consider adding a decent audio download tool IMMEDIATELY, since this bloody html-hosted-link-player-crap is killing me!!!

Naimisiin

Tapasin tänään mun hyvän ystävän, joka menee ens kesänä naimisiin ja musta oli ihana kuulla valmisteluista. Tällä hetkellä painitaan vieralistan ja cateringin kanssa sekä haarukoidaan Helsingin hääpukuvalikoimaa - myöhemmin on kutsujen askartelun ja plaseerauspalapelin vuoro. Ystävän onneen oli helppo mennä mukaan.

On oikeastaan vain kaksi tapaa pilata häät. Ei ole mitään väliä onko kyseessä intiimi siviilivihkiminen vai perinteitä noudattava kirkkoseremonia, viihtymisen edellytyksenä on hääparin tunteminen. Jos tupa on täynnä parille itselleenkin outoja pakkosukulaisia, jotka keskityvät viinilasiin tuijottamiseen, tunnelma muistuttaa hautajaisia. Toinen tapa on pukea päälleen muotiluomus, joka ei salli juhlaan osallistumista, tiukkoja halauksia, tanssimista, hengästymistä, läikkynyttä punaviiniä.

Me mentiin naimisiin Varsinais-Suomen merimaisemissa. Toukokuu oli ollut legendaarisen surkea, mutta juuri siksi lauantaiksi saapui kesän ensimmäinen päivä. Hääkuvassa puut ovat vasta hiirenkorvalla ja meri hohkasi kylmää, mutta adrenaliini ja veuve cliquot lämmittivät. Seuraavan aamuna särki jalkoja ja poskilihaksia, kengät olivat tuhannen päreinä ja päästä löytyi vieläkin pinnejä. Mutta enää ei tarvinnut jännittää. Selkä oli parantunut, vaikka kävelin kuin Quasimodo vielä viikkoa ennen häitä. Sormus oli sormessa, vaikka ne saapyuivatkin Saksasta aivan viime tipassa. Pappi sai lainaksi alban unohtamansa tilalle ja sai täytettyä paperit sakastissa varttia ennen toimitusta. Hääkuvakin oli otettu vaikka sulhasen polttareissa olikin ihasteltu mopedin perävaloja. Jäipähän jotain kerrottavaa jälkipolville.

Ihana häävolvomme "Iho"

Maljat

Virallisesti varattu

Jalalla koreasti

Voidaan sanoa, että bändi oli varsin mukiinmenevä.

Käpälöintihuumoria

Akateemikko Veijo Meri ja leegio miesasiamiehiä ovat pahoittaneet mielensä. Katsokaas kun Käpälä-Johanssonin ja Puutarha-Kanervan kaltaisten harmittomien veikkojen on pitänyt erota virastaan ihan vaan sen takia että naiset ovat niin huumorintajuttomia. Vanhoina hyvinä aikoina akateemikko Veijo Meren tuntemat naiset ovat kuitanneet lähentelyt huumorilla ja ronskeilla otteilla.

Huumorilla? Perkele! Lupaan toimia asianmukaisesti heti, kun Veijo-setä asiallisesti kertoo, mistä huumori pitäisi lähtökohtaisesti ammentaa. Kohdistuuko vitsi humalaiseen suomalaisugriin? Käpälöintiin itseensä? Tisseihin? Voitko Veijo vastata ihan asap, koska mua ei naurattanut Benny Hill 80-luvulla eikä naurata vieläkään.

Ronskeilla otteilla? Meri viittaa rakennuksilla työskennelleisiin vahvoihin naisiin. "Ne löivät takaisin, jos niitä taputteli. Nyrkillä palleaan ne huitaisivat." Sen lisäksi, että Meren ehdottama väkivaltainen käytös on ihan yhtä rikollista kuin seksuaalinen häirintäkin, en usko, että Ruotsin suurlähetystön kokkareilla oli paikalla juuri tätä toivottua naisainesta. Luotan myös siihen, että Johanssonkin tiesi käyvänsä ihan perusäreän diplomaatin tisseille.

Pyydän, pysähtykää miettimään edes hetkeksi sellasta utopistista tilannetta, jossa valtionhallinto olisi ihan normaali työpaikka. Sellainen kun esimerkiksi mulla on. Jos mä vetäisin jossain edustustilaisuudessa sutjakat muussit ja alkaisin puolihuolimattomasti toteuttaa itseäni hipelöimällä jonkun yhteistyökumppanin sukukalleuksia, niin kyllä mäkin saisin kenkää! Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Eritoten kun kyse on valtion virkamiehistä ja luottamustehtävistä, joiden hoitajilta edellytetään vieläpä esimerkillistä nuhteettomuutta.

