I know better

Libero lähestyy mua aina silloin tällöin uutiskirjeellä. Kuulun varmaan edelleen siihen niiden kerhoon, johon piti liittyä, jos halusi puolivuotiaalle sen Liberon lahjapaketin. En voi olla ottamatta muutamaa poimintaa viimeisimmästä kirjeestä.

Kun näet pienokaisesi ryömivän tai tepastelevan iloisena ympäriinsä, sydämesi varmasti sulaa vanhemmuuden onnesta. Mikään ei tunnu paremmalta kuin lasten ilo ja tyytyväisyys. Lasten äänistä täyttyvä koti antaa uskoa elämään.

Ihan hiukan ällöä, mutta etenkin kosketti toi vika lause. Että ihan uskoa elämään? Kyllä sitä kieltämättä tuntee tärykalvojensa kautta olevansa elossa, kun ipana karjuu esiuhmaansa kivitalossa. Se vasta antaakin uskoa elämään, että meillä on joskus myös hiljaista.

Oletko jo aloittanut työt vanhempainvapaasi jälkeen tai aloitatko ne pian? Jos saat sähköpostimme nyt henkilökohtaiseen sähköpostiosoitteeseesi, haluatko vaihtaa sen työosoitteeseesi?

Tää Liberon uutiskirje ei mun mielestä sitten kuitenkaan ole sisällöltään niin akuuttia informataatiota, että pitäisi saada se mun duunimeiliin. Liberolle myös sivuhuomautuksena mainittakoon, että tää mun koti-gmail aukeaa myös töissä, koska meillä on internetsku. Oho.

[..]Voi myös olla niin, että äiti kaipaa intensiivistä suhdetta vastasyntyneen kanssa niin voimakkaasti, että seuraava lapsi on enemmän kuin tervetullut niin pian kuin mahdollista. Tai äiti ja isä nauttivat niin paljon isosta lapsesta ja kaikista niistä asioista, joita hänen kanssaan voi tehdä, että odottavat mieluummin vielä muutaman vuoden.

Tää liittyi Liberon valaisevaan sisarusartikkeliin. Nyt siis käsi pystyyn: kuka äiti todella kaipaa "elämää" vastasyntyneen kanssa? Mä en kaipaa edes alle vuoden ikäisen kanssa tapahtuneesta elämästä mitään. Seuraava lapsi on tehtävä tässä parin vuoden sisään, koska haluan katsoa 2012 kesäolympialaiset rauhassa (lasken etä viisivuotias Madde leikkii silloin innoissaan 1-2 vuotiaan sisaruksensa kanssa). Jännä että eivät ole tätä tulleet ajatelleeksi.

Vittuilu sikseen, eihän nää Liberon tädit voi mitään totuuksia ruveta laukomaan, lukijathan vielä järkyttyisivät ja ryhtyisivät johonkin Liberon vastaiseen kampanjaan. Mun on vaan aika lopettaa tän uutiskirjeen tilaaminen kun tää propaganda ei oikein enää mene läpi.

Maailman ihmisiä

Mä luen aina Hesarin Maailman ihmisiä -uutiset, koska siellä on yleensä jotain pysäyttävää. Tällä kertaa mut sai pohtimaan maailman menoa tää juttu:

Saksaan matkalla ollut 78-vuotias nainen yllätti matkatavarakäsittelijät Arlandan lentokentällä Ruotsissa. Lähtöselvityksessä oli kehotettu naista viemään matkatavaransa valvomattomalle erityismatkatavarahihnalle.

Ruotsalaislehti Upsala Ny Tidningin mukaan nainen oli kuitenkin kuullut ohjeet väärin ja asettunut itse hihnan vietäväksi.

Matkatavaroiden käsittelijät kuitenkin huolehtivat naisen yleisötiloihin, ja hän selviytyi ehjänä ja ajoissa lennolleen.

Koomista ja traagista yhtäaikaa. Jonkunhan oli pakko myös nähdä toi tapaus, tuskin toi mummeli niin ripeästi on liikkunut. Eikö kukaan voinut sanoa että hör du, se on vaan tavaroille.

Mä ymmärrän tota vanhusta. Mullakin on taipumus tulkita väärin ihmisten suunnittelemia käyttöliittymiä. Mä menin kerran kysymään huoltikselta, että oisko niillä lainata jotain pihtejä kun joku on työntäny mun bensatankkiin vihreän muovinpalan, joka estää mun tankkausoperaation. Se setä tuli katsomaan ja vähän alentuvasti sitten valaisi mua että joissain autoissa on sellanen suppilo joka estää sen, että sinne ei vahingossa tankata dieseliä niin kuin mä olin just tekemässä. Nerokasta mutta ei ollenkaan päivänselvää.

Mutsi yritti avata 90-luvulla taskulaskimella telkkaria ja hirnuin sille mielipuolisesti. En hirnu enää. Mä pystyn sieluni silmin näkemään kuinka maailma menee menojaan ja mä poljen jopolla perässä. Toivottavasti Madde pelastaa mut sieltä matkatavarahihnalta.

Jalkataivas, päähelvetti

Mä olin tänään duunin jälkeen täällä kahden tunnin jalkahoidossa nimeltä Sole Delight. Sitä se todella oli, suosittelen kaikille. En tosin tajua, miten kaksi tuntia voi mennä niin nopeasti. Jos esimerkiksi leffassa on kauhee kusihätä niin se kaksi tuntia on ikuisuus. Nyt mulla on niin jumalattoman hienot varpaat, että on pakko mennä huomenna duuniin joissain sandaaleissa oli sitten pakkasta tai ei.

Se on siitäkin ihana hoito, että siihen kuuluu päänhieronta sillä välin kun varpaat lepää jossain laakerinlehtikääreissä. Se typykkä sitten kysyi multa, että sopiiko jos hän käyttää hiukan aromaattista öljyä siinä päänahan käsittelyssä. No totta mooses, enhän mä oo mihinkään tästä enää menossa!

Paitsi himaan, julkisilla. Ja sitä aromia lorotettiin mun tukkaan niin, että tossa päälaella oli ihan kunnon öljykatastrofi. Yritin sen hoidon jälkeen imeyttää sitä töhnää sen kimonon helmaan, mutta lopputuloksena mulla oli edelleen rasvarastat ja kimonossa kauhea läikkä. Sitten yritin hätäpäissäni peitellä sitä läikkää yrttiteen, hedelmien ja ystävällisen tuote-esittelyn äärellä ja suostuin ostamaan yhden "sun iholle äärimmäisen tarpeellisen" vartalonkuorinta-aineen (lime-inkivääri-merisuola-jokuöljy, en oo ihan varma voisko tolla maustaa jonkun thai-wokin myös) - okei, okei, mitä tahansa et pääsen himaan. Kassalla sitten kuittasin ihan iloisesti 130 euron laskun. Sitten havahduin, että mullahan oli 40€ lahjakortti, että minkä hintainen se kuorinta oikein oli. No 56 euroo. Elämä on.

