Pidä Hello Kittys

Iski ahdistus. Mun pitäis mennä duuniin, mutta mun kaikki vaatteet on ihan hirveitä. Kulahtaneita ja ajalta ennen raskautta eli vuosimallia -06. Se Itäkeskuksen "Loma loppuu" mainos todella puhuttelee mua. Ryhdistäydyin. Koska olen äärimmäisen huono shoppailija, tartuin H&M:n kuvastoon.

Nyt haluaisinkin esittää seuraavia kysymyksiä, ihan retorisesti.

1. Millaisia farkkuja suunnitelijat kuvittelevat että toimistossa voi käyttää? Olisi esimerkiksi kiva, jos jenkkakahvat ja suurimman osan berberistä saisi pidettyä piilossa, ihan jo asiakkaidenkin takia. Selvisin tästä kammottavasta pillimuodista ilman, että investoin yksiinkään makkarankuoriin, mutta farkkurintamalta puskee jatkuvasti uusia haasteita. Nyt pitäisi käyttää leveitä liehulahkeita, joissa on korkea vyötärö. Miksi ei voi käyttää tavallisia, hyvin istuvia farkkuja, joissa persus näyttää pieneltä ja jalat pitkiltä? Missä ovat normaali vyötärö ja suorat tai hiukan levenevät lahkeet? Häh?

2. Eikö ihmisten töissä käytetä enää kauluspaitoja? Sellaisia tavallisia, joiden päälle voi talvihyhmässä kietaista jonkun villatakin ja joita voi pitää sekä housuissa että niiden päällä. Ja miksi ne paidat on leikattu suoriksi? Naiset eivät ole suoria. En halua, että vyötäröllä lepattaa kuuden hengen soputeltta. Tai sitten tuoteselosteessa on huomautus että kyseessä on ns. kapea malli. Tarkoittaa että napit ritisevät liitoksistaan rintojen kohdalta. Varma tapa saada aivan vääränlaista huomiota työpaikalla.

3. Miksi alusvaatteet kuvataan 45 kg painoisten A-kupin kukkakeppien päällä? Eihän ne tytöt edes tarvitse liivejä. Ja jos tarvii, niin mikä tahansa malli istuu. Rinnaton voi aina parannella istuvuutta tennissukalla (ja nykyään on sellaisia irtotissinpalojakin, jotka näyttää ihan kanafileiltä, yyh). Jos uskotte tuotteeseenne, niin näytätte miten ne liivit istuu, kun niihin on survottu D-kupin meloonit! Aidot!

4. Asteikolla 1-10: kuinka ihastuttavan söpöä on se, että 30+ vähän persevä perheenäiti pukee päälleen Hello Kitty -puuvillastringit? Tai saman sarjan hotpantsit? Todella hottia. Miksi aikuisille naisille ylipäätään tarjotaan sen ääliömäisesti vilkuttavan kissan naamalla varustettuja vaatteita? Jos tarkoitus on näyttää henkisesti täysin jälkeenjääneeltä niin toimiihan se.

5. Miksi joka vuodenajalle on aina oltava joku uusi trendiväri, joka ei perinteisesti sovi minkään muun vaatekaapista löytyvän värin kanssa yhteen? Tai naaman. Tällä kertaa tuputetaan sinapinkeltaista ja viininpunaista. Valitsen siis mustaa, harmaata ja valkoista, taas, kiitti vaan.

Mutta sain mä silti upotettua ostoksiin kolme sataa. Se on paniikki, joka puhuu.

Största möjliga tystnad

Mä vihaan melua. Jouduin imuroimaan eilen (siivousfirmalla oli taas joku kommunikaatiokatkos) ja että mua tympi se moottorin huuto. Siis eikö äänenvaimennin oo jo keksitty? Miksi ihmeessä niitä käytetään vain aseissa? Miten ois esimerkiksi hiljainen hiustenkuivaaja? Olis kiva joskus kuivata fleda ilman, että siitä seuraa tinnitusta. Ja tehosekoitin! Mä en viitsi tehdä mitään tehosekoittimella, koska kuulostaa siltä, että Airbus lentäisi keittiön läpi. Sen takia on kaikki vehnänorasjuomat ja proteiinipirtelöt tekemättä. No vitsi! Mutta noita meluisia laitteita on tosi monta. Ainoastaan astianpesukonevalmistajat markkinoivat hiljaisia malleja. Miksi juuri astis? Siksikö, että sitä voi käyttää yöllä? Oon ihan varma, että joku voisi haluta imuroidakin, kun ipanat on nukkumassa.

Kodinkonevalmistajille ilmainen vinkki: käyttökokemuksen muodostumiseen vaikuttaa moni tekijä. Hiljaisuus on nouseva trendi. Sanoo mama.

Ps. Kuka muuten muistaa mistä tv-ohjelmasta toi otsikko on lainattu? ;D

Hys hys Hyssälä

Poliitikot ottavat säännöllisin väliajoin puheeksi sen että lapsia pitää tehdä. Nyt keskustelua jatkoi Hyssälä. Hus, siitä sänkypuuhiin kaikki tuhmat opiskelijat.

Hyssälä on ihan oikein havainnut, että jos lapsia alkaa pukata tässä meikäläisen ikähaarukassa, lapsimäärä tuppaa jäämään maksimissaan kahteen, sillä aika moni haluaa nelikymppisenä jo nukkua yönsä. Hyssälä siis ehdottaa opiskelijoille opintotuen päälle lisärahaa. Kattokaas kun työelämässä voisi sitten olla täysipainoisesti.

En tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Kaikki opinahjot saavat valtiolta rahaa valmistuneita vastaan, joten opiskelutahti on aika kireä. Todennäköisesti siinä aika monen mamman opiskelut venyisivät ja jopa jäisivät kokonaan. Lisäksi mun muistikuvien mukaan isät eivät tuossa ikävaiheessa olleet järin kiinnostuneita uhraamaan vapaa-ajastaan perheelle kuin jouluaaton. Ehkä Hyssälä tarkoitti, että lapsia tehtäisiin vanhempien miesten kanssa, jotka ovat valmiimpia vakiintumaan? Voi toki myös olla että aliarvioin nykyajan miehiä ja he ovatkin paljon epäitsekkäämpiä kuin silloin 90-luvulla. Entä saisiko niitä lapsia tehdä ilman miestä? Sehän on tosi helppoa kun kosteita bileitä riittää.