Antaisit Veijo ihmisten hävetä rauhassa.

Jouluinen jalanjälki

Joululahja-angsti yhdistettynä hiilijalanjäljen pienentämistavoitteeseen on vaikea yhtälö. Etenkin kun ei osaa leipoa, neuloa/ommella/kutoa/virkata/whatever ja sienetkin olis pitänyt jo poimia ja kuivata aika päiviä sitten. Mä sain kerran ystävältä lahjaksi kauniin lasipurkin, jossa oli jauho-pähkinä-suklaaseos ja ohje lisätä nestettä ja paistaa ihania pikkuleipiä. Ihan mahtava lahja! Mutta sitten ei saa mennä sekaisin, että laitoinko mä jo leivinjauhetta ja kuinka monta desiä meni puolikarkeita. Mulla menis.

Jos sitä CO2-kuormaansa haluaa keventää ihan tosissaan niin pitää sopia low-profile lahjoista, vaikka meidän perheessä kyseinen sopimus on jostain syystä tarkoittanut ennenäkemätöntä lahjavuorta. Ainakin osan lahjoista voi korvata palveluilla: lahjoita hemmotteluhoitoja, hierontaa, kulttuuritapahtumia tai ihan vaan omaa aikaa. Erilaiset omatekoiset lahjakortit ovat ihan huippuja: lasten vanhemmille vaan leffaliput ja kaitsemistarjous; ystävälle maaliskuinen päivä, jolloin vaihdetaan kukkiin mullat, juorutaan ja kokeillaan onko riesling jo juomakelpoista. Lapsille on tietenkin hiton vaikea ostaa mitään ei-muovista, josta ei pääsisi aattona itku. Mä itse olen vannoutunut tilikummitäti eli saldo kasvaa muutamalla kympillä ja sen saa sitten sijoittaa mihin haluaa. Vaikka niihin kammottaviin transformers-hirviöihin, kunhan mun ei itse tarvii niitä ostaa.

Jos kuitenkin on pakko turvautua tavaraan, niin suosittelen klassista kirjaa, joita saa myös antikvariaateista. Sen voi sitäpaitsi antaa lahjaksi sillä ehdolla että a) saa itsekin lukea sen ja b) se lähtee ystäväpiirille kiertoon. Kätevälle voi ostaa lankoja ja kankaita ja kulinaristille luomusuklaata. Autoilevalle skidinä vinkkinä ehkä bussilippu/matkakortti. Hyviä ostospaikkoja on tietenkin Ruohonjuuri, se Punnitse ja Säästä sekä Secco joka myy kierrätysdesignia. Koti-insinööri sai sieltä isänpäivälahjaksi kravatin, joka on tehty auton turvavyöstä, todella chic! Tuotteiden lähdemateriaalit vaihtelevat pesukoneen rummusta lp-levyihin, joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin.

Mä voin paljastaa sen verran, että aika moni mun lähipiiristä tulee saamaan pesupähkinöitä. Täytyy vaan laittaa joku iso varoitustarra, että näitä ei sitten vedetä vihreiden kuulien kanssa. Tai sitten täytyy liittää mukaan lahjakortti hammaslääkärille.

Ystävät, auttakaa?

Mä oon miettinyt tätä nyt muutaman päivän: en kerta kaikkiaan osaa vastata tohon äiti-puffan omituisuus-haasteeseen. Mussa ei ole mitään omituista. Yritin hakea osviittaa (=nyysiä ideoita) muiden haastettujen vastauksista, tuloksetta. Mulla ei ole mitään neurooseja, himoja tai pakkomielteitä. Mä en harrasta onnenamuletteja tai suorita mitään rituaaleja ennen nukkumaanmenoa. Mä ripustan pyykit ihan miten sattuu - tosin käännän ne aina oikeinpäin ja optimoin sen määrän mikä yhdelle narulle menee vaatteita, mutta eikös se ole ihan normaaliuden rajoissa. Aloitan Hesarin A-osasta. Olen koukussa muutamaan blogiin. Mun inho- ja lempiruoat on aika tavanomaiset enkä mä ole ainoa joka poistaa suolakurkut hampurilaisen välistä tai kieltäytyy syömästä ruokaa, jossa on ananasta. Mä oon surkea taskuparkkeeraaja, mut ei kai se ole omituista. Mä vihaan krokettia, minigolfia ja mikroautoilua. Niin kuin tuhat muutakin ihmistä.