Toisaalta sitä kimonoa ei koskaan saada puhtaaksi joten ehkä me ollaan tasoissa. Ja ihmiset bussissa saattoi luulla että mä olin vaan kastunut sateessa silleen päälaelta.

Viimeinen päivä yhdessä

Tämä päivä koitti sitten kuitenkin, meidän viimeinen päivä kahdestaan. Loppuviikon olen töissä, kuten koko loppusyksyn. Voi miten surullista tämän aikakuden päättäminen on, haikeus on vallannut sydämeni näin viime metreillä.

Hahahahaa! Kuka uskoi? :D Se on kuulkaa aikansa kutakin ja annan todella hyvillä mielin kotiorjan kapulan iskälle, joka ottaa sen ihan ilolla vastaan.

Maddella on kyllä tyylitajua. Se järjesti tälle viimeiselle viikolle muutaman showstopperin.
1. Söi itse. Omalla lusikalla omalta lautaselta mun tekemää nakkikeittoa. Ei tietenkään sotkematta, mutta oli ihan psykedeelistä syödä itse samaan aikaan. Onnea vaan iskälle saavutetuista eduista.
2. Sai kaupparaivokohtauksen, jonka syy ei ole selvillä. Teräsbetoni goes Nightwish.
3. Varasti kaupasta vadelma-mustikkasosetetran, koska parkkeerasin rattaat liian lähelle hyllyä. Huomasin vasta kaupan ulkopuolella, että Madde jäystää jotain. Sairaan noloa mennä maksamaan sitä pureskeltua tetraa.
4. Se löi mua ihan varoittamatta ja kirkkain silmin sitruspuristimella suoraan silmien väliin niin, että nenäluuhun tuli kunnon mustelma. Mä pidän sitä merkkinä jumalilta, että mun valinta on oikea.

Mä aion leipoa, juhlan kunniaksi. Pätkiskakusta ei kuulemma kukaan saa pahaa, jos ei unohda suklaata. Not gonna happen.

Wanted: blogimaailman parrakas nainen

Mua huvitti ihan suunnattomasti, kun mun blogiin oli eksytty Hello Kitty -haulla. :D Anteeksi, ystävä! Ei ihan sitä mitä etsit, mutta ihanaa, että jäit. Siitä tuli mieleen seuraavaa.

Mun blogille on osoitettu pari bloggaajatunnustusta, joista olen ihan äärettömän otettu, mutta joiden vastaanottaminen edellyttää palkkinon kierrättämistä seitsemälle muulle bloggaajalle. Totuus on, että mä en lue lähellekään seitsemää blogia. Mä seuraan yhtä sinnikkäästi ja kahta kolmea aina kun muistan. Tämä puute johtuu lähinnä siitä, että mulla ei ole ollut kauheasti vapaa-ajan ongelmia kuluneena vuonna, mutta nyt kun esim työmatkat voi käyttää netissä haahuiluun, voisin perehtyä valikoimaan.

Kävin Blogilista.fi:ssä hillumassa ja yritin löytää kategorioista ja jopa erilaisilla hakusanoilla luettavaa. Päädyin galaxiuutisiin. Tuli vähän sellanen fiilis, että sopivat blogit löytyy joko vahingossa tai tuttujen kautta, ei etsimällä. Siispä: ehdottakaa te mulle hyviä blogeja! Omianne, muiden, ihan sama - pääasaia, että niissä on särmää. Ei välttämättä tartte olla huumoria, mutta ei se pahasta olis. Matkailu kiinnostaa, samoin sukellus, kauniit valokuvat ja miksei perhe-elämäkin, jos siinä siis on joku kantti. Muu kuin että tässäpä on nyt meidän Sussu ja Sussulle tekemäni voileipä. Kyl te tiiätte.

Lupaan käydä katsomassa kaikki. Ja hitto vie, annan jonkun palkinnon sille, jonka ehdotus pääsee tohon selaimen kirjanmerkkeihin. How about it! Laitan vaikka mun kirjahyllystä kiertoon jonkun hyvän kirjan. Hitto, toivottavasti ei tuu kovin montaa hyvää ettei hylly vallan tyhjene. No, kohta mä saan palkkaa ja on varaa korjata tilanne kirjakaupassa.

Etola, tavaraeldorado

Mies on viimeistä viikkoa töissä ja alkanut jo suunnata ajatuksiaan kotisyksyyn. Eilen se kävi Etolassa upgreidaamassa Madden leikkipuistosetin, koska se mun ostama oli kuulemma niin Baltiasta. Tuli ulkopallo, uus ämpäri (iso!) ja lapio, uusia hiekkamuotteja sekä joku kummallinen kokkikattaus (aterimet, laitaset, mukit, kattila).

Mä en voi käydä Etolassa, koska mä unohdun sinne pariksi tunniksi ihmettelemään sisäänostajan mielentilaa. Siellä on aivan kaikkea, mitä kuvitella saattaa paitsi ruokaa: puutarhakalusteita, kuramattoja, löylykippoja, kerniliinoja, sadehousuja, vaahtomuovia, sähkötarvikkeita, kukkaruukkuja ja liukureita. Valikoimaan sopis kyllä materiaalinsa puolesta muutama elintarvikekin kuten Saarioisten einespizzat, etenkin se "kasvis".

Niiden slogan oli mun mielestä joskus "kaikkea kumista ja muovista". Sen pitäis olla "Kaikkea kaikesta". Rehellisyyden nimissä.

Espoolainen

Espoo viettää tänä vuonna 550-vuotisjuhlaansa ja sen kyllä huomaa. Liput on olleet saloissa jo pitkään ja joka hemmetin torilla on joku "Mitä on espoolaisuus?" -kriisiseminaari. Hohhoijaa. Mikä ihmeen identiteetti Kirkkonummella tai Vantaalla sitten on? Ainoastaan Helsingillä on jonkinlainen keinotekoinen leima, josta suurin osa helsinkiläisistä haluaa irtisanoutua. On jotenkin hellyyttävää, että edelleen tää kummallisesti painottunut ja omituisen niminen kaupunki jaksaa kauhistella jotain identiteetin puutetta vaikka kaikki on kunnossa. Tän kaupungin jäkisjoukkue otti hopeaa eikä FC Honkaakaan tartte hävetä. Salibandylla ja koriksellakin menee hyvin. Lisäksi meillä on April Jazzit, Espoo Cine, hyvä kaupunginteatteri sekä modernin taiteen museo Emma. Koulut on kansallisessa vertailussa tasokkaita, päivähoitokin varmaan. Ehkä espoolaisilla on identiteetti hukassa, koska sitä ei varsinaisesti kukaan kaipaa, täällä kun on kaikkea. Paitsi metro, joka sekin on tulossa.

