24.9.2008

Matti Saaren speksaama Suomi-brandi

Jatkoa eiliseen.

Mä jäin eilen vielä miettimään sitä, mitä kaikki muutkin nyt kuumeisesti miettivät. Miksi. Miksi Suomessa (itse)murhataan? Miksi Suomessa kukaan ei huomaa pahoinvointia? Ja jos huomaisikin, miksi kukaan ei puutu siihen? Poliitikkojen kaavailema ratkaisuportfolio on laaja: aselain kiristämisestä psykiatrian määrärahojen lisäämiseen. Mutta mutta. Saaren kaltaiset miehet saavat tietenkin halutessaan käsiinsä aseen eivätkä taatusti halua apua - enää tässä vaiheessa. Pitää päästä syvemmälle.

Ensinnäkin suomalainen kulttuuri syrjii miehiä. Sen ilmenemismuoto on vanha tuttu pojat on poikia -asenne, jonka nojalla miesten väkivaltakulttuurin annetaan rauhassa kasvaa täyteen mittaansa ilman että kukaan varsinaisesti pitäisi sitä epänormaalina. Kun pidetään itsestäänselvyytenä, että jo ala-asteella on ihan ok saada turpaansa, kunhan ei mene kielimään vanhemmille, syntyy epäoikeudenmukainen vahvempien kulttuuri. Hyväksyntää ja ihailua hakevan miehen on syytä olla kovis, time after time. Mä tunnen paljon pienten poikien vanhempia ja toivon että jotenkin maailmassa he saavat istutettua pikkumiehiinsä rohkeutta olla lälläri.

Toinen ajatus liittyi yleisesti kasvattamiseen. Onko niin, että vanhemmat eivät enää osaa kertoa lapsilleen yhteiskunnan pelisääntöjä, koska eivät itsekään osaa niitä? Tietoyhteiskunta on parissakymmenessä vuodessa kehittynyt niin nopeasti, että suuret ikäluokat eivät tunne viimeisimpiä käänteitä. Ei namusedät enää pyöri hiekkalaatikolla vaan chatissa. Jos haluaa kantaa vastuunsa, täytyy tietää mitä maailmassa tapahtuu. Internetille ei voi enää viitata kintaalla. Niin kauan kun laki ei vaadi moderointia, sieltä voi löytyä mitä tahansa. Ja varmaan senkin jälkeen.

Avainasemassa on myös perisuomalainen ongelmista vaikeneminen. Älköön kukaan uskoko lapsensa täydellisyyteen, virheet kuuluvat kasvamiseen. Jos naapurin Kyllikki tulee kertomaan, että pojat on kusseet hänen postilaatikkoonsa, niin pojat pistetään siivoamaan jälkeensä ja pyytämään tädiltä anteeksi henkilökohtaisesti. Sen sijaan, että uhkaillaan itse Kyllikkiä postilaatikkoon paskantamisella, jos se valehtelu ei lopu. Lapsen ei-toivottuun käyttäytymiseen pitää puuttua välittömästi, riittävän suurella volyymilla ja koko aikuisrintaman leveydeltä, jotta normit käyvät varmasti selviksi.

Olisiko ratkaisu opettajissa? Että lapsella olisi sama ope koko peruskoulun läpi: yksi ihminen joka oppisi tuntemaan sekä perheen että ipanan ja näkisi ne muutokset, mille vanhemmat ovat sokeita. Miten näitä muutoksia sitten pitäisi käsitellä? Kuka osaisi selittää, mitä tunteet oikeastaan ovat ja miten niihin pitää suhtautua? Tai mitä on manipulointi, anteeksianto ja empatia. Miten opetetaan ihmiset tunnistamaan häiriökäyttäytymisen itsessään ja muissa ja keinoja puuttua siihen?

Ei mitään hajua. Jätän tämän pohdittavaksi Annelle, jolle asiasta maksetaan palkkaa.

9 kommenttia:

  1. Puhut asiaa. En usko, että Anne pystyy ratkaisemaan tätä asiaa, vaikka hänelle siitä palkkaa maksetaankin. Ei vain siksi, että tämä on liian iso pähkinä nakerrettavaksi, vaan myös siksi, että voisin kuvitella Annen itse uskovan tuollaiseen "älä-valehtele-tai-paskannan-postilaatikkoosi" -tyyppiseen ajatteluun. Surullista sekin.

    VastaaPoista
  2. Yläkoulun opettajan kommentti: kyllä me koulussa näemme, että joillakin oppilailla on paha olla. Niin paha olla, ettei ollenkaan hämmästyttäisi, jos joku kerta heillä napsahtaisi päässä ja tapahtuisi jotain hyvin vakavaa.