Ensiksi: lapset ovat merkittävä taloudellinen satsaus. Hyssälän kaavailema avustus tuskin olisi satoja euroja per talous. Opiskelijan penni (no sentti) on aika pitkä muutenkin.

Toiseksi en usko, että mikään raha houkuttelee ihmistä perustamaan perheen. Ei ainakaan pitäisi. Kyllä sen halun täytyy lähteä (jos on lähteäkseen) ihan perusasioista, turvallisesta parisuhteesta ja uskosta yhteiseen tulevaisuuteen.

Kolmanneksi: opiskeluvuodet olivat ihan törkeän hauskaa vastuuttomuuden aikaa, mitä suosittelen jokaiselle. Kyllä sitä vastuuta ehtii sitten kasata myöhemminkin. Lapsentekoon pitäisikin kannustaa opintonsa päättäneitä. Mutta sehän onkin aika vaikeaa, kun nuorta naista ei muutenkaan palkkaa kukaan. Kyllä se on työelämä, jossa noita rahapaikkoja tarvitaan.

Neiti Etsivä ja yllätyskakka

Maddella on tapana vääntää sikari aina kun ollaan lähdössä jonnekin. Kauppaan, kotiin, mökille, puistoon. Lähes poikkeuksetta joudun riisumaan, viemään pesulle ja vaipanvaihtoon valmiiksi puetun lapsen, kun autoa jo käynnistellään. Eilinen maalta lähtö ei ollut poikkeus. Paitsi että tällä kertaa vaipasta löytyi myös päivällä kadonneeksi julistamani sukka. Minun valkoinen puuvillanilkkasukkani. Luonnollisesti täynnä kakkaa.

Nyt julistankin kilpailun: miten sukka on joutunut vaippaan? Kuka sen on sinne laittanut? Miksi? Vaihtoehtoja ovat Matilda itse, äiti, isä, isomummi, anoppi ja appiukko. Myös mökin henki voidaan ottaa mukaan.

Voittaja saa purkillisen luumusosetta.

Valaistuminen

Breakthrough! Mä oon nyt tajunnut, mikä mua tässä äitiydessä rassaa. Oivallus lähti eilisestä kokouskutsusta. Mä aloitan työt elokuussa osa-aikaisesti ja jotta mut saadaan integroitua koneistoon, aloitan heti ekan aamuni up-to-date-palaverilla. Mä olin aivan haltioissani. Hei, mä oon taas olemassa, mä kuulun johonkin, mulla on tehtävä! Onhan mulla nytkin joo, mutta en mä osaa päivän päätteeksi sanoa, mitä konkreettista sain aikaiseksi. Äidin hommat on liian näkymättömiä. Mä teen joka päivä satamiljoonaa hommaa: vaihdan kakkavaippaa, nukutan, siivoan keittiön ja syötän puuroa, mutta aina tulee uusi kakka, päiväuni, sotku ja ruoka-aika. Over and over again. Haasteet kasvaa koko ajan. Mä kaipaan sitä tunnetta, kun projekti päättyy - että joku asia valmistuu ja kätten jälki on näkyvissä. Lisäksi kaipaan lisää liksaa, kiitosta ja lomaa.

Tän pätemisentarpeen lisäksi mulla on ihmisklaustrofobia, ahtaan paikan kammo, jonka laukaisee ilman lupaa liian lähelle tulevat ihmiset. Eräänlainen eroahdistuksen vastakohta siis. Puntissa roikkuminen laukaisee mussa pakorefleksin, oli ne sitten lapsia tai aikuisia, miehiä tai naisia. Ja tää vaan pahenee vanhemmiten. Taas yksi syy miksi lapset ois pitäny tehdä jo 10v sitten.

Mä oon nyt aika tyytyväinen itseeni ja näihin oivalluksiin. Jään mielenkiinnolla odottamaan millaisia psyykkisiä diagnooseja töiden aloittaminen tuo tullessaan. Stay tuned.

To whom it may concern

Mökkielämän yksi hauskimpia erikoisuuksia ovat seinustoilta, ovenpielistä, kaapeista ja muropaketeista löytyvät laput. Kun samalla landella huseeraa useampi sukulainen, on jollain helpolla tavalla kommunikoitava käyttöohjeet ja pelisäännöt: missä on saunaan kuivia puita, miten kaivon pumppu laitetaan päälle ja missä kaapissa on kenenkin tavarat. Mä ymmärrän äärimmäisen hyvin kaikenlaisen ohjeistamisen tarpeellisuuden ja haluaisin levittää lappukulttuuria ihan laajemmalti yhteiskuntaan.

Lapsiperheen näkökulmasta muutama.

Esimerkiksi Ikean perheparkkipaikalle voisi lisätä seuraavan tekstin:
Perhe koostuu aikuisista ja lapsista. Kahtakaan schäferiä ei siis lasketa perheeksi. Ja jos tyttäresi on parikymppinen ja asuu Lontoossa, voit varmasti pysäköidä muuallekin.

Julkisiin liikennevälineisiin voisi kiinnittää vaikka seuraavat:
- Lastenvaunuja saa kuljettaa julkisissa liikennevälineissä. Jos haluat muuttaa asian, pyri eduskuntaan.
- Vanhempi ei ole syyllinen siihen, että lapsi sai päivähoitopaikan hevon kuusesta.
- Lastenvaunut eivät vie yhtä vähän tilaa kuin salikassisi. Lastenvaunut eivät haise yhtä pahalle kuin salikassisi.
- Kyllä, ne voivat karjua koko matkan. Olkaa hyvä ja ottakaa yhteys Biliaan.

Pariin hyvään laputukseen olen törmännytkin. Yhden punttisalin vessassa oli lappu, jossa luki:
Ei, kiitos, en käytä vessaharjaa ja tilaan käyttööni ruskean pöntön. [Nimi ja osoite]

Yhdessä Gigantin tuulikaapissa oli lappu "Se nyt vaan on tyhmää kävellä lasiovea päin." Pitää paikkansa. Samoilla linjoilla oli eräs huoltoasema: "Se nyt vaan on tyhmää tankata bensiiniä diesel-autoon." Ja tulee vieläpä hiton kalliiksi.