Voi hyvää päivää. Tätä pitää nyt varmaan kysyä ystäviltä tai muilta läheisiltä. Hei te, jotka mut tunnette, keksittekste jotain? Oonks mä jossain kohtaa ees vähän outo? Kertokaa, pliis! Koska muuten mä oon vaan vähän laimee. Nice.

EDIT: niin ystävien tulis siis keksiä jotain miellyttävällä tavalla omituista. Ja muistakaa et kaikki muutkin hukkaa aina narikkalappunsa kännissä, että ei sitä.

EDIT2: Tässä ne on! I'm a creeeeeep..
1. Dallas on paras ulkomainen draamasarja ja Sue Ellen traagisin äitifiguuri koskaan.
2. Mä en voi sietää hedelmiä. Yök.
3. Mun lempituoksut on (nuotio)savu, bensa ja terva.
4. Jos mä herään Espoossa 7.30, mä olen duunissa Helsingissä 8.30.
5. Mä olen älyttömän hyvä bussimeikkaaja.

Ja tämä haaste lähtee siis eteenpäin
Inekselle
Varahvontalle
Tytölle (can't wait..)
ja Murielille.
Sorry jos olette jo tehneet tämän. Laittakaa mulle linkki siihen postaukseen. ;)

Seitsemän tonnia hiilidioksidia, olkaa hyvät

Hesari on lanseerannut hiilijalanjälkimittarin. Mittarin idea on osoittaa, miten elämäntavat vaikuttavat oman hiilijalanjälkesi muodostumiseen ja näyttää millainen kuorma sinusta lähtee. Testissä esitetään tavikselle aika haastavia kysymyksiä. En mä muista meidän kulutussähkön määrää tai miten paljon astralla tulee ajeltua jotain omia menoja. Saati että olisi mitään käsitystä kuinka monta kiloa jätettä tuotan vuodessa. Hikiseen sain päätettyä miten monella aterialla viikossa syön riisiä. Ehkä tässä olikin salajuonena herättää ihmiset katsomaan omaa elämäänsä ekolinssien läpi ja näkemään asioita, joita ei halua ajatella.

Artikkelissa todettiin seuraavaa:

Ilmastovaikuttajat uskovat, että suomalaiset oppivat puhumaan ilmastosta ja hiilijalanjäljistään samaan tapaan kuin takavuosina terveydestä ja kaloreistaan.

Puheen jälkeen tulevat teot, kuten erilaiset hiilidieetit. Hiilidieetillä ei esimerkiksi lennetä vaan mennään junalla.

Hiilidieetti. Niinpä tietenkin. Jengi alkaa laskea, onko tänä vuonna hiililuottokortilla krediittiä lentää Rhodokselle vai mennäänkö vaan intercityllä Kouvolaan. Keksikää nyt pliis äkkiä se molekyylisiirtäjä, mikä Star Trekissä pulautti jengiä aluksesta planeetoille tai muuten lapsiperhematkustelusta tulee todella ankeaa.

Mun tulos oli keskiarvon alapuolella, mutta vuoden 2050 tavoiteluvun yläpuolella. Testi teki kuitenkin tehtävänsä: tuli helvetin huono omatunto. Lähdenkin tästä sammuttelemaan valoja ja sparraamaan CO2:a neutraloivia huonekasvejani.

Isän tyttö, tytön isä

Isyys oli 70-luvulla aika vapaaehtoista. Isät eivät osallistuneet synnytykseen, ei ollut vanhempainvapaita ja sairasta lasta jäi kotiin hoitamaan aina äiti, muu ei tullut kuuloonkaan. Kun mun vanhemmat sitten pisti akkarit jakoon, oli päivänselvää, että muuttaisimme pikkuveljen kanssa mutsin kanssa samaan osoitteeseen - sehän meidän elämässä oli ollut mukana. Isän paikan otti suureksi osaksi äiti, loppu surkastui vähitellen pois. Vääjäämättä. Kyllähän me tavattiin säännöllisesti, mutta hauras suhde ei kestänyt minkäänlaista rasitusta ja pienimmästäkin asiasta tuli riitaa. Dialogi oli ruosteista. Isä puhui asiasta, josta ei tiennyt mitään. Minusta.