    Mutta mitä koulu voi tehdä tavallisen kasvatustyön lisäksi? Jos vanhemmat eivät kykene huolehtimaan lapsistaan, jos sosiaalitoimi ja (mielen)terveysviranomaiset eivät koulun toistuvista yhteydenotoista huolimatta tee mitään, keinot ovat vähissä. Pään silittäminen ei enää auta näissä tapauksissa, ei myöskään jälki-istunto. Muita keinoja meillä ei ole. Joidenkin oppilaiden kohdalla koulu taistelee vuosia avun saamiseksi, ja kun sitä ei saada ja jotain tapahtuu, syylliseksi löydetäänkin yhtäkkiä koulu. Näin on tapahtunut, ja tulee tapahtumaan.

    Koulu voi parhaimmillaan luoda yhteisön, josta voi saada kavereita, tukea, opastusta ja terveen pohjan elämälle. Mutta ei siellä valitettavasti ihmeisiin pystytä (vaikka yritys on kyllä kova).

    VastaaPoista
  3. Varmasti kaikki keinot ovat tarpeen. Hyvinvointi on monen tekijän summa. Mitä kouluihin tulee, niin ehdottomasti pitäisi antaa enemmän resursseja lisääntyvien ongelmien hoitoon, koska opettajilla on jo nyt liian suuri työtaakka ja viime vuosina resursseja on vain vähennetty. Mutta koulut eivät voi ottaa vanhempien vastuuta kantaakseen. Myös vanhemmuutta pitäisi tukea.

    VastaaPoista
  4. nillitän tähänkin sillä samalla mulla-ei-ole-lapsia-jokerilla...

    opettajallakin pitää olla vapaus olla vaan duunissa. ei tarvitse välittää joka pennusta. tai kasvattaa ketään opetussuunnitelmaa enempää.

    minkään verovaroin ylläpidettävän instanssin tehtävä ei ole korvata lähipiirin välittämistä ja tukea, eikä ministerin tehtävä keksiä miten vanhemmat kasvattavat lapsistaan täyspäisiä tai viallisista ainakin etäisesti yhteiskuntakelpoisia. puitteita voi luoda ja apua antaa, mutta vastuu on kuitenkin niillä oikeilla ihmisillä, perheillä ja lähimmäisillä itsellään ei yhteiskunnalla.

    jos taas ei puhutakaan tekijän auttamisesta vaan muiden oppilaiden suojelemisesta, metallinpaljastimet ja vartijat koulussa lienevät konkreettinen tapa.

    VastaaPoista
  5. Hyvää keskustelua! Olipa mielenkiintoista kuulla opettajan kanta.

    HelenaS on oikeassa siinä että opettajien resurssit, jatkokoulutus, erikoistuminen ja palkkaus ovat tehtävän tärkeyteen nähden epätasapainossa.

    Tiiti, koska lapset kuitenkin tässä yhteiskunnassa hoidetaan pääasiassa muiden kuin omien vanhempien toimesta, instituutioiden kasvatusvastuu tulee mukaan väkisinkin. Sen huomaa hyvin nyt kun on töissä: mä oon himassa puol kuuden maissa, jonka jälkeen mulla on Madden kanssa aikaa puoli ysiin. Ei kovin paljoa jää sitä kasvatusaikaa. Sen takia todella soisin, että kasvattajina olisi motivoitunutta ja pätevää porukkaa. En tiedä toteutuuko tällä hetkellä kumpikaan.

    VastaaPoista
  6. ketään ei voi palkkatyössä pakottaa välittämään.

    se ratkaisu, että lapsiasi kasvatta joku muu kuin sinä itse on kuitenkin viime kädessä sun oma (jonka siis jokainen miettii siinä vaiheessa kun lapsia hankkii tai vanhempana töihin menee).

    tietynlainen taso toki pitää julkisen koulutussysteemin taata ja luoda prosessit ongelmatapausten ehkäisyyn. välittämään ja huoltapitämään ei voi viralla pakottaa. se on lapsen vanhemman tehtävä järjestää riittävä aika kasvattamiseen (olen tätä mieltä siltikin, että olen toivottavasti joskus työssäkäyvä äiti).

    opettajankoulutus ei anna pätevyyttä mielenterveystyöhön riippumatta motivoitumisesta ja pätevyydestä. se tärkein tehtävä on se pienten kotona kasvatettujen keskivertoihmisten mielen sivistys. millään se ei korvaa niitä omia läheisiä, eikä koulun tai hoitopaikan ole varmasti tarkoituskaan. ne ongelmatapaukset on lähipiirin tehtävä löytää ja tuoda esille. jos oma äiti tai muu oikeasti läheinen ei näe että lapsi on valmis ampumaan kanssaihmisiä, miten ihmeessä opettaja näkisi?