Meillä himassa voisi olla pari vierasvaraksi.
- Katso jalkoihisi. Yksi legolinnakkeen sotilas on kateissa.
- Joulupukki ja muumit ovat olemassa (valid until 4.7.2020).
- Jos säilytät kännykkääsi alle metrin korkeudella maanpinnasta, emme ehkä näe sitä enää koskaan.
- Tarkista lähtiessä kenkiesi sisältö. Posteljooni on saattanut käydä tällä välin.
- Kyllä, olen siivonnut puolen vuoden sisään vaikka ei siltä näytä.
- Vessapaperi on ihan kunnossa, se on vain kääritty pariin otteeseen uudelleen rullalle.
Noin alkuun.

Meri, mokkula ja Big Mamma's

Mökki- ja mokkulaterveiset! Jihuu, ei enää koskaan vastentahtoista out-of-officea!

Nappasin kuvan illasta laiturilla, kun luonnon tarjoilu oli näinkin ylellinen. Carpe diemiä parhaimmillaan. Kuvassa ei näy omaa surkeaa tarjoilua eli Big Mamma's punaviiniä, jota en voi suositella kenellekään. Emme ehtineet Alkoon, koska automatkat pitää ajoittaa Madden päikkäreihin. Olimme siis pakotettuja tarttumaan siihen ainoaan lahjapulloon, joka hyllystä löytyi. Tämän jutun opetus lienee, että kaikkea ei voi saada.

Mutta hei. Mikä juttu tää on, että pari reipasta lasillista punaista aiheuttaa nykyään ihan järjettömän väsymyksen? Muistaakseni kymmenen vuotta sitten asia oli täysin päinvastoin, pari ravintola-annosta aiheutti ainoastaan hippavarpaan kolotusta ja pakottavan tarpeen kuunnella Apulantaa (tai jotain muuta arveluttavaa suomipoppia). Missä vaiheessa tapahtui ja mitä? Asiantuntevia vastauksianne odotellen, nimimerkki Todella epätietoinen.

Lätkävaimo

"Perheelle omistautuminen syöksi Tiina Kurrin masennukseen, joka parani vasta vuosia kestäneellä terapialla."

Meille kulkeutuu aina silloin tällöin Ilta-Sanomat, koska siinä on kuulemma paras urheilutoimitus. Sen välissä on viikonloppuisin se sisällöllisesti maailman turhin Plus-liite, joka on oivaa sisältöä vain myötähäpeän nälkään. Tällä kertaa siellä oli oikein Tilitys-leimalla varustettu juttu Tiina Kurrista. En jutun perusteella kutsuisi Tiinan elämää perheelle omistautumiseksi vaan NHL-orjuudeksi.

"Piti huolehtia miehestä ja antaa hänelle tilaisuus keskittyä peleihin. Huippu-urheilijathan ovat melkein kuin vauvoja. Heidän pitää nukkua päiväunet, syödä pastaa juuri oikeaan kellonaikaan ja niin päin pois. Ihan johdolta tulee ohjeet mitä heidän tulee syödä ja mihin aikaan [..]"

Christ. En tunne yhtä ainutta naista, joka kokisi toteuttavansa itseään jossain yleisäidin ammatissa pyyteettömästi toista ajatellen ja tukien, saati sitten maailman kovapalkkaisimpien miesten vapaaehtoistyöntekijänä. Vaikka juttu ei ollu kovin syväluotaava, en yhtään ihmettele, että Tiinaa alkoi vähän masentaa ja punkku maistui. Kiteytettynä hän lakkasi olemasta vaimo ja siirtyi miehensä äidiksi.

En voinut olla ihmettelemättä, eikö missään vaiheessa alkanut tuntua epäreilulta? Totuus lienee se, että muutos tapahtuu niin vähitellen, että sitä ei huomaa. Tasa-arvoisessa ja yhdenvertaisessa parisuhteessa molemmat huolehtivat taloudesta, lapsista ja itsestään, mutta huippu-urheilijan palkan varassa eläminen tarkoittaa sitä, että perheessä yksi keskipiste ja kaikki muut on valjastettu koneiston huoltotöihin, 24/7. Ihminen haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Jos kodin ulkopuolella tapahtuvaa työtä ei ole (niin kuin yleensä komennuspuolison kohtalona on), etenkin nainen helposti omaksuu konservatiivisen ja passiivisen kotiroolin, oli sitten kuinka koulutettu tahansa. Sudenkuoppa piileekin siinä, että oman elämänsä sivuosan esittäminen ei ole koskaan motivoivaa. Jossain vaiheessa assistenttia alkaa tympiä ja sitten punnitaankin parisuhteen todellinen luonne.

Näitä lätkävaimoiksi ajautuneita naisia löytyy rapakon tältäkin puolen. Urheilijoiden lisäksi politiikkojen, taiteilijoiden, alojensa huippuammattilaisten ja paljon työkseen matkustelevien puolisoilta vaaditaan paljon jo ihan itseisarvollisesti, lasten kanssa vielä enemmän. Mutta yllätys odottaa ihan tavallistakin perhettä: vanhempainvapaa aiheuttaa nimittäin ihan saman ilmiön, toki lievemmässä mittakaavassa. Jos nainen on kotona lapsen kanssa ja ehtii (yleensä naiset on hämmästyttävän tehokkaita) tehdä päivän aikana liudan kotitöitä, puoliso ikäänkuin unohtaa, että nekin rutiinit ovat olemassa ja joku ne tekee. Jos nainen ei ole varuillaan, hänen työnsä muuttuu näkymättömäksi ja musta pekka on kädessä viikonloppuisin ja lomillakin. Kaupan päälle laitetaan pääasiallinen lastenhoitovastuu, koska lapset ovat niin tottuneita äitiin ja äidiltä kaikki sujuu nopeammin. Ja tästä ei pääse edes tilittämään lehteen.

Kofeiini, ystäväni

Tosta väsymyksestä tuli mieleen kofeiini. Se on sitten mahtava aine! Mä väitän, että ilman kofeiinia ihmiskunnalla olis vielä höyrykoneet keksimättä. Mä join ekan kahvikupilliseni vasta kaksvitosena kun olin duunipalaverissa, jossa ei ollut tarjolla teetä. En viitsinyt tehdä asiasta numeroa vaan join sen termoskannusta annostellun myrkyn kakomatta. Hämmästyin itsekin, kuinka paljon ja nopeasti pystyin puhumaan. Mä en muista saatiinko me se diili vai ei, mutta se on varma, että mä annoin itsestäni aika dynaamisen, tai jopa psykoottisen vaikutelman. Mä muistan myös ikuisesti mun ensikohtaamisen hyvänmakuisen kahvin kanssa. Tuote oli Frezza Mocca, jonka ostin hätäpäissäni huoltoasemalta, kun piti pysyä hereillä auton ratissa. Koukku oli heti kitusissa: mulle tuli heti tunnin päästä voimakas tarve saada toinen. Silloin tajusin ekaa kertaa, miltä nikotiiniaddiktista tuntuu. Onneksi peruskahvi maistuu mun mielestä verrattain pahalle, muuten mä joisin sitä koko ajan.