Tilanne muuttui oikeastaan vasta, kun isä sairastui vakavasti. Diagnoosi ei jättänyt mitään toivoa, loppu tulisi nopeasti. Piti yhtäkkiä ottaa suhde telakalta ja katsoa silmiin. Sanottavaa ei ollut yhtään enempää, mutta enää ei tarvinnutkaan, riitti kun piti kädestä. Jotenkin se yhteinen hiljaisuus oli paljon rakentavampaa ja aidompaa kuin mikään muu ponnistus vuosien mittaan. Se oli ensimmäistä kertaa molemminpuoleista. Luovuin isästäni toistamiseen, mutta tällä kertaa sovinnossa.

Isä oli oman aikansa tuote ja yritti parhaansa sillä laihalla keinovalikoimalla, mikä hänellä oli käytössään. Nykyään miehillä on mahdollisuus ottaa roolinsa isänä vakavasti. Myös tytön isänä. Miehen rooli vanhempana on keventynyt ja laajentunut. On hienoa ajatella, että Matildalla ja insinöörillä on joskus aikanaan yhtä rasittava mutta vahva, monisäikeinen mutta turvallinen suhde kuin minulla ja äidilläni on nykyään. Aloite on jo tehty.

Ihmisiksi

Mä oon kateellinen. Yksivuotiaana on pakko olla kivaa. Ihmisen ego on tuolloin epäilemättä suurimmillaan samalla kun henkilö on vailla minkäänlaista vastuuta, normeja ja sosiaalisia rajoitteita. Nykyään on kaikkia sääntöjä ja konsepteja. Palikkatornin rakentaminen on jostain syystä järkevämpää kuin sen rikkominen.

Yksivuotiaana tarvii vaan olla oma itsensä.

Voi sylkeä ruoat ulos, jos se on pahaa tai liian lämmintä (42C). Tai lusikka on väärä. Ja vois kaataa lasista pöydälle ihan vaan tsekatakseen, miltä mehu näyttää puupinnalla ja sitten läiskyttää sitä paljaalla kädellä. Ja heittää sen mukin helvettiin. Joku spede sen kuitenkin nostaa ja vielä täyttääkin uudelleen.

Voi raivostua ihan mistä vaan ja ilmaista itseään kirkumalla, vääntelehtimällä ja paiskomalla kamoja ilman, että tarttee nolosti katua ja pyydellä anteeksi, saati korvata rikkomiaan kamoja. Kukaan ei vedä sulle maroja vaan kaikki on vaan helpottuneita, kun lopetat irrationaalisen väkivallan.

Voi mennä vieraan ihmisen luokse ja nostaa sen paidanhelmaa vain nähdäkseen sen tyypin navan. Ja sen jälkeen esitellä reteesti omaansa. Samalla voi myös läiskyttää sen tyypin jenkkakahvoja. Epäilemättä temppu, josta tässä iässä joutuis rautoihin. Saati, että haluaisin nähdä kenenkään navan, for chrissakes.

Voi avoimesti huutaa PIERU, jos jonkun maha sattuu kurnimaan. Tai osoittaa ihan vieraan ihmisen takapuolta ja kertoa painokkaasti, että se on PYLLY. ON!

Elämä on niin estoista nykyään. Kas kun on käyntikortit ja memot ja sappikivet. Onneks ipanoilla ei oo punkkua, kjäh.

Palkintokimara!

Uijui, mä sain kauhean palkintoryöpyn Tytöltä. Siistiä! Etenkin kun palkinto tulee tyypiltä, jota itse diggaa ihan hulluna. Mä laitan ne plakaatit kaikki tähän, koska toi mun sidebar on niin tukossa, että ne saattais jäädä huomaamatta.













Mä palaan pian siihen keille mä annan tän satsin eteenpäin. Ja sitten: siinä samassa postauksessa sai palkinnon sarjakuvablogi nimeltä Hilloa Hilloa. Mähän yritin etsiä silloin taannoin hauskaa webbisarjista, mutta en löytänyt. Nyt löysin. Nauroin silmät kyynelissä tänä aamuna tälle. Suosikki.

- Mama
(mä haluaisin oikeestaan vaihtaa ton Unfit Mamaksi, koska J.R sano kerran Sue Ellenille että "you're a drunk, a tramp and an unfit mother" - ihan niinku minä! Ja Dallas muuten tulee taas, ja hyvä luoja, että se on huippusarja. Ei meillä turhaan ollu Dallasin tunnari häämarssina.)

