Tietoa mainostajalle ›

3.7.2008

Vuotta aiemmin osa 2/4: Kaavut

Jatkoa edellisestä.

Nihkeiden lakanoiden yö. Nousin tiistaina aamuyöllä vessaan, en osannut ihmetellä edes ennennäkemätöntä lorotusta. Parin tunnin päästä havahduin uudestaan, kun lakanoissa oli jotain märkää. Pomppasin pystyyn peläten, että olin unissani laskenut alleni. Pyörittelin sormissani hajutonta, kirkasta nestettä.

Oliko se.. voisiko se olla lapsivettä, ehkä? Onko minun tyttäreni syntymäpäivä tänään?

Herätin varovaisesti miehen, joka osoitti unenpöpperössä suunnatonta neuvokkuutta ja soitti päivystykseen. Naisääni käski syödä ihan rauhassa aamiaista ja tulla vasta kahdeksalta kun poliklinikka aukeaa. Olisin kaivannut vähän enemmän draamaa. Pakkasin sairaalakassiin, mitä mieleen juolahti. Syöminen ei tullut mieleenkään.

Naistenklinikalla todettiin vedenmeno. "Et sä täältä ilman vauvaa kotiin lähde." Voitonriemua. Minulle osoitettiin vaatenippua; sairaalakaapu, makkarasukat ja kammottavat verkkoalushousut, ja käskettiin ilmoittautua osastolla. Sain aivotoimintani takaisin ja kysyin, oliko näihin naamiaisiin pakko sonnustautua jo nyt. Ei ollut.

Olisi kannattanut, sillä osasto kuului niille kaavuille. Käytävillä vaeltaville, siniseen tai pinkkiin pukeutuneille voihkiville olennoille, jotka pitelivät ristiselkäänsä. Nyt kaikki näkivät, että olin ulkopuolinen. Minut ohjattiin neljän hengen huoneeseen, joka oli puolillaan. Hauras, vaalea kaapu oli tullut jo eilen, hän pyysi anteeksi voihkintaansa. Vakuutin, että hän toimi nähdäkseni aivan oikein. Sen sijaan tumma, rehevä kaapu oli vakioasiakas, hänen äänensä ei värissyt ja hän tiesi missä lounas tarjoiltiin. Halusin ulos aurinkoon. Kävelimme miehen kanssa päämäärättömästi kaksi tuntia, huvitimme itseämme luettelemalla Ikean tuotenimiä.

Kun tulin takaisin huoneeseen vaaleaa kaapua siirrettiin synnystysmaailmaan. Hän oli hyvin huolestunut koska ei löytänyt puhelintaan. Tarjosin omaani, mutta hän oli jo menossa, matkalla tapaamiseen. Joku soitti vielä illalla huoneeseen ja kysyi häntä, toivottavasti puhelin oli löytynyt. Yritin levätä. Huoneilman täytti sydänmonitorista kuuluva jumputus.

Lähetin miehen kotiin. Katsoin rehevän kaavun kanssa tv:stä kaksiosaisen sarjan ensimmäisen osan. Toinen osa esitettäisiin huomenna. Tiesin, että en näkisi sitä.

Yö oli levoton. Yritin olla menemättä vessaan, en halunnut kohdata muita kaapuja. Olisin voinut hyvin pissiä niille sijoilleni, sillä jouduin lapsiveden tihkumisen vuoksi pitämään jättimäistä sidettä. Näin unta Moskovasta.

3 kommenttia:

  1. Täällä yksi viime kesänä synnyttänyt miettii miten erilaisia ne tilanteet ovat.. Lapsivedet meni yöllä ja piti mennä ambulanssilla sairaalaan ja aamuvarhaisella olin jo äiti! Muihin kaapuihin ja osaston arkeen tutustuin siis vasta pienen vauvan kanssa. Tuntuuko muuten sinusta joskus siltä, että se vastasyntynyt oli vaan vauva eikä ollenkaan se sama Madde-taapero, joka nyt elämässänne vaikuttaa?

    VastaaPoista
  2. Oot hieman kypsännäköinen tuossa kuvassa...

    Tänään mietin monta kertaa tuota samaista kuvaamaasi päivää. Oli kyllä kammottava aamu. Mutta mikä ihana palkinto!

    anu alias vaalea kaapu

    VastaaPoista
  3. Todellakin tuntuu hassulta. Ensimmäinen vuosi on niin älyttömän intensiivinen, saa nähdä onko taas vuoden päästä yhtä ällikällä lyöty. ;)

    tosta palkinto-hommasta. Mä en tuntenut ekoina päivinä mitään suurta rakkautta tai äitiyden huumaa, ainoastaan uteliaisuutta: Maddea oli kiinnostavaa tarkkailla. Tiesin että toi on mun tytär ja että siitä pitää pitää huolta mutta aito kiintymys tuli vasta paljon myöhemmin. Outo palkinto kun se ei aiheuttanut voitonriemua. Tai lähinnä outo äiti..

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...