Viimeisen vuoden aikana mun ja kahvin suhde on stabiloitunut. Mä juon sitä ehkä useammin kuin aikaisemmin (väsymys riittää erikoistilanteeksi) mutta vieroitan itseni siitä välittömästi cold turkey -menetelmin. Mä olen pikkuhiljaa alkanut pitää kahvin mausta, ja nykyään maitoa ja sokeria tarvitaankin vähemmän kuin itse kahvia. Seitsemän jälkeen illalla en edelleenkään uskalla juoda - ellen sitten oo rimpsalla ja on pakko yrittää valvoa kymmenen uutisten yli. Onhan se myös vähän tyylikkäämpää hienon ravintolaillallisen jälkeen tilata espresso kuin kokis jäillä. Mutta on mulla yksi kaverikin, joka vetää päiväpepsimaxit. Kuulostaa kieltämättä hauskalta, vaikka tarina ei kerro, nautitaanko kyseinen neste isoäidin ruusukupeista tassin kanssa. ;)

Piristystakuu tai unihiekat takaisin

Mä olin tossa yks päivä tosi pirteä ja jäin miettimään, miks tää ei oo pysyvä olotila. Mä nimittäin muistelen olleeni paljon vähemmän väsynyt ennen lapsen syntymää. Madde toki nukkuu ihan kohtuuhyvin - paitsi silloin kun kiljahtelee unissaan yön läpeensä - joten miks mä olisin yhtään sen väsyneempi kuin aikaisemmin? Onkohan se ihan vaan harhaa, että mä oon joskus ollut pirteä!? Ehkä sitä vaan tunsi ittensä freesimmäksi, kun urheili muutaman kerran viikossa. Mun on pakko ruveta taas urheilee.

Sen sijaan, että olisin lähtenyt lenkille, mä päätin luoda Facebookiin ryhmän nimeltä Äiti on vähän väsynyt. Kattokaas, se piristää, että jos ite on ihan kuollut niin joku toinenkin sanoo olevansa myös ihan kuollut. Jostain syystä se samassa väsymysveneessäolo naurattaa. Menkää kokeilemaan! Tai lenkille.

Kaikenlaista kremppaa

Mä olin viime viikolla ekaa kertaa elämässäni fysioterapeutilla. Mun selkä alkoi olla ton lapsen kantamisesta kroonisesti kipeä ja kypsytti jatkuva buranan popsiminen. Kokeneemmat äidit suositteli mulle käyntiä OMT terapeutilla. OMG.

Se oli kuulkaa kiintoisa kokemus. Ihan ensiksi sellainen ammattilaispainijan näköinen täti pyysi mua seisomaan suorassa. Kävi ilmi, että mun suora on aika suhteellinen käsite: silloin kun mun lonkat katsoo pohjoiseen, rintaranka osoittaa koilliseen. Kuulostaa ihan sekopäiseltä, mutta johtuu siitä, että mä kannan Maddea vasemmalla puolella. (Toim. huom. Lapsen kantamisessa on vähän sama juttu kuin käsilaukussa: vain toinen puoli kelpaa.) Tai sit musta on hiljalleen tulossa korkkiruuvi. Bonuksena alimmat selkänikamat vetää jotain rivitanssia kaikissa kiertoliikkeissä, kun ne on jääny synnytyksestä löysälle. Sitten se Shrek tökki mua ilkeesti alavatsaan ja pyysi aktivoimaan poikittaisen vatsalihaksen. Oli ihan samanlainen fiilis, kun bussissa etsii käsilaukusta matkakorttia kuljettajan syyttävän katseen alla. "Ööö, ihan pieni hetki, kyllä se täällä on jossain."

Sain kämmenluut murskaavan kädenpuristuksen myötä vatsajumppaohjeet, joiden avulla mulla pitäis muutaman kuukauden päästä olla pakki terästä. Toiseksi se teippas mun alaselän makuuasennossa niin, että mä en voinut seisoa siinä mun kierossa suorassa ilman, että nahka lähtee irti. Kolmantena se käski mun laittaa rullatun pyyhkeen vyötärön kohdalle sänkyyn petauspatjan alle.

Toimii, oon ollut monta päivää ilman buranaa. Mä lähden vielä illalla lepuuttamaan mun nikamia parille valkkarilasilliselle yhden ystävän puutarhajuhliin. Käskettiin tehdä rentoutusharjoituksia, nääs. 

Kenkää

Nyt tulee semi-muoti- ja semi-kasvatuspostaus. Madde diggailee kenkiä ja osaa laittaa niitä sekä suuhun että jalkaan. Kyseessä on siis myös eka itse onnistuneesti päälle puettu vaatekappale. Madde tunnistaa myös eri kenkälajikkeet ja tuo pyydettäessä nauhakengät, saappaat tai sandaalit. Onko tää normaalia vai friikkiä? Iskä sanoo, että se on vaan ihan perusnainen, mutta mua epäilyttää. Oonko mä aloittanut klassisen sukupuolikasvatuksen ihan huomaamattani opettamalla sille, että kenkiä on monenlaisia? Ja että kengät on iloinen asia. Sanokaa nyt joku, jolla on poika, että a) se kans tykkää paljon jalkineista ja b) te ootte esitelly sille erilaisia kenkiä, pliis!

Kertokaa toinenkin juttu: mistä hitosta tietää, että kengät on liian pienet? Ei toi osaa vielä puhua eikä siitä kärjestä isovarvasta painamalla saa mitään tolkkua. Voiko kengännumeroa jotenkin mitata? Mä huomasin tänään, että se varpaiden edessä oleva tyhjä tila on noissa kesäkuussa ostetuissa sandaaleissa lähes hävinnyt. Kuukaudessa on siis tullut ainakin yksi numero. Miten voi olla? Jos olis ollut talvi, mä olisin varmaan pitänyt niitä numeron 19 nauhakenkiä ihan huoletta. Lasten kenkien kärkien pitäis olla läpinäkyvät!