Mä rakastan asua täällä. Mä olen asunut Espoossa melkein koko ikäni ja känyt koulut täällä eli mun ainakin teoriassa pitäisi olla espoolaisuuden ruumiillistuma. Maddestakin tulee espoolainen - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan - ja se menee todennäköisesti jopa samalle ala-asteelle kun mä aikoinani. Ei espoolaisuudella voi mitenkään erityisesti keulia, mutta ei sitä missään nimessä tartte hävetäkään.

Ylimmässä kuvassa Heksan (Heikintori) kukkaistutuksia, alemmassa mun omia.

Ps. Miksi mulle muuten pidetään mykkäkoulua eikä kukaan kommentoi mitään. Onko tää joku vinkki? Onko mun kaikki 10 lukijaa kadonneet? Epäkiinnostavat jutut? Täh?

Ei-profiili

Tänään oli Hesarissa mielenkiintoinen juttu siitä, kuinka ihmistä määrittelevät enemmän ne asiat, joista hän kieltäytyy kuin ne, jotka hänen elämäänsä kuuluvat. Kaikissa profiileissa kysellään kuitenkin harrastuksista eikä ei-harrastuksista. Kokeillaan siis.

Ihan ensiksihän mä olen ei-mies. Outoa, miksi ei-mies on jotenkin ihan eri asia kuin nainen? Tilannetta sekoittaa myös termi jees-mies. Mikä on miehen vastakohta jos ei nainen? Ihminen, joka ei ole karvainen, hikinen ja karjahtele punttisalilla? Liian raskasta sunnuntaiksi, eteenpäin.

Ikä on aika vaikea eikä kerro juuri mitään (ei alle 30 mutta ei yli 40-veekään), mutta asenteet, elämänkatsomus ja harrastukset ovatkin hedelmällistä maaperää. En harrasta minigolfia, krokettia tai käsitöitä (jyrkkä ei turhauttavalle näpertelylle). En polta tupakkaa. Mua ei saa kirveelläkään ajamaan mitään carting-autoja ja muita ääliöiden menopelejä kuten vesijettejä. En koskaan suostuisi metsästämään viattomia eläimiä. En tiedä typerämpää rahanhaaskausta kuin benji-hypyt. Kieltäydyn syömästä ruokaa, jossa on hedelmiä (perustan seuraavaksi facebookkiin ei ananasta pizzaan eikä mihinkään muuhunkaan ruokaan -ryhmän) ja punaista lihaa - ellei ole pakko. En kuulu kirkkoon ja itse asiassa vastustan kaikkia uskontoja (paitsi buddhalaisuutta, mutta sitä ei saisi tässä määrittelyssä sanoa). En lue naistenlehtiä vaikka se Olivia mua edelleen hiukan kiinnostaa. Olen ei-sinkku ja ei-lapseton vaikken ole kovin äidillinen. Weird.

Tästä tulee mieleen se en ole koskaan -juomapeli, jossa sanotaan vuorotellen asioita, joita ei itse ole koskaan tehnyt ja ne joutuvat juomaan, jotka ovat. Aika vaikeaa olla täysin jyrkkä ja musta-valkoinen, paljon jää profiilista puuttumaan. Tai kokeilkaa itse. Mä sanon viimeisen sanan ja se on öö.

Taidetta

Päästin eilen miehen jalosti Taiteiden Yöhön ja mitä se teki. Istui koko illan kaljalla Coronassa ilman kulttuurin häivää. Siellä oli kuulemma Jonna Tervomaa, mutta sekin oli tuopilla eikä esiintymässä. Huoh. Tänään se on kuitenkin hyvin taiteellisesti tuoksahtanut erikeepperille. Jatkoin jaloa linjaani ja annoin vauvauinnissa vapautuksen piirileikeistä ettei vaan viereinen perhe pyörry ja huku.

Mun kaveri lähetti mulle meilissä hauskoja kylttejä maailmalta, laitan teillekin jakoon. Näille mä tyrskähtelin eniten.

Asiakaspalvelua tämäkin.







Damn!! Nyt mun on pakko ostaa jotain. Onkohan näillä myös Great, we're closed! -kyltti





Luottaahan suomalaisetkin saunan, tervan ja viinan parantavaan voimaan, miksei sitten kebabin?





"Kuulostaa hyvältä. Sisältyykö hintaan aamiaisbuffet?"

Tsemppiä, jaksaa jaksaa!

Mä jäin pohtimaan sen Hyssälän opiskelijalausunnon jälkeen, että keitä pitäis oikeastaan kannustaa lapsentekoon. Hienointa tietty olis, että ketään ei tarvitsisi erityisesti kannustaa lisääntymään mutta tuoreimman suomalaisen seksitutkimuksen valossa näyttää siltä, että tää kansa kuolee sukupuuttoon ihan vaan sen takia, että kumpikaan sukupuoli ei ole enää kiinnostunut seksistä. Surullista.

Huutojoukkoja siis tarvitaan, mutta keitä pitäisi usuttaa päälukua kasvattamaan? Mä en kannustais niitä opiskelijoita, vaikkakin olisin valmis lisäämään kalenteriin uuden liputuspäivän kaikkien opiskelevien äitien ja isien kunniaksi. Vähän huono on kannustaa juuri opiskelunsa päättäviäkin, kun se ensimmäinen työpaikka on niin tärkeä myöhemmän palkkakehityksen kannalta. Tää on aika kokoomuslainen maailmankatsomus, myönnetään, mutta mä drop-out-maisterina tunnen syvää sympatiaa niitä koulutettuja naisia kohtaan, jotka joutuu ottaa ekaksi duunikseen jonkun kerrossiivoojan pestin.

Vastaus on ihan naurettavan yksinkertainen. Valokeilaan pitäisi nostaa ne, jotka on jo tehneet kaksi lasta ja joilla ei olisi mitään kolmatta vastaan. Kukaan ei järkyttyisi: kun osaa homman, ottaa rennosti. Kolmannesta lapsesta voisi ihan alkajaisksi kilauttaa tilille jonkun kohtuullisen käteisbonuksen vaikka niitä uusia kenkiä varten kun se jalka kuitenkin taas leviää. Lisäksi näille perheille voisi lanseerata muitakin veroetuja: suoraan kevyempi tuloveroprosentti työssä käyvälle puolisolle (hei se määräaikainen yhteisverotus olis ihan huippujuttu!) ja kotipalveluille (siivoojat, remontit etc) vielä kovempi verovähennysoikeus. Lopuksi voisi vielä kohdistaa tukea hoitovapaata pitävälle vanhemmalle siten, että aikaisempienkin lasten kohdalla pidetyistä hoitovapaista tehtäisiin kuukausikohtainen rahastotalletus, joka kompensoisi henkilön menettämää eläkekertymää. Keksittekö vielä jotain muuta kannustavaa? Joku valtiokonttorin myöntämä matalakorkoinen asuntolaina, ehkä.

Tässä olis sekin hyvä puoli, että minä ja mun hengenheimolaiset, jotka ei katso lisääntymistä ollenkaan välttämättömäksi tai vääntää kiintiölapset jostain kummallisesta sosiaalisesta kilpailuvietistä, pääsee pälkähästä. Nyt ihmiset iltatähtihommiin!

