Kainalokarvojen kaipuu

Jos sanakirjasta ettii sanaa keskiverto, niin sieltä löytyy mun naama. Kattokaa vaikka. Ja voi hyvä sylvi, että olenkin kyllästynyt siihen. Aina kun tulee joku tilastoihin perustuva uutinen, että espoolaiset äidit lähtevät töihin, flunssakausi on alkanut ja otsatukka on nyt muotia niin se on vissi, että oon menossa räkätaudissa töihin otsatukka vinossa. Ja kaikki menee naimisiin, bloggaa, lisääntyy ja syö nepalilaista. Mun elämä on valtavirtaa. Mä olen yks fucking tilastosopuli! Musta piti tulla anarkisti, mutta sekin vaihtui kaukaisiin haaveisiin kansanedustajuudesta. Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

Asiaan on tultava muutos. Mitä radikaalia mä voisin tehdä? Aloittaa jonkun epäsovinnaisen harrastuksen? Kasvattaa kainalokarvat? Duunikaverit varmaan diggais uudesta eau-de-punttisalista. Ehkä se onkin ongelman ydin, duuni? Pitäskö vaihtaa alaa ja ruveta vaikka performanssitaiteilijaksi? Luin täältä, että joku ajoi koko päivän hissillä toimistossa ja teki siitä videon ja nyt se on Kiasmassa. Mutta kun mulla on toi asuntolaina ja mies kotona lapsen kanssa. Keskivertoisuus ja vastuu kuuluvat yhteen kuin paskanhaju ja painitatami.

Onko aikuiseksi kasvaminen sitä, että lakkaa havittelemasta radikaaliutta? Sen lisäksi, että ei hukkaa bussikorttiaan, ehtii varaamalleen jumppatunnille ja käyttää firman brandin mukaisia powerpoint-templateja. Sanokaa, että ei.

Mä luulen, että mulla on syyskriisi. Se on hankittava perjantaina kirkasvalolamppu ja punkkutönisteri ja lopetettava tää rieslingin lipittäminen. Julistettakoon vuodenaika nimeltä vitutus alkaneeksi.