Mutta hyvä vaan, jos jalka kasvaa. Mulla on nimittäin Madden kenkälaatikossa odottamassa noi Sveitsistä ostetut kuvan nahkasaappaat numeroa 24. Pitääkin mennä Madden kanssa vähän näpelöimään niitä heti kun se herää päiväunilta. Sukupuolikasvatuksesta viis.

Valintoja

Mun aivot on vissiin vähän kesälomalla kun sorrun kaikenlaiseen hömppään, mut muutamassa blogissa on tehty tällanen hauska kuvapostaus:

Etsi vastaukset kysymyksiin Googlen kuvahaulla ja valitse kuva hakutulosten ensimmäiseltä sivulta.
1) Ikäsi seuraavana syntymäpäivänäsi
2) Minne haluaisit matkustaa?
3) Lempipaikkasi?
4) Lempitavarasi?
5) Lempiruokasi?
6) Lempieläimesi?
7) Lempivärisi?
8) Tämänhetkinen tunnetilasi?
9) Kulkuneuvosi?
10) Mitä teit viime lauantaina?
11) Mitä teit viime sunnuntaina?
12) Keneltä näytät?

Munkin oli siis pakko kokeilla. Huomasin jo heti ekasta setistä, että kuvan valintahan on vaikeaa! Suurin osa olis varmaan valinnut tän:







..mutta toisaalta, olihan siellä tarjolla tämäkin! Se on tietty multilaippa. Kuvaa hyvin mun multitasking-taitoja.






Sitten toi matkahomma. Oli yllättävää että Kanadasta ei löytynyt sitä perusmielleyhtymää eli erämaajokikuvaa vaan jouduin valitsemaan mm. seuraavien välillä.







Tsihi. You get the point? :D Nää ON vaikeita valintoja.

Koska mulla ei ole lempitavaraa (kellä on?) tai -paikkaa, hyppäsin ruokaan. Tadaa:







Noi toisetkin pökäleet on kuvatekstin mukaan savuahvenia. Ei näytä kovin tuoreilta.

No lempieläimen on pakko olla aika yksiselitteinen. Vai.. onko?









Eikö tiikeristä ole edes yhtä kokonaista hakusivua kuvia? Toiseksi, miks noi tossut on muovikääreessä, olis ehkä vähän parempi kuva tullut ilman.

Sitten väriin. Ihan hysteeristä! Hakusanalla vihreä saa drinkkejä ja tollasen ukkelin mutta myös myös punaisen jätelavan.










Noihin loppuihin mä en oikein osannut vastata. Kirjoittaessani tunnetilani on yleensä innostunut tai jopa kiihtynyt, mutta en halunnut päätyä pornosivuille. Kulkuneuvona on useimmiten omat jalat, mutta jotenkin yökötti se hakutulos jo etukäteen. Ja viime viikonloppua en todellakaan muista enää. Toi vika vois olla ehkä tää:







Mulla on samanlaiset silmäpussit.

Tähän jää silti vähän koukkuun. Mutta vastaukset kertoo kyllä enemmän huumorintajusta kuin visuaalisesta silmästä. ;)

Jotkut ne osaa

Tämä on mun ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinen, mutta onneksi lyhyehkö muotibloggaus. ;) Koska mä en osaa ostaa tyttöjen vaatteita, kaikki muut ostaa niitä Maddelle mun puolesta. Jostain syystä koen nyt tarvetta esitellä niitä. Päätän myöhemmin onko se noloa.

Anyway. Tässä mun yhden kadehdittavan hyvin pukeutuvan ystävän hankinta, turkoosi samettimekko jossa on tyllihelma:


Toinen hovihankkija on miehen sisko, joka matkustelee paljon. Sillä on itellään kolme lasta joten ne on bonuksena myös oikeaa kokoa. Tässä synttärilahjasaldo.



Tämä mustavalkoinen pallomekko saatiin jo nimiäislahjaksi ja se onkin noissa synttärikuvissa päällä.


En tajua miten jotkut vaan osaa ostaa jopa mun vaativaa femakkolohikäärmesilmää miellyttäviä tyttöjen vaatteita. Silloin saa anteeksi jopa yhden vaaleanpunaisen Gapin neuleen. ;)

Epänormaalia kotiruokaa

Jatkan eilisestä. Mä jäin nimittäin miettimään tota kotiruokahommaa. Neuvolassahan sanotaan, että 1-vuotias voi ruveta syömään samaa ruokaa kun muu perhe. Eli normaalia kotiruokaa.

Mietitäänpä nyt tätäkin ruokaviikkoa. Eilen me syötiin lounaaksi tonnikalasalaattia. Miten hitossa mä saisin ton kuusihampaisen ruoanvihaajan syömään SALAATTIA?? Kun ei se kauhean näppärästi vielä käytä veistä ja haarukkaakaan. Sitäpaitsi salaatti on aivan liian vähäkalorista Miss Luikkuhanurille, Mama on eri asia. No sitten keskiviikkona mä söin Stockalla vuohenjuusto-rucolakolmioleivän ja illalla oltiinkin grillijuhlissa, jossa Madde (jos olisi ollut mukana) olisi epäilemättä rakastanut entrecoteta, savulohi-wasabitäytteisiä kurkkurullia ja feta-oliivipaistosta.. Tiistaina me taas syötiin automatkalla Mäkkärissä, mutta Happy Mealia ei varmaan lueta kotiruoaksi eikä toi purilaisen päälle vielä ymmärräkään. Ja silloin harvoin kun me ylipäänsä tehdään ruokaa niin me syödään vasta kun Madde nukkuu.

Kaiken kukkuraksi mä olen kotiruokakokkina täysi nolla vaikka ruoanlaittajana luonnehtisin itseäni keskiverroksi. Ei mulla ole mitään tietoa miten tehdään makaronilaatikkoa tai nakkikastiketta - tai mitä lapset nyt ikinä syökään. Mun bravuurit on lähinnä jotain aasialaista korianterikikkailua. Sitten mä kompensoin kaikkien reseptin vaikeiden osien skippaamista ylimaustamalla: valkosipulilla, chilillä, voilla tai reilulla suolalla. Neuvolan suosituksia varmaan kaikki.
"Totuta lapsi perheen ruokatapoihin - ja aiheuta samalla suuontelon palovamma ja ripuli."
"Pöytätapojen ja verenpainetaudin kehittäminen alkavat lapsuudesta."