I love Freda

Kirjoitan tämän silläkin uhalla, että lipsahtaa vähän muotiblogin puolelle. Good news is, että mun kaikki ostoshuolet on ohi.

Mikä fucking salaliitto on se, että kukaan ei ole kertonut mulle Fredrikinkadusta. Helsingissä on siis olemassa kortteli, joka on ihan täynnä juuri sellaisia pikkuputiikkeja, joista ei oikein tiedä miten ne pystyy maksamaan vuokransa. Kun tällaiseen paikkaan menee sisälle, on pakko tervehtiä, sillä tunnelma on kuin jonkun himaan saapastelisi. Jos oltais Ranskassa, omistaja olisi hyvin pienikokoinen, supertyylikäs 50+ nainen, jolla on mustaksi värjätty lyhyt tukka, punaiset timanttikoristeiset pokat ja ylenkatsova asenne. Ja aivan liikaa parfyymia. Koska ollaan Suomessa, myyjä on ihan tavallinen täti, mutta todella asiantunteva ja auttavainen.

Hirveintä on se, että löysin tän kadun sattumalta. Se on mun uus duunimatka Kampista Roballe. Pakko valita aina Kampista katsoen vasen puoli, koska oikealla on Zio, Tizziana ja Fizzi (miks vitzissä kenkäkauppojen nimessä pitää olla noin plajon zetaa!?). Niin ja Funky Lady, Deb, muutama kutsuva laukkukauppa ja Chez Marius. Vasemmallakin on kyllä Gaudete, Red Shoe ja muutama kivan (ja kalliin) näköinen sisustusliike sekä yks konditoria josta tulvii kadulle aamuisin huumaava korvapuustin tuoksu. Onneks siellä on myös Crazy, jonka näyteikkuna on vissiin suunniteltu houkuttelemaan pääsiäisnoitia.

Mä pääsin kuitenkin tänään vähän ostelun makuun, koska siellä Fizzissä oli 50% ale kaikista tuotteista. Ei sellaisen tarjouksen ohi kävellä. Ostin vaatimattomasti kolmet kengät: yhdet mustat kävelykengät, yhdet ruskeat nilkkurit ja yhdet ihanat harmaat saappaat. Ihan siitä ilosta, että ne mahtu mulle pohkeesta. Samaan rahaan kävin myös Funky Ladyn alessa.

Joudunkohan mä ottaa duunista loparit kun mulla ei ole varaa kävellä mun duunimatkaa? Onneksi saan kohta ees palkkaa.

Mukana ollaan, Carrotmob!

Oman lapsen myötä huoli maailmanrauhasta, ilmastosta, liikakalastuksesta ja universumin laajenemisesta vähintään tuplaantuu. Mä olen aina yrittänyt ostaa hyvää omaatuntoa ja luukuttanut yksilön valintojen tärkeyttä vaikka se olisikin sitä hyttysen paskaa Päijänteessä (no joo, kertakäyttövaipat on edelleen mun pahe). Nyt olisi ehkä vihdoin tarjolla konkretiaa, nimittäin Carrotmob-kansanliike (kamalaakin kamalampi suomennos on porkkanajengi, älkää käyttäkö sitä). Liike luonnehtii itseään näin:

"Yksittäinen kuluttaja on voimaton, mutta ryhmä voi jo neuvotella. Meillä on ostovoimaa, mutta päivittäin kuluttamissamme tuotteissa ja palveluissa tarjolla on useimmiten vain epäekologisia vaihtoehtoja.

Lets go mobbing on yhdysvaltalaisesta Carrotmobista inspiroitunut ryhmä, jonka tarkoitus on muuttaa tilannetta. Liitämme yhteen kuluttajien ostovoimaa ja neuvottelemme yritysten kanssa heidän toimintansa ekologisuudesta, käänteistä boikotointia siis."

Kiteytettynä kyse on kuluttajien organisoitumisesta tukemaan ympäristötekoja ja ekologisia sekä eettisiä valintoja tekeviä toimijoita ja palveluntarjoajia eli äänestämään lompakollaan. Tarjolla on siis valveutuneille yrityksille kepin, barrikadien ja spray-maalin sijasta kahisevaa porkkanaa.

Facebookiin perustettuun ryhmään liittyi 1000 jäsentä alta aikayksikön, joten tälle on selkeää tilausta. Jos ja kun massat saadaan näin helposti liikkeelle, pitäisi käyttää hypeä hyväksi ja konvertoida kiinnostus teoiksi. Mikä hienointa, mahdollisuudethan ovat rajattomat: ruokakauppojen lisäksi tietoa pitäisi saada kaikista palveluntarjoajista kampaamoista lähtien, erilaisia tempauksia ja kampanjoita keksii hetkessä tusinan. Avanainasemassa on tietenkin tiedotus. Mun äitikin osaa nykyään käyttää internetiä, joten ihan ensimmäiseksi tarvitaan saitti, joka lienee jo tekeillä. Looking forward.

Mielenkiintoista myös nähdä lähteekö joku kauppaketju tai liikkeenharjoittaja ihan vapaaehtoisesti mukaan tähän toimintaan. Ensimmäinen kun saa aina eniten palstatilaa.

Mä olen niin messissä. Ja haluaisin päästä mobbaamaan mieluiten jo tänään. Siispä hopi hopi!

Video: http://www.vimeo.com/925729
Facebook: http://www.facebook.com/groups.php?ref=sb#/group.php?gid=24222803714

Ylpeänä häpeää

Täällä Tapiolassa 10-vuotiaan näköiset lapset näyttäis pääsääntöisesti ajelevan (vanhempiensa) Saabilla tai citymaasturilla. Mitä tapahtui ensiautokulttuurille? Mun nuoruudessa upouuden ajokortin haltija sai käyttöönsä jonkun liiterin perukoilta kaivetun, ruosteisen perintökalun, jolla ei uskaltanut taittaa 10 kilometriä pitempää matkaa. Mun eka auto oli Opel Kadett -88. Siitä putosi pakoputki heti alkuun ja se piti kammottavaa pörinää, kun mulla ei ollut varaa korjata sitä. Jos ajoi alle 60km/h pörinä oli siedettävää, mutta sai aika paljon keskisormea motarilla.

Mun miehellä taas oli suhteemme alkuaikoina käytössään isoisältä peritty harmaa Datsun Cherry vuosimallia -82, kolhuinen ja jeesusteipillä paikkailtu koliseva rötiskö, jonka olis voinut käynnistää mun fillarin avaimella. Ja se homeisen vaahtomuovin haju! Siinä oli kuitenkin yksi hyvä puoli. Isoisällä oli ollut käytössä invaliditunnus, jonka pojat oli bonganneet hanskalokerosta, sillä kun heltiää Helsingissä miellyttäviä parkkipaikkoja. Tätä iloa jatkui siihen asti kunnes anoppini tajusi auton suosion syyn ja takavarikoi sen tunnuksen.

