Havuja ja klooria, perkele

Uiminen on vittumainen laji. Toisin kuin jumppasalilla ja pururadalla, et voi näyttää profemmalta kuin olet, vaikka pukisit mitkä tahansa speedot päällesi. Jos tekniikkasi on huono, 120-vuotiaat vesijuoksijatkin jättää sut kuin seinään. Vauhdin hurma ja runner's high on korvattu suonenvedoilla ja nenäkloorauksella. Se on kuitenkin ainoa kestävyyslaji, johon mun paskat polvet pystyy, joten ei auta.

Mä jään aina uimaan kilsan vauvauinnin jälkeen. Tällä kertaa kuntouimariradalla oli niin unettava meininki, että valitsin puolityhjän viereisen radan, jonka päässä on se nipottava kyltti "nopeat uimarit". Luonnollisesti kymmenen minuutin sisään sille radalle hyppäsi neljän jääkaappipakastimen kroolijoukkue. Mä en kuitenkaan suostunut enää siirtymään oman kastini puolelle vaan otin haasteen vastaan. Sain ekaa kertaa elämässä uimisesta naaman tosi punaiseksi ja otsasuonet tykyttämään, kun uin niitä vesitorpedoita karkuun surkealla rintauintitekniikallani. Jouduin pitää myös 700 metrin kohdalla parin minuutin breikin, kun tuli järjetön pistos vatsaan. Nyt on reidet ja olkalihakset tulessa, ihanaa. Mä otan sen radan ens kerrallakin, meni nimittäin se kilsa alle puolen tunnin.

Meillä on tänään tiedossa laatuaikaa. Ipana meni mummolaan lellittäväksi ja me mennään kaverin babyshoweriin marinoimaan itseämme punaviinillä. Ihanaa, että mun elämässä on taas viikonloput.

Ottakaa tekin pari hapanta, että saatte flavonoideja.