Mä olen purkkiruokaäiti ja hyvästä syystä. Nutrician äidit ja päivähoito pelastaa.

Myydään uudenveroinen lohennahka

Mun lapsi söi tänään ekaa kertaa mun tekemää ruokaa! Hah, mä osaan ruokkia mun lasta! Anoppi nimittäin tajusi tarjota sille mun omatekemää kalakeittoa vaikka vastustelin alkuun, kun olin lorottanut siihen kosolti valkkaria. No, äitinsä tyttö kyllä söi (joi) ja vielä hyvällä ruokahalulla.

Toi kalakeiton loihtiminen olikin aikamoinen episodi, joka hieman korosti sitä, että mun metamorfoosi kodin hengettäreksi on vielä toukkavaiheessa.

Mähän en lue reseptikirjoja ellei ole ideat todella vähissä. Jos ruoasta ei pysty päättelemään miten se tehdään, se on todennäköisesti liian hankalaa. Ton lohikeittoidean mä sain yhdestä Liza Marklundin kirjasta, jossa se päähenkilö laittaa juhlaseurueelle hienon merellisen keiton. Se kuulosti tosi elegantilta vaikka se päähenkilö muuten onkin vähän ärsyttävä.

Mä luotan raaka-aineisiin, joten kävin Stockalla hakemassa perunoita, porkkanoita, sipulia, tilliä, kalafondia, kermaa sekä tuoretta kalaa, katkarapuja ja simpukoita. Ihan ekaksi mä lohkoin perunoita ja porkkanoita niin paljon, että kattila meni liian täyteen ja ne lohet ei meinanneet mahtua muusta nyt puhumattakaan. Sitten järkytyin, kun huomasin, että se kalatiskin setä oli jättänyt sen nahan siihen lohifileeseen, vaikka mä nimenomaan pyysin leikkaamaan sen pois. Mies huomautti nähneensä, että se leikattiin irti ja vihjaisi että siitä varmaan keitetään se kalaliemi. Täh. Mun liemet tulee todellakin Knorrilta, mutta onneksi en ehtinyt soittaa Stockan kuluttajapalveluun. Nyt mulla olis sitten yks lohennahka jääkaapissa. En voi heittää sitä poiskaan, jos se on arvokasta liemiainetta, se fondi on sikakallista. Simpukoita ja katkarapuja olis myös. Ehkä mä pistän ne Huuto.netiin.

Mutku mä luulin

Testasimme tuossa taannoin, jotta kuinka monta tuntia tuntia voi lapsella pitää samaa vaippaa (Libero up&go maxi) päiväsaikaan. Kutakuinkin yhdeksästä kuuteen. Sitten se falskaa niin, että tulee ylivuotoa. Ei kannata soittaa sossuuun, se oli vahinko. Ja vitutti se sen verran, että jonkinlainen läksy on opittu.

Taustaa: oli viimeinen päivä mökillä ja me vanhemmat siivosimme, tiskasimme, tyhjensimme, viikkasimme ja pakkasimme koko päivän. Madde sukkuloi päiväunilta isovanhempien huomaan, kävi välillä meidän kanssa syömässä ja meni sitten takaisin. Neljän maissa istuttiin autoon. Ihmettelin vähän, kun en meinannut saada lastenistuimen turvavyötä kiinni, mutta kellot alkoivat kumista vasta parin tunnin matkateon jälkeen kun kaivoin tuttia istuimen laidan välistä ja huomasin että housut olivat kosteat. Autoon tuli rikkumaton hiljaisuus, kun kysyin milloin Madden vaippa on viimeksi vaihdettu.

Kuulostaa edelleenkin fucking uskomattomalta, että kenellekään ei koko fucking päivänä tullut mieleen vaihtaa sitä fucking vaippaa. Tutkimuksen epäsuora johtopäätös onkin se, että myös lastenhoidossa jonkun on oltava projektipäällikkö, joka toki saa luottaa siihen, että tiimi osaa hommansa, mutta pitää yllä kommunikaatiota ja tekee tarkistuksia. Ja projektipäällikköhän löytyy kun kysytään, kenellä on syyllisin olo, kun joku menee pieleen.

Jep. Äiti on siis projektipäällikkö. Ja nähtävästi mä en pidä tätä enää työnä, koska se sujuu yleensä kuin itsestään. Tutkimuksen lopuksi voidaan todeta, että lapsi oppii onneksi puhumaan samaan aikaan kun vanhemmat lakkaavat pingottamasta. Uhma on kehittynyt varmaan siksi että saadaan taas lisähaastetta eikä vanhemmat unohda lapsen olemassaoloa kokonaan.

Innuhaller Amo Delor

Löysin tällaisen varoitustarran yhden lelun takaa, hand made in Sri Lanka.


Pistää miettimään, että miten nää voi mennä näin pieleen. Tällainen sillisalaatti saattaisi ehkä syntyä, jos tarran tilaaja laittaa käännökset suttuisella faksilla tonne Sri Lankaan tarratehtaaseen, ja sitten joku juuri ja juuri lukutaitoinen kiinalainen (srilankalainen on niin vaikea kirjoittaa) luettelee kirjaimia toiselle maksimissaan nelivuotiaalle kiinalaiselle, joka näppäilee kirjaimia koneeseen. Ja Miksi Kaikki On Isolla?

Amo Delor kuulostaa italialaiselta filmitähdeltä.

Vuotta aiemmin osa 4/4: Alku

Minua palauteltiin entiselleni kaksi tuntia. Pyörryin kaksi kertaa yrittäessäni nousta ylös. Nauratti, en ollut koskaan aikaisemmin pyörtynyt. Olin menettänyt 600ml verta, hemoglobiini oli tasan sata, verenpaine 50/100. Sain sen jälkeen maata sängyllä ihan rauhassa.

Transsi katkesi kun kätilö toi ruokaa ja ilmoitti, että nyt pitäisi aloitella imetystä. Tirskahdin. Olin jo etukäteen pahoillani epävieraanvaraisten rintojeni puolesta - ei sieltä tule mitään, ei ole koskaan ennenkään tullut. Mutta uusi sinnikäs elämä ei epäröinyt vaan tarrasi kiinni. Kerrassaan omituista. Mutta se tuntui tietävän mitä teki.