    VastaaPoista
  7. Tiiti, ei opettajaksi ole pakko mennä, on olemassa myös hyvin kliinisiä ammatteja joissa ei tarvitse välittää. :) Opettajan työ on osittain kutsumusammatti ja etenkin peruskoulun opettajan työhön kuuluu sekä oppimateriaalin läpikäyntiä että kasvatusta, välittäminen on sivutuote.

    Oppivelvollisuus ei ole asia josta minä päätän. Sen jälkeen kun lapsi täyttää kuusi on viimeistään päästettävä irti ja antaa elämän kasvattaa. Ei lapsen elämästä voi erottaa hetkiä jolloin kasvatetaan ja jolloin opitaan, ne kulkevat käsi kädessä.

    Mielenterveystyötä ei opettajilta vaadita vaan kommunikointia. Opettaja saattaa olla herkempi havaitsemaan muutoksia moenstakin syystä: vanhempi ei näe kenen kanssa lapsi liikkuu, vanhemmalla saattaa olla vaikeuksia erottaa mikä on normaalia murkkuikäisen elämää kun taas opettaja näkee koulussa koko skaalan. Pääasia on, että on olemasas toimintaprosessi sekä vanhempien että mielenteveyspalveluiden kanssa silloin kun asiat ovat menossa pieleen. Mikä siis ilmeisesti Onnan kertoman mukaan on täysin olematonta. Ja täten katastrofi.

    VastaaPoista
  8. Luulen, että ratkaisu on pienten poikien (ja tyttöjen!) isukeissa. Kun lapsi näkee, että isällä on rohkeutta näyttää tunteensa ja olla lälläri, hän oppii arvostamaan oikeanlaista rohkeutta. Vaikeaahan se on: esikuvien puutteessa miehen on paljon helpompi tyytyä olemaan marto, julma äijä kuin rohkea ja välittävä Veljeni Leijonamieli.

    VastaaPoista
  9. Pakko kommentoida tätäkin vanhaa juttua. Olin aikanaan yläasteella koulun johtokunnan opiskelijajäsenenä ja juuri siihen aikaan mua vuotta nuorempi poika, jonka mäkin tunsin aika hyvin, oli aivan sekopää. Se mm. hakkas luokkakaverinsa metalliputken pätkällä, jonka se oli saanut hajottamastaan pulpetista, eikä tää ollut todellakaan ainut pahoinpitelytapaus. Munkin käden se kerran väänti pois sijoiltaan, tosin siinä vaiheessa mä itsepuolustukseksi löin sitä paksulla kirjalla päähän niin tehokkaasti, että siltä meni hetkeks taju ja mä pääsin karkuun.

    No, joka tapauksessa, asian pointti oli se, että koulu oli aivan voimaton sen kanssa. Se teki ihan niinkun sitä itte huvitti, eikä sen vanhemmat uskoneet (lähinnä äiti), että meidän pikku "jussi-petteri" voisi tehdä mitään pahaa. Tämä on just käsittämätöntä: jos vanhemmat kutsutaan koulun johtokunnan (johon siis kuuluu täysin ulkopuolisiakin jäseniä) kuultavaksi siitä, mitä heidän pojalleen voisi tehdä, niin nämä perkeleet eivät usko, mitä niille sanotaan! Minä kuuntelin siinä vieressä ihan huuli pyöreenä, että ei tää voi olla totta. Meidän mutsi jos olis ollut samaisessa tilanteessa, niin se olis varmaan häveny eka silmät päästään ja suunnilleen laittanut mut jonnekin pakkohoitoon...

    Että joitakin ihmisiä ei ole kerta kaikkiaan luotu vanhemmiksi, kun eivät voi uskoa heidän pikku enkelinsä tehneen mitään pahaa... Kaikki tekee jotain pahaa jossain vaiheessa elämää, mutta voi v***u, kun joittenkin käsitys hämärtyy niin paljon, ettei pystytä edes järkeviin ratkaisuihin.

    No lopulta se poika laitettiin pakkohoitolähetteellä laitokseen ja siitä kasvoi loppujen lopuksi ihan järkevä ihminen. Mutta vanhemmat eivät siihen pystyneet, eivätkä edes halunneet...

    Elli

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...