Mä muistan ikuisesti kun olin yks aamu menossa palaveriin ja mies lupas heittää mut. Sinä aamuna Cherrystä ei jostain syystä mennyt ovi kiinni ja mun piti roikkua siinä sisäkahvassa koko matka kunnes se kahva lähti irti. Mun kollegat oli kaukaa jo kauhistelleet että kuka hullu uskaltaa ajaa tollasella paukkuvalla vessalla ja meinas kuolla nauruun kun mä kömmin kädet krampissa sieltä ulos ja hakkasin sitä teipattua ovea kiinni jossain InWearin housupuvussa, läppäri olalla.

Toinen hauska välikohtaus sattui kauniina pakkasaamuna. Cherrystä ei auennut kuin takaluukku vaikka lukkosulalla oli läträtty jo tunti. Ei siinä mitään, pääseehän sieltäkin sisälle, mutta kun sitä luukkua ei saanut kiinni sisäpuolelta. Mä kuitenkin kömmin sieltä sisään ja sain veivattua auki kuljettajan puolen ikkunan. Näin mies sai suljettua takaluukun ja pääsi itse sisään. Matkalla mun duuniin tajuttiin, että jos jompikumpi ovi ei pikkuhiljaa aukea, me ollaan pulassa: pääseehän siitä ikkunasta kulkemaan, mutta sitä ei saa kiinni ellei toinen sisällä. Onneksi 200 m ennen mun duunia pelkääjän puolen ovi aukes ja huokastiin helpotuksesta.

Jos Matilda joskus maailmassa saa ajokortin (edellyttäen että autoilu on vielä sallittua), mä ostan sille jonkun Cherryn hengenheimolaisen. Kaikilla on oikeus hävetä ylpeästi ekaa autoaan.

Win-win

Mama on vähän väsynyt. Viettäkääpä itte koko päivä jaloillanne markkinahumussa ihmisten lompakoille kurkkien. Tuplasin kuitenkin tän kuun tulot! Ei vallan vaikea homma, mutta oon silti aika tyytyväinen. Onhan tää kirppistely kuitenkin yleishyödyllistä toimintaa, moni vaate pääsi uuteen kotiin ja bonuksena mulla oli hauska päivä, joka alkoi sillä, että parkkeerasin farmaria puolisen tuntia niin ahtaaseen koloon, että jouduin tulee takaluukusta ulos. Yksi läheltä piti -tilannekin oli. Spritzerit oli vaarassa laimentua, kun alkoi ripotella vettä, mutta onneksi se loppui ennen kuin ehdimme soittaa hätäkeskukseen.

Saldo oli siis hyvä. Ainoa muistelopostauksen kaupaksi mennyt artikkeli oli ne Giustin kengät. Noin satavuotias rouva ihastui niihin ja vinkkasin sen kummempia ajattelematta, että niissä on hyvää mieskarmaa. Se varmaan arvosti sitä kovasti ja lähti heti bingoon. Se nahkatakki jäi tietty himaan (unohdin pakata sen takas säkkiin kuvauksen jälkeen), ja se jakkupuku roikkui koko päivän tangossa, oranssia valoaan loistaen. Ainoa, joka kyseli hintaa oli joku teinari, joka hihitteli kaverinsa kanssa jostain naamiaisista. Olin hivenen närkästynyt ja taisin ilmoittaa hinnaksi 50€. Pääsin kuitenkin eroon mitä kummallisemmasta tavarasta. Kauppansa teki musta kattokruunu, josta puuttui se sähkötekninen osa, jolla se kiinnitetään virranjakeluun. Düssedorfista Helsinkiin matkustamossa raahattu räikeä maisemataulu, josta oli lasi rikki. Valaiden ääntelyä sisältäneen cd:n osti raskaana ollut rouvashenkilö, joka antoi koiransa valita pöydältä jotain - turri valitsi hienosti. Sitten joku virolainen tytsy osti mun plääkät (siis futiskengät), koska se luuli, että ne on jotkut sauvakävelyyn suunnitellut spessupopot. En viitsinyt korjata enää siinä vaiheessa päivää, taipuu se munkin moraalini. Laukkujakin meni ihan kivasti, erityisen iloinen olin päästessäni eroon yhdestä Bangkokista ostetusta aidosta feikki Gushista. Viime töikseni myin sinkkuboxini ruokapöydän tummalle herrasmiehelle, joka tarjosi siitä kolme euroa.

Ainoa kaivelemaan jäänyt kommentti tuli yhdeltä kankkusessa vaeltaneelta saluunaruusulta, joka oli sitä mieltä, että mulla on tosi paljon sen näköistä vaatetta. Auta armias. Se pimatsu kuitenkin päämäärätietoisesti poimi siitä pöydältä kaikki mun Pariisin ja HongKongin tuliaiset ja maksoi niistä mukisematta 10€ kpl: viininpunaisen pitsiröyhelöpaidan ja mustan helmin ja paljetein kirjaillun pitkähihaisen poolon, jotka ei kumpikaan satavarmasti mahdu sille. Sheesh. Näen itseni uusin silmin.

Ps. Näen myös tosta kuvasta itseni sen verran uusin silmin, etten ikinä enää pukeudu vaakaraitaan. Toi kuvan paita lähtee seuraavaan erään, jos MC Mystinen Hoo ottaa mut vielä mukaan. ;)

Materiatunnelmointia

Kokosin ja lajittelin eilen illalla vielä kirppiskamoja. Tässä muutama muistoja herättänyt artikkeli.

Nää Giustin tummansiniset korkokengät piti hankkia mun ekan iltapuvun kanssa eräisiin lääkiksen vuosijuhliin avecin ominaisuudessa. Mä löysin noi paniikkikierroksen jälkeen Tapiolan Stockalta, silloin kenkäosasto oli vielä yläkerrassa. Ne oli muuten hauskat juhlat, vaikkakin vähän skandaalinkäryiset: menin nimittäin niihin bileisiin ihan eri seuralaisen kanssa kuin lähdin pois. Ja se käsipuoleen loppuillasta jäänyt tyyppi oli mun poikaystävä seuraavat neljä vuotta.

Tän karvakauluksisen tummanruskean nahkatakin ostin au-pair-vuonna -94 Camden Townista. Maksoi ainakin 50£, mikä oli älyvapaa sijoitus kun ottaa huomioon, että ansaitsin 20£ viikossa, onneksi äiti lähetti rahaa. Ostin tän vikana iltana. Olin reputtanut samana päivänä ajokokeessa (kyllä, osaan käyttää vaihteita vasemmalla kädellä) ja tunsin tarvitsevani lohdutusta, siis shoppailemaan. Illalla käytiin musikaalissa (muistaakseni Saturday Night Fever), seuraavana päivänä lensin himaan. En ollut kertonut paluustani kuin pikkuveljelle, joka tuli noutamaan mut kentältä. Sama takki oli mun päällä kun sain ekan paluukulttuurishokin. Veli kysyi parkkirahaksi femman kolikkoa. Lähtiessäni se oli ollut vielä seteli.