Valoa kajasti jo ikkunoista, kun siirryimme kuumaan perhehuoneeseen. Vuorokaudenajalla ei ollut merkitystä, väsytti mutta en voinut mitenkään nukkua. Itä-suomalaisittain murtava kätilö oli sydämellinen, yritin hänen takiaan olla reipas ja kävin elämäni vaikeimmassa suihkussa. Raija onnistui kapaloimaan meidät kaikki turvallisuuden tunteeseen ja lupasi tulla herättämään neljän tunnin päästä, kun vauvan olisi aika syödä.

Jäimme kolmisin. Kolmisin. Tuijotimme hiljaa päättäväistä uneksijaa. Ehkä se ei pitänyt minua ulkopuolisena, kun uskalsi noin sikeästi nukkua. Silloin minä lupasin sille, että se saa jatkossakin nukkua rauhassa. Minä kyllä valvon.

Vuotta aiemmin osa 3/4: Tapaaminen

Kohdunsuulle klo 8 asetettu tabletti alkoi nostaa hikeä pintaan neljän tunnin päästä. Nämäkö ovat nyt niitä, supistuksia? Lääkärihän oli todennut, että ei se ensimmäisestä lähde. Vatsaa puristi säännöllisesti, hengittäminen oli vaikeaa. Yritin kävellä käytäviä kuten olin nähnyt muiden kaapujen tekevän, mutta tunsin itseni naurettavaksi. Vauva halusi ulos, tiesin sen ilman lääkäriäkin. Laitoin miehelle viestin että nyt ei tarvitse enää odottaa vierailuaikaan. Pistin kaavun päälleni. Se oli aivan liian iso.

Synnystyssali oli viileä ja rauhallinen, kaakelit kiilsivät ja ikkunasta tulvi linnunlaulua. Tunnistin kätilön samaksi ystävälliseksi henkilöksi, joka oli pitänyt esittelytilaisuuden edellisellä viikolla. Lääkäri kävi kyselemässä kaikenlaista, oli vaikea puhua. Miten ihmeessä joku voi tässä tilassa laulaa? Lisäksi minulla oli antibioottitippa kädessä ja vatsan ympärillä mittalaitteet sekä supistuksille että vauvan sydänäänille. Jumppapallo oli epäilemättä pilaa.

Keinutuolissa löysin mukavan ilokaasuasennon. Kätilö lähti kiireellisimpiin huoneisiin ja jäimme hiljaiseen huoneeseen mittareiden ruksutuksen kanssa. Typpioksiduuli oli pettymys: maskista oli vaikea hengittää, kaasu haisi kuvottavalle ja kivut olivat ennallaan. Tunnin kuluttua rohkenimme painaa kutsunappulaa. Kätilö tuli pian ja totesi että kivunlievityksessä olisi nyt aika siirtyä tanakampiin aineisiin. "Kun nuo supistukset ovat niin pitkäkestoisia". Olinkin ihmetellyt miten kukaan pystyy hengittämään ilokaasua supistuksen ajan kun happeakin pitäisi välillä saada sisään.

Kivuliaan ikuisuuden jälkeen huoneeseen asteli rempseästi pitkänhuiskea anestesialääkäri, joka näytti siltä, että söi lounaaksi rautanauloja. Hän pyysi minua köyristämään selkääni kuin kissa. Taas jotain pilaa. Epiuraali palautti huumorintajuni muutamassa minuutissa. Tunsin lievää väsymystä, tuli kylmä. Käteen laitettiin vielä kaksi tippaa: nestettä ja oksitosiinia ja käsivarteen verenpainemittari. Menin viltin alle letkuineni kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Supistukset palasivat hiljalleen. Sain kätilöltä lisää ihanaa turtumusta ja tiedon että synnytys etenee hyvin. Kysyin, milloin hänen työvuoronsa loppuu. Aikaa oli kuulemma puoli kymmeneen.

Parin tunnin päästä supistukset palasivat erilaisina. Läähätin kuin paimenkoira aavikolla sillä kätilö oli kieltänyt ponnistamasta - miten kroppani voi olla näin väärässä! Rentoutuminen oli mahdotonta, oli kuin olisin vastustellut vapaapudotusta. Sain kolmannen annoksen puudutusta, joka vei ahdingon mennessään.

Yhtäkkiä huoneeseen säntäsi kourallinen henkilökuntaa. Vauvan sydänäänet olivat heikentyneet ja nyt pitikin yhtäkkiä ponnistaa - en vain yhtään tiennyt miten! Yritin tarkkailla supistusmonitoria. Asentoa oli vaikea löytää, kädessä kiinni olevat tipat pistelivät. Ei tulosta, kudokset olivat terästä. Lääkäri päätti ottaa käyttöön imukupin. Jännitin jokaisen lihakseni ja riuhtaisin itseni puoliksi pystyyn. Kuului huuto "NYT!" ja heti sen jälkeen "Pää!". Tuntui lämmin hulahdus. Kello 21.37 maailmassa oli uusi kalpea tyttö, napanuora kolme kertaa laihan vartalon ympäri kietoutuneena. Äkäinen rääkäisy oli kuin elokuvista, mies painoi päänsä polviin, minä nauroin ja itkin. "Näyttäkää, näyttäkää!" Nopean kuntotarkastuksen jälkeen sain pienen väsyneen vartalon kaapuni sisään. Miten joku noin pieni oli tarvinnut niin ison mahan? Heippa Matilda, tulet tuntemaan minut äitinä.

Pyysin kätilöltä anteeksi ylitöitä.

Vuotta aiemmin osa 2/4: Kaavut

Nihkeiden lakanoiden yö. Nousin tiistaina aamuyöllä vessaan, en osannut ihmetellä edes ennennäkemätöntä lorotusta. Parin tunnin päästä havahduin uudestaan, kun lakanoissa oli jotain märkää. Pomppasin pystyyn peläten, että olin unissani laskenut alleni. Pyörittelin sormissani hajutonta, kirkasta nestettä. Oliko se.. voisiko se olla lapsivettä, ehkä? Onko minun tyttäreni syntymäpäivä tänään? Herätin varovaisesti miehen, joka osoitti suunnatonta neuvokkuutta ja soitti päivystykseen. Naisääni käski syödä ihan rauhassa aamiaista ja tulla vasta kahdeksalta kun poliklinikka aukeaa. Olisin kaivannut vähän enemmän draamaa. Pakkasin sairaalakassiin, mitä mieleen juolahti. Syöminen ei tullut mieleenkään.