Ps. Iik, mun blogiin on sitten tultu hakusanalla, joka liittyy siihen c:llä alkavaan huumeseen - en voi toistaa sitä, ettei google vallan riemastu. Onneksi hakija sai vaivanpalkaksi vain linssikeittoreseptin eikä mitään pipetointiohjeita. Tästä lähtien Project Mamassa alkaa hakukone-epäoptimointi ja Alias-meininki: kaikki epämiellyttävät asiat (huumausaineet, psyykkiset sairaudet ja yhteiskunnan tabut) pitää selittää kiertoteitse synonyymeja, vastakohtia tai assosiaatioita hyväksi käyttäen. Ettei tästä vaan tuu mikään virtuaalinen.. no se sellainen siihen c:llä alkavaan aineeseen liittyvä onkalo, vähän ku Batmanillakin oli, jossa se ei-toivottu aines kokoontuu.

Mikä meni vikaan?

Voitteko kertoa mulle, mikä on mennyt vikaan näissä tapauksissa?

"Kolmevuotias poika harhaili yksin pihalla varhain maanantaiaamuna Mäkitorpantiellä Helsingin Oulunkylässä. [...] Poliisi etsi lapsen huoltajaa ja tavoitti äidin vasta puolenpäivän aikoihin."

Lähde: Hs.fi

Kyseessä ei siis ollut omille teilleen pinkaissut tenava. Uutisessa ei kerrota lapsen äidin taustaa eikä ikää, puhumattakaan isän roolista, joten syväanalyysiä on vaikea tehdä. Mutta kun mä haluaisin tietää. Haluaisin kuulla, että syyllinen oli sairas, ratkennut alkoholisti, eikä joku ihan tavallinen tyttö, joka kuvitteli hetken mielijohteesta voivansa lähteä baariin. Mä haluaisin myös lukea, mitkä oli sen äidin fiilikset seuraavana päivänä, kun poliisi oli langan päässä. Että katuuhan se?

Muuten mä saatan luulla, että tää on jotain tukiverkkojen puutetta. Että kun elämäntilanne muuttuu, kukaan ei auta sopeutumaan. Ystävät kääntää selkänsä, omien vanhempien malli puuttuu, neuvolassa rokotetaan, mutta ei sanota, että ihminen tulee hulluksi ilman unta. Sen sijaan joka paikassa hoetaan, että kaiken voi saada. Vaikka ei voi. Mutta onneksi joku hyvinvointiyhteiskunnan edustaja sanoo sille äidille, että ton kahden ihmisen elämän ryssimisen voi halutessaan lopettaa? Sanoohan?

Heli Laaksonen on ihana

Mä tuun aina hyvälle tuulelle Heli Laaksosen runoista. Sain tämän ystävältä sähköpostitse ja pistän sen nyt tällä tavalla eteenpäin.

EDIT: Juuri saamamme tiedon mukaan tämä seuraava pläjäys ei kuitenkaan ole Heli Laaksosen tuotantoa, vaikka sähköpostissa niin luki. Hyvä muistutus siitä, että ei kannata uskoa kaikkea mitä luulee.

Naise elämää?

Jos sää ole itsenäine, sää ole pelottava.
Jos sää ole ystävälline ja ymmärtäväine, sää ole liian kiltti.
Ku sää sano, mitä sää ajattele, sää ole rääväsuu.
Jos sää ole hiljaa, on sus jotta kummallist.
Jos sää anna, sää ole helppo nakki. Jos sää pihtaat, haeta joltain muult.

Yritä täsä sit olla. Jua pari lasi kuaharii. Venytel tualis semmottos,
et pää menee taakse ja kattelet maailmaa ylösalasi. Hiukka hianon
näköst. Ei iloseks tulemiseks enemppä tarvita.

Pan lähettäen kaikil, joil o väsymyst ja kaikil, joil ei ol ja si kaikil, joil halut viesti laitta.

Talvimetsä tuli taloon

Sarjassamme neurooseja.

Meillä on alkanut haista lapsiperheelle. Te tiedätte kyllä.

Lattialle väärin päin tippuneelle paahtoleivälle.
Lauteiden alla viikon maannelle maitopullolle.
Hiekkalaatikkolenkkareille.
Patterilla kuivuville kurahanskoille.