Tää RandigaRutanin jakkupuku taas vastasi joskus vuosituhannen vaihteessa mun tarpeeseen näyttää aikuiselta. Ostin sen täysin tietoisena siitä, että mulla ei ollut mitään hajua, missä sitä voisi käyttää. Lopulta sille löytyi aikaikkuna: pistin sen päälle kun menin ekaan oikeaan aikuisten työpaikkaani. Ja olin luonnollisesti täysin ylipukeutunut, mutta jäinpähän mieleen. Traumatisoiduin kuitenkin sen verran, että en ole pitänyt sitä enää sen jälkeen. Osaltaan asiaan saattaa myös vaikuttaa, että M-koosta huolimatta en mahdu siihen.. Varmaan virheellinen laputus.

Näissä on hyvää karmaa ja elettyä elämää. Mut jos mä vielä jatkan tätä en pääse koko kirppikselle van jään nyyhkimään näiden kanssa himaan. Siispä over and out.

Ei löytynyt

Kiinalaiset eivät lakkaa yllättämästä. Pikkutyttö, jonka piti laulaa Pekingin olympialaisten avajaisissa, korvattiin toisella, koska hän oli liian pulloposkinen ja hammasrivikin oli epätasainen. Eikö kiinalaiset tiedä, että sitä lapsilta juuri odotetaankin? Oltaisiinko liian pulloposkiselle pojallekin hankittu edustavampi sijainen? Ehkä.

Kiinalaiset haluavat antaa maailmalle itsestään täydellisen kuvan, sillä he tietävät olevansa silmätikkuina. Sääli, että Kiina tulee polkeneeksi ihmisoikeuksien lisäksi myös pienen tytön oikeutta olla sellainen kuin pieni tyttö oikeasti on. Ja vielä säälittävämpää on, että länsimaisen kauneusihanteen täyttäminen on niin vaikeaa, että miljardin kiinalaisen joukosta ei löydy yhtäkään aikuisten laulu- ja ulkonäköstandardit täyttävää lasta.

Sunnuntaina hyvä kiertää

Jipii, mä pääsen Hietsun kirpparille sunnuntaina! Sairaan siistiä! Sen lisäksi, että toivottavasti pääsen eroon turhasta kamasta, saan viettää päivän hauskojen tyyppien kanssa. Oon ollu edellisen kerran siellä myymässä joskus viime vuosikymmenellä, markka-aikaan. Kiva nähdä millainen meno on nykyään.

Olen nyt sitten käynyt läpi kaappeja. Sain puolessa tunnissa tyhjennettyä hyllyistä kaksi jätesäkillistä lasten ja aikuisten vaatteita, vöitä ja niitä hiton kenkiä. Pöydälle päätyy myös hyvin ja huonosti palvelleita koruja, hetkeksi huumanneita hajuvesiä, festareilta ostettuja aurinkolaseja (näyttää hyvältä, tuntuu pahalta), hetken mielijohteesta ostettuja kynsilakkoja (mm. sininen!!), tänään-ja-vain-tänään-tykkäänkin-grungesta-cd-levyjä ja ekalta poikaystävältä saatu kello, joka käy valolla. Sen ostajan pitää muistaa pitää hihaa ylhäällä marraskuusta helmikuuhun. Niillä kaikilla on tarina. Voi kun ne pääsisi hyvään kotiin.

Kirppareilla pyörivät varkaat ja trokarit vaatii ihan oman strategian. Kengistä ei oo esillä kuin toinen pari, spessuvaatteet on omassa rekissään mun valvovan silmän alla ja korut ja kellot on tiskin takana näytillä kun viinapullot 50-luvulla. Aion lisäksi laittaa kyltin, että täällä on vintagemerkkivaatteita ja Lontoosta (voitteko kuvitella: mä olin au-pairina siellä -94 ja ostelin vaikka mitä) ja Ranskasta raahattuja uniikkituotteita. Että turha tulla vikisee, että 20 sentillä ei saa mitään. Valitukset voi osoittaa vaikka lyhtypylväälle. Joo. Kohta mä varmaan laitan niihin väripanoshälyttimet..

Meillä on iso kolmen pöydän blokki parkkipaikkarivissä, ihanaa tavaraa ja viinitönisteri, josta jaetaan lasillinen hyville ostajille. Se ei kyllä oo varmaan ihan laillista, mutta ehtiihän sitä pohtia putkassa. Tervetuloa!

Anna hyvän kiertää

Sain asianmukaisen muistutuksen siitä, miks mä olen projektipäällikkö (tai no nykyään kai Account Director) enkä graafinen suunnittelija. Mä sain tuhrattua tän blogin ulkoasun muokkaamiseen koko päivän. Sen lisäksi, että mun kuvankäsittelytaidot on vielä puutteellisemmat kuin ohjelma, jolla mä sitä teen, olin ihan luomisähkyssä bloggerin tarjoamista mahdollisuuksista. Puuh. Meille muuten etsitään uutta PM:ää. Pistäkää itsenne kiertoon, jos tätä nyt lukee yksikään alan ihminen. Tuskin.

Jatkan kenkäkriisistä. Mulla on yhteensä 6 paria täysin ei-sopivankokoisia kenkiä, muut saan vielä jotenkin ahdettua jalkaan. Vähemmän kuin kuvittelin, tosin talvikenkiä, saappaita ja nilkkureita en vielä ees kokeillut. Onks mulla yhtään lukijaa, joka tarttee hyväkuntoisia matalakorkoisia kenkiä kokoa 38? Kaikilla mun kavereilla on 37 tai 39 (miten voi olla!?) enkä jaksais laittaa huutoon. Avaan edullisen kenkäkaupan, jos joku ilmoittautuu. Sellanen rahapulainen äiti, joka on raskauden myötä päätynyt kokoon 38, on tietty etusijalla.

Sitten Äiti soitti. Se oli lukenut mun popokriisistä ja lupasi pistouvata mulle yhdet duunikengät - sopii! Me mennään kaupoille huomenna. En tiedä miten vanhaksi pitää elää, että ei enää anna äidin maksaa. Jos Matildalle joskus käy tälleen niin annan kyllä hyvän kiertää.

Viinimarjoja

Oltiin taas viikonloppu maalla. Mun mielestä äitiyden yksi palkitsevimpia hetkiä on se, kun onnistuu antamaan niitä omia parhaita lapsuudenkokemuksiaan omalle lapselleen. Ja näkee että silläkin on hauskaa. Saan sitä mun kaipaamaa konkretiaa: mä olen nyt tarjonnut lapselleni jotain ainutlaatuista, jota se voi muistella aikuisena (joo, tiedän että ei se mitään vielä tallenna mutta ei puhuta siitä). Esimerkiksi kahluualtaassa polskiminen hellepäivänä oli ihan älyttömän kivaa. Ja marjojen syöminen suoraan pensaasta. Pikkuveljen heitteleminen raaoilla omenoilla. Pikkuveljen heittämien raakojen omenoiden väisteleminen.