Naistenklinikalla todettiin vedenmeno. "Et sä täältä ilman vauvaa kotiin lähde." Voitonriemua. Minulle osoitettiin vaatenippua; sairaalakaapu, makkarasukat ja kammottavat verkkoalushousut, ja käskettiin ilmoittautua osastolla. Sain aivotoimintani takaisin ja kysyin, oliko näihin naamiaisiin pakko sonnustautua jo nyt. Ei ollut.

Olisi kannattanut, sillä osasto kuului niille kaavuille. Käytävillä vaeltaville, siniseen tai pinkkiin pukeutuneille voihkiville olennoille, jotka pitelivät ristiselkäänsä. Nyt kaikki näkivät, että olin ulkopuolinen. Minut ohjattiin neljän hengen huoneeseen, joka oli puolillaan. Hauras, vaalea kaapu oli tullut jo eilen, hän pyysi anteeksi voihkintaansa. Vakuutin, että hän toimi nähdäkseni aivan oikein. Sen sijaan tumma, rehevä kaapu oli vakioasiakas, hänen äänensä ei värissyt ja hän tiesi missä lounas tarjoiltiin. Halusin ulos aurinkoon. Kävelimme miehen kanssa päämäärättömästi kaksi tuntia, huvitimme itseämme luettelemalla Ikean tuotenimiä.

Kun tulin takaisin huoneeseen vaaleaa kaapua siirrettiin synnystysmaailmaan. Hän oli hyvin huolestunut koska ei löytänyt puhelintaan. Tarjosin omaani, mutta hän oli jo menossa, matkalla tapaamiseen. Joku soitti vielä illalla huoneeseen ja kysyi häntä, toivottavasti puhelin oli löytynyt. Yritin levätä. Huoneilman täytti sydänmonitorista kuuluva jumputus.

Lähetin miehen kotiin. Katsoin rehevän kaavun kanssa tv:stä kaksiosaisen sarjan ensimmäisen osan. Toinen osa esitettäisiin huomenna. Tiesin, että en näkisi sitä.

Yö oli levoton. Yritin olla menemättä vessaan, en halunnut kohdata muita kaapuja. Olisin voinut hyvin pissiä niille sijoilleni, sillä jouduin lapsiveden tihkumisen vuoksi pitämään jättimäistä sidettä. Näin unta Moskovasta.

Vuotta aiemmin osa 1/4: Kalenterin loppu

Maanantaina 2.7.2007 laskettuun aikaan oli enää viikko, eräpäivä lähestyi hitaasti mutta varmasti. Samana päivänä oli neuvola, jota olin jo pitkään kaavaillut viimeiseksi.

Oli lämmin. Kalevankadulla pyörivä tuulenpuuska sekoittui autojen meluun ja pölläytti kevyesti papereita kätilön pöydällä. Kristiinalla oli upea rusketus ja ihana puuvillainen kesämekko, joka oli vyötäröltä köytetty leveällä vyöllä linjakkaaksi paketiksi, mikä alleviivasi asiakkaiden olotilaa. Hän tuijotti minua tiukasti. "Meidän pitäisi nyt puhua yliaikaiskontrollista". Jähmetyin. Sitä sanaa ei yksikään odottaja halua kuulla. Kristiinan puhe soljui ohi verenpaineen kohinan kuurouttamien korvieni. Puhuttiin päivämäärista heinäkuun lopulla. Teki mieli huutaa, että mun kalenterissa on päiviä enää viikon verran. Kurkkua kuristi. Kyyneleet silmissä buukkasin seuraavan neuvolakäynnin parin viikon päähän.

Mies näki heti järkytykseni ja tuli apuun. Sain Fazerilla jättimäisen jäätelöannoksen. Mitä väliä, painoin jo yli 80 kiloa ja se ei tosiaan ollut kokonaan vauvaa. Kokoarvio ennusti reilua 3,5 kiloista, ei suinkaan mitään ekaluokkalaista, joka olisi selittänyt kaikki 20 kiloa.

Illalla halusin välttämättä siivota auton, kaikki muu oli jo siivottu. En saanut operaatiolla aikaiseksi yhden yhtä supistusta, mutta mielenrauhan kuitenkin. Muovinpuhdistusspray tuoksui hyvältä.

Onnea mulle!

Nyt on heinäkuu ja se on kuulkaa ihan kohta - Madden yksivuotispäivä nimittäin! Ekan vuoden päättyminen on ennen kaikkea vanhempien juhla. Ipana itsehän ei tajua siitä muuta kuin ihanat rapisevat käärepaperit ja Madde ei sitäkään, koska oon jakanut kummeille vaan tilinumeroa. Suurin osa äideistä - jos ei isistäkin - alkaa tässä vaiheessa poraa jostain kummallisesta haikeusliikutuksesta (vrt. se ekojen hampaiden tuleminen). Ei tulis mieleenkään. Hyvänen aika, ensimmäisestä vauvavuodesta selviytyminen ilman psykosomaattisia ongelmia, avioeroa, Vesa-Matti Loiriksi muuttunutta naamataulua ja lopullista välirikkoa anoppiin on saavutus, jolle kannattaa riemuiten kilistää. Vauvasta tulee virallisesti taapero eikä hetkekään liian aikaisin.

Tähän vuoteen on osallistunut iso joukko isovanhempia, sukulaisia ja ystäviä, jotka saavat myös juhlia ja relata. Me ollaan osattu pitää tota hengissä vuoden päivät, joten miksei toistakin. Me tiedetään nyt, milloin pitää pyytää apua tai hätistellä liian innokkaita auttajia kauemmas. Kukaan ei oo kyllä pahemmin tullut kritisoimaan. Oon vissiin ollut sen verran pahalla tuulella että eivät ole uskaltaneet - tai sitten usko mun piileviin äitiyskykyihin on vahva.

Jos ihan rehellisiä ollaan, mä voisin skipata tän seuraavankin vuoden ja siirtyä suoraan 2-vuotiaan äidiksi. Mä nimittäin näin juhannuksena Madden 2,5 vuotiaan tyttöserkun, joka oli jo ihan oikea ihminen. Puhuu ja käy vapaaehtoisesti potalla, nukkuu normaalissa sängyssä, jauhaa tavallista ruokaa kaikilla 20:lla hampaallaan. Epäilemättä taivas.

No, eipä munkaan tarvii enää asentaa tuttia öisin. Ainakaan paljoo. Baby steps.