Tietoa mainostajalle ›

8.3.2008

"Tervetuloa sukuun"

Hyvää naistenpäivää, hyvät naiset!

Sen kunniaksi: telaketjua! ;)

Minua on naimisiinmenoni jälkeen tituleerattu yllättävän usein ukkokultani sukunimellä, vaikka en nimeäni vaihtanut. En esimerkiksi eräissä häissä löytänyt itseäni pöytäkartasta ennen kuin tajusin etsiä, kuka on mieheni avecina.

Ärsytti. Minä olen minä! 70-luvulla joka toiselle annettu etunimeni aiheutti koulussa sen, että kaikki viisi Katjaa erotettiin sukunimen avulla, ja näin yli kolmikymppisenä olen jo ehtinyt koota jonkinlaisen identiteetin nimeni tueksi, sekä työelämässä että muissa sosiaalisissa ympyröissä.

Muutkin vaihtoehdot olivat huonoja. Meidän tapauksessamme ei voinut vedota toisen nimen harvinaisuuteen tai estetiikkaan. En nähnyt mitään järkeä kahden tusinanimen yhdistelmässäkään ja kompromissi olisi taas ollut vain minun. Kokonaan uuden yhteisen sukunimen etsiminen taas oli liian työläs projekti.

Toinen, jota kutsutaan automaattisesti väärällä sukunimellä on Skidi, joka siis sai minun sukunimeni. Totta kai. Miksi juuri minun pitäisi olla eriniminen lapseni kanssa? Nainenhan se saa kärsiä raskauden aiheuttamat suonikohjut, notkoselän, peräpukamat ja raskausarvet, synnyttää hiellä ja vaivalla (ei se epiduraali tee hommasta muuta kuin hetkeksi kivutonta) ja imettää niillä synnärillä tissien tilalle vaihtuneilla kipeillä kurpitsoilla herra ties miten pitkään. Nainen myös todennäköisesti pitää suurimman osan ellei kaikki eläkkeettömät vanhempainvapaat. Kaikkea kanssa.

Miksi tämä sitten ärsyttää? Kyseessä on täysin epätasa-arvoinen (ja työläs!) traditio, joka juontaa juurensa ajalle, jolloin syötiin kaarnaa. Laki, jonka mukaan nainen ei voinut omistaa mitään, aiheutti perintöjen, tilojen, osakkeiden ja muun suvun arvotavaran valumisen järjestään pojille. Näin myös tyttölapset tiesivät vain taloudellista harmia, sillä hänethän piti mahdollisimman varhain myydä aviomiehen sukuun kalliiden myötäjäisten kera.

Naisille ja miehille annettiin yhtäläinen oikeus perintöön ja naimaoikeus kaikissa säädyissä vuonna 1878 ja sukunimilakikin muutettiin 1986. Mistä kiikastaa?

No täällä perähikiällä kaikki uudistukset ovat järjestään pahasta ja helpointa on aina tehdä niin kuin kaikki muutkin.

Ilmeisesti moni nainen myös näkee sukunimen vaihtamisessa jotain ihanaa ja romanttista (yök) tai ei vain pidä omasta sukunimestään. Erityisen jännää on se, kuinka moderneina itseään pitävät miehet paljastuvat asenteiltaan 50-lukulaisiksi konservatiiveiksi, kun asia otetaan puheeksi.

Voi sitä kauhistunutta määintää.

Vedotaan käytäntöön, yhteiskunnan järjestyksen järkkymiseen (!) ja siihen että omat vanhemmat saavat sydänkohtauksen. Ja miesten nimenvaihtohan on kriminaalitaustan peittelyä. Herra Paskajärvelle tiedoksi, että kyllä se nimi naistakin pahentaa.

Peräänkuulutankin miehiltä rohkeutta toimia vastoin tunkkaista käytäntöä ja naisilta päättäväisyyttä pitää puolensa niitä vastaan! Tietysti jos kosintaa odottelee sen oman nimensä vaihtumisen toivossa niin mikäs siinä. Pitäkääpä sitten myös huoli, että mies tosiaan aktivoituu ennen ristiäisiä. Se on vähintä mitä hän voi tehdä.

Perheen yhteinen sukunimi on ainoastaan sopimus. Ja mikään sopimus ei yksin pidä perhettä koossa. Toivottavasti Skidillä on sitten aikanaan mahdollisuus ihan vapaaseen valintaan.

Naiset vapauteen! :D


6 kommenttia:

  1. Pitääpä sitten pitääkin huolta, että tuo ukko aktivoituu ;)
    -amende

    VastaaPoista
  2. Loistavaa, Amende emansipoituu! :D

    VastaaPoista
  3. Hyvä, hyvä! :) Hieno blogi kaiken kaikkiaan.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kiitos ja naiset vapauteen. ;)

    VastaaPoista
  5. Tosi vanhaa juttua kyllä nyt kommentoin, mutta ikuisena nillittäjänä halusin huomauttaa, että lakisääteinen pakko ottaa miehen sukunimi säädettiin vasta 1900-luvun alkupuolella. Ennen sitä sai aika vapaasti päättää nimestä naimisiinmennessä, tietysti ympäristön painostusta varmasti oli havaittavissa... Kuitenkin esim. tilanteissa, joissa mies nai ison talon tyttären ja tuli tilalle ns. kotivävyksi, mies oli yleensä se, joka otti naisen sukunimen koska asetuttiin naisen suvun maille (monin paikoin kun sukunimet otettiin alunperin oman tilan nimen mukaan, ja ihmiset olis kuitenkin puhuneet vaikka "Aholan Jaskasta" jos se asui Aholan tilalla, vaikka sen sukunimi olis ollut von und zu gyllenberg). Joillakin alueilla nainen yleisesti piti oman nimensä mennessään naimisiin, tosin lapset saivat avioliitossa syntyessään miehen nimen.

    VastaaPoista
  6. Onneksi mieheni ei kuulu noihin keskiajalla eläviin nillittäjiin, ja olemme varsin kivuttomasti sopineet mahdollisen naimisiinmenon varalta, että molemmille tulee minun sukunimeni. Niin myös lapselle. Miehelläni ei ollut mitään vastaansanomista asiaan. Miehen sukunimi on ensinnäkin liian tavallinen minun makuuni ja toisekseen hänellä on myös ex-rouva olemassa samalla sukunimellä. En halua olla mikään Rouva Virtanen II...

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...