Pari otosta.

Madde rakastaa punaisia ja valkoisia viinimarjoja, mustat ei jostain syystä maistu. Tässä on muuten joku outo koulukuntaero: jotkut kutsuu niitä herukoiksi, mikä on ihan korrektia, koska eihän niistä mitään viiniä tehdä. Ainakaan sellasta mitä mä ostaisin. Mä kuitenkin kutsun niitä viinimarjoiksi koska mummokin kutsui.

Madde on kehittänyt lievän fiksaation lampaisiin. Ollaan aika monta kertaa viety se rinkkakävelylle läheiselle maatilalle. Sen jälkeen ei tartte sanoa ku "hammas" niin jaloista kuuluu BÄÄ. Me käytiin veljen kanssa skideinä silittämässä naapurin lampaita, mutta siihen nää nykyajan arkajalkalampaat ei suostu.



Kävelyllä suvun naisten (ja yhden 1,5v miehen) kanssa. Oli oudon syksyinen fiilis, vaikka olisi voinut olla täysi kesä. Noi pompulakasvit (eli osmankäämit) oli erinomaisia makkaroita kokkausleikeissä. Jossain vaiheessa ne kyllä hajosi sellaseksi tuhkaksi, mutta ainahan lelut joskus hajoaa.

Elämä on

Mulla on hiukan kuppi nurin. Ekat työpäivät paljastivat karun tosiasian: mun jalka on kasvanut niin, että en mahdu enää numeron 38 kenkiin! Mä oon kenkien suhteen vielä pahempi ad hoc -ostelija kuin muiden vaatteiden eli niitä ei oo ihan vähän.

Koska elämäänsä ei voi raskaanakaan viettää alasti sisällä, peräänkuulutan yhteiskunnalta jotain siveellisyysavustusta. Tää ei nimittäin tule ihan halvaksi.

1. Ensin pitää ostaa raskausajan vaatteet. Pari paitaa ei todellakaan riitä. Tarvitaan huppareita, kauluspaitoja, pitkä- ja lyhythihaisia t-paitoja, useammat housut (töihin ja vapaa-ajalle), tukisukkia ja alushousuja. Jos satut olemaan viimeisilläsi talvella tarvitset myös takin. Bonuksena raskausajalle saattaa osua juhlat. Sen lisäksi että et voi ryypätä, näytät UFFissa asioineelta sinivalaalta. Mä laskeskelin, että pötsicollectioniin meni 600€.

2. Seuraavassa vaiheessa ostetaan imetyspaidat ja -liivit. Imetyspaitojen määrä riippuu paljon sosiaalisista elämästä. Jos reissaa vauvan kanssa paljon, on ihan kiva, että epämiellyttävä julki-imetys sujuu suht huomaamattomasti eikä tartte pitää samaa paitaa joka päivä. Liiveistä tarvitaan sekä kaarituellisia että -tuettomia ja ainakin yhdet joka viikonpäivälle, sillä ne likaantuvat todella nopeasti. Näistä maksoin yhteensä joku 400€.

3. Imetyksen jälkeisessä elämässä muhii myös yllätys: minkä koon nyt rintsikat sopii? Tiedät kun imetyksen lopettamisesta on kulunut puolisen vuotta. Suurella todennäköisyydellä vanhat ovat jollain tavalla epäsopivat. Mun kylkiluut levis niin, ettei vanhat mee kiinni. Jos alessa onnistaa, tästä päivityksestä saattaa selvitä 500€:lla.

3. Sitten kun verkkarit pitää taas vaihtaa liituraitaan, kaikki omat oikeat vaatteet on kahden vuoden takaa. Ja mystistä kyllä ne näyttää tosi kulahtaneilta, vaikka ne on vaan olleet kaapissa. Ehkä raskaus parantaa näköä. Joka tapauksessa taas tarttee shoppailla. Mä sain nyt tähän hätä-upgradeen menemään 300€. Ei tosiaan tuu riittämään.

4. Sitten olisi vielä ne uudet kengät. Kaikki uusiksi, paitsi raskausajan elefanttijalkaan hankitut släpärit. Tähän ei ookaan enää yhtään rahaa jäljellä. Ja miettikää, että tää saattaa olla edessä vielä uudestaankin. Yhden kaverin kaverin jalka on kuulemma kasvanut puoli numeroa per lapsi. Sillä on viisi lasta.

Mulla ei kyllä ikinä ole, mutta armoa silti.

Espoon yllätys

Hesarissa oli tänään espoolaisille kiva uutinen: päivähoitoon hakevien lasten määrä on kasvanut rajusti. Päivähoidon johtaja Titta Tossavainen ilmeisesti hätäpäissään kommentoi että "En keksi muuta selitystä kuin että koulutettu väki haluaa luoda uraa". Breaking news. Koulutettu väki on halunnut kouluttautuakin, on oletettavaa että he ovat valmiita panostamaan myös uraansa, mutta tämä ei selitä sitä, miksi muutos on nyt niin voimakas. Harmi, että toimittaja ei lähtenyt spekuloimaan syitä sen syvällisemmin, vaikka päivähoitobuumi on ainutlaatuinen.

Tossavaisen arvion mukaan päivähoitoikäisistä lapsista 71% on tämän vuoden lopussa päivähoidossa. Kaksi vuotta sitten osuus oli 65%. Espoossa on aiemminkin haluttu pikaisemmin takaisin töihin, sillä koko maassa kyseinen prosentti on 50.

Voiko äitien sopulimainen ryntäys takaisin työelämään olla lamaindikaattori? Vanhemmat eivät uskalla jäädä kotiin, koska pitävät työpaikkaansa epävarmempana kuin ennen. Miehet eivät uskalla ottaa riskiä ja testata työnantajan ymmärrystä ei-konservatiiviseen malliin.

Vai onko tämä seurausta asuntolainojen korkojen noususta ja sitä kautta kalliiksi käyneistä lainoista? Pääkaupunkiseudulla on korkeampi hintataso kuin muualla maassa, mutta Helsingissä asutaan myös vuokralla, Espoossa omistetaan. Toki taloudenpito ylipäätäänkin on kallistunut. Ruoka on kallista. Bensa on kallista. Sähkö on kallista. Tää kolme hunttia ei tosiaan riitä.

Kainalojutussa haastatellut vanhemmat vetoavatkin juuri talouteen ja urakehitykseen, mutta yksi äiti tunnustaa halunneensa töihin sosiaalisista lähtökohdista: kotona oli yksinäistä ja päiväkodissa on lapselle enemmän virikkeitä ja kavereita. Sopii kysyä, miksi nämä koulutetut vanhemmat näivettyvät himassa pystyyn? Syistä pitänee kirjoittaa kokonaan uusi postaus.

