Back to business

Muutama kaveri lähtee kohta töihin äitiysloman päätyttyä ja fiilikset on aika ristiriitaiset. Toisaalta on ihanaa alkaa taas tehdä mitattavissa olevaa työtä ja saada aivoihin verenkiertoa. Toisaalta taas tuntee olevansa maanpetturi, vastuunlaistaja ja hirviöäiti. Ei oo helppo paikka. Kun laitoksella syliin lykätään 3,5 kg vastuuta ja saman verran ohjekirjasia, aloittaa elämänsä koulutusputken. Seuraa läjä vaiheita, joiden kanssa on aina sekaisin kuin kiinalainen kunnes täysin odottamatta ollaan tilanteessa, jossa lapsi liikkuu ympäri kämppää ja leikkii itsekseen leluillaan. Lapsi, jolla on oma tahto ja mielipiteitä. Hetkeksikään ei tule sellainen olo että homma on hallinnassa.

Mikä hienointa, hallinnan määrä vaan vähenee. Kun lähtee töihin, astuu ensimmäistä kertaa syrjään lapsensa elämästä, heippa vaan. Yhtäkkiä täytyy opetella päästämään irti - juuri kun on oppinut pitämään kiinni - ja alkaa luottaa siihen, että kyllä se pärjää. Siinä kristallisoituu myös se, että loppuviimeksi oma päätösvalta lapsen elämään ylipäätään on tosi marginaalinen. Mistä sitä luottamusta pitäisi ammentaa? Jollain ihmeellisellä tavalla sitä kun on edelleen vastuussa lapsestaan ja sitten ei kuitenkaan ole. Mä voin laittaa Matildan siihen päiväkotiin/kouluun, mihin haluan, mutta en voi valita kavereita sen puolesta. Mä voin sinnikkäästi roudata sitä urheiluharrastuksiin, mutta en voi pakottaa siitä tennisässää. Jokaisen pitää antaa tehdä omat virheensä.

Skitsofreenista. Kyllä kontrollifriikkiä taas lyödään.

Ehkä mä olen ihan onnellinen että oon tän kesän vielä kotona (no ainakin seuraavaan ruokasotaan asti). Ja sitten isä siirtyy puikkoihin loppuvuodeksi, joten lasku on pehmeä. Korvatulehduskierre kutsuu vasta tammikuussa 2009 ellen saa ihanaa naapurin tätiä painostettua perhepäivähoitajaksi. Täytynee lisätä panoksia.