Palaan töihin syyskuussa, hui. On suurinpiirtein samanlainen fiilis kuin ekana koulupäivänä, lievää paniikintunnetta. Eikä tiettykään siksi, että lapsi jää isänsä kanssa kotiin vaan täysin itsekkäistä syistä.
1) Mä en ehkä enää osaa olla projektipäällikkö. Entäs jos oon unohtanut miten kirjoitetaan projektisuunnitelmia, aikataulutetaan ja budjetoidaan? Ja sitten mä aiheutan firmalle kauheita tappioita, vahingoitan asiakkaiden liiketoimintaa ja saan nolosti kenkää. Ja kukaan ei enää palkkaa mua kun kaikki tietää miten mulle kävi. On pakko jäädä miehen elätettäväksi tai ryhtyä taiteilijaksi. Mikä on oikeastaan sama asia, kun mä en osaa kirjoittaa (hienosti!), maalata tai säveltää. Mulla ei oo koskaan enää omaa rahaa ja romahdan henkisesti.
2) Meidän firma on kasvanut kokoa. Ihanan sisäänpäinlämpiävä söpö pikku webbiputiikki on muuttunut vajaassa vuodessa isoksi, tärkeältä kuulostavaa liiketoimintaa harjoittavaksi yritykseksi. Kaikki kiiltää uutuuttaan: tj, organisaatio, projektihallintaohjelma, tilat, asiakkaat (no on siellä vanhatkin kyllä jäljellä) ja työntekijät. Vain pörssilistautuminen puuttuu. Mähän tarvitsen kuukauden perehdytyksen päästäkseni edes jotenkin kärryille, mikä firma mulle maksaa palkkaa. Mä olisin voinut milloin tahansa koko 7 vuoden työrupeamani aikana lähteä äitiyslomalle ja tulla takaisin samalle tuolille, samojen tuttujen projektien ja duunikavereiden keskelle. Epistä!
3) Firma on muuttanut. Kuinkahan monta kertaa mä myöhästyn töistä, kun uskollisesti huristelen Mikonkadulle. Mulla ei ole tiettykään uusissa tiloissa työpistettä, konetta eikä mitään. Onko mun kahvikuppi muutettu? Mihinköhän joudun istumaan. Onko mun kukatkaan hengissä?
4) Mä en tunne kaikkia. Ja kaikki ei tunne mua / tiedä mitä mä teen. Niiden 23 tyypin, jotka mä tunsin marsun lempinimeä myöten, lisäksi paikalla on toinen mokona täysin tuntemattomia immeisiä (jotka kuitenkin tietää missä kahvikone on). Mä opin ihan kauhean huonosti ihmisten nimet ja sitten mua varmaan pidetään leuhkana. Uskallanko mä enää olla oma itseni, kun mulla on aika kova ääni ja omituinen huumorintaju, ettei joku säikähdä.
Ei hitto. Lähden heti markettiin laittamaan loton. Ja tällä viikolla meen käymään uusissa tiloissa, mutta otan kyllä Skidin mukaan turvaksi.
Mä en kyllä tiedä onko mulla sittenkään varaa palata töihin. Kun ei ole 1,5 vuoteen ostanut muita vaatteita kuin äitiys- ja imetysvaatteita sekä XXL kokoa olevia vaatteita, joiden ainoa valmistusmateriaali on ollut college ja tuulikangas, tulee töihinpaluu aika kalliiksi. Ekan puolen vuoden palkka taitaa olla jo kulutettu ennen ekaa työpäivää.
VastaaPoista-SannaLä-