Viimeinen - ja ehkä todennäköisin - vaihtoehto on se, että kaikki espoolaiset äidit ovat lukeneet projectmaman blogia ja ovat vakuuttuneet, että arbeit macht frei. Kahden päivän kokemuksella allekirjoitan viimeisen täysin.

Kops

Ihminen kaatuu noin 160 000 kertaa ennen kuin tasapainoaisti ja koordinaatio pelaavat täydellisesti yhteen. En meinannut ensin uskoa, mutta sitten kun tarkkailin Madden taaperrusta viiden minuutin ajan, olin vakuuttunut että luku pitää kutakuinkin paikkansa. Kyllähän se pannuttaa kerran minuutissa. 

Lapsilla on yllättävän vähän mustelmia tohon statistiikkaan nähden. Kai se vähäinen paino on eduksi muutenkin. Miettikää, miten paljon sattuu, kun nykyään vetää keilat ja/tai kolauttaa pään. Sehän on sairaalakeikka. Tulee kauheita ruhjeita ja avohaavoja, ja nivelsiteet menee poikki. Maddella jäi yks päivä kaatuessaan kieli vähän hampaiden väliin. Olispa kiva mennä duuniin tikit kielessä ja liituraitahousujen polvet puhki. "Alotettafko yt ää kokouf?"

Ihminen aloittaa ja lopettaa elämänsä kaatuilemalla. Maailmaa pitäisi muistaa tarkkailla nyt ennen kuin taas pitää alkaa katsoa jalkoihin.

Äidin natsat

Päivä työelämässä ja taas on epäkohta käsissä. Firman sisäinen hierarakiahan selviää yleensä titteleistä. Directorit on ylempänä kuin managerit, jotka on ylempänä kuin assistentit. Samalla tavalla voidaan olettaa, että Senior Project Managerilla on enemmän palveluvuosia ja työkokemusta takanaan kuin juniorilla. Samalla tavalla mun mielestä useamman lapsen äitiä pitäis tituleerata eri nimellä kuin yhden. Oikeesti. Ne on tuottanu valtiolle enemmän uusia veronmaksajia eli olleet raskaana, synnyttäneet, imettäneet ja valvoneet enemmän - miks nekin on vaan äitejä ja miks ne saa yhtä vähän rahaa kuin mäkin? Miks ei oo mitään bonusjärjestelmää? Ei, mä en laske sitä korotettua lapsilisää miksikään bonukseksi.

Yks mahdollinen ratkaisu löytyis armeijasta. Siellä sisäinen ranking paljastetaan vaatteisiin kiinnitettävillä natsoilla, väkäsillä, tähdillä, leijonilla sun muilla. Eikö ois hienoa, jos samantyyppisellä pinssijärjestelmällä voisi tunnistaa ansioituneet äidit! Siinä vois viestiä myös lasten sukupuolet ja syntymävuodet. Vois sitten hiekkiksellä heti avata keskustelun riittävään kunnioittavaan sävyyn. Ja voishan ne saada jotain muitakin kuin välittömiä rahallisia etuuksia esim. paremmat ajat neuvolaan, ruokakupoissa pakkauspalvelun ja ilmaiset bussikyydit oli lapset mukana tai ei. Oikeus, kohtuus ja käyntikortit!

Kriisi syvenee

Huomenna olis sitten eka työpäivä. Se on sekä ihanaa että kamalaa!

Kamalaa siksi, että mun habituskriisi syvenee. Se on oikeastaan Olivian syy, siis sen lehden, kun menin lukemaan pari numeroa. Mä löysin ne mökillä huussista ja selailin huvikseni. Hämmästyin juttujen tasoa - poikkeuksellisesti hyvässä mielessä. Ällöämäni muotijututkin oli ihan toimitettuja ja niissä oli mukana norminaisen näkökulma. Mä voisin melkein tilata sen. Melkein.

Anyway, siellä oli kuvia tosi tyylikkäistä bisneshenkisistä maailmannaisista ja tuli pakottava tarve olla samanlainen (että mua ärsyttää olla tällainen peesaaja!). Tosiasia on kuitenkin se, että mä oon meikannut samalla tavalla kohta 15 vuotta (no ehkä rajaukset ei oo 80-luvun tasoa), en lakkaa kynsiä tai kuivaharjaa selluliittia enkä osaa laittaa hiuksia kuin yhdellä tavalla - ja se pukeutuminenhan käsiteltiinkin jo. Aika vaikea tavoite siis noin äkkiseltään. Vuositasolla mun kosmetiikkaostokset on hyvin pistemäiset ja suurin osa on harhaostoksia. Kylppärin kaapissa on läjä puolikkaita voidepurkkeja, yökapseleita, silmäpussiseerumeita ja kiinteyttäviä geelinaamioita, jotka on vanhentuneet aikoja sitten. Mä vissiin kuvittelen, että pelkkä ryppyvoiteen omistaminen silottaa ihoa. Turvoksissa olevasta meikkipussista käytän ainoastaan Lancomen Definicilsiä (joka on maailman paras ripsiväri ja johon palaan aina kaikkien kokeilujen päätteeksi), Kanebon meikkipuuteria ja Blistexiä. Eikä toi Blistex edes ole mikään meikkituote. Help.

Mun pitää nyt koota itseni. Loppujen lopuksi on suhteellisen sama, onko töihin tällännyt tunnin vai viisi minuuttia dösässä. Tuskin kukaan ottaa mua enemmän vakavasti, jos mä käyttäisin silmämeikinpohjustusvoidetta. Kovalla äänellä ja hyvillä jutuilla saa enemmän huomiota kuin kultahippuhuulikiillolla. Tänään ennen nukkumaanmenoa vois kyllä hioa kyynerpäät.

Kamat ulos

Nyt on tarjolla niin ohuita ajatuksia että parempi tyytyä vain muistelmiin. Olin nimittäin eilen kahden mama-kaverin kanssa rimpsalla. Toinen oli laittanut puhelimeensa perjantaille muistutuksen "Kamat ulos!". Kyseessä oli typo, mutta naisparka oli kyllä hetken pohtinut, että mitkä kamat ja minne ja miksi.

Nämä Mamat siis aloittivat rentoutumalla Salon Pacifiquessa kuohuviinillä ja intialaisella päänhieronnalla, jonka jälkeen hiukset ja naama päivitettiin million dollars -lookiin. Ihana palvelu, ymmärtäväinen henkilökunta. Sen jälkeen siirryttiin mojitojen kautta ravintola Raflaan syömään ja nauramaan kovaäänisesti omille vitseille. Jälleen: ihana ruoka, ymmärtäväinen henkilökunta. Lopuksi hieman baarikiertelyä ja yksi karaoke-esiintyminen. Kun korkkarit eivät enää suostuneet kävelemään suoraan, otimme taksin kotiin. Aamu oli lapsivapaa. Suosittelen tällaista päivää ihan kaikille äideille.

Muutama kuva.