Jonkun mielestä se on varmaan tosi ihanaa ja kotoisaa. Mun mielestä ei. Mä oon jo antanut periksi sille, että olohuoneeseen on muuttanut riemunkirjava pehmoeläintarha ja astun kerran päivässä duploon, ja että joka paikassa on hiekkaa, puuroa ja sormenjälkiä. Tästä en tingi. Mun himassa pitää tuoksua raikkaalle ihan samalla tavalla kun antikvariaatissa pitää haista luetulle kirjalle.

Koska ikkunoita ei voi pitää enää auki yötä päivää, olen joutunut turvautumaan kemikaaleihin. Olen kokeillut sataatuhatta erilaista tuoksupotpourria, -kynttilää ja ilmanraikastajaa, mutta kaikki menettää tehonsa tosi nopeasti. Sain vinkin, että jos ne lastut kastelee, tuoksut tulee uudestaan pintaan, mutta se mun laari alkoi vaan haista vähän homeelle. Kynttilät on tehokkaimpia, mutta hyvän aromin löytäminen on vaikeaa. Citymarketissa myydään ruskeaa kynttilää, josta tulee ihana puupinon tuoksu. Kyllä se kumisaappaan voittaa.

Lisäksi löysin Kämpin L'Occitanesta huonetuoksuja. Kuvassa näkyvä pullo on "talvimetsä", joka kuulemma tuoksuu raikkaasti lumelle, havuille ja vähän joululle. Ystävä kommentoi, että nyt meillä haisee viiden tähden hotellille. Yhdessä rautayrtti-käsisaippuan kanssa voi leikkiä, että asuukin jossain ihanassa majatalossa Provencessa ja lapset on jo teinejä. Ja viinisato on tänä vuonna runsas.

Lauantai ei armahda

Ajattelin haastaa Maikkarin oikeuteen. Uskoakseni aika moni keski-ikäistynyt ihminen, jolla ei ole lapsenvahtia, viettää lauantai-illan kotona tv:n ääressä - ja millä hinnalla! Jos et omista taivaskanavia, prime time tarjonnassa on seuraavaa:

19.30 Hyvät naiset ja herrat
Hersyvä paneelishow, jossa pureudutaan Miehen ja Naisen eroihin viikoittain vaihtuvien vieraiden osallistuessa tykitykseen.

20.00 Jackpot
Tällä viikolla studiossa jälleen kaksi perhettä, Salmi-Palosaaren perhe Vantaalta ja Mälköset Lahdesta. Haasteina Lontoon metrokartta ja frisbeegolf. Musiikkivieraana Lordi.

21.00 Julma totuus
26-vuotias kampaaja Lauren Cleri tekee julmia paljastuksia ja riskeeraa avioliittonsa tavoitellessaan puolen miljoonan voittopottia.

(lähde Tv-opas)

Kuulostaako tää teistäkin paskalta vitsiltä? Katsojien aliarvioimiselta? Ehkä jopa herjaukselta? On toki myönnettävä että Yle2 ei jää paljon huonommaksi. Estradilla: Juha Tapio ja Pekko ja Massahurmaaja. Ainoa syy, miksi maksan tv-lupaa (sen lisäksi, että en viitsi lapselle selittää miksi juuri nyt ei katsota Myyrää ja avata ovea) on Uutisvuoto.

Or is it just me?

UFFe on ystävä

Mulla on taas kerran vaan hyvää sanottava siitä, että hankkii itselleen profea shoppailuseuraa.

Ensinnäkin. Mut pakotettiin UFFiin, ekaa kertaa elämässäni. Oon jotenkin pitänyt sitä ihan kehitysmaa-spurgu-naamiaisrytky-kauppana, mutta kas, sehän olikin ihan normaali kirppis, jonka valikoima on tajuttoman laaja. Mitä kaikkea ihmiset kippaavatkaan niihin keltaisiin pömpeleihin! Siellä oli joku tyhjennysmyynti ja kaikki artikkelit maksoi max. femman. Alakerran trendiluolasta löytyi sillä femmalla kiva musta nahkatakki. Ainoa miinus tulee muovikassista, joka vois olla vähän siveämpi.

Toiseksi mut vietiin farkkuostoksille Maranelloon. Jota olin siis pitänyt miesten vaatekauppana. Siellä oli kuin olikin tarjottimella joku viisi metriä naisten farkkuja, oho. Mukaan lähti Replayn tummansiniset ja varsin kohtuuhintaiset duunihousut.

Seuraavaksi sitten ehkä Dressmaniin ja K-Rautaan.